29.9.2016

Turku! Kirjamessut! Marraskesi!

Niin, nämähän tosiaan alkavat huomenna. Kääk!

Ohjelmani:

Perjantai 30.9.

16.40-17.00 Kuisti, B-halli
Robustoksen Jouni Lehtinen haastattelee Naakkamestarin tiimoilta.

17.00-17.25 Kuisti, B-halli
Kotiseututuntemuksen ja paikallishistorian hyödyntäminen vaihtoehtohistoriassa. Haastattelussa Samuli Antilan kanssa, haastattelijana Artemis Kelosaari.

Lauantai 1.10.

13.00-13.45
TSFS:n ja Tutkan osastolla Kaffeeklatschilla. Tervetuloa moikkaamaan tai juttusille!

14.15 Turun seudun äidinkielen opettajien osasto

Haastateltavana Mifongin kadottamasta.

16.00-16.30 Nuorisokirjailijoiden osasto A17

Kirjailijatreffeillä.

***

Näiden lisäksi minut voi bongata myös Osuuskumman myyntipöydän takaa aamupäivisin lauantaina ja sunnuntaina. Olemme Robustoksen ja Aarnin kanssa yhteisellä osastolla (A9!) edellisvuoden tapaan.

Sopivasti messuille ilmestyy myös uusin antologia, jossa olen mukana. Marraskesi tarjoaa tarinoita iholta ja sen alta. Kirjaa saa messuilta, ja sen voi ostaa jo netistä.




Nähdään Turussa!

27.9.2016

Muuttaa, unohtaa, aloittaa, hengittää

Ensimmäinen sumuaamu tänään!

Pumpulinpehmeässä harmaudessa tunsin selvästi, miten keho viestii rauhoittumisesta ja levon tarpeesta. (Tähän mennessä vuotta on matkaan saateltu kolme omaa teosta. Se on vähän liikaa, mutta näin nyt kävi sattumien summana.) Rauhoittuminen on kuitenkin mahdotonta, sillä edessä on asunnon myynti ja uuden etsintä. Että sellainen pikkuhomma.

Tässä pakatessa olen tehnyt kaksi havaintoa: 1) minulla on sittenkin aika mittava kirjasto vaikka se aina tuntuu puutteelliselta, 2) e-kirja ei paina mitään.

Muuttamisessa on outoa se, että kun päättää lähteä, muuttuu rakaskin asunto kodista ihan tavalliseksi asunnoksi ja kotia, jota kantaa itsessään ja läheisissään, hengittää hetken aikaa tiiviimmin. Kirkastuu, ettei koti ole seinissä tai tavarassa tai ikkunan maisemassa. Kaikki ne ovat jo jättäneet jäljen. Muisto on, ja se pysyy jos on pysyäkseen.

Ihmiselle tekee hyvää unohtaakin.

(c) J.S. Meresmaa

Luonnostaan tähän aikaan vuosirytmissäni olisi käpertymisen aika. Levon. Vaan nyt pitää kohdata, kuunnella, kertoa. Sillekään ei voi mitään, niin kuin ei voi muutolle. Ne pitää vain ottaa vastaan ja varmistaa itselleen mahdollisuus edes hetkittäiseen käpertymiseen. Ihmisten kohtaamisen nostattaman energian tällainen introvertti kuluttaa nopeasti miinukselle.

Muutos on hengittämistä. Sitä, että jokin loppuu ja toinen alkaa. Vähenee, enenee. Kasvaa, kutistuu.

Täytyy muistaa hengittää.

21.9.2016

Arvioita

Päiviäni ovat ilahduttaneet lukuisat arviot!



