Äh, eiks ne vois vaan puhua toisilleen?

Olen useampaan kertaan törmännyt lukijoiden turhautumiseen siitä, että tarinan päähenkilöiden ongelmat johtuvat puhumattomuudesta. Kaikki olisi selvää, jos he vain sanoisivat ääneen mitä ajattelevat. He saisivat toisensa, jos he puhuisivat avoimesti tunteistaan. Kaikki ratkeaisi niin helposti! Ääh, typerää!

Kysymykseni kuuluu: ovatko henkilöhahmojen väliset väärinkäsitykset, ohipuhuminen tai silkka puhumaan kykenemättömyys huonoa kirjoittamista, vai onko se jotain, mitä ihmiset tekevät tosielämässäkin?

Yksi fiktion ihmeellisyyksistä piilee siinä, että siltä odotetaan paljon enemmän logiikkaa, rakennetta, totuudenmukaisuutta ja -- hupaisaa sinänsä -- realismia kuin todelliselta elämältä itseltään. Teksti menettää uskottavuutensa lukijan silmissä nopeasti. Kokemukseni mukaan tämä johtuu useimmiten siitä, että kirjan todellisuus tai ihmiskuva ei vastaa lukijan omaa kokemusta todellisuudesta. Joskus syynä toki on pelkkä huono kirjoittaminen, mutta aika usein lukijan omat ennakkokäsitykset ja elämänkatsomus muokkaavat lukukokemusta vahvasti.

No niin, se puhumattomuus ja väärinkäsitykset.

En tiedä teistä muista, mutta minusta ihmisillä on usein vaikeuksia saada sanottua asioita toisille ihmisille. He eivät kehtaa, uskalla, viitsi vaivautua tai yksinkertaisesti osaa. Viestiminen on yksi vaikeimpia taitoja hallita. Ennakko-oletukset, pelot ja tottumus muovaavat aivan hirveästi sitä, miten kommunikoimme toisten ihmisten kanssa, kulttuurieroista puhumattakaan.

Entä sitten se omista tunteistaan puhuminen? Ei helppoa, ei helppoa ollenkaan. Rakkaudentunnustus? Vain, jos on hyvin varma itsestään, tilanteesta tai siitä toisesta. Pelko hylätyksi tulemisesta ja torjumisesta on ihmisillä iso tekijä. Menneisyyttä raahaa jokainen mukanaan, kotioloilla voi olla yllättävän suuri merkitys. Monesti ihminen ei itsekään tiedä, mitä tuntee tai ajattelee. Miten niistä voisi silloin edes puhua?

Kuten tiedämme, hyvässä tarinassa on jännitteitä. Usein se tarkoittaa, että jokin horjuttaa tarinan maailman tasapainoa: muukalainen saapuu kylään, ylhäinen rakastuu alhaiseen, puoliso pettää, tapahtuu murha. Tilanteet ja olosuhteet, joissa henkilöhahmot ovat, ovat jo valmiiksi epävakaita. Onnen ja tasapainon tilasta, joka olisi otollisin hahmojen väliselle avoimelle kommunikaatiolle, on hemmetin vaikea -- ellei mahdoton -- kirjoittaa kiinnostavasti.

On hyvä myös ottaa huomioon, minkälaista historiallista ajanjaksoa tarinassa eletään, tai kertooko tarina hyvin erilaisesta kulttuurista. Minkälainen käytös on ollut silloin sallittua esimerkiksi naiselle, entä miehelle? Eri yhteiskuntaluokille?

Sanat ovat voimakkaita, vaarallisiakin. Joskus ne ovat ainoa omaisuus, jota henkilöhahmolla on. Kirjoittajan täytyy miettiä, sanoisiko tämä hahmo näin: uskaltaisiko paljastaa korttinsa, tunteensa, itsensä? Minkälaisen riskin hän ottaa, mihin hän sanoillaan tähtää?

