2.4.2018

Hämäränsäteet ennakkotilattavissa!

Ursiinitrilogian toinen osa, Hämäränsäteet, ilmestyy ensi kuussa ja on siten jo tilattavissa Kirjakauppiaassa.

Tässä esittelyteksti:

Ursiininuoret Säde ja Anttoni lähtevät vakoilutehtäviin Imatralle, jonka vastavalmistuneessa hotellissa pidetään tärkeä tapaaminen fennomaanien ja kareliaanien välillä. Ensikertalaisten suunnitelmat menevät uusiksi, kun paikalle saapuu yllättävä vieras. Nuoret huomaavat olevansa keskellä kiihtyvällä vauhdilla eteneviä tapahtumia. On silmänräpäyksistä kiinni, ehtivätkö Naakkamestarin lähettämät apuvoimat perille ajoissa.

Hämäränsäteet jatkaa 2016 ilmestyneen Naakkamestarin tarinaa. Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun Imatran Valtionhotelliin ja hurjana kuohuvan kosken partaalle.



26.3.2018

Uskalla purkaa

Aloitin viime syksynä käsityöharrastuksen nimeltä virkkaaminen. Käsityöihmisen piirteitä minussa ei aiemmin ole oikein esiintynyt, vaikka perustan luulisi olevan hyvä: tykkään väkertää kaikenlaista ja luoda uutta omin kätösin. Kokemukset koulukässystä eivät kuitenkaan olleet järin kannustavia (olisin halunnut puukäsitöihin, mutta tytöthän eivät silloin saaneet sitä valita) ja opin rättikässytunneilla sen, että olen oikeastaan niihin liittyvissä jutuissa surkea. Virkkaus taisi olla ainoa juttu, mistä sain edes vähän onnistumisen kokemuksia.

Joten kun viime syksynä netissä eteeni lävähti virkattu riikinkukkopeitto, kiljaisin "tuollaisen minä haluan!" ja sitten totesin, että on opeteltava virkkaamaan. Sillä tiellä siis ollaan. Peitto ei ole vielä(kään) valmis. Tiesittekö nimittäin, että virkata voi ihan mitä tahansa? Megalomaanisen riikinkukkopeiton ohessa olen häärännyt monen pienemmän, nopeammin valmistuvan parissa. On tullut tehtyä tossuja ja pipo ja koukkusäilö ja sielulintuja... Ja nyt sitten ährään pitsikuvioista huivia, mikä onkin syynä tähän päivitykseen.

Huomasin virheen huivin alkupäässä, ja nyt pitäisi purkaa kokonainen pitkä rivi. Olen vitkutellut ja vatkutellut ja miettinyt, onko virhe todella niin suuri, että se näkyisi valmiissa huivissa. Ehkä sen voisi seuraavalla kierroksella jotenkin kiertää?

Sitten aloin ajatella tätä samoilla säännöillä kuin kirjoittaessa. Editointi ei virkkauksessa toimi kuten kirjoittamisessa, mutta tämä toimii: Jos huivia ajatellaan tarinakokonaisuutena ja silmukoita sen osina, virheet rakenteessa vaikuttavat väistämättä kokonaisuuteen. Huivissa kerros rakentuu kerroksen päälle. Jos perustassa on heikkouksia, heikkoudet ovat ohittamattomasti myös kokonaisuudessa.

On siis uskallettava purkaa. Purkaa ja tehdä uusiksi. Vaivannäkö näkyy lopputuloksessa pelkästään positiivisesti -- milloinkaan se ei sitä huononna.

19.3.2018

Dedis on ystäväsi

Olen viime aikoina miettinyt paljon deadlineja. Kalmanlinjoja, määräpäiviä, viimeisiä palautuspäiviä. Kyllähän te tiedätte. Olen miettinyt niitä niin käytännölliseltä, ajanhallinnolliselta kantilta kuin hieman filosofisemmaltakin: Aika on rajallista. Aika on merkkipaaluja. Aika on pisteitä, jotka ohitettuaan ei voi palata takaisin.

