Kirjoittajan pulmia, osa 19. Kenelle kirjoitan?

Miksi otsikon mukainen kysymys pitäisi edes esittää? Onko kirjoittajan ajateltava kenelle hän kirjoittaa?

Jokainen kirjoittaja on tekstinsä ensimmäinen lukija, ja usein kuuleekin kirjoittajien painottavan, että he kirjoittavat ensisijaisesti itselleen. Tämä on minunkin helppo allekirjoittaa -- lähtihän oma kimmokkeeni koko kirjoitustouhulle siitä, että halusin kirjoittaa itselleni viihdyttävää lukemista. Jos kuitenkin tarjoaa tai haluaa tarjota tekstejään julkaistaviksi, myös niitä toissijaisia lukijoita voi olla hedelmällistä miettiä.

Olen kuullut huhuja kirjoittajakunnasta, joka ei mieti tai palaa teksteihinsä kun ne on julkaistu, ei lue arvioita tai hermoile vastaanotosta eikä hae kontaktia lukijoihinsa. Ehkä heitä on, ehkä kyse on vain myytistä. Valistakaa, viisaammat!

Oma tämänhetkinen näkemykseni on, että vaikka voisin kirjoittaa loputtomasti miettien vain itseäni lukijana, en voisi julkaista ellen jossain vaiheessa miettisi kenelle oikeastaan kirjoitan. Ehkä tämä liittyy jollain tavalla siihen, kun alkaa miettiä omaa kirjailijantaivaltaan -- uraansa, jos uskaltaa näin sanoa. (Minulla on edelleen identifioitumisongelmia.) Saamaansa palautetta nimittäin pilkkoo ja tulkitsee sen mukaan, minkälaiselle lukijalle on kuvitellut kirjoittavansa. Tämä lukijatyypin hahmottaminen voi olla hyvinkin alitajuista. Esimerkiksi jos palautteesta käy ilmi, että tonttutarinan lukenut ei pitänyt tekstistä, koska siinä oli tonttuja, voi kirjoittaja päätellä, että tarinassa ei välttämättä sinänsä ollut vikaa vaan se oli kohteensa kanssa eri paria. Jos taas tonttutarinasta ei pitänyt henkilö, joka on yleensä tontuista aivan innoissaan, palaute saa tyystin eri sävyn.

***

Kirjalle voisi hahmotella ainakin kolme erilaista päälukijaryhmää: kirjailijasidonnainen, genresidonnainen ja potentiaalinen. Kirjailijasidonnaisia lukijoita ovat he, joilla on luottokirjailijoita, joilta he lukevat uskollisesti kaiken mitä luottokirjailija julkaisee. He päätyvät lukemaan kirjan ennen kaikkea kirjailijan vuoksi. Genresidonnaiset lukijat haarukoivat kiinnostavimmat julkaisut tietyn genren sisältä tai hakevat lukemansa lähtökohtaisesti kirjan edustaman lajityypin alalta. He tarttuvat oikein markkinoituihin ja kiinnostavilta kuulostaviin tarinoihin, kunhan ne sijoittuvat genreen, joka on omalla mukavuusalueella. Potentiaalinen lukijaryhmä on se laaja ihmisjoukko, jonka tietoisuuteen jokainen kirja haluaisi ponnistaa. Apuna toimivat kirjallisuuspalkinnot, laaja mediahuomio ja lukusuositukset, mutta harmittavan usein potentiaalista tavoitetaan vain murena.

Ennakkoluulot ja -käsitykset ohjaavat monien lukutottumuksia eikä yksikään kirja koskaan löydä kaikkia, joita se voisi koskettaa.

Kriitikot ovat myös oma ryhmänsä -- näihin luen omalta osaltani myös aktiiviharrastajat ja kirjallisuudentutkijat. On varsin eri asia kirjoittaa viihdettä (eli helposti luettavaa, nopeasti sulavaa ja naururyppyjä aiheuttavaa) kuin taideproosaa (pysähtymistä vaativaa, hitaasti sulavaa ja otsaryppyjä syventävää). Vaikka kumpiakin kirjoitetaan, jotta niitä luettaisiin, niillä voi olla hyvin erilaiset vaikutuspäämäärät ja siten myös vastaanotto. Vähemmän lukevan mielestä jokin uusi ja raikas voi olla konkarilukijan mielestä tunkkainen ja lopeensa kaluttu. Ja toisin päin: konkarilukijaa ihastuttanut teos voi harvoin lukevan mielestä olla vaikeaselkoinen ja etäännyttävä.

