31.10.2012

Käpertymistä

Marraskuu alkaa huomenna. Viime vuosina rytmiini on kuulunut tässä vaiheessa vuotta kirjoittaa, kirjoittaa niin pirusti ja luvan kanssa. Ja veri vetäisikin sormia näppäimistölle; mieleni meressä vilahtelee tarinoiden selkiä ja haluaisin tarttua niihin, kahlata syvemmälle ja löytää.

Tuntuu vain siltä, että vielä ei voi, lupaa ei ole saatu eikä otettu. On pysyttävä rannalla, tehtävä muita töitä, viimeisteltävä niitä, jotka ovat loppusuoralla. Velvollisuuksia on muillekin kuin sille äänelle, joka käskee merelle tarinoita pyydystämään.

Osa minusta miettii, onko tässä kyse viivyttelytaktiikasta. Kasaanko velvollisuuksia muuriksi minun ja meren väliin, jotta ei tarvitsisi pelätä hukkumista? Kirjoittaminen on henkisesti rankkaa puuhaa, koska joutuu olemaan niin paljon itsensä kanssa tekemisissä. Toisaalta rankkaa on pysytellä poissakin.

Kun nyt vain tulisi apuraha, mutta en usko että tulee, sillä postilaatikosta löytyy vain tyhjyyttä, joka kertoo että talvesta on tulossa kova. Kahtaalle repiviä voimia sisikunnassa: kirjoita, älä kirjoita, kirjoita. Ota aikaa, anna aikaa, ota aikaa. Aikaa ei ole.

***

Helsingin kirjamessuilla oli antoisaa, mutta maanantaina olin zombie. Niin paljon kirjoja ja ihmisiä -- vaikea päättää kummista pitää enemmän. Olin paikalla sekä lauantaina että sunnuntaina, joskin vain jälkimmäisenä päivänä haastateltavana. Kallion lukiolaiset isännöivät ja emännöivät Louhi-lavaa, jossa kaikki kiva tapahtui (tämä voi olla hieman puolueellinen mielipide). Anu Holopaisen blogista näkee, että tapasin livenä Ardisin ja Reun (rajautunut valitettavasti kuvasta): katson jos myöhemmin viikosta saan purettua hovikuvaajani kamerasta omaa kuvasaldoa.

Lokimerkintä esikoiskirjailijan vuodenkulkuun kuulukoon näin:

"Helsingin kirjamessut, sunnuntai 28. lokakuuta. Ensimmäinen itsenäinen haastattelu. Kesto puoli tuntia. Etukäteen jännittää, että aika on niin pitkä. Pitää muistaa vastata pitkästi, ei lyhyesti. Ai kauhea. Mitä jos haastattelijat eivät olekaan pitäneet kirjasta? Oho, tuollahan on Ardis. Ja tuossa Reu! Ehkä ne ovatkin pitäneet siitä. Note to self: vartin päästä alkaa. Käy vessassa nyt. Puoli tuntia on pitkä aika, vaikka saisikin istua jalat ristissä. No niin, nyt on aika. Edelliselle taputettiin jo. Mikrofoni on/off? On. Kylläpä spottivalo on kirkas. Kaada vettä mukiin valmiiksi, jos suuta alkaa kuivata. Tästä se lähtee.

Mitä, joko tämä oli viimeinen kysymys? Joko puoli tuntia meni? Tämähän oli kivaa. Miksi edes epäilin? Mikrofoni off. Taputuksia. Pois kirkkaista valoista. Ai niin, se vesi."

26.10.2012

Lasten kirjat ja nuorten kirjat

Bookplus -nettikirjakaupan sivuilla Mifongin perintö on lipsahtanut lastenkirjoihin. Ei fantasiaan ollenkaan. Voe hyvänen aika. Onkohan niin, että koska lasten ja nuorten kirjat niputetaan yleensä yhteen lanu-kirjoiksi, se voi aiheuttaa tällaisia sekaannuksia? Vai onko tämä vain fantasiakirjojen ongelma?

Blogimaailmassa on jonkin verran ollut kirjoittelua siitä, että "nuoret aikuiset" -kategoria saattaisi olla hivuttautumassa kotimaankin kirjallisuuskenttään. Nuoret aikuiset vain alkavat olla aika nuoria. Jo alakouluikäiset haluavat, että heitä kutsutaan nuoriksi. Kukaan ei halua olla lapsi. (Ja toisaalta olen mieltänyt itseni nuoreksi aikuiseksi siitä pitäen, kun täytin 18 vuotta.)

Jos aikuista sanotaan lapseksi, sillä ei yleensä tarkoiteta mitään hyvää. Silti jokainen aikuinen on joskus ollut lapsi ja se lapsi on hänestä löydettävissä (ainakin toivottavasti!) edelleen. Millainen on aikuinen, joka on unohtanut lapsuuden kokemuksen?