IBBY Finlandissa Naakkamestaria luonnehdittiin muun muassa seuraavasti:

"Historiallisena romaanina alkanut tarina kehii ympärilleen fantastisia ja vaihtoehtoisia elementtejä sitä enemmän, mitä pidemmälle kertomuksessa päästään. Tampereen menneisyys alkaa näyttäytyä kaksoisvalotuksessa, mitä tukevat ajankohdan Aamulehdistä innoituksensa saaneet pikku-uutiset, ilmoitukset ja kaskut. Mukana on riittävästi todellista historiaa avatakseen lukijan mielen häiritsevään ”mitä jos” -olotilaan, tarpeeksi villiä steam punk-teknologiaa ja fantasiaa antaa mielikuvituksen lentää. Suureen osaan nousevat silti ihmisten väliset suhteet, vallankäyttö, xenofobia, pelko – lopulta lunastus ja uhri. Pienoisromaani on ehkä pieni sivumäärältään, mutta suuri aiheiltaan ja käsittelytavaltaan." - Reetta Saine



Aviisissa Keskilinnan ritareista kirjoitetaan:

"Seksikohtaukset ovat hyvin kirjoitettuja ja homoerotiikan ystäville se tarjoaa muutakin kuin pelkkää ajanvietettä." -Rimma Erkko

Risingshadow'lla Keskilinnan ritarien erotiikasta ollaan samoilla linjoilla:

"Meresmaa osoittaa hallitsevansa lajityyppinsä ja hahmonsa loistavasti, vaikka erotiikka on kirjallisuudenlajina sieltä vaikeimmasta päästä." - Taru Hyvönen



Pähkinäkukkulan Marjaana on hypännyt Mifonki-sarjan kyytiin ja lukenut viimeksi Mifongin ajan:

"Mifonki-sarja sopii fantasian ja seikkailun ystäville. Tarina on sopivan keveä ja jännittävä, jopa viihteellinen. Ei kuitenkaan huonossa mielessä, ainoastaan hyvässä."

***

Näistä tulee kyllä niin hyvä mieli! Mikäs sen ilahduttavampaa kuin kirja, joka kuluu lukijoiden käsissä.

19.9.2016

Eri mittakaavan maailmoja

Tammen taimi. Talvi edessä pienellä. (c) J.S. Meresmaa
Nyt se on. Syys. Syy siihen, että metsäkävelyillä on uusia tuoksuja, voimakkaita värejä ja rapsuvia lehtiä. Ihanaa!

Kaikkialta mihin katse metsässä osuu, löytyy pieniä arvoituksia. Pieniä maailmoja ja tarinantaimia. Tuo juurakon silmä tuossa, nuori tapionpöydän alku tuolla. Nariseva kuusi, kuin joku näkymätön roikkuisi hirressä ja kiikkuisi hiljaa.

Linnut kerääntyvät parviksi, ihmiset kahviloihin ja koteihinsa lämpimien juomien ääreen.

Syys!


Kun kosketat runkoa, kosketat kultapitsilatvaa.
(c) J.S. Meresmaa

Viikko sitten riemuitsin uuden kirjoittamista. Riemua on syytä jatkaa: kaksi mielessä pitkään irrallaan pyörinyttä ideaa löysivät toisensa ja synnyttivät tarinan. Wham! Yhdessä hetkessä ajatusten ja kysymysten ketju. "Entä jos?" Rakenne levitti itsensä eteeni. Episodeja. Kertojaäänet esittivät kukin vuorollaan äänilajinsa. Hellurei.

Ja vielä tilauksesta.

Novellia siis pukkaa. Novelleista on sanottava sen verran, että kokemuksesta olen oppinut ettei novelli kypsy yhtään sen nopeammin kuin romaani. Siellä on takana yhtä paljon ajattelutyötä ja siten maailmaa, mutta tarinasta vain kirjoitetaan paljon pienempi osa näkyviin. Itse kirjoittamiseen siis kuluu vähemmän aikaa yksinkertaisesti siitä syystä, että sanoja on vähemmän.

Maailmaa yhtä paljon.

16.9.2016

Antakaa kun kerron teille velaudesta

Olen vela, vapaaehtoisesti lapseton.

Mitä se tarkoittaa?

En ole koskaan halunnut omaa lasta.

Mitä se ei tarkoita?

Että vihaisin lapsia tai lapsiperheitä.

***

Suomesta puhutaan usein lapsivihamielisenä maana. Ehkä tämä sitä onkin, sillä monet suomalaiset arvostavat yli kaiken hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Hiljaisuus ja oma rauha eivät oikein kulje käsi kädessä useimpien lasten läsnäolon kanssa. Lapset ovat äänekkäitä, innostuvia, uteliaita, estottomia, impulsiivisia, itsekeskeisiä. Ne juoksevat ja säntäilevät.