Yksi itselle esitettävä kysymys voisikin olla: kirjoitanko kirjatavikselle vai kirjatohtorille -- vai kummallekin?

***

Entä vaikuttaako tieto lukijakunnista siihen, mitä tai miten kirjoittaa?

Pidän sitä mahdollisena, mutta en kovin määräävänä. Halu kirjoittaa ja se, mitä haluaa kirjoittaa, syntyy tietenkin kirjoittajassa. Kirjoittaja ei kuitenkaan ole ulkopuolisille vaikutteille altistumaton. Arviot, palaute, kustantamon suhtautuminen, apurahat ja palkinnot muokkaavat ja ohjaavat kirjoittajan näkemystä omasta työstä ja kirjoittajaidentiteetistä. Paras lukijakunta on tietenkin mahdollisimman laaja. Kustantamon on kuitenkin markkinoinnin kannalta mietittävä kirjan kohderyhmä, ja tuo valittu kohderyhmä saattaa olla hyvinkin eksklusiivinen. Väärin kohdennettu on huonosti myyty -- mikä vuorostaan tietää jännityshikoilua kirjailijalle, kun seuraava käsikirjoitus menee kustannuspäätöksen alle.

Ehkä tärkeimpänä pidän kohderyhmämietinnässä sitä, että asemoi itsensä kirjoittajana paikkaan, jonka tuntee omakseen. Kun kaikkia ei millään voi miellyttää, on helpottavaa tietää onnistuneensa edes sillä alueella, johon on tekstin mielessään sijoittanut.

Paras hetki kirjoittaa

Yleensä töistä tultua kotona iskee turtumuksen ja väsymyksen olotila, johon helposti jumahtaa. Koen olevani hyvin vahvasti aamukirjoittaja: vaadin yöunet työelämän ja kirjoittamisen väliin puhdistamaan pään arjen kuonasta. Kirjoittelen siis hyvin harvoin arki-iltaisin novellien saati romaanien tekstejä. Tuntuu vaikealta vaihtaa raidetta, jolla ajatukset ovat kulkeneet koko päivän.

Toisin kävi tänään.

Minulle uuden Sólstafir-yhtyeen levy Svartir sandar lähti pyörimään soittimessa ja äkkiä iski halu avata eräs tekstitiedosto, jota olen työstänyt silloin tällöin parin vuoden mittaan. Novelli on tuntunut tärkeältä kirjoittaa, mutta se on ollut hidasta ja vaatinut pitkää työstöä. Viimeksi olin muokannut tiedostoa tammikuussa. Olin jäänyt kohtaan, jossa juoni eskaloituu kohti murtumapistettä, mutta jumahtanut siihen, sillä minulla ei ollut tietoa siitä, mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi.

Musiikki kuitenkin avasi jonkinlaisen tukkeutuneen putken, joka oli minun ja novellin välillä. Kun lähdin kirjoittamaan jatkoa, en vielä tiennyt kirjoittavani itse asiassa loppua. Nyt novellille on kirjoitettu lopetus, mutta olen siinä inhottavassa tilassa, jossa ei kykene arvioimaan tekstin toimivuutta lainkaan. Novellissa on monia onnistuneita virkkeitä, rytmistyksiä, tarina ja juonen kaari, mutta toimivatko ne yhdessä? En tiedä. Ihanankamalaa. Ihan kamalaa.

Sen kuitenkin opin (jälleen), että paras hetki kirjoittaa on nyt.

Metsäpolun mököttäjä

Tietokoneella työskentelemisen vastapainoksi tekee kutaa ulkoilla ja antaa itsensä metsittyä. Minäkin maltan tehdä joskus niin, ja siitä todisteena muutama valokuva viime kerrasta, eli torstailta.

Valkovuokkoja ja sinivuokkoja oli
hurmaannuttavasti metsänpohjat täynnä.
(c) J.S. Meresmaa

Törmäsin mököttäjään metsäpolulla.
(c) J.S. Meresmaa

Yksi loikkijoista oli hieman yrmeän oloinen.
(c) J.S. Meresmaa

Metsäpolun mököttäjän kutukaveri.
(c) J.S. Meresmaa

Jos on jokin huoli matkalla metsään, se harvoin on mielessä enää takaisin tullessa. Ainakin se on merkitykseltään vähäisempi.

