18.3.2024

Blogistanian Kuopus-palkinto Tytär hämärälle!

Kirjasome on valinnut vuoden parhaat kirjat, ja suureksi ilokseni Tytär hämärän, piika pimeän sai lasten- ja nuortenkirjallisuuskategoriassa ykköspalkinnon! Voitto on tänä vuonna jaettu ilo, sillä tasapistein parhaaksi äänestettiin myös Leena Paasion Bengtskär itä kahdeksan.

On mainiota, että voittajakirjoissa on edustettuina sekä fantasia että realismi!

Lue Kuopuksesta lisää täältä

Lämmin kiitos, rakkaat lukijat! <3 

Palkinto on minulle aivan tavattoman tärkeä ja merkityksellinen, sillä Tytär hämärän, piika pimeän on saanut kovin vähän mediahuomiota, ei lainkaan palkintoehdokkuuksia, eikä se ole päässyt laajaan kirjakauppalevitykseen, mikä on ongelmallista sekä myynnin että näkyvyyden suhteen.

Tässäpä on nyt hyvin konkreettinen todiste siitä, että kirja on silti löytänyt lukijansa ja että te olette siitä kovasti pitäneet. Ihanaa!


 


 

Kun Dodo sai Kuopus-palkinnon 2020, elettiin korona-aikaa, eikä juhlatilaisuutta ollut. Nytpä sellainen on, nimittäin 9.4.2024 klo 17 Tekstin talolla Helsingissä! Aion ehdottomasti tulla paikalle. 

Nähdäänkö siellä?

26.2.2024

Pieni puolustuspuhe vihatulle troopille romantiikassa

"Ei se ole mahdollista", he sanovat.

"Ei se ole uskottavaa!

Se on pelkkää himoa."

 

Mistä on kyse? Tietenkin yleisimmin vihatusta troopista romantiikkagenressä, eli rakkaudesta ensisilmäyksellä, joka tunnetaan nykyään myös nimellä "insta love" (instant love). 

 


Niin paljon kuin kyseenalaisia trooppeja romantiikassa riittää, jostain syystä juuri tämä tuntuu aiheuttavan erityisen paljon kyllästyneitä huokailuja, roskaa-julistuksia ja suoranaista... aggressiivisuutta. 

Miksi?

Kysymys on kiinnostava, ja tämän kirjoitukseni tarkoitus onkin paitsi pitää puolustuspuhe #instalovelle, myös pohtia syitä kielteisiin reaktioihin.

Aivan aluksi haluan kuitenkin selventää, että jokaisella meistä on omat suosikkimme ja inhokkimme trooppien maailmassa. Maku- ja mieltymyseroja saa olla, eikä tällä kirjoituksella ole tarkoitus lähteä niitä haastamaan tai sheimaamaan. (Kunpa vain tuo ei-sheimaaminen ulottuisi myös heihin, jotka kirjoittavat äkkirakkauksia ja pitävät rakkautta ensisilmäyksellä -troopista!)

Toiseksi haluan selventää termistöä. Usein rakastamisen ja rakastumisen välille tehdään tiukka jako, mikä oikein onkin, sillä niillä tarkoitetaan eri asioita. Tässä kirjoituksessa puhun niistä silti sekaisin, koska kun rakastutaan ensisilmäyksellä ja se johtaa rakastamiseen, on asia todettavissa ulkopuolelta vasta jälkikäteen, ajan myötä.

Mistä voimme kunkin kohdalla tietää aivan varmasti, oliko jo silloin alussa kyse rakastamisesta vai rakastumisesta, jos henkilö itse väittää kokeneensa jo tapaamishetkellä kohtalonomaista rakkautta? Tietäneensä, että tässä on nyt sellainen henkilö, jota tulee rakastamaan? Tiedämmekö me todella ihmistä itseään paremmin? 

Aika röyhkeää.

Rakkaus on muutakin kuin biologiaa.

***

 

Lähdetään purkamaan ilmiötä kirjoituksen alussa mainittujen väitteiden kautta.

 

Se ei ole mahdollista 

Tähän ei tietenkään fantasiakirjailija, joka rakastaa paitsi rakkaudesta kirjoittamista, myös tieteitä ja tutkimuksia, voi sanoa kuin "höpsis".

Jos sivuutetaan tyystin se tosiseikka, että fiktiokirjallisuudessa kaikki on mahdollista, siis AIVAN kaikki kuten kolmetuhatvuotissynttäreitään juhlivat velhot, ihmissudet ja parilliset pestyt sukat, tiedekin on saanut todisteita siitä, että rakkaus ensisilmäyksellä voi hyvin olla mahdollista. Siis siinä määrin kuin asia ylipäätään on mahdollista todistaa, onhan kyse varsin vaikeasti mitattavasta jutusta, sillä rakkaus itse on suuri, monitahoinen ja tulkinnanvarainen asia.

Toisin sanoen: miten ihminen määrittää rakkauden, määrittää paljon sitä, onko rakkaus ensisilmäyksellä hänelle mahdollinen.

Vetovoima, ihastuminen, himokkuus, intohimo. Rakastuminen, ihailu, kiintymys, välittäminen, huolenpito. Kaikki ne voivat olla osasia rakkaudessa, mutta rakkauden määrittää jokainen itse. Rakkaus ei ole monoliitti. Ja rakkaus on muutakin kuin tunne. Se on biologiaa, se on psykologiaa. Sillä on sosiaalinen taso ja kulttuurinen, yhteiskunnallinen puoli.