Ehkä koulu- ja opiskeluaikojen hektisyys ja kiire totuttivat jossain määrin sellaiseen tapakulttuuriin, jossa kaikki tehdään viime tingassa, juuri ennen deadlinea. Kaikki puristettiin ponnistukseen, hetkeen ennen hyppyä. Tilaa ja mahdollisuutta pitkille kypsyttelyille tai työprojekteille ei oikein ollut.

Tiedän monta kirjoittajaa, joita deadlinet kirittävät. He sanovat, etteivät saisi mitään aikaa ellei heillä olisi kalenteriin merkittyä määräpäivää, merkkipaalua joka käskisi suoritukseen tai muuten. Tunnen myös heitä, joita dedikset suunnattomasti ahdistavat. Deadlinet häälyvät usein vähän uhkaavinakin tulevaisuuden tuntemattomassa maaperässä, mutta minulle niistä on tullut korvaamaton työväline.

On ulkopuolelta asetettuja määräpäiviä ja sitten on niitä, jotka määrittelen itse. On tiukkoja dediksiä ja joustavia. Elämää helpottaa, kun hahmottaa mitkä ovat mitäkin. Tiukka dedis ei taivu: hakemusta ei käsitellä, kilpailuun ei osallistuta. Se on vain hyväksyttävä.

Ehkä tärkein oppi sitten nuoruusvuosien on ollut, ettei hommia kannata jättää viime tinkaan: ei, jos siihen vain voi vaikuttaa. Onhan täysin mahdollista, että sairastuu. Liukastuu pihatiellä ja murtaa ranteensa. Kämppään iskee putkirikko tai läheinen tarvitsee akuuttia apua. Helpottaa asioita, jos on aikataulusta aina vähän edellä. Se on kuin tallettaisi aikaa säästötilille.

Tämä on toki vaikeaa silloin, jos töitä on niin paljon että joka päivälle kertyy kiireisiä deadlineja. Lisäksi dediksillä on taipumus klimppiintyä, vaikka alun perin ne olisivat olleet kalenterissa sopivin aikavälein. Mutta on eri asia toimia jollakin tavalla toistuvasti kuin poikkeustapauksissa. Jos totuttaa itsensä toimimaan tehokkaasti vain äärimmäisessä stressitilanteessa, se käy ajan mittaan terveyden päälle.

Olen oppinut myös sen, että siitäkin selviää, jos homma sitten toisinaan jää Viimeiseen Iltaan Ennen.

Mutta yksi on varmaa: Sovituista aikatauluista pidetään kiinni. Heti kun alkaa näyttää, ettei pystykään pitämään sovittua deadlinea, koetetaan sopia uusi. Se on osoitus ammattimaisuudesta ja varmistaa, ettei tule hukanneeksi kenenkään aikaa.

Sillä aika -- se on rajallista.

1.3.2018

"The Train That Runs at Night" on luettavissa!

Flash Fiction Magazinessa on julkaistu englanninkielinen tarinani "The Train That Runs at Night". Saa lukea!

Olen tarinan tunnelmaan ja kerroksiin supertyytyväinen. Sain idean siihen hieman yli vuosi sitten Petroskoissa, jossa kuuntelin yöjunan klonketta. Se jatkui ja jatkui ja jatkui aina vain. Juna oli pitkä, pimeässä sitä ei edes kunnolla nähnyt, mutta junan sijaan aloin kolkkeessa nähdä jotain muuta. Alinan ja tarinan.

Kesti kuitenkin melko pitkään, ennen kuin tarina oli kehittynyt ja valmis astumaan päivänvaloon. Kirjoitin sen kesällä, ensin suomeksi, sitten englanniksi. Ja nyt, tadaa! Se pääsi julkaisuun.

Melko nopeaa.