Kirjankannen sukupuolesta

Tiedän.

Ei kaikesta tarvitse tehdä sukupuolikysymystä. Emmekö voisi olla vain omia itsejämme, oli sukupuoli sitten mikä hyvänsä? Yksilöerot ovat kuitenkin suurempia kuin sukupuolierot. Lopetetaan vaahtoaminen epätasa-arvosta ja oikeuksista ja stereotypioista. Kaikki on hyvin, kunhan ollaan vain niin kuin ennenkin.

Ylläkuvatunlaista väsymystä on silloin tällöin havaittavissa, kun tulee keskustelua siitä miten sukupuoli vaikuttaa kokemuksiimme elämästä ja asioista. Ja minusta on kuitenkin melko selvää, että sukupuolella on suuri merkitys siinä, miten muut näkevät meidät ja miten he kohtelevat meitä. Tyttö vai poika -jaottelu alkaa heti syntymästä.

Niin ollen on ihan uskottavaa, että kirjoillakin voi olla sukupuoli: ainakin jos kantta katsotaan. Huffington Post -lehdestä on luettavissa Maureen Johnsonin mielenkiintoinen artikkeli kirjankansien sukupuolittuneisuudesta. Artikkeli on pitkä, mutta lukemisen arvoinen. Ja ellei jaksa lukea juttua, voi ainakin katsella kuvasarjan, jossa leikitellään kansimuutoksilla, jotka heijastaisivat kirjailijan omaa sukupuolta. (Kuvagalleria on sivun loppupuolella.) Mitä jos George R.R. Martin olisikin Georgette R. Martin?

Artikkelin luettuani ja kuvasarjan katsottuani mietin tietysti, että päteekö sama meillä Suomessa. Eipä oikeastaan. Herkkiä, sumusävyisiä, värikylläisiä kansia löytyy mieskirjailijoiltakin ja geometrisiä, tummasävyisiä, pelkistettyjä naiskirjailijoilta. Kirjan sisältö uskoakseni määrittelee ulkonäköä tässä tapauksessa enemmän kuin kirjailijan sukupuoli. Yhdysvaltojen markkinoilla genrekirjallisuus on myös hallitsevampaa, ja näiden kirjojen kannet voivat olla hyvinkin geneerisiä keskenään.

Johnsonin artikkeli käsitteli paljon muutakin kuin kansia (kuten sitä, miten naiskirjailijoiden kirjoista puhutaan erilailla kuin mieskirjailijoiden ja sitä, kuinka miesvoittoisia ovat yliopistojen kirjalistat). Tunnistin osittain hänen kokemuksensa siitä, kuinka hän kasvoi lukien keski-ikäisten miesten kriiseistä, peniksistä, ja peniskriiseistä:

Men wrote of Big Things that Mattered. Sure, some of them were endlessly introspective. Yes, the big things that mattered were often penises. Also, sex. Also sex with penises. Also, girls, and how difficult and incomprehensible and unattainable we are for some sex with penises. 

 - Maureen Johnson, The Gender Coverup, Huffington Post        

Eniten kolahti kuitenkin hänen toteamuksensa siitä, että valtaosa naishahmoista, joita hän luki nuorena, olivat miesten kirjoittamia. Maaliskuisella Naisvoimaa fantasiassa -kiertueella sivusimme aihetta naissankaruuden näkökulmasta. Postasin aiheesta otsikolla Sananen sankareista ja sukupuolesta. Keskustelussa nousi tuolloin esille se, että moni mieskirjoittaja kokee naisista kirjoittamisen erityisen vaikeaksi. Hyviä henkilöhahmoja on haastava kirjoittaa sukupuolesta riippumatta, mutta voisiko tämän kokemuksen osasyy olla, että kirjallisuus on pullollaan ohuita ja stereotyyppisiä naishahmoja. Jos näihin paperinukkeihin perustuu näkemys naisesta, ei liene ihme jos naiset tuntuvat käsittämättömiltä olennoilta ja heistä on vaikea kirjoittaa.

Eikä liene ihme sekään, että minusta mieshahmon kirjoittaminen ei ole sen hankalampaa kuin naisen: olen lukenut miesten kirjoittamia mieshahmoja kohta kaksikymmentäviisi vuotta. Ja eläviä tutkimuskohteita on ympärillä yllin kyllin.

Loppukaneetiksi voisin todeta, että sukupuolella on merkitystä, mutta ihminen on tärkein. Jos kirjankansi ilmentää orjallisesti kirjailijan sukupuolta, voidaan kysyä miksi.