Kokemus rakastumisesta ensisilmäyksellä ei ole järin harvinaista. Se on voimakas, pelottavakin kokemus, koska se todella iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta (tai Amorin nuoli, johon palaamme myöhemmin) ja laittaa elimistön ihan sekaisin. Kaikki tuntenevat sanonnan "kemiat kohtaavat". Treffikumppani voi näyttää profiilinsa perusteella täydelliseltä, mutta kasvokkain kohdatessa minkäänlaista kipinää ei synny. Tällä lienee paljonkin tekemistä salamarakastumisen ilmiössä.

Kun kemiat kohtaavat, lempi kirjaimellisesti leimahtaa.

Se ainakin on selvää, että ulkonäöllä, fyysisellä olemuksella, on iso rooli. Mitä muuta toiselle osapuolelle olisi näkyvissä joko lähes tai täysin vieraasta ihmisestä?

Tästä päästäänkin seuraavan väittämään.


Se ei ole uskottavaa

Minä, joka olen kokenut rakkauden ensisilmäyksellä ja kirjoitan siis omiin kokemuksiin pohjautuen, kykenen hyvin ymmärtämään epäilyksen uskottavuudesta. Salamarakastuminen on kuin kohtaisi ihmeen. Se on järkyttävää, järisyttävää. Eikä se ole vain kiva tunne! Sitä kun ei pysty valitsemaan tai hallitsemaan.

(Raskainta on kuitenkin ollut sen toistuva ulkopuolelta tuleva kyseenalaistaminen.)

Jos asiasta ei ole oman käden tietoa tai jos sattuu olemaan vaikka sellainen tyyppi, jolle rakastuminen ja rakastaminen ovat aina olleet hitaasti kehittyviä asioita, on täysin ymmärrettävää, ettei fiktiossakaan instalove anna ainakaan samaistumisen kokemuksia. Kirjoittajallekin asia on siinä mielessä haasteellinen, että kun kyseinen tunne tosiaan leimahtaa miltei kuin tyhjästä, on sitä vaikea ainakaan etukäteen paljon pedata.

Onhan koko ilmiön keskiössä sen selittämättömyys.

On muuten kiinnostavaa, että salamarakastuminen on hyvin kauan tunnettu asia: siitä on tarinoita niin antiikin Kreikan ja Rooman mytologioissa kuin Raamatussakin. Shakespearen Romeo ja Julia on instalovea puhtaimmillaan. Ne Amorin tai Cupidon nuolet eivät suinkaan ole tuulesta temmattuja. Jumalten tai kohtalon määräämä rakkaus on varmasti ollut yksi keino selittää mystisiä ensisilmäyksellä rakastumisia, joita ihmisten parissa on todistettu.

 

Se on vain himoa

Kyse ei aina ole (ainakaan pelkästään) halun nuolista. Vaikka toisen fyysinen olemus ja ne kuuluisat kemiat ovat olennaisessa osassa ensisilmäyksellä rakastumisessa, on kyse paljon muustakin kuin himosta. Aseksuaalin ihmisen on täysin mahdollista äkkirakastua.

Seksin ja toisiin ihmisiin kohdistuvan seksuaalisen intohimon yhdistäminen rakkauteen on yksi aikamme hapatuksia. Voi olla rakastunut ilman seksiä. Voi tuntea syvää, romanttista rakkautta ilman seksuaalista kiinnostusta toiseen. Ja kaikkia näiden variaatioita.

On kiinnostavaa, että esimerkiksi antiikin tarina Perseuksesta ja Andromedasta kertoo rakastumisesta ensisilmäyksellä, eikä heidän yhteytensä lakastu huuman hiipuessa, vaan rakkaus kypsyy pitkäksi ja onnelliseksi liitoksi.

***

 


 

Miksi rakkautta ensisilmäyksellä -trooppi sitten ärsyttää niin kovasti? Kuulisin mielelläni ajatuksia heiltä, joiden kohdalla näin on! 

Itse veikkaan, että ainakin seuraavat seikat näyttelevät roolia:

- luvattuun rakkaustarinaan ei pysty samaistumaan, pääparin tunteesta ei saa "kiinni" ja lukukokemus laimenee

- ennakkoluulot, kuten äkkirakastumisia ei OIKEASTI tapahdu tai kirjailija on vain ollut mielikuvitukseton, kun ei ole muuta keksinyt

Omalta kohdaltani voin vain sanoa, että monissa rakkaudesta kertovissa tarinoissani (vaan ei toki kaikissa) käsitellään salamarakastumisia, koska minulla on niistä kokemuksia ja ne jaksavat ihmetyttää ja kiehtoa minua ilmiönä.

Ihan perusjuttuja siis, noin kirjailijan näkökulmasta.

Lukemisiin, ystävät! Varokaa Amorin nuolia! <3

20.2.2024

Ennakkotilattavissa: Poika valkean, renki raudan

Rauniara-duologian päätösosa Poika valkean, renki raudan on nyt ennakkotilattavissa nettikaupoista!