Opettelen ja yritän edelleen sopeutua siihen, että kirjankustannusmaailmassa suurin osa asioista tapahtuu hitaasti. On paljon asioita, jotka ovat olemassa jollain tasolla (idea, tunne, muistiinpano, luonnos, työsuunnitelma, kuva, raakaversio) ennen kuin ne edes kehittyvät käsikirjoitukseksi, ja kuten tiedämme, käsikirjoitus ei ole valmis ennen kuin kirja on tullut painosta. (Jos se siis edes saa kustannussopimusta.) Raakaversiosta taittoversioon se on KESKEN. Raivostuttavaa, mutta samalla hyvin kuvaavaa. Elämäkin on koko ajan kesken.

Tällä viikolla on tapahtunut kutkuttavia asioita, mutta en uskalla iloita. En vielä. En ennen kuin on jotain mustaa valkoisella, jokin varmuus. Olen ollut sen verran kauan alalla ja nähnyt kaikenlaista, että olen alkanut kyynistyä. Tai kenties olen muuttumassa vain realistimmaksi? Paljon on onnistumisia, paljon ilon aiheita, mutta jokaisen niistä takana on nippu epäonnistumisia. Ainakin minulla. Ehkä joillakin kirjailijoilla on tasaisempaa tai onnekkaampaa.

Kirjailijan KäSi: Kärsivällisyys ja Sinnikkyys. Muutakaan ei voi.

13.2.2018

Steampunk International

Eräs projekti, joka on ollut käynnissä yli vuoden päivät, alkaa viimein saada hahmon, jota kelpaa esitellä ulkomaailmallekin. Tiedossa on lisää steampunkia ja varsin mainiossa muodossa!

Nimittäin olen mukana toimittajana sekä kirjoittajana kolmen maan antologiaprojektissa, jossa samansisältöinen steampunknovellien kattaus julkaistaan kolmessa eri maassa kolmella eri kielellä: suomeksi, englanniksi ja portugaliksi. Osuuskumma vastaa suomenkielisestä julkaisusta, NewCon Press englanninkielisestä ja Editorial Divergência portugalinkielisestä. Miten mainiota!

Suomennoksista vastaa Markus Harju.

Kesän korvilla saamme siis nauttia seuraavien kirjoittajien höyrynovelleista: George Mann, Jonathan Green, Katy O'Dowd, Pedro Cipriano, Diana Pinguicha, Anton Stark, Anne Leinonen, Magdalena Hai ja J.S. Meresmaa.


11.2.2018

Välähdysfiktiota espanjaksi ja englanniksi

Rakastan tarinoita. Ei väliä onko se pitkä vai lyhyt vai keskiväliltä: kunhan se on juuri sopivan mittainen.

Niinpä olinkin erityisen ilahtunut, kun kuulin tarinani Esta ciudad (käännös Tanya Tynjälä) valikoituneen antologiaan "Nanocuentos del planeta Tierra - Todo el mundo en un libro". Sen julkaisee espanjalaiskustantamo La Máquina que hace ping! ja päätoimittajana toimii antologisti ja kirjailija Sergio Gaut Vel Hartman.


(Kuva: La Máquina que hace ping! FB-sivuilta.)


Antologian idea on aivan mahtava:

It is a compilation of nanotales, each one of them a page long, created by writers from all the countries and places of planet Earth. 

Mukana on muitakin suomalaiskirjailijoita, kuten Samuli Antila, Magdalena Hai ja Jenny Kangasvuo. Jään kiinnostuneena odottamaan, mitä tuleman pitää!

***

Tarinani näkee päivänvalon myös englanninkielisenä tässä kuussa. The Train That Runs at Night ilmestyy helmikuun loppupuolella Flash Fiction Magazinessa.