Vauhti kiihtyy ja tie pölisee

Viime aikoina olen huomannut ärtyväni helposti, jos jokin ei heti suju. Aika ei tunnu riittävän kaikkeen ja mielessä pörrää sen sata asiaa, ideaa ja itua, joihin toivoisi syventyvänsä edes sitten joskus kun ei kerran pysty nyt heti. Valo, joka vajoaa tynkäyöksi horisontin taa, kannustaa kehon kierroksille, jotka talvipimeinä olisivat mahdottomia.

Tästä ehkä voi päätellä, että tällä hetkellä olen aika kiireinen. Päivät kuluvat töissä muutamassa silmänräpäyksessä ja illalla vauhti jatkuu Osuuskumman, kirjoittamisen ja muun elämän (kröhöm, niin minkä) parissa.

Työn alla on parikin novellia: seuraavaan Ursulaan on tulossa novelli nimeltä Furberry, jonka ensimmäinen editointikierros alkaa pian. Toinen steampunk-novelli on noin puolivälissä. Juuri eilen sitä lukiessani kehräsin, sillä muutama suuri muutos, joiden kanssa olin ähkinyt reilu kuukausi takaperin, on vihdoin korjattu onnistuneesti. Teksti tuntuu vahvalta. Tarina merkitykselliseltä.

Viime viikon suurin työ oli pienoisromaanini editoiminen kustannustoimittajan merkintöjen pohjalta. Aseenkantajan kunnia on tulossa Osuuskummalta elokuussa e-kirjana, ja olen siitä melko täpinöissäni. Kun viime postauksessani pohdin sitä, miten mahdotonta kirjailijan on itse määritellä teostensa laatua tai arvioida niiden sopivuutta julkaisuun, Aseenkantajan kunnia saa minut hykertelemään malttamattomana. Tietyllä tavalla koen sen olevan parasta mitä olen koskaan kirjoittanut. Tunne on ristiriitainen ja hullukin siinä mielessä, että pidän Mifonki-sarjaa yhtä itselleni päätyönä ja tärkeimpänä, mutta Aseenkantajan kunniassa olen kurottanut sellaiselle tasolle, jolla olen haastanut itseni -- ja toivottavasti myös lukijan. Jos teokselle haluaisi jonkin genren nimetä, se olisi eroottinen spefiveijarikertomus. Kyseessä on sarjan avaus, mutta älkää vain kysykö kuinka monta osaa tähän on tulossa!

Olen suunnitellut myös kirjankansia ja mainoksia, kirjoittanut artikkelin ja kirjoituskilpailunovellin. Kun alan miettiä mitä kaikkea oikein onkaan käynnissä, alulla tai tulossa, en ihmettele miksi en ehdi lukea kaikkea mitä haluaisin ja miksi blogi on jäänyt hieman hiljaisemmalle tulelle porisemaan. Kävijätilastot kertovat, että kyllä tätä vielä lukemassa käydään, ja jäseniäkin on pian sata, joten varmaankaan minun ei kannattaisi murehtia.

Ja miksi murehtisinkaan, sillä nyt on työnantajan kanssa sovittu kirjoitusvapaideni alkavan syyskuussa! Jään töistä palkattomalle ainakin puoleksi vuodeksi, ja sen mahdollistavat saamani apurahat. Nöyrin kiitokseni kirjalliseen työhöni uskomisesta ja sen tukemisesta Pirkanmaan kulttuurirahastolle ja kirjastoapurahalautakunnalle! Edessä on ehkä historiani tuskallisimmat kesäkuukaudet, mutta puristettava on.

Makoisana mansikkana tämän päivän kermakakun päällä (anteeksi, tähän aikaan illasta en kykene enää hillitsemään analogioitani) oli Nenä kirjassa -blogin arvio Mifongin ajasta.

***

Huomenna tiistaina Tampereella tapahtuu mielenkiintoisia: Maailmankauppa Tasajaossa Tammelantorin kupeessa osuuskummajaiset ja tasajakolaiset pitävät kirjallisen illan otsikolla Kuvittele tulevaisuus. Keskustelemassa tulevaisuuden ihmisoikeuksien sekä ruuan- ja energiantuotannon näkymistä fiktion pohjalta ovat M.G. Soikkeli, Anni Nupponen, Christine Thorel ja meikä. Tervetuloa!