31.12.2013

Päättyvän vuoden muistoksi ilmaista luettavaa!

Kansi (c) J.S. Meresmaa


Vuoden 2012 keväällä ilmestyi URSilta novelliantologia Huomenna ne tulevat. Osallistuin antologiaan novellilla Laulaisin surusi mereen (joka ilokseni äänestettiin Atoroxissa sijalle 4). Oikeudet novelliin säilyivät kuitenkin itselläni, ja nyt kun kyseinen antologia alkaa olla vaikeasti saatavissa, sain julkaisijalta luvan laittaa sen omana teoksenaan jakoon.

Tässä siis kaikille halukkaille luettavaa ladattavaksi. Saa vapaasti myös jakaa!

PDF

ePub

mobi

***

Ja muistakaahan te, jotka luette 2013 julkaistuja kotimaisia spefinovelleja: ilmoittakaa Atoroxiin ne, joiden koette äänestyslistalle pääsyn ansaitsevan! Helpommaksi ei homma oikeastaan enää mene, sillä simppeli ilmoituslomake löytyy täältä. Ja varsin kattava lista julkaistuista novelleista löytyy täältä.

Toivotan kirjaisaa ja kiehtovaa vuotta 2014!

21.12.2013

Pisin ja pimein

Joulusilinterissä hän. (c) J.S. Meresmaa

Vietin talvipäivänseisausta ulkoilemalla, laittamalla inkivääristä ruokaa ja ottamalla selfieitä sesongin henkeen tuunattu silinteri päässä. (Syy omakuviin paljastuu, mutta vähän myöhemmin!)

Olen minä kirjoittanutkin. Mifongin kätkemä on tällä hetkellä telakalla huilahtamassa, ja olen keskittynyt Keskilinnan ritarit -sarjan toiseen osaan, Ritarin ansioon. Laadin sille tiukan aikataulun ja ainakin toistaiseksi olen siinä pysynyt. On tuntunut hyvältä hypähtää välillä ihan toisenlaiseen fantasiamaailmaan. Vähän kuin kävisi vierailulla toisessa kulttuurissa! Tänään tein myös Ritarin ansion kannen viimeistä silausta vaille valmiiksi.

Ai niin, Mifongin mahti palautui kustannustoimittajalta saatesanoin: "sarjan paras osa tähän asti"! Teki kirjoittajan egolle nannaa, mutta asettaa se rimaakin taas vähän korkeammalle tämän nelosen kanssa.

19.12.2013

Kirjakymppi

Facebookin puolella on kiertänyt meemi, jossa pyydetään listaamaan kymmenen vaikutuksen tehnyttä kirjaa. Aikaa ei kuulemma saisi listaukseen käyttää kauheasti, mutta huonomuistinen minä joutui kyllä miettimään pidempään kuin kaksi minuuttia, jotta sain lukemalla hankittujen tunnejälkien aiheuttajille nimet.

Listan ei ole tarkoitus olla parhaus-listaus, vaan pieni kurkistus siihen, mitä jollain tavalla vaikutuksen tehneitä kirjoja mielensä perukoilta löytää. Helpostihan niitä kertyisi enemmän kuin kymmenen...

Listani, ja pieni selvitys siitä mikä niissä erityisesti vaikutti:

