Tyttöfantasiaa ja poikafantasiaa

Ajattelitko otsikkoa lukiessasi, että "mitäs hittoa nyt taas"? Mikä tämä tällainen kahtiajako on?

Tämän blogikirjoituksen aiheen kirvoitti Päivi Heikkilä-Halttusen arvio Iida Sammaliston esikoiskirjasta eilisen (5.3.) Hesarissa. Arvio oli otsikoitu: "Kuulas tyttöfantasia tuo tähtipojan maahan".

Tähtimosaiikki kuulostaa erittäin tutustumisen arvoiselta kirjalta, mutta arvion viimeinen virke nosti niskakarvani pörhöön:

"Sammaliston esikoisromaanin vahvuus on sen vivahteikkaassa kielessä sekä kerronnan rauhallisessa tempossa, joka vaivihkaisesti lumoaa lukijansa. 

Lupuksen nimi juontaa suden latinankielisestä nimestä ja samannimisestä tähdistöstä, mutta lukijalle, joka ei nimen etymologiaa tunne, poika näyttäytyy melkein seikkailun tihentyvään loppuun asti jokseenkin passiivisena antisankarina. 

Nyt tarvittaisiin kipeästi nuorten miesten vastaiskua fantasiakirjallisuuden yksipuolistuvalle mieskuvalle!"

Vastaiskua? Yksipuolistuva mieskuva? Siis fantasiassa? Anteeksi kuinka?

Näin lyhyessä kirjoituksessa kirjoittaja on mahdollisesti joutunut kärjistämään sanojaan, eikä viimeisen heiton sävykään täysin aukene. Onko se kirjoitettu pilke silmäkulmassa vai ei? Minuun se osui varsin sotaisana ja siksi ärsyynnyin.

Aluksi on ehkä hyvä miettiä, että kotimainen nuorten fantasiakirjallisuus ja ulkomainen nuorten fantasiakirjallisuus (käännetty) saattavat erota toisistaan paljonkin "sukupuolisävyiltään". On totta, että Suomessa on paljon naisia, jotka kirjoittavat fantasiaa nuorille. (Fantasia sisältäköön nyt tässä kontekstissa myös dystopian, paranormaalin romantiikan jne. Ja koska Suomessa suurin osa ko. kirjallisuudesta on suunnattu luokittelussaan nuorille, niputetaan nyt samaan kimppuun niin teini-ikäiset päähenkilöt kuin vanhemmatkin.) On totta, että monissa näistä kirjoista päähenkilö on tyttö.

Miksi se on ongelma?

Kun mietin ensimmäisenä mieleen juolahtavia suomalaisia fantasiakirjoja, kyllä jokaisessa kirjassa on myös niitä poikiakin. Onko se, että poika esiintyy kirjassa sivuhenkilönä, vastaiskun paikka? Aiheuttaako se automaattisesti meissä aikuisissa ajatuksen, ettei kirja voi kiinnostaa poikalukijaa, jos päähenkilö ei ole poika? Miksi? Onko tosiaan tilanne sellainen, ettei meillä ole poikia päähenkilöinä riittävästi? Onko fantasiakirjojen mieskuva yksipuolinen? Jos on, johtuuko se siitä, että kirjailijat ovat naisia?

Kuten huomaatte, tämä aihe todellakin herättää kysymyksiä!

***

Kirjoittaessani en mieti henkilöhahmoja yksinomaan heidän sukupuolensa kautta. Minä koen tutkivani ihmisyyttä, ja yksilön elämässä sukupuoli on vain yksi vaikuttava tekijä monista. Maailmasta ja kulttuurista riippuen sen merkittävyys vaihtelee. En koskaan mieti, että "miten poika reagoisi" tai "miten tyttö sanoisi". Se on ajatuksenakin absurdi! Niin kuin olen sanonut, minulla henkilön rakentuminen syntyy siitä hetkestä, kun löydän hänen nimensä. Sitten alan kuulla hänen äänensä.

Vai onko nyt niin, että tässä ongelmana onkin kirjailijoiden sukupuoli? Missä ovat kotimaiset nuoret mieskirjailijat, jotka kirjoittavat nuorille fantasiaa? Niin, missä te olette? Oletteko realismin puolella, kirjoitatteko aikuisille, vai eikö teitä vain julkaista? Ilkka Aueria ja Timo Parviaista tuskin voi luokitella enää nuoriksi. (Sori vaan, äijät!)

Käännöskirjallisuudesta näitä nuorille fantasiaa kirjoittavia mieskirjailijoita sitten löytyykin enemmän -- ihan mestari Tolkienista lähtien.