29.1.2018

Uinuvista

Mitäpä tänne kuuluu? Töitä, töitä. Hämäränsäteiden käsikirjoitus on toistaiseksi poissa käsistäni, ja katse on kiinnittynyt trilogian päätösosaan. Muutama novelli on myös työn alla, yksi editointivaiheessa, yksi raakakirjoitusvaiheessa ja yksi hautomossa.

Hassu juttu, mutta minusta on miltei vuoden tuntunut siltä, että toistan blogissa itseäni. Mitä muuta olisi sanottavana kuin että kirjoitan -- joko sormet rapisevat näppäimistöllä tai tarina on muhitusvaiheessa. Kirjailijan työ on tavallaan kauhean toisteista, ulkopuolelta katsottuna ehkä tylsääkin. Vaikka jokainen tarina on omanlaisensa prosessi, noudattavat ne kuitenkin samantapaisia valmistumiskaavoja. Ideointi, mahdollinen suunnittelu, raakaversio nousuineen ja laskuineen, yleinen hype ja masis, palautekierros ja kommentit, editointi, editointi, editointi. Ja sitten, jos kaikki menee putkeen, tarina näkee päivänvalon.

Koska olen minä, en halua tehdä vain yhtä asiaa viikkotolkulla tai kuukausitolkulla. Joskus on pakko, mutta silloin kun ei ole, pidän huolta moniajosta. Vähän yllättävänä sivuprojektina on tiukasti pysynyt raapalekokoelma, johon välillä ei ole riittänyt aikaa ja välillä taas on loppunut usko, että saisin kasaan julkaistavaksi kelpaavan kokonaisuuden. Prosessissa on meneillään nyt hypevaihe, sillä lepuutettuani käsistä ja kirjoitettuani pari loistavaa raapaletta minusta on alkanut tuntua, että ehkä sittenkin siitä on tulossa jotain. Pientä mutta itselle tärkeää.

Kansainväliset kuviot teettävät myös kirjoittamisen rinnalla lisäduunia, mutta eipä se haittaa. Viime viikolla kävi sellainen ihme, että yksi englanninkielinen tarinani hyväksyttiin julkaisuun. Kylläpä tulin onnelliseksi! Viime vuoden loppu oli sellaista hylsysadetta, että sateenvarjo meni mäsäksi, mutta tämä vuosi on alkanut paremmin. Se editointivaiheessa oleva novellikin on saanut toimittajilta hyväksynnän.


***

Mifongin lunastama on ollut lukijoiden käsissä nelisen kuukautta. Palaute on ollut kautta linjan positiivista, vaikka toistaiseksi lähinnä vakilukijoilta saatua. (Mikä on nykypäivän kirjapaljouden keskellä toki ymmärrettävää. Mammuttipitkä kotimainen fantasiasarja ei ole kovinkaan monen lukulistan kärjessä.) Useampikin lukija on pitänyt viimeistä osaa koko sarjan parhaana. Mitään muuta sen en soisikaan olevan: Voisiko olla hirveämpää kuin kirjoittaa kymmenen vuotta eeppistä fantasiasarjaa ja mokata viimeisen osan kohdalla? Ja samaan hengenvetoon: Sori, että joudutte kahlaamaan 2500 sivua läpi ennen sitä parasta. Minusta todella tuntuu, että laitoin siihen kaikkeni.

Aika näyttää, jääkö Mifonki-sarjan loppuosien näkyvyys muutamaan blogipostaukseen ja tähtiarvioon. Katoaako se uusien sarjojen alle unohdettuna jättiläisenä, niin kuin mifongit itsekin sarjan alussa olivat.

Sen kuitenkin tiedän, että uinuvan voi aina herättää, syntymätöntä ei milloinkaan.

5.1.2018

Hämäränsäteet (Ursiini #2)

"Hämäränsäteet näkyvät kirkkaimmin silloin, kun jokin tumma varjo, kuten musta pilvi, antaa niille taustan. Se muodostaa parhaan kontrastin säteiden loisteelle." 
- Luonnon ihmeet, Heidorn & Whitelaw


Tästä se lähti. Hämäränsäteiden nimi. Oivallus siitä, mistä tarinassa on kyse.