 


 

Nopeimmin kirjan saa hyppysiinsä tilaamalla suoraan kustantajalta. Myllylahdelta tilaamisessa on muitakin etuja: kaupan päälle saa kirjanmerkin ja postikortin, jotka kannen tehnyt Karin Niemi on suunnitellut nimenomaan Poika valkealle. Postimaksu Suomeen sisältyy myös kirjan hintaan. 

Kirjan voi ennakkotilata toki muualtakin, ja silloin se on tärkeä signaali kirjakaupoille ottaa kirjaa hyllyvalikoimiinsa. Jos entiset merkit pitävät paikkansa, tätäkään teostani ei ole tulossa Suomalaisiin heräteostettavaksi. Akateemiseen sitten toivottavasti!

***

Tarkastan parhaillaan Poika valkean, renki raudan taittovedosta. 

Tästä on tulossa muhkea fantasiaromaani, yli 430 sivua! On aina sykähdyttävää nähdä taittovedos, jolloin käsikirjoitus on jo muuttunut kirjan näköiseksi. Lähellä valmista ollaan.

Kirja tulee painosta huhtikuussa.



 

8.2.2024

Helmikuu helistää ja kirjailija kiitää

Mummuni tapasi aina sanoa, että helmikuu helistää. Sillä viitataan koviin pakkasjaksoihin, jotka ovat helmikuulle tyypillisiä.

Helmikuu helistää tällä kertaa muutenkin kuin jäätävällä säällä: meikäläisellä on varsin aktiivinen kuukausi tiedossa, eikä kevään osalta vaikuta kauheasti helpottavan. Esiintymisiä, haastatteluita, säeromaanikurssin ja työpajan vetämistä. Siihen päälle luottamustoimia ja tietenkin kevään kirjojen viimeistelyä. (Hirviöhoitola nro 3 on tosin jo lähtenyt käsistäni, sillä se ilmestyy tässä kuussa.)

Tänä keväänä näin. Olen iloinen, kun kysytään ja töitä riittää!

Aina kirjailijan työ ei suinkaan näytä yksinäiseltä.


***

Matkakertomukseni Lastenkirjasilta-hankkeen tiimoilta Tartossa pidetyistä työpajoista on julkaistu Lastenkirjainstituutin sivuilla täällä.

Sain kutsun Lukulähde-podcastiin Saanan ja Akin haastateltavaksi. Meillä oli todella kiva keskustelu lukemisesta, kirjoittamisesta ja kirjoista. Lukulähteelle pääsee täältä.

Elävän kirjallisuuden festivaali (EKF) järjestetään perinteiseen tapaan Werstaalla Tampereella 17.2. Olen ohjelmassa yhdessä Magdalena Hain kanssa puhumassa unelmista nuortenkirjallisuudessa 15.00-15.45. Koko ohjelma löytyy täältä.

Kalevalaisten Naisten Liitto, Kallion kirjasto ja Hertta Kustannus järjestävät Kalevalan naisten uudet tarinat -tilaisuuden etkona Kalevalan päivälle 27.2. Merja Leppälahti haastattelee minua ja Anu Holopaista. Tilaisuutta voi seurata myös etänä. Lisää tietoa täältä.


***


Työpöydälle on juuri ilmestynyt huhtikuussa ilmestyvän Poika valkean, renki raudan taittovedos tarkistettavaksi. Kirjan voi tilata jo ennakkoon täältä. Suorastaan hykertelen, sillä tunnen tehneeni todella kovan teoksen, joka takuulla vastaa niihin kysymyksiin, joita Tytär hämärän, piika pimeän jätti.


THPP:stä on muuten ilmestynyt pari upeaa blogiarviota, kiitos!


"Wau, olipas tämä hyvä! Ihan sanattomaksi jää."

Kirjojen pyörteissä


"Mää rakastuin tähän kirjaan! Meresmaa on ylittänyt itsensä ja tän lukeminen oli vain yhtä ilotulitusta koko tunneskaalalla laidasta laitaan."

Kirjaimia


21.11.2023

Mikä on laadukasta lasten- ja nuortenkirjallisuutta?

Menemättä syvemmälle syihin, joista tämä kirjoitus on saanut alkunsa, haluaisin keskustella hetken lasten- ja nuortenkirjallisuuden laadusta.

Mitä laadulla tarkoitetaan?

Meidän on ehkä helpompi ymmärtää laadun käsite, kun tarkastelemme vaikkapa t-paitaa. Huonolaatuinen hiutuu muodottomaksi ja hilseilee painokuvionsa kahden pesun jälkeen, laadukas kestää muodossaan ja kenties vain vähän haalistuen vuosikymmeniä.

Mutta entä kun kyse on taiteesta, tarkemmin ottaen kirjallisuudesta, joka on tehty nimenomaan lapsille tai nuorille?

***

Kouluttaja Simo Salminen tiivistää Aalto-yliopiston nettiartikkelissa laadun kriteerin näin: "aste, jolla joukko ominaisia piirteitä täyttää vaatimukset”.

Lili-Anne Kihnin artikkeli Tampereen yliopiston juhlakirjassa tarkastelee laatua kolmen näkökulman kautta: tekninen, kaupallinen ja palveluun liittyvä.