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
"Ai Suomessakin paitsi kirjoitetaan, myös julkaistaan tällaista? Mahtavaa!"
Louis Sachar: Holes
Luin Skotlannissa 2006. En yhtään tiennyt mitä odottaa, nappasin vain isäntäperheen kirjahyllystä luettavaa. Ihan mieletön kertojanääni ja kompaktin hullu tarina. Suomennettu, kulkee nimellä Paahde.
Alice Hoffman: Noitasisaret
Todennäköisesti ensimmäisiä kosketuksia maagiseen realismiin joskus kauan sitten. Luettu monen monituista kertaa. En ole katsonyt syreenejä enää koskaan samanlailla. 
Josh Lanyon: Adrien English -sarja
Jos pitää dekkareista ja homorakkaustarinoista, tämä sarja on parasta ikinä. Lanyonin kynä on tarkka ja hauska. Taidokas juonenrakentaja ja rytmittäjä. Minä-kerronta täydellistä. 
Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni
Luojani, luomani räjäytti päälakeni hienoudellaan. Kokoelmassa on paljon muitakin hyviä novelleja, mutta tätä en unohda, en ikinä. Ihailun ja kateuden sekainen huokaus! 
Daniel Keyes: Kukkia Algernonille
Klassikko, mutta luin vasta hiljattain. Mieletön kertojaratkaisu, jota seuraa henkeään pidätellen: pysyykö se kasassa? Pysyyhän se. 
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Kuinka näin hienoa lausetta voi kirjoittaa? Hengenahdistusta. Pieni koko kirjalla, mutta kuten kirjojen kanssa on mahdollista, suunnaton avara maailma lepää vain muutamilla lehdillä. 
Robin Hobb: Näkijän taru -sarja
Kun sain luettua loppuun hammasta purren (kyllä, olen kärsimätön lukija eikä Hobb kirjoita kovin tiiviisti varmaan edes kauppalistaansa) muistan tokaisseeni: "Tässä on kaikki! Koko elämä, kaikki!" Eli kyllä se vaikutti, vaikka joiltain osin ei vakuuttanut. 
Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
Voisi luulla, että olisin enemmän Ronja-osastoa, mutta ei, Veljeni Leijonamieli iski paljon lujemmin. Luettu ala-asteella. Vaikutti syvästi. Pystyn palauttamaan mieleeni kirjastosta lainatun niteen sivujen kirpeänmakean tuoksun. 
Markus Zusak: Kirjavaras
Kertojaratkaisu tuntui niin kunnianhimoiselta, että ekoilla sivuilla olin varma, ettei se voi toimia. Toimi sitten kuitenkin. Niin paljon kuin natsiajoista on kirjoitettu, tämä onnistui lähestymään aihetta hieman vähemmän ahdistavasta kulmasta kuin muut (toki vain rajallisen kokemukseni mukaan).
***

Miltä teidän muiden kymppi näyttäisi? Onko listassa kirjoja, jotka ovat tehneet teihinkin vaikutuksen?

17.12.2013

Äh, eiks ne vois vaan puhua toisilleen?

Olen useampaan kertaan törmännyt lukijoiden turhautumiseen siitä, että tarinan päähenkilöiden ongelmat johtuvat puhumattomuudesta. Kaikki olisi selvää, jos he vain sanoisivat ääneen mitä ajattelevat. He saisivat toisensa, jos he puhuisivat avoimesti tunteistaan. Kaikki ratkeaisi niin helposti! Ääh, typerää!

Kysymykseni kuuluu: ovatko henkilöhahmojen väliset väärinkäsitykset, ohipuhuminen tai silkka puhumaan kykenemättömyys huonoa kirjoittamista, vai onko se jotain, mitä ihmiset tekevät tosielämässäkin?

Yksi fiktion ihmeellisyyksistä piilee siinä, että siltä odotetaan paljon enemmän logiikkaa, rakennetta, totuudenmukaisuutta ja -- hupaisaa sinänsä -- realismia kuin todelliselta elämältä itseltään. Teksti menettää uskottavuutensa lukijan silmissä nopeasti. Kokemukseni mukaan tämä johtuu useimmiten siitä, että kirjan todellisuus tai ihmiskuva ei vastaa lukijan omaa kokemusta todellisuudesta. Joskus syynä toki on pelkkä huono kirjoittaminen, mutta aika usein lukijan omat ennakkokäsitykset ja elämänkatsomus muokkaavat lukukokemusta vahvasti.

No niin, se puhumattomuus ja väärinkäsitykset.

En tiedä teistä muista, mutta minusta ihmisillä on usein vaikeuksia saada sanottua asioita toisille ihmisille. He eivät kehtaa, uskalla, viitsi vaivautua tai yksinkertaisesti osaa. Viestiminen on yksi vaikeimpia taitoja hallita. Ennakko-oletukset, pelot ja tottumus muovaavat aivan hirveästi sitä, miten kommunikoimme toisten ihmisten kanssa, kulttuurieroista puhumattakaan.

Entä sitten se omista tunteistaan puhuminen? Ei helppoa, ei helppoa ollenkaan. Rakkaudentunnustus? Vain, jos on hyvin varma itsestään, tilanteesta tai siitä toisesta. Pelko hylätyksi tulemisesta ja torjumisesta on ihmisillä iso tekijä. Menneisyyttä raahaa jokainen mukanaan, kotioloilla voi olla yllättävän suuri merkitys. Monesti ihminen ei itsekään tiedä, mitä tuntee tai ajattelee. Miten niistä voisi silloin edes puhua?

