Ritariromantiikka on täällä

Sillä Keskilinnan ritarit ovat tulleet painosta ja jokaisen halukkaan saatavilla Osuuskumman kaupasta!

Omalakiseen fantasiamaailmaan sijoittuva trilogia yhdistelee niin dekkaria, seikkailua kuin BDSM-henkistä erotiikkaa. Väitän, että tällaiseen ei ihan joka päivä suomispefissä törmää.

Omia tekijänkappaleitani odotan vielä, odotan varpaitani kipristellen, sillä sieltä on tulossa sellainen oma lapsi, ettei tosikaan. Pullea. Pehmytkantinen. Nuuhkuteltava. Osuuskumman taattua laatua. Ja KOKO sarja samoissa kansissa!

Uskokaa tai älkää, mutta mammuttisarjan kirjoittajasta tuntuu hienolta saavutukselta tällainen tiukempikin paketti. Vaikka onkin miltei nelisataasivuinen...

Ehkä voin nyt viimein tämän kirjasarjan kohdalla vienosti lausua "valmis"!

Kadottaman kansi

Tältä se nyt näyttää, kuulkaas!

Kohti

Kohti kevättä, kohti syksyä, kohti julkaisuja.

Tänä viikonloppuna kirjoitin kustannussopimuksen Mifongin kadottamasta. Ellei tapahdu jotain dramaattista ja ikävää, saatte käsiinne uuden Mifongin syyskuussa 2016. Totuttuun tapaan Myllylahdelta!

Sitä ennen on vielä paljon työtä edessä. Nyt on kansiluonnosten ja markkinointitekstien aika. Olen ihan täpinöissäni tulevasta kannesta, josta tulee u-p-e-a! Sinisumuvarjoista pyökkimetsää ja verenpunaista ja ja ja!

Uusi raapaleantologiakin on ilmestynyt Osuuskummalta. Pimeää pimeämmässä on minulta kaiken kaikkiaan 15 raapaletta. Taitto on Jani Laatikaisen hienoa käsialaa. Tämä on mitä mainioin tuliainen tai lahja esimerkiksi sellaiselle henkilölle, jonka lukumausta ei ole aivan varma, tai nykyajan kiireiselle ihmiselle, jolla on aikaa lukea lähinnä julkisissa kulkuneuvoissa tai vessassa.

(c) J.S. Meresmaa

Muuten on kaikkea virallista sälää hoidettavana: verokortteja, apurahahakemuksia, apurahan käyttöselvityksiä, julkaisuilmoituksia Sanastolle jne.

Kevään kirjoitusjakso kajastaa kuitenkin horisontissa kuin aamun kalpea toivo.

Kirjailija muuttaa maailmaa

... tai ainakin Googlen hakutuloksia.

Tuli tässä mieleeni, että kun vuosia sitten naputtelin hakukoneeseen "mifongin" tarkistaakseni, ettei sana ole jo käytössä, kone ehdotti "tarkoititko sifongin?".

Ei kauankaan sitten kirjoitin hakuun "naakkamestari".

"Tarkoititko takkamestari?"

Muutaman kuukauden päästä hakutulokset voivat senkin kohdalla olla varsin erilaiset!

***

Mitä muuten kuuluu?

Keskilinnan ritarien yhteisnide on mennyt painoon. Olen nähnyt kansiluonnoksia Naakkamestarista. Kaksi novellia on editointipöydällä, yksi pyörii mielen perukoilla raakaversioksi versoamista. Mutta kuten tavallista, kaikki tuntuu etenevän hämäävän verkkaisella tahdilla. Päivätöissä sen sijaan on hektistä, tälle viikolle kertyy helposti yli 50 työtuntia.

Jaksaa, jaksaa! Painaa, painaa!

Siementeoria

Pitkää, lyhyttä ja keskimittaista. Superlyhyttä. Superpitkää.

Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, sadan sanan raapaleista jo yli tuhanteen sivuun yltäneeseen eeppiseen fantasiasarjaan. Samalla olen myös pohtinut, minkälaisia eroja on erimittaisten tekstien kirjoittamisessa.

Puutarhurilla on teoria. Siementeoria.

Usein idea määrittää tekstin mitan. Idea siis syntyy tietyn kokoisena, siihen on ikään kuin sisäänrakennettuna jokin tietty kaari. Idea on kuin siemen, jossa on kuori. Tarina löytyy sen sisältä. (Joskus käy ilmi, että kovin pieneltä näyttänyt siemen onkin sisämitoiltaan suunnaton. Eihän siemenestä päältä päin välttämättä tiedä, kasvaako siitä kymmensenttinen varpu vai kymmenmetrinen puu.)