***

Olen aika usein kuullut, että pojat eivät lue, koska heidän on vaikea löytää luettavaa. Pojat tarvitsevat poikakirjoja. Poikalukijan kirjassa ei saa olla tyttöjä, koska tytöt ovat "yök".

Onko tosiaan näin?

Miten minusta tuntuu, että kasvatuksella saattaisi olla tähän jotain vaikutusta: me aikuiset jaottelemme asioita tyttö- ja poikajuttuihin. Lapset kasvavat ympäristössä, missä isä lukee vain Ilkka Remestä tai Jari Tervoa, äiti Laila Hirvisaarta ja Riikka Pulkkista (ja ehkä vähän Väinö Linnaa). Opettaja suosittelee poikaoppilaalle kirjaa, jossa päähenkilö on poika. Tyttöoppilaalle suositellaan sitten kirjan aiheen mukaan. Niinkö?

Auttakaa nyt naista hädässä! Rakas lukija, onko sinun mielestäsi fantasian mieskuva yksipuolistumassa? Onko kirjailijan sukupuolella väliä? Miksi nuorten naiskirjailijoiden kasvava määrä koetaan uhkana? Loppuuko miehiltä luettava, jos kirjoissa onkin päähenkilöinä naisia?
Jos koet olevasi mies, onko sinun vaikea lukea kirjaa, jossa päähenkilö on tyttö/nainen? Jos, niin mistä luulet sen johtuvan?

A niin kuin arvoitus

Ihan pienenä sivuhuomiona:

Mikä siinä onkin, että fantasian puolella on niin mukava antaa päähenkilölleen a-kirjaimella alkava nimi? Onko tämä jokin salainen riitti? Fantasiakirjoittajien muusan pieni pila?

Minä päädyin Ardisiin (puhumattakaan Amargosta ja Agautrista), Anu Holopainen Adairaan. Hanna van der Steeniltä löytyy Armada. Terhi Rannelan ja Anneli Kannon Kuparisaaritrilogiassa seikkailee Amaya. Tolkienillakin on Aragorninsa, joka on hyvin merkittävässä roolissa, vaikka ei ehkä päähenkilöksi lukeudukaan. Löytyykö vielä muita?

Vinkki teille, jotka pähkäilette fantasiatarinanne päähenkilölle nimeä: jos päädytte a-kirjaimella alkavaan nimeen, tehkää se tietoisena tästä traditiosta.

Kirjoittajan pulmia, osa 10. Miten luon hyvän hahmon?

Maailmasta löytyy paljon oppaita, joissa kokeneet kirjailijat neuvovat hahmonluomisessa. Tässä blogipostauksessa en käsittele aihepiiriä koko sen laajuudelta, mutta haluan kirjata itselleni ylös joitain huomioita, joita tähänastisen kirjoitustaipaleeni myötä on kertynyt.

Väitetään, että on henkilövetoisia tarinoita ja juonivetoisia tarinoita. Tämä on sikäli totta, että joskus romaanimittaisen teoksen juoni on automatka, junamatka -- jokin staattinen tila, jossa valtaosa tapahtumista tapahtuu päähenkilön pään sisällä. Juoni ei siis ole kummoinen, vaan kaikki jännite ja liike syntyy toisin keinoin. Juonivetoisia tarinoita löytyy paljon jännitys- ja trilleriosastolta, mutta on sanottava, että minun kohdallani melko harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka onnistuvat koukuttamaan ja painumaan mieleen, ellei henkilögalleriassa ole onnistuttu. Ihminen kiinnostaa ihmistä. Pääsääntöisesti.

Ei ole ollenkaan se ja sama, minkälaisen hahmon paperille räiskii. Uskaltaisin väittää, että oikein hyvän henkilön luominen on vaikein osuus kirjoittamisessa. Meillä on arkkityyppejä ja stereotyyppejä yltäkylläisesti, mutta niitä voi langeta käyttämään sellaisenaan vain tietoisena parodiana tai rikkoakseen lukijan odotukset onnistuneesti.

Minulla oli paljon työtä Mifongin perinnön hahmoissa. Ensinnäkin kirjoitin koko liuskaläjän ajattelematta ulkopuolista lukijaa sen kummemmin -- tarinahan oli minulle itselleni, joten tiesin kyllä ne hahmojen pohjaväreet ilman, että niitä olisi pitänyt paperille siirtää -- ja toiseksi henkilögalleria tällaisessa fantasiaepookissa on tuhti. Laskeskelin, että sarjan ensimmäisessä osassa henkilöitä on 17, eikä tässä luvussa ole kaikkia nimettömiä tai nimellisiäkään vähäisempiä sivuhahmoja. Kun toimijoita on paljon, vaarana on yksipuolisuus, kaksiulotteisuus ja kliseisyys.