Näiden lisäksi on tietysti joukko muita määritelmiä, mutta koska kirjoitan blogitekstiä enkä opinnäytetyötä, en lähde etsimään kauempaa. Näissä kahdessakin riittää ponnistusalustaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden laatukysymysten tarkasteluun.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus (lyhennettynä lanu) on melkoisen laaja kenttä eri kirjallisuudenlajeja ja kohderyhmiä. Katselukirjoista kuvakirjoihin, helppolukuisista lastenromaaneihin, varhaisnuorten kirjoista paksuihin nuortenaikuisten romaaneihin. Siihen päälle tulevat sarjakuvat, runous, säeromaanit, selkokirjat jne. Ja tietenkin genret, eli esimerkiksi fantasia, kauhu, romantiikka ja dekkarit, joilla kaikilla on omat erityispiirteensä, jotka tekijän odotetaan täyttävän.

Simo Salminen kirjoittaa edellä mainitussa nettiartikkelissa: "Laatua voidaan mitata ja arvioida vasta, kun on ensin tunnistettu sisäisten ja ulkoisten asiakkaiden näkökulmasta tärkeät ominaisuudet ja määritelty niille tavoitearvot."

Jo tässä tullaan mielenkiintoisen pulman ääreen lanun kohdalla. Onko asiakas lapsi, vai kirjan ostava tai valitseva aikuinen? Vai sekä että?

Siinä missä lapsi tarttuisi vitsi-pieru-kakka -kirjaan, siihen sadanteen suurisilmäisiä koiria esittävän kirjasarjan osaan tai houkuttelevan väriseen kanteen, saattaakin aikuinen ohjata lapsen ottamaan jotain muuta, kuten kirjan, jossa on aikuista miellyttävä kuvitustyyli, hänen mielestään oikeaa sukupuolta oleva henkilö (kyllä, edelleen törmään siihen, että poikia estetään valitsemasta kirjoja, joissa on tyttöpäähenkilöitä!) tai hänelle mielenkiintoisen kuuloinen aihe.

Ja kyllä, on aivan mahdollista, että valitaan sekä että: lapsen valitsema ja aikuisen valitsema ja sitten luetaan kummatkin. Tämä lienee tyypillisempää kirjastossa kuin kirjakaupassa. Silloin kun kirja ostetaan, se ostetaan yleensä aikuisen rahalla ja hänen päätöksellään.

Etenkin lastenkirjallisuuden erityispiirteisiin kuuluu, että sillä on kaksoiskohderyhmä: lapset ja aikuiset. Näiden kahden tarpeet ja toiveet kirjallisuuden suhteen voivat erota toisistaan valtavasti.

Laadun kaupallisesta näkökulmasta voisi sanoa, että mitä pienemmälle lapselle kirja on suunnattu, sitä suurempi on aikuisyleisön merkitys, kun kirjan kaupallisia ulottuvuuksia mietitään.

Toisin sanoen aikuinen on otettava huomioon kaupallista laatua mietittäessä.

***

Niin, niitä eri ulottuvuuksia tosiaan mietitään. 

Kirjallisuuden kohdalla on nimittäin olemassa yksi verraton laaduntarkkailujärjestelmä: kustantamot. He päättävät, mitä julkaistaan. Kustantamoissa on töissä väkeä, jotka ovat erikoistuneet alaansa, oli se sitten kustannustoimittaminen, oikoluku, markkinointi tai myynti. He ovat ammattilaisia, eikä kirjankustannusalalla ole mitenkään epätavallista, että työssä viihdytään pitkään. Joidenkin asiantuntevuus on vuosikymmenien mittaista.

Toisin sanoen kirjat kulkevat useiden käsien ja silmien kautta. Tekijän ammattitaito yhdistyy kustantamon ammattilaisten osaamiseen. Kustantajat huolehtivat kirjan painamiseen liittyvät asiat, mitkä täyttävät teknisen laadun vaatimukset. Taitto- ja painojälki, kirjan sidoksen kestävyys, luettavuus, kannen ominaisuudet jne. ovat kaikki kustantajan osaamisen takana.

Niihin tekijä ei aina -- useinkaan -- voi edes vaikuttaa.

***

Kun mitä tahansa arvioidaan ja arvotetaan, tehdään itse asiassa vertailua. Kirjallisuuden, siis taiteen, kohdalla tämä on objektiivisuudeltaan aika häilyvää. Kuka ensinnäkin tekee arviointia? Kuka määrittelee, onko jokin laadukas vai ei?

Hauska juttu, että kun keskustelin Instagram-seuraajieni kanssa aiheesta, esiin nousi eräs kirjasarja 1990-luvulta. Yksityisviesteissä puolet taivasteli, että se oli kyllä ollut laadutonta kuraa ja toinen puoli hehkutti sarjan mahtavuutta ja kiitteli sen esiintuomisesta, sillä nyt sitä voisi lukea omille teineilleen.

Tämä on ihan loistava esimerkki ruohonjuuritason tilanteesta, joka osoittaa, miten erilaisia lukijat ovat. Emme vain me aikuiset, vaan lapset ja nuoret yhtä lailla. Saman ikäluokan sisällä erot teknisessä lukutaidossa, luetun ymmärtämisessä, sanavarastossa, huumorintajussa ja lukumaussa voivat olla huiman isot. Ei ole mitään yhtä lapsinäkökulmaa, jonka voisi ottaa. 

Pelkkä aikuisen määrittelemä laatu ei riitä takaamaan, että kirja on kohderyhmäläisen mielestä hyvä tai kiinnostava.