Eivät kaikki lapset, toki. Eivätkä kaiken aikaa.

Minä olen ihminen, joka pitää kovasti hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Koska olen aikuinen, pystyn yleensä vaikuttamaan itse siihen, missä olen ja mille altistun. En kuitenkaan aina. Kun kuljen bussilla, kyytiin voi tulla vanhempi ääntä pitävän lapsen kanssa. Bussiin voi tulla myös voimakkailta hajusteilta haiseva ihminen (en tykkää, tulee fyysisiä oireita) tai puhelias ihminen, joka istuu viereen ja alkaa jutella niitä näitä (en tykkää, bussimatka on palautumisen hetki, mitä puhuminen vieraalle ihmiselle ei introvertille ole).

Minulla on kuitenkin valta itseeni. Voin päättää, miten reagoida. Ei ole toisten vika, että he tulivat tähän bussiin ja ovat sellaisia kuin ovat. On minun ongelmani, että olen sellainen kuin olen. Minä voin varautua näihin tilanteisiin, he eivät. He eivät tunne minua tai tiedä mitään rajoitteistani tai preferensseistäni.

Kovaan ääneen bussissa (tai lentokoneessa tai junassa tai kaupassa tai) itkevä lapsi ärsyttää. Totta kai se ärsyttää, ketäpä ei? Mutta miten tilanteeseen pitäisi reagoida? Vihalla, mulkoilulla, syytöksillä, haistatteluilla? Vai ehkä sittenkin armolla, ymmärryksellä ja sivistyneesti?

Empatia on tärkeä ja hieno kyky. Se on astumista toisen osaan hetkeksi -- tai ainakin yrittämistä eläytyä siihen. Olen ottanut tavakseni näissä tilanteissa yrittää miettiä, miltä lapsesta tuntuu. Se on selvästi harmissaan jostain tai väsynyt tai ymmällään. Ja vanhempi ei varmasti ole itkusta sen ilahtuneempi. Sellainen ero meissä kuitenkin on, että minä pääsen tilanteesta hiljaisuuteen, vanhempi välttämättä ei. Uusi itku tulee aina. Empatia-aalto syrjäyttää hetkellisen ärsytyksen, ja pian tilanne on ohi.

***

Miksi en halua lasta?

Voisin luetella tähän pitkän listan perusteluita, mutta ne eivät oikeastaan ole syitä. Minä en vain koskaan ole halunnut lasta. En ole kuvitellut tulevaisuutta, jossa minulla olisi lapsi. Toisaalta en ole koskaan myöskään ytimessäni tiennyt, etten ikinä haluaisi lapsia. Sen tunteen kohdalla on vain... aukko. Ei ole vauvakuumetta, ei biologista kelloa, ei syvää inhoa. Ei ole ollut, ei ole tullut.

Niin, se biologinen vitun kello. Olen pelännyt varmaan viisitoista vuotta sen soimista. Ei ole soinut. Ehkä se on myytti? Kiitos vain yhteiskunnalle, joka uskottelee, että biologinen kello on olemassa. Ei ole, ei ainakaan kaikilla. Minun vartaloni on minun. Se ei petä minua alkamalla yhtäkkiä soida haikaralauluja.

Tämän tajuaminen on ollut valtava helpotus. Päätös on minun.

***

"Jos lapsettomuus on kerran itsestään selvä asia, miksi pitää edes päättää mitään?" kuulen paholaisen asianajajan kysyvän takarivistä. Hän on tyypillisesti mies, kenties nuori. Hän on henkilö, jota asia ei henkilökohtaisesti kosketa.

Siksi, että synnyttäminen ja äitiys on oletusarvo naiselle. Siksi että nainen tulee "tiettyyn ikään". "Tietyssä iässä" hän alkaa olla riski työnantajille. "Tietyssä iässä" häneltä, etenkin jos on parisuhteessa, saatetaan alkaa kysellä, milloin on odotettavissa "pienten jalkojen tepsutusta". "Tietyssä iässä" naisen keskivartalon muotoa aletaan vahdata. "Tietyssä iässä" nainen ei voi enää saada lapsia ilman suuria riskejä. (Ja tuo tietty ikä voi tietysti tässä kohdin olla milloin vain. Kaikki eivät saa lasta, vaikka haluaisivatkin.)

