5.7.2018

Finncon 2018 ohjelma

Turussa ensi viikolla järjestettävän Finnconin ohjelma on julkistettu. Sen voi käydä katsomassa kokonaisuudessaan täältä, mutta tässä poiminta omista esiintymisistäni.


LA
klo 12-13 Visuaalinen kirjoittaminen
klo 13-14 Suuri suomi-scifi keskustelu
klo 16-17 Mikä ihmeen YA?

Illalla megajulkkarit Koulussa!

SU
klo 11-12 Eeppistä suomalaista fantasiaa, kiitos
klo 14-15 Kirjailijaelämän ilot ja surut
klo 15-16 Keiden ääni kuuluu, kenellä on valta? 







Kiireinen viikonloppu siis tiedossa, ja sehän alkaa jo perjantaina Steampunk International -julkistusmatinealla, joka pidetään klo 18 alkaen osoitteessa Linnakatu 33, Työhuone 33:n tiloissa. Tervetuloa!


Nähdään siis Turussa!

4.6.2018

Sattuu ja tapahtuu

Toukokuu mennä tussahti helteillen ja sinne sun tänne säntäillen. Hieman hämmästellen totean, että opin saman kuun aikana sekä kehräämään rukilla lankaa että ampumaan käsiaseella. Oh, well, koskaan ei ole liian aikaista alkaa valmistautua (zombie)apokalypsiin.

Takapihalle tuli kasattua myös kasvulavoja, ja tämä puutarhuri pääseekin vihdosta viimein verestämään vuosikymmenen takaisia oppejaan. Päätin ottaa homman rennosti, katsoa mitä tulee. Naurua ainakin on tullut, sillä olen onnistunut a) istuttamaan daalian mukulan väärinpäin, jolloin se rassukka nousi pari viikkoa toisia myöhemmin, b) kylvämään retiisiä armeijan tarpeisiin (kyllä, siemenpussin kyljessä lukee kylvöväli ja että uuden satsin saa istuttaa jo parin viikon päästä, mikä viittaa sadon porrastamisen fiksuuteen, mutta eihän ohjeita nyt voi noudattaa. Asiat täytyy oppia kantapään kautta.)

Ilmeisesti apokalypsin jälkeiseen aikaan valmistautumiseen kuuluu myös retiisin hyödyntäminen tsiljoonalla tavalla. Tiesitkö, että kasvin kaikki osat ovat syötäviä ja että itse asiassa suurin osa ravintoarvoista on naatissa ja kuoressa? Nyt tiedät. Marsut onneksi tykkäävät retiisistä, tai ainakin Saukko tykkää, Hiisi välillä hienostelee ja nakertaa vain lehteä ruodin ympäriltä, eikä itse juureksesta välitä lainkaan (kaupan retiisejä se kyllä söi talvella, hmm...). Saamme sitä siis katoamaan paitsi ihmisten, myös elukoiden suihin.

Elämän kirjallisella puolella tuli ruuhka, jota en edes itse tajunnut ennen kuin kollega sen osoitti. (Hyvä esimerkki siitä, kun päänsisäinen lokerointi toimii vähän liiankin hyvin.) Nimittäin rinta rinnan painosta ovat putkahtaneet Hämäränsäteet ja Steampunk International, joista jälkimmäisen suomenkielisen painoksen toimittajana olen viimeiset 1,5 vuotta häärinyt.

Ei ihme, että jossain vaiheessa oli sellainen tunne, että voisinko kupsahtaa hetkeksi kuolleena maahan, kiitos paljon, lepoa tänne nyt. Ne hetket juuri ennen painoon menemistä ovat sellaisia. Mutta nyt! Nyt kuulkaa! Virtaa on kuin virtahevolla. Mutalätäkössä. Kesäkuumalla. Koivet ojossa.

***

Lyhyitä:

- Mennä paukautimme Siiri Enorannan kanssa tällaisen vloggauksen For YA -kanavalle. Seksihelle syynä, mikäs muukaan! Katsokaa, ihmetelkää ja lähettäkää meille kysymyksiä ja toiveita aiheista!