Kirjallisuuden kohdalla voi olla mahdotonta irrottautua oman lukuhistorian (ja jopa elämänkokemuksen, maailmankatsomuksen ja sosioekonomisen taustan) asettamasta käsityksestä siitä, mikä on hyvää ja laadukasta kirjallisuutta. Jokaiselle meistä kehittyy oma maku, kielen- ja tyylintaju sekä mieltymykset.

Olen huomannut, että itse asiassa keskiluokkaisuus ja sen ihanteet vaikuttavat vahvasti siihen, mitä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa julkaistaan.

Olennaisinta lasten- ja nuortenkirjallisuuden kohdalla on mielestäni se, että valikoima on riittävän laaja ja monipuolinen; että ikäryhmille on olemassa niin helpompaa kuin vaikeampaa luettavaa ja että aihevalikoima on runsas. 

Silloin täytetään palveluun liittyvä laadukkuus.

***

Mistä heikoksi tunnistettu laatu johtuu?

On myönnettävä, että aivan kaikki lasten- ja nuortenkirjallisuus ei ole huippulaatua. Olisihan se tosiasiallisesti mahdotontakin, sillä erinomaisuutta ei voi olla 100%, muuten se ei ole erinomaisuutta.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus ei synny tyhjiössä, erillään muusta yhteiskunnasta. Rakenteet, työskentelyolosuhteet ja asenteet vaikuttavat läpi tuotantoketjun. Kiire ja aikataulupaineet, väsymys ja uupumus vaivaavat tekijöitä tälläkin alalla.

Kirjailijat ja kuvittajat tuskailevat toimeentuloaan ja joutuvat usein tekemään useampaa työtä, yksinyrittäjän työmäärällä. Kustantamoissa väki tasapainoilee tuottavuuden ja taiteellisen arvon välillä samaan aikaan kun resursseja leikataan ja kirjamyynti sakkaa.

(Esimerkiksi kirjastoilta on leikattu vuosikymmenten kuluessa niin paljon määrärahoja, että se mikä vielä kymmenisen vuotta sitten etenkin nuortenkirjojen kohdalla vähäinen riski vakaiden kirjasto-ostojen vuoksi, onkin tänä päivänä niin iso riski, että kirjaa ei edes kustanneta. Hallituksen kaavailema vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen poistaminen ensi vuoden valtionbudjetista vaikeuttaa toteutuessaan tilannetta entisestään, monen lajin osalta kohtalokkaasti.)

Suoraan sanottuna minusta on ihmeellistä, miten hienoa lasten- ja nuortenkirjallisuutta Suomen kokoisessa maassa tehdään olemassaolevilla resursseilla. Hatunnosto kollegoille ja suurella sydämellä työtään tekeville kustantajille!

Mikäli laatua halutaan nostaa, on tarjottava olosuhteet, joissa se on mahdollista.

Asia on lopulta niin yksinkertainen.

18.11.2023

Jälkiviisauden sanat, eli kuulumiset kymmenen vuoden jälkeen

Jälkiviisaudesta sanotaan kaikenlaista sarkasmin sävyttämää, mutta ytimeltään jälkiviisaudessa on kyse menneisyydestä oppimisesta. Päätökset, valinnat ja ratkaisut tehdään aina kuluvan hetken tietojen ja tunteiden varassa, ilman varmuutta tulevaisuuden suunnista. Vaihtoehtoja on yleensä enemmän kuin arvaakaan, osa niistä täysin yllätyksellisiä.

Mihin tämä nyt liittyy?

Kirjailijakollega Dess Terentjeva on kertonut tällä viikolla yhdessä Susanna Hynysen kanssa kirjoittamansa Neonkaupunki-sarjan katkeamisesta kustantamossa ja sarjan päätösosan uudesta kustantajasta. Postauksessa hän mainitsi, että kymmenen vuoden takainen kirjoitukseni tässä blogissa Mifonki-sarjan kohtalonhetkistä oli hänelle tärkeä vertaistuki ja häpeän lievittäjä.

Kiitokset lämmittivät kovasti mieltäni. Niin paljon kuin Instagramista pidänkin, blogeissa on oma voimansa, joka voi kantaa ja kannatella kanssaihmisiä vielä vuosikymmenen päästä. Ihmeellistä! Tieto säilyy ja on löydettävissä aivan eri tavalla.

Dessin kirjoituksen jälkeen palasin lukemaan oman blogipostaukseni kommentteineen. Kuinka paljon silloin sainkaan sympatiaa ja kannustusta, tukea ja vahvistusta! Mutta myös tuomiopäivänjulistuksen sävyisiä kommentteja, joissa oltiin varmoja, että päätökseni oli väärä ja että minun olisi pitänyt toimia kustantajan toivomalla tavalla.

Miten lopulta kävi?

Uraani seuranneet jo tietävät, mutta merkitään se tähän blogipostaukseen jälkipolvillekin. Hauska tätä on summata yhteen ja olla omalta osaltani todistamassa, kuinka tutkimattomia ovat kirjailijan tiet.