Kommunikointiongelmat voivat johtua monestakin asiasta, mutta nostan esiin kaksi, jotka mielestäni ovat suurimmat: pelko ja itsekeskeisyys.

Ihminen on todella itseensä keskittynyt olento. Hän voi tarkoittaa eri asiaa kuin sanoo ja harvoin olla varma siitä, millä tavalla hänen sanomansa ymmärrettiin. Hän saattaa elää onnellisesti siinä uskossa, että viesti meni oikein perille, vaikka vastaanottavassa päässä ollaan ihan pihalla (mutta ei tiedetä sitä). Tämä on muheva maa väärinkäsityksille.

Pelko on voimakas motivaattori ihmisen käyttäytymiselle: naurunalaiseksi joutumisen pelko, jätetyksi tulemisen pelko, haavoitetuksi tulemisen pelko... Lista on pitkä, ymmärrätte varmaan. Pelko salpaa suun tehokkaasti. Ei henkilöhahmo näe samaa kuin lukija, jolla on pääsy henkilöiden päänsisäisiin ajatuksiin. Ei hän voi olla varma siitä, että jos hän vain sanoisi suoraan mitä tuntee tai ajattelee, kaikki asiat järjestyisivät; vastarakkaus olisi taattu.

***

Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne asiasta!

Esikoismuistoja paperipinojen välissä

Intouduin selvittelemään muutamia paperipinkkoja, jotka ovat kasvattaneet kokoaan komerossa. Kotioloissa en ole mikään superjärjestelmällinen olento, joten löysin jos jonkinlaisia lippuja ja lappusia: ylöskirjoitettuja unia ja runoja, kortteja, lehtileikkeitä, kutsuja, esitteitä, lehtiä, kirjoituspapereita, muistilappuja...

Nurkkiin on jäänyt pyörimään myös kässäriversioita, niin romaanien kuin novellien. Heitän niitä aika surutta menemään, sillä en tiedä miksi niitä säästelisin. Kenties joskus kymmenen vuoden päästä voisi olla ihan hauska lukea kustannustoimittajan merkintöjä ja muistella käsikirjoituksen kehittymistä kirjaksi, mutta toisaalta kaikki tekstit löytyvät sähköisessäkin muodossa. Ajoittain ahdistaa, kuinka paljon tavaraa kertyy nurkkiin.

Sitten löysin jotain mielenkiintoista: vuonna 2008 kirjoituskurssin ohjaajalle kirjoitetun sähköpostiviestin, jossa pohdiskelen käsikirjoitusmuutoksia Verenperintöön (sehän siis oli Mifongin perinnön työnimi muinoin).

Viisi vuotta sitten halu saada kirja julkaistuksi alkoi vasta kutitella nenää.

Jaan teille muutamia katkelmia:

"Olen hiljentänyt kirjoitustahtia ja raapinut päätäni tekstiä tuijottaen. Voit uskoa, että pää on sauhunnut ajatuksista ja välillä on iskenyt ankara epätovo. Mitä jos karsinkin jotain väärää ja koko kirja lössähtää? No, sadan liuskan karsimistoiveesta on toteutettu nyt 70 liuskaa, lähes kaikki Linniä ja Harbenia, osia kirjoitettu uusiksi ja hento toivo elää. Entäpä jos kirjasta tuleekin parempi?"

Voi miten hellyyttävää! Olen unohtanut tuon epätoivon ja pelon siitä, että kirja menee karsimisesta pilalle. Eihän se mennyt. Toiveikas minäni oli oikeassa: kirjasta tuli parempi.

Myös henkilöhahmoja mietiskelin näemmä ankarasti. Olin ilmeisesti saanut palautetta, että niitä pitäisi lihavoittaa, sillä viestissä tuskailen, että miten henkilöhahmoja oikein syvennetään. Lisäämällä luonteenpiirteitä, dialogia, lapsuusmuistoja, mitä? Ilmeisesti onnistuin, sillä henkilöhahmoista on tullut hyvää palautetta.