- Ensi syksynä Turussa Kirjan talolla alkaa Spefihautomo, jossa vedän fantasiatyöpajan. Hinta voi äkkiseltään hirvittää, mutta kun miettii mitä se pitää sisällään, se ei itse asiassa ole kovinkaan paljon. (Miltei vuoden mittainen kurssi.) Sitä paitsi päävetäjä Magdalena Hai piiskaa jokaisesta tarinoitsijakaipuisesta sellaisen taiturin, että oksat pois. Ei muuta kuin ilmoittautumaan!

- Kalenterini alkaa täyttyä sellaista tahtia, että jos minusta haikailee kirjailijavierasta johonkin tilaisuuteen tämän vuoden aikana, kannattaa olla ajoissa liikkeellä. Tulen mielelläni, kunhan aikataulut saadaan sopimaan.

- Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: Miten ihana blogiarvio Mifongin lunastamasta Cats, Books & Me -blogissa!

"Pidin Mifongin lunastamasta paljon. Se pysyy kasassa alusta loppuun, ja se vie koko suuren fantasiasarjan kunnialla finaaliin asti. Tarinan loppu on hieno ja täysin tarinan arvoinen. Juuri näin sen täytyykin päättyä, vaikkei sitä etukäteen osannutkaan sanoa tai nähdä. Kieltämättä tätä sarjaa tulee hieman ikävä, kyllä näihin hahmoihin ehti jo kiintyä kuuden kirjan aikana. Hieno sarja, hieno päätös!"

2.4.2018

Hämäränsäteet ennakkotilattavissa!

Ursiinitrilogian toinen osa, Hämäränsäteet, ilmestyy ensi kuussa ja on siten jo tilattavissa Kirjakauppiaassa.

Tässä esittelyteksti:

Ursiininuoret Säde ja Anttoni lähtevät vakoilutehtäviin Imatralle, jonka vastavalmistuneessa hotellissa pidetään tärkeä tapaaminen fennomaanien ja kareliaanien välillä. Ensikertalaisten suunnitelmat menevät uusiksi, kun paikalle saapuu yllättävä vieras. Nuoret huomaavat olevansa keskellä kiihtyvällä vauhdilla eteneviä tapahtumia. On silmänräpäyksistä kiinni, ehtivätkö Naakkamestarin lähettämät apuvoimat perille ajoissa.

Hämäränsäteet jatkaa 2016 ilmestyneen Naakkamestarin tarinaa. Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun Imatran Valtionhotelliin ja hurjana kuohuvan kosken partaalle.



26.3.2018

Uskalla purkaa

Aloitin viime syksynä käsityöharrastuksen nimeltä virkkaaminen. Käsityöihmisen piirteitä minussa ei aiemmin ole oikein esiintynyt, vaikka perustan luulisi olevan hyvä: tykkään väkertää kaikenlaista ja luoda uutta omin kätösin. Kokemukset koulukässystä eivät kuitenkaan olleet järin kannustavia (olisin halunnut puukäsitöihin, mutta tytöthän eivät silloin saaneet sitä valita) ja opin rättikässytunneilla sen, että olen oikeastaan niihin liittyvissä jutuissa surkea. Virkkaus taisi olla ainoa juttu, mistä sain edes vähän onnistumisen kokemuksia.

Joten kun viime syksynä netissä eteeni lävähti virkattu riikinkukkopeitto, kiljaisin "tuollaisen minä haluan!" ja sitten totesin, että on opeteltava virkkaamaan. Sillä tiellä siis ollaan. Peitto ei ole vielä(kään) valmis. Tiesittekö nimittäin, että virkata voi ihan mitä tahansa? Megalomaanisen riikinkukkopeiton ohessa olen häärännyt monen pienemmän, nopeammin valmistuvan parissa. On tullut tehtyä tossuja ja pipo ja koukkusäilö ja sielulintuja... Ja nyt sitten ährään pitsikuvioista huivia, mikä onkin syynä tähän päivitykseen.

Huomasin virheen huivin alkupäässä, ja nyt pitäisi purkaa kokonainen pitkä rivi. Olen vitkutellut ja vatkutellut ja miettinyt, onko virhe todella niin suuri, että se näkyisi valmiissa huivissa. Ehkä sen voisi seuraavalla kierroksella jotenkin kiertää?