Kaikissa lajityypeissä stereotypiat eivät ole paha asia. Ne täytyy vain osata muuntaa niin, että lukija löytää niistä yllätyksiä ja erheitä. Mifongin perinnössä päähenkilöinä on omapäinen prinsessa ja vaeltavaa elämää viettänyt Suuren hengen soturi. Kliseevalo vilkkuu, vai mitä? Uskoakseni vältin pahimmat karikot ja lukijat saavat paperinukkejen sijaan ihmisiä.

Hahmonrakennus vaatii työtä. Ihan ensimmäinen lähtökohta on tämä: elämässä on tunnettava itsensä ja kirjailijan on tunnettava hahmonsa. Tunne siis hahmosi. Tee niille taustatarina (tämän ei tarvitse näkyä käsikirjoituksessa). Jos sepittää edes mielessään mitä hahmolle on tapahtunut lapsuudesta tähän päivään, se avaa tarinaan uusia ovia, ikkunoita ja kellariluukkuja. Hahmolle täytyy antaa elämä, joka on muuallakin kuin kirjoittamassasi tarinassa.

Toinen asia, mikä valaistui minulle, kun annoin palautetta vuosia sitten eräästä tekstistä, oli kirjoittajan tunnesiteen merkitys. En tiedä, onko se välttämätön -- todennäköisesti ei -- mutta ainakin se silottaa matkalla monta kuoppaa. Ongelmani tämän palautetta kaipaavan tekstin kanssa oli, etten saanut henkilöihin mitään otetta. Minulle oli suoraan sanottuna yksi ja sama, mitä niille tarinassa tapahtuisi. Oivalsin klikin intuitiivisesti vasta palautetta antaessani. Muistan hyvin, kun puuskahdin hieman epätoivoissani kirjoittajalle, että "pidätkö sinä edes hahmoistasi". Nimittäin minä rakastan hahmojani silloinkin, kun vihaan niitä. En ole koskaan luonut yhtään hahmoa, johon minulla ei olisi tunnesidettä. On helppo uskoa, että hahmo, johon itse kykenee luomaan tunnesiteen, on sellainen, että toisetkin kykenevät siihen.

Tunteen ei saa antaa kuitenkaan huijata eikä hahmoa rakentaa vain sen varaan.

Seuraa toinen anekdootti. Eräissä sukujuhlissa innostuin kertomaan Mifongeista kiinnostuneelle yleisölle, ja siinä kirkassilmäisenä vaahdotessani henkilöistä (siinä on riskinsä, kun joku erehtyy osoittamaan kiinnostusta kirjoitusprosessia kohtaan) joku kysyi minulta, että kun kerran pidät niin paljon henkilöistäsi, eikö sinun tee mieli järjestellä kirjan tapahtumia niin, että niille käy aina hyvin. Päinvastoin! Mitä enemmän hahmosta pidän, sitä enemmän haluan sen kärsivän. Ottamatta kantaa luonteeni mahdolliseen sadistisuuteen, avaan tätä logiikkaa hieman: mitä enemmän hahmolla on vastoinkäymisiä, haasteita ja tiukkoja tilanteita, sitä ylpeämpi olen, kun se selviää niistä ja kasvaa henkilönä. Ellen kirjoittajana anna vastatuulta tarinoideni toimijoille, ne eivät kehity. Piste. Ja olisiko se nyt mielenkiintoista luettavaa, jos kaikilla menisi hyvin?

Lyhyesti: jos arvostaa hahmojaan, niille täytyy antaa haasteita.

***

Parasta hahmojen luomisessa on, että saa ikuisia ystäviä. Tämä voi jonkun korvaan kuulostaa hieman säälittävältä, mutta olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua ja jakanut monta naurua ja monta surua päässä luotujen hahmojen kanssa. Jotkut ovat olleet vain käymässä ja kuiskineet tarinoita elämästään (novellihahmoja) ja toiset ovat kanssani lopun ikää (romaanihahmot). Heidän äänensä, asentonsa ja asenteensa voin luoda eteeni milloin vain. Ainoa ero tosielämän ystävään on, että kun ojennan käteni ja hän ojentaa omansa, meidän kosketuksemme eivät kohtaa.