Tässä silloisia mietteitäni:

"Ardis alkaa olla aika kuosissaan, yritin tuoda esille ensimmäisessä osassa enemmän sitä naiiviutta, isän miellyttämisenhalua, pettymystä siitä kun häntä ei naitetakaan nuorelle prinssille, ja nuoruusiän ristiriitoja. Toisessa osassa, Boergessa, hän on hetken elämäänsä tyytyväinen, mutta yhä hieman naiivi."

"Dante sitten... Ensinnäkin mietin sitä nimeä. Noin kolme sekuntia. Dante on Dante, vaikka kuinka olisi joskus ollut mies nimeltä Dante Alighieri. -- Nimeä olisi vaikea muuttaa muuttamatta koko miestä."

Viestiä lukiessani tajusin, kuinka esikoisen kanssa epävarmuus oli ihan toista luokkaa, mitä se nykyään kirjoittaessa on. Toki kirjailijan työhön kuuluu ajoittainen epävarmuus omista kyvyistä ja siitä, mihin teksti on viemässä ja kiinnostaako se ylipäätään ketään, mutta hiljalleen on kehittynyt perusvarmuus omista kyvyistä muovata käsikirjoitusta ja vaikuttaa siihen. Kirjoittaminen on uskallusta heittäytyä, antautua alttiiksi, yrittää ja onnistua, yrittää ja epäonnistua. Askelia eteen, askelia taakse -- kuin tanssia.

Ja minä haluan tanssia niin kauan kuin jalat kantavat.

Yhteenveto esikoisen saamasta lukijapalautteesta, osa 2. Maailma ja henkilöt

Edellisessä postauksessa käsiteltyjen ulkoasun, juonen ja rakenteen jälkeen vuorossa ovat maailma ja henkilöt.


MAAILMA

- Meresmaa ei selostamalla selosta maailmansa piirteitä, vaikka niitä onkin selvästi mietitty, Booking it some more

- uskottava, Hemulin kirjahylly

- helppo uppoutua, Kirjavinkit, Salla P.

- omanlaisensa keskiaikamainen maailma, Kirsin Kirjanurkka

- olisin kaivannut enemmän paneutumista maailmaan, Lukemisen kartasto

- maailma vaikutti kiinnostavalta, mutta sen esittely jäi aika pintapuoliseksi, Morren maailma

- hyvin suunnitellut paikat, Our lifestyle

- sijoittuu fantasialle tyypilliseen tapaan keskiaikahenkiseen maailmaan, Vinttikamarissa

HENKILÖT

- mielenkiintoisia ja samaistuttavia, Risingshadow, NermiEddlitt

- erittäin hyvä hahmo on Verna, Risingshadow, Orduuka

- turhan yksioikoisia aikuisten kirjaan, Booking it some more

- vahvan lihallisia, Hemulin kirjahylly

- ilahduttavan moniulotteisia ja kehittyvät tarinan myötä, Kirjavinkit, Salla P.

- omanlaisiaan, Ardis kehittyi mielenkiintoiseksi, Kirjoihin kadonnut

- Dante oli mielenkiintoinen hahmo, Kirjojen rakastaja

- henkilökuvausta pidän kirjan vahvimpina puolina, Kirsin Kirjanurkka

- henkilöiden nopeat käänteet turhan laihasti perusteltuja, Kirsin Kirjanurkka

- Ardis oli vinkeä tyyppi, kujerruksia

- olisin kaivannut enemmän paneutumista henkilöihin, Lukemisen kartasto

- jälkikäteen alkoi kovasti ärsyttää kummankin päähenkilön aikaansaamattomuus keskinäisen rakkaustarinan suhteen, Lukemisen kartasto

- fiksuja ja moniulotteisia eikä heidän luonteensa kehittelyä ole jätetty puolitiehen, Lukufiilis, Niina Romo

- ihastuin Danteen täysin, hahmoista ainoastaan Elingmar jäi häiritsemään, Morren maailma