Sitten aloin ajatella tätä samoilla säännöillä kuin kirjoittaessa. Editointi ei virkkauksessa toimi kuten kirjoittamisessa, mutta tämä toimii: Jos huivia ajatellaan tarinakokonaisuutena ja silmukoita sen osina, virheet rakenteessa vaikuttavat väistämättä kokonaisuuteen. Huivissa kerros rakentuu kerroksen päälle. Jos perustassa on heikkouksia, heikkoudet ovat ohittamattomasti myös kokonaisuudessa.

On siis uskallettava purkaa. Purkaa ja tehdä uusiksi. Vaivannäkö näkyy lopputuloksessa pelkästään positiivisesti -- milloinkaan se ei sitä huononna.

19.3.2018

Dedis on ystäväsi

Olen viime aikoina miettinyt paljon deadlineja. Kalmanlinjoja, määräpäiviä, viimeisiä palautuspäiviä. Kyllähän te tiedätte. Olen miettinyt niitä niin käytännölliseltä, ajanhallinnolliselta kantilta kuin hieman filosofisemmaltakin: Aika on rajallista. Aika on merkkipaaluja. Aika on pisteitä, jotka ohitettuaan ei voi palata takaisin.

Ehkä koulu- ja opiskeluaikojen hektisyys ja kiire totuttivat jossain määrin sellaiseen tapakulttuuriin, jossa kaikki tehdään viime tingassa, juuri ennen deadlinea. Kaikki puristettiin ponnistukseen, hetkeen ennen hyppyä. Tilaa ja mahdollisuutta pitkille kypsyttelyille tai työprojekteille ei oikein ollut.

Tiedän monta kirjoittajaa, joita deadlinet kirittävät. He sanovat, etteivät saisi mitään aikaa ellei heillä olisi kalenteriin merkittyä määräpäivää, merkkipaalua joka käskisi suoritukseen tai muuten. Tunnen myös heitä, joita dedikset suunnattomasti ahdistavat. Deadlinet häälyvät usein vähän uhkaavinakin tulevaisuuden tuntemattomassa maaperässä, mutta minulle niistä on tullut korvaamaton työväline.

On ulkopuolelta asetettuja määräpäiviä ja sitten on niitä, jotka määrittelen itse. On tiukkoja dediksiä ja joustavia. Elämää helpottaa, kun hahmottaa mitkä ovat mitäkin. Tiukka dedis ei taivu: hakemusta ei käsitellä, kilpailuun ei osallistuta. Se on vain hyväksyttävä.

Ehkä tärkein oppi sitten nuoruusvuosien on ollut, ettei hommia kannata jättää viime tinkaan: ei, jos siihen vain voi vaikuttaa. Onhan täysin mahdollista, että sairastuu. Liukastuu pihatiellä ja murtaa ranteensa. Kämppään iskee putkirikko tai läheinen tarvitsee akuuttia apua. Helpottaa asioita, jos on aikataulusta aina vähän edellä. Se on kuin tallettaisi aikaa säästötilille.

Tämä on toki vaikeaa silloin, jos töitä on niin paljon että joka päivälle kertyy kiireisiä deadlineja. Lisäksi dediksillä on taipumus klimppiintyä, vaikka alun perin ne olisivat olleet kalenterissa sopivin aikavälein. Mutta on eri asia toimia jollakin tavalla toistuvasti kuin poikkeustapauksissa. Jos totuttaa itsensä toimimaan tehokkaasti vain äärimmäisessä stressitilanteessa, se käy ajan mittaan terveyden päälle.

Olen oppinut myös sen, että siitäkin selviää, jos homma sitten toisinaan jää Viimeiseen Iltaan Ennen.

Mutta yksi on varmaa: Sovituista aikatauluista pidetään kiinni. Heti kun alkaa näyttää, ettei pystykään pitämään sovittua deadlinea, koetetaan sopia uusi. Se on osoitus ammattimaisuudesta ja varmistaa, ettei tule hukanneeksi kenenkään aikaa.

Sillä aika -- se on rajallista.

1.3.2018

"The Train That Runs at Night" on luettavissa!