Raapaleissani on tyypillisesti yksi idea, joskus kaikuja toisista, mutta epäilen että valtaosa kaiuista ei kuulu muille kuin minulle. Sataan sanaan kun ei mahdu paljon, on keskityttävä tuomaan edes yksi idea ymmärrettävästi ilmi.

Novelleissani alkuidea imee magneetin tavoin kylkeensä toisia ideoita. Näiden varaan rakentuu hyvä tarina, joka kuitenkin mahtuu novellin mittaan. Arvioisin, että kirjoittamissani novelleissa on korkeintaan kolme kantavaa ideaa. Enempää ei mahdu.

Pienoisromaani ei oikeastaan ideatasolla eroa novellista kovinkaan paljon: vain kerronnan laajuus, yksityiskohtien määrä ja henkilögalleria kasvavat. Juoneen tulee pituutta enemmän, kun tapahtumille on tilaa.

Romaani sitten... Siemeniä voi olla näennäisesti yksi, mutta todellisuudessa niitä on pussillinen. Romaani on varsin tuskallinen juuri tästä syystä: on osattava valita oikeat siemenet. Aineksia olisi vaikka mihin, tarinankertojan vainu vetää vasemmalle ja oikealle. Romaanista tilaa löytyy yllin kyllin: sivuhenkilöhahmojen syventämiseen, täyteläisiin sivujuoniin, useisiin näkökulmiin, tunnelmointiin ja maailman pikkutarkkaan kuvailuun.

Eeppinen fantasiasarja sitten...

Kyllä, arvasit oikein. Siemeniä on säkillinen.

Tuli ja villa

Puutalon hyviin puoliin kuuluu elementit. Siis niiden läheisyys.

Helteillä hikoilee, paukkupakkasilla palelee. Koska Suomessa kumpikin tapaus on onneksi vain lyhytjaksoisesti toistuva, suurin osa vuotta menee ihan passelisti!

Puutalo hengittää. Veto käy lattianrajassa ja porrasväleissä. Lankut nitisevät, saranat natisevat, peltikatto poksuu ja pamahtelee. Harvoin tulee tunne, että on yksin.

Nyt kun Siperia muistuttaa naapuruudestaan, olen onnellinen että meillä on kakluuni.

Samalla olen kuitenkin järjettömän iloinen, ettei talo lämpene pelkästään puilla. Olisi mahdotonta hoitaa lämmittäminen päivätöiden lomassa. Puita pitää lisätä, tulta vahtia. Lisälämmityskeinona se on eittämättä pikantti.

(c) J.S. Meresmaa

Pidän ehkä hieman hassuista asioista puilla lämmittämisessä. Kaarnan tunnusta sormissa, äänestä joka ripisee ilmoille kun tuohta nyhtää irti, savun tuoksusta, kipinöiden ja hiilten hehkusta, liekkien hulmahduksista ja pihkan räksähdyksistä. Tuli on jännä siitä, että se on yhtä aikaa rauhoittava ja pelottava. Se lupaa lämpöä, mutta kuiskii myös tuhosta ja kuolemasta.

Elävän tulen lisäksi olen onnellinen villasta.

Villa on ihmeellistä. Nytkin olen pakkautunut siihen päästä varpaisiin: kahdet villasukat (pitkävartiset ja lyhytvartiset), villasäärystimet (koska istumatyöläisellä palelevat polvet), kaksi villaponchoa päällekkäin sekä kynsikkäät, jotka ulottuvat miltei kyynärtaipeeseen.

Ei sanottavammin palella.

Lämpöä pakkaspäiviinne!

Sokka irti

Tyypillistä. Edellinen postaus oli väsymyskoomasta, mutta nyt näppis rapisee jälleen.

Kirjailijuus on hulluutta. Jatkuvaa vuoristorataa. Vuoroin pitää kiinni hatusta, vuoroin mahasta.

Sain juuri merkittävän suuret editoinnit valmiiksi Naakkamestarista. Ne olivat odottaneet oikeastaan viime keväästä asti, sillä tiesin etten ollut kaikkiin kohtiin tyytyväinen, mutta tiesin myös että käsiksen pitäisi levätä ainakin puoli vuotta ennen kuin näkisin sen selkeämmin. Lisäksi olen saanut uskomattoman tärkeää, omistautunutta ja tarkkanäköistä palautetta, mikä on -- näin uskon -- nostanut Naakkamestarin ihan uudelle tasolle.