- oli hienoa seurata kuinka erityisesti Ardis kasvoi, Mustemaailmani

- Danteen samaistuin heti, Our lifestyle

- Ardisin ja Danten välinen rakkaus ei vakuuta, eivätkä muutkaan henkilöhahmot ehdi muuta kuin kuljettaa tarinaa eteenpäin, Rouva Blanka ja Neiti Niilo

- suurin viehätys oli onnistuneessa hahmokuvauksessa, Sudet eivät nuku talviunta

- kaikki Ardisin ja Danten yhteiset kohtaukset olivat fanityttöilyä aiheuttavia, Sudet eivät nuku talviunta

- Ardisin ja Danten välisen rakkaussuhteen ongelmat johtuvat käytännössä pelkästään keskusteluyhteyden puuttumisesta ja väärinymmärryksistä (mikä ärsytti), Vinttikamarissa

- hahmot kiinnostavia, Linnea/Goodreads 

***

Yhteenveto: Ardisin ja Danten vaikea rakkaus aiheutti monilla harmaita hiuksia ja tuskastumista (en ihmettele, olivat ja ovat helkkarin itsepäisiä ja hankalia hahmoja kirjoittaakin). Ardisin kasvu nuoresta prinsessasta vastuulliseksi aikuiseksi ja äidiksi oli monien mielestä onnistunut hyvin. Ilahduttavaa oli huomata, että monet sivuhahmoistakin olivat löytäneet lukijoissa vastakaikua. Isoa henkilögalleriaa pyörittäessä on aina vaara, että sortuu helppoihin ratkaisuihin ja stereotypioihin (joista toki kerään oman osani minäkin), joten henkilöihin kannattaa panostaa.

Fantasiassa maailma, johon tarina ja tapahtumat sijoittuvat, on tavallaan yksi henkilöhahmo sekin. Mifongin perinnössä osa jäi kaipaamaan tarkempaa taustoitusta maailmalle, ja tässä kirjailijan oma mieltymys näkyy selvästi: olen suoran toiminnan nainen, paljastan oikeastaan vain sen, mikä on tarinalle välttämätöntä. Meno jatko-osissa hieman hidastuu (ainakin itselläni on sellainen tuntuma), joten todennäköisesti maailmankuvaus ja toiminta tasapainottuvat.

Seuraavassa osassa vuorossa ovat kieli, kohderyhmä ja muut esille nousseet seikat.

Kirjoittajan pulmia, osa 15. Mikä nimeksi?

Nimet ovat aina kiehtoneet minua. Suuren vaikutuksen ala-asteella teki Ursula Le Guinin Maameren tarinat, joissa olennon tosinimi antaa sen tietäjälle paljon valtaa. Mahtavaa ja kunnioitustaherättävää ei tohdi kutsua kuin kiertoilmauksin, kuten tiedämme esimerkiksi karhun osalta. Otso, mesikämmen, metsän omena... Mutta ei koskaan karhu. [Edit 17.8. Susi oikaisi kommenteissa, että karhu-sanalla on tarkoitettu alun perin karheaa turkkia ja sekin siis on ollut kiertoilmaus muiden joukossa. Mikä lienee ollut karhun "tosinimi"? Karhun pyhyys ja nimien voima ilmentyy osittain siis sillä, että yksi nimi ei riitä.] "Siinä paha missä mainitaan" kuuluu sanonta ja toisinaan tosiaan tuntuu, että henkilö, josta puhutaan, ilmestyy paikalle kuin kutsuttuna.

Minusta nimissä on edelleen jotain taianomaista. Joku voi kokea vahvasti, että oma nimi ei ole se "oikea" ja joillakin lempinimestä sukeutuu se, jolla oman itsensä tunnistaa.