Sitten on vielä sekin, että nainen saattaa olla parisuhteessa, jossa toinen osapuoli tahtoo lapsen. On tehtävä päätös, ja silloin on todellakin oltava varma siitä, koska edessä siintävät valinnat ovat mahdottoman vaikeita.

***

Kaiken ytimessä on valinta, ja myös sen ymmärtäminen ettei valinta ole kaikille mahdollista. Elämä on epäreiluudessaan sattumanvarainen. Tasa-arvoa voidaan hakea ja vaalia sivistyneessä yhteiskunnassa, mutta biologia ei sitä tunne.

Olen syvästi kiitollinen siitä, että olen syntynyt maahan, jossa minulle on annettu valinnan mahdollisuus.

Kunnioitetaan toisiamme: lapsia, aikuisia, lapsellisia, lapsettomia.

12.9.2016

Yhtä ja samaan aikaan toista

Puuh!

Radiohiljaisuus on johtunut siitä, että olen lukenut Kadottaman taittovedosta silmät kipeinä. Dedis pääsi yllättämään takavasemmalta kiireellä, kiitos flunssan, joka veti naisen kanveesiin useammaksi päiväksi. Mutta nyt kässäri on kammattu läpi, ja toivottavasti leijonanosa typoista ja taittovirheistä ja kömpelyyksistä on havaittu ja korjattavaksi merkitty.

(c) J.S. Meresmaa


Puuh vielä kerran!

Viime viikolla oli taas se hetki, kun kyseenalaistin tiiliskivien kirjoittamisen mielekkyyttä. Kun oli oikolukenut yli 200 sivua tekstiä, eikä ollut vielä puolivälissäkään urakkaa. Siis enhän minä suunnitelmallisesti, tietoisesti, jokaista Mifonkia tee miltei viisisataasivuiseksi. Tarinat vain ovat sen pituisia. Ei niitä oikein lyhyemminkään voi kertoa. Ja silti samaan aikaan jo kirjoittaessani olen tietoinen sanamääristä ja siitä, että haluan pitää osat jotakuinkin samanmittaisina.

Yhtä ja samaan aikaan toista. Kenties tätä on piilotajunnan ja tietoisen yhteistyö?

***

Tähän aikaan vuodesta on kirjailijaelämässä jännä vedenjakaja: kiihkeä kirjasyksy messuineen ja muine tapahtumineen alkaa ja kalenteri täyttyy. Suuret kirjaprojektit, joskus vuosienkin mittaiset, valmistuvat. Meikäläisellä on edessä kolme suurta sosiaalista tapahtumaa: Turun kirjamessut, Helsingin kirjamessut ja Eurocon Barcelonassa. Introvertti sisälläni inisee, mutta se toinen vertti on vähän innoissaankin. Etenkin tuosta Barcelonasta!

Eilen illalla juuri ennen nukkumaanmenoa kirjoitin pitkästä aikaa uutta. Voi siskot miten hyvältä se tuntui! Monta kuukautta on mennyt editoidessa aiemmin kirjoitettuja, eikä sillä pääse samaan fiilikseen kuin uutta luomalla. Mutta kun nyt katson syksyn kalenteriani, herää epäilys ehdinkö realistisesti kirjoittaa ihan kaikkea sitä, mitä haluaisin.

Jotain kuitenkin.

Aurinkoa päiviinne!

31.8.2016

Marrasta ilmassa

Eiih, syksy on tullut!

Ei kun hei, minähän oikeastaan pidän syksystä. No hyvä sitten.

(c) J.S. Meresmaa

Siirtymät tuottavat tuskaa toisinaan. Tuntuu haikealta vilkuttaa kesälle, vaikka syksyssä on oma tunnelmansa ja paljon riemukkaita tapahtumia on tiedossa. Jonkinlaisen surutyön tekee silloinkin, kun käsikirjoituksesta kasvaa romaani; kun keskeneräisestä tulee valmis. Iloa ja luopumista. Samaan aikaan.