Ja nyt, rakkaat lukijat, saan julkistaa kannen! Se on Julia Savtchenkon hurmaavaa käsialaa.

Hämäränsäteet on itsenäinen jatko-osa Naakkamestarille. Se sijoittuu Imatralle loppuvuoteen 1903. Naakkamestarissa tutuiksi tulleet Säde ja Anttoni saapuvat Valtionhotellille suorittamaan tärkeää tehtävää. Luvassa on vauhtia, vakoilua ja vaaratilanteita - tuttuun tapaan paikallishistorialla ryyditettynä.

Kirja ilmestyy Robustokselta toukokuussa 2018.

27.12.2017

Selvisin (eli erään kirjailijan vuosi 2017)

Ensimmäinen vuosi vapaana kirjailijana alkaa olla lopuillaan, ja on aika kerätä hieman ajatuksia sen tiimoilta.

Aivan aluksi on todettava, että en enää muista, millaista se oli silloin, kun tästä vasta etäisesti haaveili. Tavoitteet ja realiteetit, haasteet ja haaveet -- ne muuttuvat ihmisen mukana. Ja jokainen käsikirjoitus, jokainen uusi aluevaltaus muuttaa isoa kuviota. Kirjailijana oleminen on jatkuvaa kalibrointia ja oppimista ja epävarmuutta. Niin kuin elämässä yleensäkin, kaikki saattaa muuttua silmänräpäyksessä. Eilen epätosi on tänään tosi.

Jos ajattelee, että kunhan vain saa sen ensimmäisen käsikirjoituksen kustantamossa läpi, tie edessä on auki ja tasainen, on valitettavasti mitä suurimmalla todennäköisyydellä väärässä. Tie on ehkä auki, mutta tuskin tasainen. Ajatus siitä, että kirjoittaminen tai kirjailijan ammatissa toimiminen kävisi ajan kuluessa helpommaksi, ei välttämättä ole lainkaan totta. Se voi käydä myös vaikeammaksi, jopa mahdottomaksi. Esikoiskässärin keräämät hylkykirjeet eivät yleensä ole ainoat, joita saa. Pettymykset tulevat niin monessa muodossa, kun pelissä on intohimo ja kunnianhimo, ja silti olisi vain kestettävä, jos kirjailijan ammatissa haluaa jatkaa. Pärjääminen ei ole aina itsestä kiinni.

Kirjailijan ammatti ei ole helppo millään mittapuulla mitattuna. Se on monen unelma -- minunkin -- mutta kyllä se vaatii sitkeyttä, sopeutumista ja onnea.

No, miltä se eka vuosi sitten näytti?

Otetaan ensin lista julkaisuista.

Julkaisut

- 9 raapaletta (Julkaisuissa Ajantakojat ja Self-Inflicted Relative)
- 3 novellia (Hän kehrää, Sydämeni avoin hauta, Indiana)
- 1 romaani (Mifongin lunastama)
- 2 käännöstä: The Heart That Beats in a Dream (kääntäjä Greta Katz), Forever, As Always (kääntäjä J. Robert Tupasela)
- 1 kolumni
- 1 englanninkielinen artikkeli steampunkista

Todellisuudessahan en kirjoittanut kaikkia näistä vuonna 2017, ja vuorostaan tänä vuonna kirjoitin paljon sellaista, mitä ei ole vielä julkaistu.

Esiintymiset

Kokopäiväisenä yksi mahtavimpia puolia on se, että pääsee paremmin esiintymään, kun ei ole päivätyöjuttuja, joita pitäisi sovitella ja säätää. Keikkailen hyvin mielelläni! On upeaa tavata lukijoita. Kotimaassa tein 9 vierailua/esiintymiskeikkaa. Ulkomailla kävin kirjailijan ominaisuudessa Venäjällä, Ruotsissa ja Norjassa.