Flash Fiction Magazinessa on julkaistu englanninkielinen tarinani "The Train That Runs at Night". Saa lukea!

Olen tarinan tunnelmaan ja kerroksiin supertyytyväinen. Sain idean siihen hieman yli vuosi sitten Petroskoissa, jossa kuuntelin yöjunan klonketta. Se jatkui ja jatkui ja jatkui aina vain. Juna oli pitkä, pimeässä sitä ei edes kunnolla nähnyt, mutta junan sijaan aloin kolkkeessa nähdä jotain muuta. Alinan ja tarinan.

Kesti kuitenkin melko pitkään, ennen kuin tarina oli kehittynyt ja valmis astumaan päivänvaloon. Kirjoitin sen kesällä, ensin suomeksi, sitten englanniksi. Ja nyt, tadaa! Se pääsi julkaisuun.

Melko nopeaa.

Opettelen ja yritän edelleen sopeutua siihen, että kirjankustannusmaailmassa suurin osa asioista tapahtuu hitaasti. On paljon asioita, jotka ovat olemassa jollain tasolla (idea, tunne, muistiinpano, luonnos, työsuunnitelma, kuva, raakaversio) ennen kuin ne edes kehittyvät käsikirjoitukseksi, ja kuten tiedämme, käsikirjoitus ei ole valmis ennen kuin kirja on tullut painosta. (Jos se siis edes saa kustannussopimusta.) Raakaversiosta taittoversioon se on KESKEN. Raivostuttavaa, mutta samalla hyvin kuvaavaa. Elämäkin on koko ajan kesken.

Tällä viikolla on tapahtunut kutkuttavia asioita, mutta en uskalla iloita. En vielä. En ennen kuin on jotain mustaa valkoisella, jokin varmuus. Olen ollut sen verran kauan alalla ja nähnyt kaikenlaista, että olen alkanut kyynistyä. Tai kenties olen muuttumassa vain realistimmaksi? Paljon on onnistumisia, paljon ilon aiheita, mutta jokaisen niistä takana on nippu epäonnistumisia. Ainakin minulla. Ehkä joillakin kirjailijoilla on tasaisempaa tai onnekkaampaa.

Kirjailijan KäSi: Kärsivällisyys ja Sinnikkyys. Muutakaan ei voi.

13.2.2018

Steampunk International

Eräs projekti, joka on ollut käynnissä yli vuoden päivät, alkaa viimein saada hahmon, jota kelpaa esitellä ulkomaailmallekin. Tiedossa on lisää steampunkia ja varsin mainiossa muodossa!

Nimittäin olen mukana toimittajana sekä kirjoittajana kolmen maan antologiaprojektissa, jossa samansisältöinen steampunknovellien kattaus julkaistaan kolmessa eri maassa kolmella eri kielellä: suomeksi, englanniksi ja portugaliksi. Osuuskumma vastaa suomenkielisestä julkaisusta, NewCon Press englanninkielisestä ja Editorial Divergência portugalinkielisestä. Miten mainiota!

Suomennoksista vastaa Markus Harju.

Kesän korvilla saamme siis nauttia seuraavien kirjoittajien höyrynovelleista: George Mann, Jonathan Green, Katy O'Dowd, Pedro Cipriano, Diana Pinguicha, Anton Stark, Anne Leinonen, Magdalena Hai ja J.S. Meresmaa.


11.2.2018

Välähdysfiktiota espanjaksi ja englanniksi

Rakastan tarinoita. Ei väliä onko se pitkä vai lyhyt vai keskiväliltä: kunhan se on juuri sopivan mittainen.

Niinpä olinkin erityisen ilahtunut, kun kuulin tarinani Esta ciudad (käännös Tanya Tynjälä) valikoituneen antologiaan "Nanocuentos del planeta Tierra - Todo el mundo en un libro". Sen julkaisee espanjalaiskustantamo La Máquina que hace ping! ja päätoimittajana toimii antologisti ja kirjailija Sergio Gaut Vel Hartman.


(Kuva: La Máquina que hace ping! FB-sivuilta.)


Antologian idea on aivan mahtava:

It is a compilation of nanotales, each one of them a page long, created by writers from all the countries and places of planet Earth. 