Metsissä on haissut marras jo pitkään. Tiedättehän sen maatuvien lehtien ja sienten kostean tuoksun, joka niin kovasti eroaa alkukesän kuivan sammalkankaan tuoksusta? Marras lähenee myös Marraskeden muodossa -- lokakuussa ilmestyy Osuuskummalta uusi antologia, jonka aiheena on iho.




Tässä kokoelmassa on minulta tarina, jonka tähden oli lähdettävä Islantiin. Noitahousut pohjautuvat vanhalle islantilaiselle noitakeinolle nimeltä nábrók, jota ei kannata guuglata, jos on kovin herkkä kuvamateriaalille. Tapahtumapaikka on kuitenkin fiktiivinen saari, johon olen saanut innoitusta eritoten St. Kildan saaren historiasta. Tarina on synkin tähän mennessä kirjoittamani. Kauhea suorastaan.

Lainaus novellista:

"Ennen kuolemaansa eno kertoi, miten minun tulee toimia. Ei nylkemisen suhteen, sen minä osaan, olen osannut siitä pitäen kun pääsin ensimmäistä kertaa toisten kanssa lintuluodoille. Ei minua veri kammota, ei kalmon kylmyys tai terän kuiske iholla, joka kerran on ollut tunteva. Minua kammoksuttaa se, mikä tulee kaiken jälkeen.
Puristan puukkoa ja muistutan itselleni, että eno tahtoi näin. Ei ole ketään muuta, kenelle siirtää vastuu sukumme vauraudesta. Ei ole ketään, ei sen jälkeen kun rakkulatauti pyyhkäisi yhteisömme yli. Siinä on vaaransa, kun päästää ulkopuolisia kylään."

26.8.2016

Työväenkirjallisuuden päivä 27.8.

Tampere on kyllä mukava paikka kirjallisuudenystävälle muun muassa siitä syystä, että täällä tapahtuu paljon kaikenlaista.

Huomenna on vuorossa Työväenkirjallisuuden päivä Werstaalla.

Tähtivieraana on Johanna Sinisalo, ja ohjelmasta löytyy runsain mitoin nimekkäitä ja kiinnostavia kirjailijoita. Muun muassa nuortenkirjojen dystopiabuumista on heti aamusta puhumassa Emmi Itäranta, Salla Simukka ja Siiri Enoranta. Aamulehti teki oivan jutun otsikolla
"Nuortenkirja myy maailmalla – Miksi sitä kohdellaan Suomessa alempiarvoisena kirjallisuutena?"


Pirkkalaiskirjailijat ovat tapahtumassa mukana myyntipöydällä ja ohjelmaslotilla Työväentalon lavalla. Siellä olen siis minäkin, haastattelemassa Anni Nupposta ja kertomassa Naakkamestarista 16.45-17.45 välillä.

Myös kirjojani on ostettavissa Pirkkalaiskirjailijoiden pöydästä.

Tervetuloa kuuntelemaan ja viihtymään!

24.8.2016

Uudistunut Tulenkantajat

Kuten moni ehkä tietää, Tampereella toiminut ja legendaarisen maineen saavuttanut kirjakauppa Tulenkantajat suljettiin tämän vuoden keväänä sellaisena kuin se tunnettiin. Kaupan perustivat Ville Hytönen ja Erkki Kiviniemi, eli toisin sanoen kustantamot Savukeidas ja Sanasato, vuonna 2012. (Tätä ennen se oli Runokauppa Kattila -niminen, no, runoja myyvä kauppa.)



Vanha Tulenkantajat ehti siis olla pystyssä juurikin sen ajan kuin minä olen ollut kirjailija. Kattilassakin tuli toisinaan poikettua, tamperelainen kun olen. Suhteeni kyseiseen kirjapuotiin on siis sen koko historian mittainen ja monella tavoin tärkeä ja henkilökohtainen. Kaupassa on vietetty monet kinkerit ja tehty lukuisia löytöjä. Paljon lämpimiä muistoja ja kohtaamisia.