Mifonki-sarja napattiin nopeasti Myllylahdelle, josta se sai hyvän loppuelämän kodin. Kustannustoimittajakseni palkattiin Hanna Morre, fantasian asiantuntija ja myöhemmin itsekin kirjailija. Hannan kanssa oli mukavaa tehdä töitä, ja sain toteuttaa näkemystäni ja kirjoittaa Mifongeista juuri sellaisen kuin sen oli tarkoitus olla. Sarjasta tuli lopulta peräti kuusiosainen, ja se sai Suomen Tolkien-seuralta Kuvastaja-kunniamaininnan ansioituneesta fantasiasarjasta vuonna 2021.

Olen Mifonki-sarjasta ihan hemmetin ylpeä. Nyt sen painokset ovat jo loppuunmyydyt ja oikeudet palautuneet minulle. Sarja jatkaa eloaan kirjastoissa ja antikvariaateissa (joissa sitä tapaa harvakseltaan ja miltei jo keräilyharvinaisuutena hintojensa perusteella). Kuka tietää, miten jatkossa käy! Saan edelleen säännöllisesti palautetta siitä, kuinka mahtava sarja on lukijoiden mielestä. Sydämellinen kiitos teille!

Sanon toisinaan, että Mifonki-sarja teki minusta kirjailijan. Näin tosiaan kävi. Kasvoin sen myötä niin monella tapaa.

Karistonkin kanssa olen palannut tekemään yhteistyötä oikein hyvässä hengessä, ensin vampyyrikirjojen muodossa, sitten Hirviöhoitoloiden. Ja matka jatkuu! (Siitä lisää keväällä.) 

Minusta tämä on tärkeä osoitus siitä, että vaikka kustannusala on ihmisala siinä missä moni muukin, ei joidenkin kirjaprojektien kariutuminen tarkoita väistämättä sitä, että kaikki tulevatkin olisivat karilla. Kirjailijan ura voi olla hyvinkin pitkä, lukuisia vuosikymmeniä. Siinä ehtii kustannusalalla tapahtua yhtä sun toista, nykyään ehkäpä jopa nopeammassa tahdissa kuin ennen.

Jälkiviisaana voin todeta, että ratkaisuni toden totta oli oikea. Omia, kymmenen vuoden takaisia sanojani niin itse postauksessa kuin kommenteissa voin edelleen kompata: Kirjailija on vastuussa tarinastaan. Hänen nimensä siinä kannessa on, ja on vielä vuosikymmeniä, mahdollisesti jopa satoja, kustantamon kvartaalien mentyä menojaan. Koen edelleen, että velvollisuuteni on ennen kaikkea lukijoita kohtaan. Haluan tarjota heille parasta mahdollista osaamiseni puitteissa. On asioita, joista voi tehdä kompromisseja ja sitten on niitä, joista ei voi tinkiä.

Pelkoni siitä, että saisin hankalan ihmisen maineen, osoittautui turhaksi. En toki tiedä, vaikka joku niin ajattelisikin, mutta eipä se ole menoa haitannut -- johtuen ehkä siitä, etten ole hankala ihminen. Siitä olkoon osoituksena pitkään jatkuneet yhteistyöt ja muu näyttö. Rehellisyys, avoimuus ja rohkeus nostaa vaikeatkin asiat päivänvaloon ovat aina olleet minua. Se ei sovi kaikille. Mutta vaikeneminen on joskus mahdotonta. Ehkä tämä epäsovinnaisuuteni juontuu siitä, että olen neuroepätyypillinen (asia, jonka ymmärsin vasta hiljan, kiitos juurikin sen julkisen keskustelun!).

Summa summarum: Jokainen tekee ratkaisunsa itse ja elää seurausten kanssa. Mutta minun kokemukseni niin Mifonki-keissin kuin yleisesti elämän suhteen on, että vasta aika näyttää, mitä tapahtuu. Voi tapahtua ihan mitä vain! Ihan. Mitä. Vain. Ainoastaan se merkitsee, että on sinut päätöksensä kanssa sillä hetkellä kun sen tekee. On kovin yksilöllistä, miltä se sitten tuntuu siinä hetkessä. Minulla on vahva sydämen ääni, jota kuuntelen. (Siirappista, tiedän.) Koskaan se ei ole johtanut minua harhaan.

Sitten vielä: Kirjailija kohtaa työssään monenlaisia tunnekuohuja, niin hyvässä kuin pahassa. Koen, että tunteet ovat yksi niitä alan osa-alueita, joita tavataan vähätellä heitoilla taiteilijoista ja niiden temperamenteista. Allekirjoitan täysin sen, että kirjailijan työ on mielenterveydelle kova rasite. Se on sitä niin menestyville kuin niille, jotka sinnittelevät, eri tavoin vain. Tässäpä siis aihe, josta sopisi puhua enemmänkin! Nostan esille sen tässä siksi, että kun kustantajan kanssa sukset menevät ristiin, on kirjailija kovin yksin. Vertaistuki voi olla ainoa, joka auttaa, ensin seuraavaan päivään, sitten seuraavaan, kunnes valoa alkaa tihkua jostakin tunnelin raosta. Valo hälventää häpeää.

Ja huomaamme, ettemme ole yksin.

6.11.2023

Kevään 2024 kirjat

Kustantamoiden kevätkatalogit ovat alkaneet putkahdella ilmoille. Aina yhtä mielenkiintoista selailla, mitä onkaan tulossa!


Tässä ensi kevään julkaisuni:



Hirviöhoitola - Hirveä helkatti


Helppolukuinen ja jännittävä Hirviöhoitola-sarja jatkuu!