Mukana on muitakin suomalaiskirjailijoita, kuten Samuli Antila, Magdalena Hai ja Jenny Kangasvuo. Jään kiinnostuneena odottamaan, mitä tuleman pitää!

***

Tarinani näkee päivänvalon myös englanninkielisenä tässä kuussa. The Train That Runs at Night ilmestyy helmikuun loppupuolella Flash Fiction Magazinessa.

29.1.2018

Uinuvista

Mitäpä tänne kuuluu? Töitä, töitä. Hämäränsäteiden käsikirjoitus on toistaiseksi poissa käsistäni, ja katse on kiinnittynyt trilogian päätösosaan. Muutama novelli on myös työn alla, yksi editointivaiheessa, yksi raakakirjoitusvaiheessa ja yksi hautomossa.

Hassu juttu, mutta minusta on miltei vuoden tuntunut siltä, että toistan blogissa itseäni. Mitä muuta olisi sanottavana kuin että kirjoitan -- joko sormet rapisevat näppäimistöllä tai tarina on muhitusvaiheessa. Kirjailijan työ on tavallaan kauhean toisteista, ulkopuolelta katsottuna ehkä tylsääkin. Vaikka jokainen tarina on omanlaisensa prosessi, noudattavat ne kuitenkin samantapaisia valmistumiskaavoja. Ideointi, mahdollinen suunnittelu, raakaversio nousuineen ja laskuineen, yleinen hype ja masis, palautekierros ja kommentit, editointi, editointi, editointi. Ja sitten, jos kaikki menee putkeen, tarina näkee päivänvalon.

Koska olen minä, en halua tehdä vain yhtä asiaa viikkotolkulla tai kuukausitolkulla. Joskus on pakko, mutta silloin kun ei ole, pidän huolta moniajosta. Vähän yllättävänä sivuprojektina on tiukasti pysynyt raapalekokoelma, johon välillä ei ole riittänyt aikaa ja välillä taas on loppunut usko, että saisin kasaan julkaistavaksi kelpaavan kokonaisuuden. Prosessissa on meneillään nyt hypevaihe, sillä lepuutettuani käsistä ja kirjoitettuani pari loistavaa raapaletta minusta on alkanut tuntua, että ehkä sittenkin siitä on tulossa jotain. Pientä mutta itselle tärkeää.

Kansainväliset kuviot teettävät myös kirjoittamisen rinnalla lisäduunia, mutta eipä se haittaa. Viime viikolla kävi sellainen ihme, että yksi englanninkielinen tarinani hyväksyttiin julkaisuun. Kylläpä tulin onnelliseksi! Viime vuoden loppu oli sellaista hylsysadetta, että sateenvarjo meni mäsäksi, mutta tämä vuosi on alkanut paremmin. Se editointivaiheessa oleva novellikin on saanut toimittajilta hyväksynnän.


***

Mifongin lunastama on ollut lukijoiden käsissä nelisen kuukautta. Palaute on ollut kautta linjan positiivista, vaikka toistaiseksi lähinnä vakilukijoilta saatua. (Mikä on nykypäivän kirjapaljouden keskellä toki ymmärrettävää. Mammuttipitkä kotimainen fantasiasarja ei ole kovinkaan monen lukulistan kärjessä.) Useampikin lukija on pitänyt viimeistä osaa koko sarjan parhaana. Mitään muuta sen en soisikaan olevan: Voisiko olla hirveämpää kuin kirjoittaa kymmenen vuotta eeppistä fantasiasarjaa ja mokata viimeisen osan kohdalla? Ja samaan hengenvetoon: Sori, että joudutte kahlaamaan 2500 sivua läpi ennen sitä parasta. Minusta todella tuntuu, että laitoin siihen kaikkeni.

Aika näyttää, jääkö Mifonki-sarjan loppuosien näkyvyys muutamaan blogipostaukseen ja tähtiarvioon. Katoaako se uusien sarjojen alle unohdettuna jättiläisenä, niin kuin mifongit itsekin sarjan alussa olivat.

Sen kuitenkin tiedän, että uinuvan voi aina herättää, syntymätöntä ei milloinkaan.