Koska mikään ei ole pysyvää paitsi muutos, myös Tulenkantajien oli muututtava. Teos osti kaupan, mikä oli varmasti suurimmalle osalle kaupan kävijäkunnasta suuri helpotus olemassaolon jatkumisen epävarmuuden jälkeen -- kirjakauppaketjujen yksipuolistunut valikoima ei ole jäänyt asiakkailta huomaamatta, joten erikoistuneille kirjakaupoille on tarvetta.

Keväällä alkoikin armoton jännitys: Mitä sieltä olisi tulossa? Mihin suuntaan Teoksen väki veisi kaupan? Olisiko enää tilaa pienille, paikallisille, keskisuurille, käytetyille? Olisiko tilaa esseille, runoille, kulttuurilehdille, aforismeille, sarjakuville? Spefille, nuortenkirjoille, lastenkirjoille? Mitä tapahtuisi tunnelmalle? Mitä eetokselle?

Tänään oli kaupan virallinen avajaispäivä. Kävin siellä ensi kertaa muutoksen jälkeen, vaikka kauempaa ohi kulkiessani olin kyllä nähnyt näyteikkunan läpi muutoksen. Väriä. Valkoista ja oranssia. Tilaa, avaruutta.

Luetaan, miten kävi.

***

Uskaltaudun sisään. Väkeä pörrää paikalla mukavasti, silti on tilaa liikkua. Kirjoja pöydillä. Kasoittain Emmi Itärantaa, Raija Orasta, Laura Lindstedtiä, Alexandra Salmelaa, Minna Lindgreniä. Seiniä verhoavat hyllyt, nekin täynnä kirjoja. Paljon erilaisia selkämyksiä, ei vain niitä viittä nimikettä niin kuin kirjakauppaketjuissa alkaa olla. Toistontoistontoistoja, vain jäävuoren huippu siitä mitä suomalaisella kirjallisuudella on tarjota. Oranssi ei satu silmiin niin paljon kuin etukäteen pelkäsin. Rentoudun aavistuksen.

(c) J.S. Meresmaa

Etsin logiikkaa hyllyjärjestyksestä, mutta en löydä mitään ilmeistä kategoriointia -- sen verran kyllä, että lastenkirjat, nuortenkirjat ja spefi (Teoksen omia tyrkkypöydän hittejä lukuun ottamatta) loistavat poissaolollaan. Näennäinen epäjärjestys tuottaa kuitenkin pienen mielihyvän läikähdyksen. Tuntuu siltä, että täällä voi törmätä yllättäviin kirjoihin. Löytää tuttavia, joita ei vielä tunne. Aivan kuin vanhassa Tulenkantajissa.

Ai kas, onhan täällä lapsille ja nuorillekin jotain! Myymälän perällä, tosin. Hmm. Niin kovin suomalaista, että lasten ja nuorten kirjat ovat perimmäisenä (yleensä tosin miltei piilossa). Ehkä siksi, kun valikoima on vielä keskeneräinen? Tai siksi, kun avajaisissa esiintymässä on aikuistenkirjailijoita? Myyntipöydissä on nimittäin pyörät, järjestystä on helppo muuttaa tarpeen mukaan.


Spefiä en löydä, en millään. Siristelen silmiäni, tihrustan esiintymispaikan takaista hyllyä. Runoja. Ajatella, seinällinen runoutta! Ja myymälässä on myös pieni runodivarinurkkaus. Hyvä. Mutta missä spefi? (Löydän sen myöhemmin sattumalta, kun olen kaupan ulkopuolella ja katson näyteikkunasta sisään. Ikkunatasoa vasten kiilatun myyntipöydän hyllykössä on fantasiaa, scifiä ja kauhua, mutta niitä ei selvästikään ole tarkoitus nyt avajaisten erikoisjärjestelyissä kaupata.)