Miten taltutetaan säikky helkatti? Lili ja Lotta sekä kaksoset Mia ja Mateo löytävät kissankultaa pitkin poikin Hirviöhoitolan lattioita. Sotkeva helkatti on päässyt sisään kartanoon! Lapsilla on täysi työ keksiä, miten katin saisi turvallisesti ulos talosta. Se nimittäin pelkää kuollakseen ihmisiä. 



Upea kuvitus on jälleen Emma Rautalan käsialaa! Hirveä helkatti ilmestyy helmikuussa.


 

             


Poika valkean, renki raudan


Joskus rakkaus on kuin sairaus, joskus kuin lääke.

Taianomainen tarina yön pelossa elävästä, ajan rattaiden hallitsemasta Rauniarasta jatkuu! Pystyvätkö kaksi nuorta naista pelastamaan valtakunnan, joka horjuu loppunsa edessä?

Nuori eloseppä Arona Pohtovius on uusien haasteiden edessä. Epäonnisesti päättynyt Valonjuhlan ilta on vienyt hänet selliin ja itsevaltiaan Ruhtinattaren suurennuslasin alle. Millainen tuomio Aronaa odottaa?

Toisaalla Hellantian tietäjäoppilas Malka on löytänyt rakkauden, mutta joutuu vaikeiden valintojen eteen. Hänen on vietävä ihmeellistä valoa hohtava Myrrys suojaan Ruhtinattarelta sekä keksittävä keino, jolla hän saa pidettyä kaikki rakkaansa turvassa myös jatkossa. Moni uskoo hänen taitoihinsa, mutta uskaltaako Malka luottaa itse itseensä?

Rauniaran aika on käymässä vähiin. Riittävätkö Aronan ja Malkan kyvyt kääntää ajan rattaat oikeaan asentoon? Entä millaista osaa ihmelapsi Myrrys näyttelee kaikessa?

Lumoavia ihmiskohtaloita ja maanläheistä maagisuutta tarjoavan duologian päätösosassa ratkaistaan Rauniaran ja sen asukkaiden kohtalo. 


Kannen on tehnyt huikea Karin Niemi! Kirjan arvioitu ilmestyminen on huhtikuussa.

***

Olen kyllä todella innoissani ja iloinen kummastakin!

19.9.2023

Palkintokiima ja -katve

Kirjavuosi kulkee kohti huipentumistaan syksyn messuineen ja kirjahyökyineen. Yli kymmenen vuotta touhua seuranneena ja siihen osallistuneena alan olla aika rutinoitunut sesonkeihin ja niiden tunnelmiin.

Olen kirjoittanut tässä blogissa palkintofiiliksistä edellisen kerran joulukuussa 2012, eli esikoisvuoteni päätteeksi. 

Mitä ajattelen asiasta nyt?

Lyhyesti sanottuna: hyvin ristiriitaisesti. 

Ensinnäkin on sanottava, että kirjailija ei voi vaikuttaa siihen, palkitaanko hänen kirjaansa vai ei. Aina hän ei voi vaikuttaa edes siihen, lähettääkö kustantaja hänen kirjansa johonkin palkintoon "ehdolle". Kirjoitukseni tarkoitus ei ole siis kritisoida ketään kirjailijaa. Enkä oikeastaan osoita kritiikkiäni myöskään mitään tiettyä raatia tai tuomaristoa kohtaan, koska tiedän, kuinka suuren (käytännössä ilmais-) työn he tahoillaan tekevät, minkä lisäksi kokoonpanot ovat muuttuvia.

Mutta siitä ei pääse mihinkään, että raadit ja koko palkintojärjestelmä käyttävät suurta valtaa -- joskus ajattelen, että suurempaa kuin ehkä halutaan myöntääkään.

Valotan tässä välissä hiukan omaa tilannettani: Olen siis julkaissut ammattilaisena kirjoja yli 10 vuotta. Romaaneja ja lyhytproosaa, nimikkeitä alkaa olla yli 20 kpl, pääasiassa lasten- ja nuortenkirjallisuutta, lajityypiltään spekulatiivista fiktiota. Ehdolla erilaisille palkinnoille olen ollut monesti jo esikoisesta alkaen, mutta palkintopuolelta olen saanut vain Blogistanian Kuopus -palkinnon (2020) ja Kuvastaja -sarjakunniamaininnan (2021). Nämä ovat lukijoiden tunnustuspalkintoja, joihin ei liity rahaa ja näkyvyyttäkin hyvin rajallisesti. 

Blogistanian Kuopus -palkinnon saaneen Dodon (2020) jälkeen yksikään kirjoistani ei ole ollut edes ehdolla mihinkään, vaikka mielestäni olen kirjoittanut tähän asti laadukkaimmat teokseni sen jälkeen. Khimaira (2021), Kerberos (2022), Kenties tapan sinut vielä (2022), Kunnes tapamme taas (2023) ja novellikokoelma Akanvirta (2022). Jokainen edellämainituista on myynyt hyvin, saanut loistavia kritiikkejä ja muutenkin kerännyt positiivista lukijapalautetta. Mutta palkintopuolella: täysi, syvä hiljaisuus.