Nimi on kai olemassa siksi, että se yksilöi meitä. Siksi on hassua, tai toisaalta hyvin kuvaavaa, että kaimoja löytyy yleensä runsaasti. Mutta nimi kuvaa myös jatkuvuutta: kuolleiden sukulaisten nimiä kierrätetään suvuissa. Aikakauteen sidotut muotinimet kertovat jotain ajasta ja tietenkin nimen antajista, vanhemmista. 

Olen monen kirjoitetun hahmon vanhempi. En kykene edes aloittamaan tarinaa ilman, että tietäisin henkilöhahmojen nimet. Tiedän, että jotkut kirjoittaessaan nimeävät henkilönsä vaikka A:ksi ja B:ksi tai puhuttelevat heitä ammattinimikkeellä ja lopuksi lisäävät nimet, mutta minulta se ei onnistu. Tunnelma ja aloitus voivat kuplia sormenpäissä asti vaan sanojapa ei synny, kun ei ole nimiäkään.

Sama koskee oikeastaan myös käsikirjoitustenkin nimiä. En ole tainnut kirjoittaa mitään, millä ei olisi nimeä jo aivan alkuvaiheessa. Nimi on joskus muuttunut, ikään kuin täsmentynyt, mutta jokin kiintopiste on ollut olemassa.

Olen miettinyt tätä ja päätynyt seuraavanlaiseen ajatukseen: tarvitsen nimiä tunteakseni hahmot ja tunteakseni käsikirjoituksen; sitoutuakseni siihen. Kummassakin tapauksessa nimi kertoo jotain ytimestä, sielusta, jos halutaan ajatella. Vaikka nimi koostuu äänteistä,ja niiden yhdistelmistä, niistä syntyy mielessä jotain syvempää: mielikuvia, tunnetiloja, muistoja, mielleyhtymiä.

Kerään nimiä kaiken aikaa. Niitä putkahtelee mielipuuhani päiväunelmoinnin yhteydessä, lukiessa, elokuvissa ja aktiivisella hakemisellakin (Internet on täynnä nimilistoja!). Hautausmaita ei kannata ohittaa, jos halajaa hyvää nimimateriaalia. Minulla on tiedostoja ja vihko, jonne kerään nimet. Ne, jotka olen jo jossain käyttänyt, vedän yli, jotta en tulisi käyttäneeksi samaa tai liian samankaltaista nimeä jossain toisaalla. 

Miten hyvä nimi luodaan?

Tässä muutama vinkki:

1) Valitse paikkaan ja aikaan sopiva nimi. Erityisen tärkeää kun kirjoittaa reaaliproosaa, mutta kannattaa pitää mielessä myös spefiä kirjoittaessa. Joskus englanninkielistä eeppistä fantasiaa lukiessa minua nyppii, jos tarinassa esiintyy kovin tutunkuuloisia heppuja, kuten Bob tai Adam. Dama ja Obb toimisivat heti paremmin.

2) Kuten edellä nähdään, nimiä kannattaa väännellä ja käännellä. Miltä jokin nimi näyttää takaperin? Entä jos tavut vaihtavat paikkaa? K muuttuu G -kirjaimeksi?

3) Huomioi fantasiassa kulttuurin sisäinen nimeämiskäytäntö. Koko suuri fantasiamaailma tuskin käyttää foneettisesti samalta kuulostavia nimiä (onhan se mahdollista, mutta epätodennäköistä ja latteaa!).

4) Jos kirjassa on paljon henkilöitä, ei kannata nimetä heitä kovin samankuuloisilla (tai samalta näyttävillä) nimillä. Tämä koskee kaikkia lajityyppejä. Jos kirjan henkilöinä ovat Pete, Jere, Pera, Joni ja Vera, lukija on yhtä eksyksissä kuin Foon-Ald'Kerxzeraghin tai Gordfegrhjin kanssa. Kannattaa myös ajatella hommaansa kirjoittajana: henkilönsä nimeä saa todennäköisesti toistaa jokusen kerran käsikirjoituksensa aikana etenkin, jos kirjoittaa kolmannessa persoonassa. 