Kuten tiedämme, hyvässä tarinassa on jännitteitä. Usein se tarkoittaa, että jokin horjuttaa tarinan maailman tasapainoa: muukalainen saapuu kylään, ylhäinen rakastuu alhaiseen, puoliso pettää, tapahtuu murha. Tilanteet ja olosuhteet, joissa henkilöhahmot ovat, ovat jo valmiiksi epävakaita. Onnen ja tasapainon tilasta, joka olisi otollisin hahmojen väliselle avoimelle kommunikaatiolle, on hemmetin vaikea -- ellei mahdoton -- kirjoittaa kiinnostavasti.

On hyvä myös ottaa huomioon, minkälaista historiallista ajanjaksoa tarinassa eletään, tai kertooko tarina hyvin erilaisesta kulttuurista. Minkälainen käytös on ollut silloin sallittua esimerkiksi naiselle, entä miehelle? Eri yhteiskuntaluokille?

Sanat ovat voimakkaita, vaarallisiakin. Joskus ne ovat ainoa omaisuus, jota henkilöhahmolla on. Kirjoittajan täytyy miettiä, sanoisiko tämä hahmo näin: uskaltaisiko paljastaa korttinsa, tunteensa, itsensä? Minkälaisen riskin hän ottaa, mihin hän sanoillaan tähtää?

Kommunikointiongelmat voivat johtua monestakin asiasta, mutta nostan esiin kaksi, jotka mielestäni ovat suurimmat: pelko ja itsekeskeisyys.

Ihminen on todella itseensä keskittynyt olento. Hän voi tarkoittaa eri asiaa kuin sanoo ja harvoin olla varma siitä, millä tavalla hänen sanomansa ymmärrettiin. Hän saattaa elää onnellisesti siinä uskossa, että viesti meni oikein perille, vaikka vastaanottavassa päässä ollaan ihan pihalla (mutta ei tiedetä sitä). Tämä on muheva maa väärinkäsityksille.

Pelko on voimakas motivaattori ihmisen käyttäytymiselle: naurunalaiseksi joutumisen pelko, jätetyksi tulemisen pelko, haavoitetuksi tulemisen pelko... Lista on pitkä, ymmärrätte varmaan. Pelko salpaa suun tehokkaasti. Ei henkilöhahmo näe samaa kuin lukija, jolla on pääsy henkilöiden päänsisäisiin ajatuksiin. Ei hän voi olla varma siitä, että jos hän vain sanoisi suoraan mitä tuntee tai ajattelee, kaikki asiat järjestyisivät; vastarakkaus olisi taattu.

***

Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne asiasta!

16.12.2013

Musiikki, kirjoittajan matkakaveri

Musiikki johdattaa mielikuvitusmatkoille. Se on tullut yhä tärkeämmäksi osaksi kirjoittamistani: inspiraation lähde, tunnelmaan virittäjä, tahdittaja, kannustaja, herättäjä. Lahjakkaiden muusikoiden tuotokset sytyttävät liekin omaankin luovuuteen ja sitä haluaa tavoitella jotain yhtä kaunista, yhtä vaikuttavaa, yhtä pakottavaa.

Jotkin levyt menevät syvemmälle kuin toiset. Tässä muutamia, joita olen kuunnellut erityisesti kirjoittamisen yhteydessä viime aikoina:

Albumit:

Paradise Lost: Draconian Times
Hypocrisy: Hypocrisy
Sólstafir: Svartir Sandar
Mirel Wagner: Mirel Wagner
Marissa Nadler: Ballads of Living and Dying ja Marissa Nadler (muun muassa)
Sóley: We Sink
She Past Away: Belirdi Gece
Shape of Despair: Illusion's Play ja Angels of Distress

Soundtrackit:

Game of Thrones, Seasons 1-3 (Ramin Djawadi)
Inception (Hans Zimmer)
Fountain (Clint Mansell)
Goodbye Lenin! (Yann Tiersen)

Paljon myös muita Clint Mansellin sävellyksiä, kuten soundtrackeilla Moon ja Smokin' Aces. Alexandre Desplat on myös kova nimi, etenkin Lust, Caution -elokuvan teemabiisi. Yann Tiersen on lähellä sydäntä muutenkin kuin vain Amélien säveltäjänä.