Kyllä se on vähän yllättänyt, vaikka ei ehkä olisi pitänyt. Nimittäin tuntuu kovasti siltä, että palkinnot kasautuvat paitsi jollekin tietylle kirjalle, myös tietyille kirjailijoille. Kun hetken mietin, mieleen nousee montakin pitkään uraa tehneitä, loistavia kirjailijoita, jotka tuntuvat jäävän palkintokatveeseen kun taas toiset ovat ehdokkuuksien vakiokaartia. Miksi? 

Mikä mekanismi tässä vaikuttaa taustalla? Onko kyse jostain samasta, jossa raha tulee rahan luo? Tai siitä, että tiettyjen tahojen nostamasta on muidenkin helpompi pitää ja sitä kehua ja nostaa? Eli siis jonkinlaisesta tiedostamattomasta laumakäyttäytymisestä?

Ja tässä päästään siihen valta-asemaan, josta aiemmin mainitsin. On palkintoja, jotka voivat mullistaa kirjailijan uran ja kääntää sen nousuun. Tällaisia ovat palkinnot, joihin liittyy kunnon rahasumma ja/tai näkyvyys. Ne saattavat vaikuttaa myös kirjamyyntiin positiivisesti, poikia käännössopimuksia ulkomaille, auttaa saamaan pitkiä apurahoja ja, kuten todettu, kohottaa kirjailijan statusta, jolloin hänen asemansa paranee niin kustantamossa kuin kirja-alalla muutenkin.

Tämä on sitä kiimaa, jota moni kirjailija toivoo kohdalleen. Aina se ei osu tai sitten vaikuta toivotulla tavalla. Joskus käy niinkin ihmeellisesti, että iso ja merkittäväkin kirjallisuuspalkinto tuntuu jättävän tyhjän arvan käteen, kun se jonkun toisen kohdalla on ollut tie tähtiin. 

Ihan erikseen haluan mainita, että lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnot vaikuttavat usein olevan tunnustuspalkintoja tai palkintosummaltaan pienempiä kuin aikuisten kirjallisuuspalkinnot. Lisäksi ne tuntuvat kiinnostavan mediaa vähän, jos lainkaan -- silloinkaan, kun on kyse jostain kansainvälisesti merkittävästä palkinnosta.

Ja sitten on sekin, että ilman niitä kirjallisuuspalkintojakin voi tällä alalla toimia ja pärjätä aivan hyvin. Kuten minä olen pärjännyt. En tiedä, onko kirjailijaa, joka täysin säästyisi niiltä tunnevuoristoradoilta, joita sattumanvaraiselta ja usein epäoikeudenmukaiselta tuntuva palkintojärjestelmä aiheuttaa. 

Kirjojen ja kirjailijoiden (eli käytännössä taiteen) paremmuusjärjestykseen laittaminen on monella tapaa järjetöntä, mutta kun sitä kerran tehdään, se on osa alan rakenteita, ja minusta olisi tärkeää, että näitä rakenteitakin tarkasteltaisiin ja niistä keskusteltaisiin rehellisesti, eikä aina joko hehkutettaisi, hymisteltäisi tai tykkänään vaiettaisi katkeraksi leimaamisen pelossa. 

Palkintokiima tai palkintokatve -- kumpi on sinun osasi, kirjailija?

24.8.2023

Elokuun kuulumisia, syksyn esiintymisiä

Oi kesä, minne menit?

Pidän kyllä kaikista vuodenajoista, mutta hieman haikeana katson kesäkuukausien perään. En päässyt tänä vuonna pitämään kunnon kesälomaa, sillä sairastelun ja muiden rataskapuloiden vuoksi työt kasautuivat, mikä on tarkoittanut, että näppistä on saanut takoa huolella läpi aurinkoiset kuin sateisetkin päivät.

Vaan eipä siinä: deadlinet on nyt koko lailla selätetty, ja pääsin allekirjoittamaan tällä viikolla kustannussopimuksen Rauniara-duologian toiselle osalle. Tytär hämärän, piika pimeän -romaanista alkanut tarina saa siis päätöksensä ensi keväänä romaanissa Poika valkean, renki raudan. Hurraa!

Paraikaa viimeistelen käsikirjoitusta, jonka ilmestyminen on sovittu syksylle 2024. Nyt onkin tulossa jotain aivan uutta meikäläiseltä nuortenkirjasaralla. Olen todella innoissani ja tuskin maltan, että pääsen julkistamaan projektin! Mutta vasta sitten keväällä...

Kesä on siis kulunut töitä tehden. Syksyllä on tiedossa ensi kevään julkaisujen editointia, kirjamessuja ja työmatkoja. Tällä tietoa esiinnyn niin Helsingin kuin Jyväskylän kirjamessuilla sekä Tampereen kirjafestareilla. Promottavana onkin monta kirjaa!

Turun kirjamessut jäävät tänä vuonna väliin, sillä samaan aikaan Unkarissa järjestetään Budapestin kansainvälinen kirjafestivaali, jonne minut on kutsuttu Naakkamestarin tiimoilta. Myös Viroon on tiedossa työmatka.



Syksymmällä ilmestyy toinen osa Hirviöhoitola-sarjaan, eli Loistava luurankoinen (Karisto) sekä kaksi novellia: Navetan kissat -selkonovelli Salaperäisiä tarinoita -antologiassa (Avain) ja romanttinen queernovelli Osa samaa salaisuutta antologiassa Sydänten salonki (Osuuskumma). 

Tuoretta luettavaa siis tiedossa piankin!