5) Vaikka tosielämässä nimikaimoja riittää ja esimerkiksi puolalaisten kieli ja mieli taipuu sellaisiin nimiin kuin Kazimierz tai 

Krzysztof, kannattaa harkita kuinka monta konsonanttia (etenkin hieman vieraampaa) nimeen mahduttaa, ja jos sittenkin olisi viisasta, että romaanissa ei esiinny kahta samannimistä henkilöä. Numerot ja koodit niminä aiheuttavat yleensä lähinnä harmaita hiuksia sekä kirjoittajalle että lukijalle, joten niistä kannattaa pidättäytyä.

6) Makustele nimeä. Lausu se ääneen, taivuta se. Mieti nimen piilomerkityksiä ja mielleyhtymiä. Tuoko se käsikirjoitukseen intertekstuaalisuutta, kuvastaako teemaa tai jotain muuta merkityksellistä? Ajattelen itse niin, että käsikirjoitukseen luotu hahmo on ikuinen -- kirjoittaja antaa sille elämän. Siksi mikään hutaistu ei kelpaa, nimen pitää olla juuri sopiva, oikea, henkilön arvoinen.

***

Mitä unohdin listalta? Olisi hauska kuulla, millaisia nimikokemuksia tai nimenluontikeinoja teillä on!

Kirjoittajan pulmia, osa 10. Miten luon hyvän hahmon?

Maailmasta löytyy paljon oppaita, joissa kokeneet kirjailijat neuvovat hahmonluomisessa. Tässä blogipostauksessa en käsittele aihepiiriä koko sen laajuudelta, mutta haluan kirjata itselleni ylös joitain huomioita, joita tähänastisen kirjoitustaipaleeni myötä on kertynyt.

Väitetään, että on henkilövetoisia tarinoita ja juonivetoisia tarinoita. Tämä on sikäli totta, että joskus romaanimittaisen teoksen juoni on automatka, junamatka -- jokin staattinen tila, jossa valtaosa tapahtumista tapahtuu päähenkilön pään sisällä. Juoni ei siis ole kummoinen, vaan kaikki jännite ja liike syntyy toisin keinoin. Juonivetoisia tarinoita löytyy paljon jännitys- ja trilleriosastolta, mutta on sanottava, että minun kohdallani melko harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka onnistuvat koukuttamaan ja painumaan mieleen, ellei henkilögalleriassa ole onnistuttu. Ihminen kiinnostaa ihmistä. Pääsääntöisesti.

Ei ole ollenkaan se ja sama, minkälaisen hahmon paperille räiskii. Uskaltaisin väittää, että oikein hyvän henkilön luominen on vaikein osuus kirjoittamisessa. Meillä on arkkityyppejä ja stereotyyppejä yltäkylläisesti, mutta niitä voi langeta käyttämään sellaisenaan vain tietoisena parodiana tai rikkoakseen lukijan odotukset onnistuneesti.

Minulla oli paljon työtä Mifongin perinnön hahmoissa. Ensinnäkin kirjoitin koko liuskaläjän ajattelematta ulkopuolista lukijaa sen kummemmin -- tarinahan oli minulle itselleni, joten tiesin kyllä ne hahmojen pohjaväreet ilman, että niitä olisi pitänyt paperille siirtää -- ja toiseksi henkilögalleria tällaisessa fantasiaepookissa on tuhti. Laskeskelin, että sarjan ensimmäisessä osassa henkilöitä on 17, eikä tässä luvussa ole kaikkia nimettömiä tai nimellisiäkään vähäisempiä sivuhahmoja. Kun toimijoita on paljon, vaarana on yksipuolisuus, kaksiulotteisuus ja kliseisyys.

Kaikissa lajityypeissä stereotypiat eivät ole paha asia. Ne täytyy vain osata muuntaa niin, että lukija löytää niistä yllätyksiä ja erheitä. Mifongin perinnössä päähenkilöinä on omapäinen prinsessa ja vaeltavaa elämää viettänyt Suuren hengen soturi. Kliseevalo vilkkuu, vai mitä? Uskoakseni vältin pahimmat karikot ja lukijat saavat paperinukkejen sijaan ihmisiä.