Yksittäiset biisit:

Näitä olisi varmasti vaikka kuinka, mutta otetaan viimeaikaisena nostona Debbie Wisehallin sävellys Arséne Lupin Soundtrack Suite, jota kuuntelin kirjoittaessani Alexandre-novellia Osuuskumman uusimpaan steampunk-antologiaan. Voisi sanoa, että koko teksti on kappaleen ansiota!

***
Kuuntelen luonnollisesti paljon muutakin musiikkia, joka vaikuttaa luovuuteen ja mielentilaan, mutta nämä ovat nimenomaan sellaista musiikkia, jota kuuntelen samaan aikaan kun kirjoitan. Kovin tanssittavaa musiikkia tai esimerkiksi suomenkielisiä sanoituksia en ole toistaiseksi pystynyt yhdistämään kirjoittamiseen.

Miten teillä muilla? Onko hiljaisuus paras kirjoittamiseen vai auttaako musiikki sormia juoksemaan näppäimistöllä? Onko jokin biisi vaikuttanut syvästi jonkin tekstin syntyyn? Hyviä kirjoitusmusiikkivinkkejä otetaan myös vastaan!

P.S. Tätä kirjoittaessani kuuntelin Beauty of Geminaa, levyä Diary of a Lost. Juuri nyt soiva kappale Kingdoms of Cancer löytyy esimerkiksi täältä.

12.12.2013

Toivottomuuden torstai

Joskus kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin kivaa.

Se tuskin tulee yllätyksenä kenellekään, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut päämäärätietoisesti. Kirjoittaminen alkaa käydä työstä sitten, kun ulkopuolelta alkaa tihkua odotuksia: kustantaja, julkaisija, lukijat, apurahanmyöntäjät, kaverit, kollegat, sukulaiset... (Ja viimeisimpinä, vaan ei vähäisimpinä, kytevän tarinan henkilöhahmot. Ne osaavat olla varsinaisia riivaajia.)

Mutta mitäpä siitä, kaikkihan me kohtaamme odotuksia työssämme ja silti painamme eteenpäin. Valittaja vaietkoon!

Oikeastaan tarkoitukseni ei ole valittaa. Herramunjee, jos miettii, mitä olen saavuttanut muutamassa vuodessa -- sehän on huikeaa! Olen ylittänyt julkaisukynnyksen, luonut työhön liittyviä tukiverkostoja, liittynyt kustannusosuuskuntaan ja kehittynyt kirjoittajana. Työni ovat keränneet rohkaisevaa palautetta, palkintoehdokkuuksia ja sijoituksia äänestyksissä. En ole kirjoittanut tyhjyyteen.

Kirjoitan toivottomuuden tunteesta, koska haluan päästä siitä eroon. Olen jonkinlaisessa taitekohdassa elämässäni, tai ainakin kirjailijan urallani. Kolme vaihtoehtoa tulee mieleen: brake it, fake it, make it. Tässä ei oikeastaan ole kyse ulkoisista asioista, kuten muiden odotuksista, paineista, aikatauluista, vaatimuksista ja niin edelleen. On ennemminkin kyse syvästä havahtumisesta siihen, ettei se, mikä ennen oli yksin minun, ole sitä enää.

Puhun kuvittelemistani maailmoista ja tarinoista.

Ennen kuin julkaisin -- ennen kuin olin kirjoittanut yhtään mitään -- mielikuvitukseni tuottamat elämykset, tarinat ja maisemat olivat vain minulle. Ne tuottivat iloa, lohdutusta, pakoteitä, seikkailuja. Kaiken, mitä mielessäni keksin, sain pitää itselläni. En enää. Kirjailijana kaikki, mitä keksin, muuntuu julkiseksi. Mielikuvitukseni ei ole enää vain minulle. Lypsän sitä työkseni. Keskeneräiset käsikirjoitukset, jotka tähtäävät julkaisuun, on työstettävä nyt. Annan niille kaiken aikani, energiani, luovuuteni, mielikuvitukseni, hikeni. Kaiken mitä minussa on.

Ja näinä päivinä, kun aurinko ei paista, vaan harmaus pyyhkii ikkunoita ja pimeys ulottuu mieleen asti, sitä miettii, että mitä minusta jää sitten, kun olen kaiken antanut.