Huomenna on myös erään novellin deadline. Sen raakaversio on ollut valmiina hyvän aikaa, kunhan olen antanut sen levätä ja etäisyyden kasvaa. Kaukaa näkee selkeämmin ja palautteiden pohjalta osaa toimia silloin ripeämmin ja ennen kaikkea varmemmin.

Näin vuoden lopuksi näyttää siis siltä, että kahden romaanin (ja yhden painetun trilogian) lisäksi minulta julkaistaan kaksi novellia.

Siinä onkin riittämiin.

Takana on hyvä vuosi, edessä hurjempi.

Ensitöiksi pitäisi tosin tiristää vielä yksi novelli vuotta 2017 varten. Jihaa!

Emmää emmää emmää

Emmää.

Joo, Siskonpetiä on tullut katsottua ja tämä tarttuva ralli on iskostunut päähän tiukasti kuin kortsupipo.

Joulunpyhät kuluivat syöden, lahjustellen, lukien ja löhöten. Olen nukkunut kahdentoistatunnin yöunia, mikä on kyllä tehnyt sen, ettei tällainen aamuvirkkuilija ole oikeastaan kunnolla herännyt kuin lyhyeksi hetkeksi, katsonut katoavan päivänvalon perään ikkunasta ja vetäytynyt vällyihin uudelleen.

Kissakuva, koska kissa. (c) J.S. Meresmaa

Tekee hyvää. Loma. Pitäisi kirjoittaa, mutta emmää, emmää, emmää... Tiedätte vissiin. Nytkin ramasee, herttinen, ja vastahan se aamukahvi tuli juotua, pyjamahousutkin ovat vielä yllä ja aurinko... laskee.

Niin.

Olen tainnut tehdä taas vähän liikaa. Siis kehon, ei mielen mielestä. Näin vuoden päätteeksi pidän itseni kanssa vuosi-inventaarion ja tällä hetkellä tuomio on: volyymit liian korkealla. Hidasta, rauhoita. Mitä vastaan oikein kilpailen? Mistä kiire, into, kouhotus?

Kun kaikki on niin kivaa, uupumus hiipii huomaamattomin askelin. Tarinoiden kirjoittaminen on hiton palkitsevaa, etenkin kun ne muuttuvat kirjoiksi ja jaetuiksi kokemuksiksi lukijoiden kanssa, mutta totuus on sekin, että kirjan syntyminen vaatii hemmetisti työtä. Työ vie voimia. Jokainen tarina leikataan kirjailijan lihasta. Jokaiseen menee pala sielua, pala itseä. Pala totuutta. Ja juuri tuo totuus on rankin, se pitää etsiä ja löytää ja siivilöidä ja suurustaa ja kirkastaa ja puhaltaa henkiin.

Joten otan vielä vähän lepoa. Suljen silmät, en antaudu tarinoiden viettelyksille. Kasvatan lihaa.

Dissonanssi-Georgina

Olin vetäistä glögit ja kahvit ja kaikki muut mahdolliset nesteet väärään kurkkuun, kun eilen lävähti nenun eteen Hesarin kirja-arvostelu.

Sen otsikko näytti tältä:

Eihän tämä varmaan olisi moista reaktiota aiheuttanut, ellen olisi taittanut helmikuussa ilmestyvää Keskilinnan ritarit -pienoisromaanitrilogiaa koko päivän. Ja ellen olisi niin usein kuullut Mifonki-sarjaani verrattavan Suureen Georgeen ihan siinä määrin, että olen saanut herjalla lempinimen "Georgina, se vähemmän tunnettu suomalainen pikkuserkku".

Kun toivuin järkytyksestäni (se ei ollut mikään vähäinen, koska universumilla on tapana läiskiä isolla kämmenellä pahaa-aavistamatonta omissa maailmoissaan eläjää), uskaltauduin lukemaan arvion. Koska pahinta, ihan pahinta kirjailijan vainoharhaisuutta joka joskus ei olekaan harhaisuutta, on pelätä idearyöstöjä ja kunnian menetystä löydöstä tai tehdystä työstä, joka valuu toisiin nimiin ja siten näkymättömiin. (Tuo pelko on todella tyhmä ja tylsä, mutta luulen ettei ole kirjailijaa joka ei sitä tunnetta tunnistaisi.)

Niin että helpotuksesta huokaisin. Ei ole Martin kirjoittanut Keskilinnasta enkä minä Martinin maailmasta. Ihan vaikuttavat erilaisilta tarinat: arviossa ei ainakaan mainita mitään homoerotiikasta, enkä minä ole ottanut keskiajasta kuin erinäisiä seipäitä ja lihasten muotoja noudattavia suojapanssareita.

Hupia tulen kyllä repimään tästä ajasta ikuisuuteen.