Hahmonrakennus vaatii työtä. Ihan ensimmäinen lähtökohta on tämä: elämässä on tunnettava itsensä ja kirjailijan on tunnettava hahmonsa. Tunne siis hahmosi. Tee niille taustatarina (tämän ei tarvitse näkyä käsikirjoituksessa). Jos sepittää edes mielessään mitä hahmolle on tapahtunut lapsuudesta tähän päivään, se avaa tarinaan uusia ovia, ikkunoita ja kellariluukkuja. Hahmolle täytyy antaa elämä, joka on muuallakin kuin kirjoittamassasi tarinassa.

Toinen asia, mikä valaistui minulle, kun annoin palautetta vuosia sitten eräästä tekstistä, oli kirjoittajan tunnesiteen merkitys. En tiedä, onko se välttämätön -- todennäköisesti ei -- mutta ainakin se silottaa matkalla monta kuoppaa. Ongelmani tämän palautetta kaipaavan tekstin kanssa oli, etten saanut henkilöihin mitään otetta. Minulle oli suoraan sanottuna yksi ja sama, mitä niille tarinassa tapahtuisi. Oivalsin klikin intuitiivisesti vasta palautetta antaessani. Muistan hyvin, kun puuskahdin hieman epätoivoissani kirjoittajalle, että "pidätkö sinä edes hahmoistasi". Nimittäin minä rakastan hahmojani silloinkin, kun vihaan niitä. En ole koskaan luonut yhtään hahmoa, johon minulla ei olisi tunnesidettä. On helppo uskoa, että hahmo, johon itse kykenee luomaan tunnesiteen, on sellainen, että toisetkin kykenevät siihen.

Tunteen ei saa antaa kuitenkaan huijata eikä hahmoa rakentaa vain sen varaan.

Seuraa toinen anekdootti. Eräissä sukujuhlissa innostuin kertomaan Mifongeista kiinnostuneelle yleisölle, ja siinä kirkassilmäisenä vaahdotessani henkilöistä (siinä on riskinsä, kun joku erehtyy osoittamaan kiinnostusta kirjoitusprosessia kohtaan) joku kysyi minulta, että kun kerran pidät niin paljon henkilöistäsi, eikö sinun tee mieli järjestellä kirjan tapahtumia niin, että niille käy aina hyvin. Päinvastoin! Mitä enemmän hahmosta pidän, sitä enemmän haluan sen kärsivän. Ottamatta kantaa luonteeni mahdolliseen sadistisuuteen, avaan tätä logiikkaa hieman: mitä enemmän hahmolla on vastoinkäymisiä, haasteita ja tiukkoja tilanteita, sitä ylpeämpi olen, kun se selviää niistä ja kasvaa henkilönä. Ellen kirjoittajana anna vastatuulta tarinoideni toimijoille, ne eivät kehity. Piste. Ja olisiko se nyt mielenkiintoista luettavaa, jos kaikilla menisi hyvin?

Lyhyesti: jos arvostaa hahmojaan, niille täytyy antaa haasteita.

***

Parasta hahmojen luomisessa on, että saa ikuisia ystäviä. Tämä voi jonkun korvaan kuulostaa hieman säälittävältä, mutta olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua ja jakanut monta naurua ja monta surua päässä luotujen hahmojen kanssa. Jotkut ovat olleet vain käymässä ja kuiskineet tarinoita elämästään (novellihahmoja) ja toiset ovat kanssani lopun ikää (romaanihahmot). Heidän äänensä, asentonsa ja asenteensa voin luoda eteeni milloin vain. Ainoa ero tosielämän ystävään on, että kun ojennan käteni ja hän ojentaa omansa, meidän kosketuksemme eivät kohtaa.