(c) J.S. Meresmaa

Olen nirso, myönnän sen. Olen sellainen helvetin vaativa kirjakauppa-asiakas siinä mielessä, että haluan saada etsimäni tai löytämäni kirjan kaupasta heti matkaan, en tilata sitä kaupasta ja odotella päiväkausia, jotta pääsen sen hakemaan. Olen varsin hyvin perillä siitä, mitä Suomessa on viime vuosina julkaistu (myös niistä pienemmistä, vähemmän näkyvistä lajeista), enkä hevin osta kirjaa, joka maksaa yli kolmekymppiä (ellei se ole taidekirja tai pakko-saada tietokirja). Tulenkantajien kohdalla tulee vielä kysymykseen tunnesiteet ja nostalgia.

Mikä on tuomioni kaupasta avajaisten perusteella?

Lupaava. Olen toiveikas.

Entistä on turha haikailla. Nuhruinen, kotoisa, olohuonemaisen ahdas ja erittäin underground Tulenkantajat ei palaa. Se on selvä. Mutta tämä uusi Teoksen Tulenkantajat on ainakin valikoimaltaan lupaava. Ja mikä muu olisikaan tärkeämpää kirjakaupassa kuin hyvä valikoima ja edulliset hinnat? Hinnat nimittäin tuntuivat olevan varsin kohdallaan niiden teosten osalta, joita kaupassa hipelöin.

Näyttää myös siltä, että aiempien pitäjien asiantuntijuuspääoma on pidetty talossa. Hyvä! Mikäs sen mukavampaa kuin asiantunteva palvelu.

(c) J.S. Meresmaa

***

Mitä uuden Tulenkantajien pitäisi vielä tehdä, jotta se muuttuisi minusta Täyden Kympin Kirjakaupaksi?

1) Lukunurkkaus. Tila on kliininen ja moderni, mutta myös selkeä, tilava ja varmasti monelle helpompi liikkua kuin aiempi kauppa. Silti tuntuisi hienolta, jos kaupasta löytyisi tila kahdelle mukavalle nojatuolille, pikkupöydälle niiden väliin ja räsymatolle niiden eteen: Siinä voisi kirjan ystävä hengähtää, kukaties lukea runon tai selata ostamaansa kirjaa.

Samalla saattaisi palata se vanhan kaupan henki, josta ison osan teki rupattelu ja kiireettömyys. Muutama sananvaihto toisen kirjanystävän kanssa. Kohtaaminen. (Kuvitelkaa! Kauppa, jossa kanssakäyminen ei tuntunut vaivaannuttavalta edes tällaisesta "kiitos-löydän-itse" -asiakkaasta kuin minä!)

2) Paikallisuus. Tätä oli toteutettu jo jonkin verran, mutta saisi toteuttaa vahvemminkin. Pirkanmaa pursuaa tunnettuja ja tunnustettuja kirjailijoita, mutta myös lukuisia sellaisia kirjailijoita, jotka eivät ole kunnaksia, viitoja tai mannereita (vai mantereita?Ääk!). Heille tilaa! Miettikää, jos heistä jokainen voisi sanoa laajalle tuttava- ja sukulaispiirilleen, että menkää sinne Tulenkantajiin, niiltä minun kirjaani saatte. Voisi olla aika jees, vai mitä?

3) Spefi. Tampere on siitä(kin) erikoinen kaupunki, että täällä majailee paljon spekulatiivisen fiktion, eli tuttavallisemmin spefin, kirjoittajia. Ja kustantajia, kuten Vaskikirjat ja Osuuskumma. Pieniä toki, mutta sitäkin vireämpiä ja verkostoituneempia. Yhteistyö on pelannut menneinä vuosina hyvin, sitä kannattaa jatkaa vastakin!

***

Siinäpä se oli, vain kolme kohtaa parannusehdotukseksi. Ajatella! Sitten se olisi Täyden Kympin Kirjakauppa minun näkökulmastani. (Käytän Suomen mittakaavaa, sillä ymmärrän realiteetit esimerkiksi kahvilan kylkeen saamisessa tai nuorten kirjallisuuden etualalle nostamisessa.)

Olen toki vain asiakas. Tulenkantajat on tietenkin vapaa toimimaan itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Tapahtumien järjestäminen näyttää jatkuvan, mikä on erittäin hieno asia. Minä tsemppaan kympillä.

Toivotan menestystä uudelle Tulenkantajien kirjakaupalle! Tulkoon sinusta Tampereen helmi.