Apurahat

Vuonna 2017 työtäni tukivat Wihurin säätiö, Taiteen edistämiskeskus, WSOY:n kirjallisuussäätiö, Tampereen kaupunki ja Kirjallisuuden edistämiskeskus. Kiitos! Pienin tukisumma oli 700 euroa, suurin 7000 euroa, mutta jokainen niistä on tuiki tärkeä. Apurahamyöntöjen lisäksi sain kielteisiä päätöksiä, yhteensä 11 kpl.

Käsikirjoitushylsyt

Laitetaan nämäkin tähän vuosikatsaukseen. Hylsyjä kertyi yhteensä 9 kpl, mukana eri käsikirjoituksia ja myös käsikirjoituskilpailuja, joissa menestystä ei tullut.

Muita töitä

Osuuskumman hallituksen puheenjohtajana minulla on tietysti ollut tekemistä kokousteknisellä puolella ja kustannustoiminnan hallinnollisella saralla. Lisäksi olen suunnitellut 6 kantta, taittanut erilaisia läpysköjä, kustannustoimittanut antologioita (joista yksi, Murtumia maisemassa, ilmestyi tänä vuonna), edistänyt kansainvälistä toimintaa ja luonut suhteita, koordinoinut Osuuskumman Worldcon-osaston ja seissyt myyntipöydän takana monissa muissakin tapahtumissa.

Ensimmäisiä

Vuonna 2017 on tapahtunut myös paljon sellaisia asioita, joita olen tehnyt ensimmäistä kertaa. Muistankohan edes kaikkea?

1. ulkomaan retriitti. Olin kuukauden Espanjassa neljän kirjailijakollegan kanssa.
1. Worldcon. Vaan ei viimeinen! Jäsenyys Dubliniin on jo hankittu vuodelle 2019.
1. arkeologinen kaivaus. Osallistuin yleisökaivaukseen Pirkkalan Tursiannotkossa.
1. kouluvierailu
1. vierailu seuraavissa paikoissa: Petroskoi, Naantali, Imatra, Eura, Oslo, Uppsala, Malaga, Nerja (tippukiviluolat!), Granada (Alhambra), Mathildedal.
1. treatmentin kirjoittaminen
1. promovideoprojektin työstäminen
1. painoksen loppuminen (Naakkamestari & Mifongin mahti)
1. ulkomaanedustus (Ursiini-trilogia, Kumma Literary Agency)

***

Kaiken kaikkiaan vuosi on ollut koetteleva mutta myös antoisa. Stressiä on ollut enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mikä aiheutti terveydellisiä ongelmia etenkin keväällä. Masennus oli vähällä palata, mihin osana varmastikin oli rakkaimman ja viimeisen isovanhempani kuolema. Vanhasta kämpästä paljastui alkuvuonna asioita, jotka uhkasivat saada aikaan taloudellisen katastrofin, mutta se kuvio selkeytyi onneksi kesään mennessä. Oma terveys oli muutenkin kovalla, ja samaan aikaan perhepiirissä tehtiin sairaalavierailuja vakavista syistä. Tässä henkisessä ilmapiirissä työstin siis Mifonki-sarjan viimeistä osaa... Deadline toisensa jälkeen paukkui!

Pahin stressi on nyt helpottanut, mutta rakennan edelleen palikoita hyvinvointini jatkumisen eteen. Valitettavasti vapaana kirjailijana en voi vähentää töitä kovinkaan paljon, joten olen katsonut parhaaksi tuoda edes tasapainoa työkeskeiseen elämään. Marsut, jooga ja virkkaaminen ovat askeleita siihen suuntaan.

Päällimmäinen ajatus vuodesta 2017 on: selvisin.

Kohti ensi vuotta! Luvassa on upeita asioita. Pidän sormeni ristissä, että niistä ainakin osa toteutuisi.