Lapsille ja nuorille kirjoittavat ovat listanneet ainakin näitä syiksi, miksi kirjoittavat juuri tälle ikäryhmälle (Jostain syystä heiltä aina kysytään, miksi he kirjoittavat lapsille ja nuorille -- olenkohan koskaan kuullut kenenkään kysyvän, miksi joku kirjoittaa aikuisille?):
- koska se on kivaa
- lapset ja nuoret antavat aikuisia rehellisempää palautetta
- on innostavaa ja piristävää kirjoittaa elämänjaksosta, jolloin tapahtuu monenlaisia "ekoja kertoja"
- nuoriin lukijoihin on mahdollista vaikuttaa syvemmin -- toisin sanoen lukukokemukset ovat usein juuri nuorena hyvinkin mullistavia
- lasten ja nuorten kirjoja on mahdollista kirjoittaa useampia vuodessa.

Ehkä tärkeämpää olisi kuitenkin tunnistaa, että  monet kirjailijat eivät tietoisesti valitse kirjoittavansa jollekin ikäryhmälle. He kertovat tarinan ja kustantaja päättää mihin se lokeroidaan. "Lapset ja nuoret" ovat jossain määrin mielestäni hankalan laaja ryhmä. Mitä yhteistä on esimerkiksi kahdeksanvuotiaalla ja viisitoistavuotiaalla? Ei välttämättä mitään. Ihan yhtä lailla kuin yleisen kirjallisuuden puolella, iällä ei ole suurin merkitys sille, mitä lukee. Aihepiirillä ja lajityypillä on enemmän.

Valistuneimmat kirjallisuudennautiskelijat varmasti tietävät raja-aitojen keinotekoisuuden ja osaavat etsiä luettavansa ilman ikäluokitteluun perustuvia ennakkoluuloja, mutta satunnaisilta kirjallisuuden kuluttajilta tai niiltä, joita kirja-alan kiemurat eivät syvemmin kiinnosta, nämä karsinat voivat piilottaa kirjoja, joista he löytäisivät lukunautinnon. Kenties jopa uuden lempikirjan.

***

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaat julkistettiin tällä viikolla. Mukana on Roope Lipasti, jonka luokitteleminen esikoiskirjailijaksi puhututti viime maaliskuussa muun muassa Grafomaniassa. Tästä lienee pääteltävissä, että lastenkirjallisuutta ei Helsingin Sanomissa luokitella kirjallisuudeksi, sillä Kirjailijaliittoonkin kuuluva Lipasti on raadin mielestä kirjailija vasta nyt, kun on julkaissut aikuisille.

23.10.2012

Sarjalukijan sitkeä usko ja toivo

Pidätkö kirjasarjoista? Luetko mielelläsi tarinoita, joissa esiintyvät tutut henkilöt ja jotka sijoittuvat maailmaan, joka syvenee vähitellen? Oletko kirjailijakiintyväinen, eli toisin sanoen kerran kirjailijalta hyvän lukukokemuksen saaneena jaksat kahlata hänen koko tuotantonsa läpi, uskollisesti ostat jokaisen uutuuden, kaiholla muistelet Sitä Ensimmäistä Lukukokemusta, vaikka mikään sen jälkeen tullut ei ole jättänyt kielelle kuin happaman jälkimaun?

Minä pidän, luen ja osittain olen.

Haluan uskoa, että vielä kerran hän minut palkitsee. Vielä joskus tulee teos, joka on kuin se ensimmäinen, se raikas, se täydellinen, se muuttava. Vielä tulee sarja, joka ei huonone osa osalta; johon kustannustoimittaja on kirjan suosiosta huolimatta uskaltanut kovakätisestikin kajota; joka tuo kirjailijan luomaan maailmaan jatko-osillaan jotain uutta -- ei toista vain vanhaa. Että tutuksi tullut hahmo, joka oli alussa niin kiinnostava ja salaperäinen, säilyttää vaikutusvoimansa.

***

Aiemmassa genrepostauksessa kerroin olevani genrepainotteinen lukija. Tämä liittynee siihen, että olen lukijatyypiltäni ahmija. Lukijahistoriani koostuu ajanjaksoista, jolloin olen lukenut painottuneesti jotakin tiettyä genreä. Kauhu, jännitys, dekkarit, "afrikka-seikkailut" (siis tämä Wilbur Smith -genre), romantiikka, chick-lit ja fantasia ovat kaikki menneet isoina kulutusklöntteinä alas. Ja aina kyllästymispisteeseen asti. Nyt minua saisi melkein aseella uhata, että avaisin Wilbur Smithin kirjan tai norjalaisdekkarin tai Nora Robertsin. Ei siksi, että ne olisivat huonoja. Olen yksinkertaisesti ammentanut kaivon tyhjiin -- tai ehkäpä sittenkin täyttänyt sen.

Ja silti, kun kirjastossa tai kirjakaupassa lehteilen kirjoja, sydänalassa käy tutun nimen kohdalla haikeus: ehkäpä tässä uusimmassa on yhä sitä jotakin, olisiko, olisihan. Kirjailijaksi tulemisen jälkeen on käynyt niin, että kotimainen kirjallisuus on vallannut lukupinosta kolmeneljäsosaa. Selkeä genreahmiminen on vähentynyt viimeisen vuoden aikana. Mutta miten käy tulevaisuudessa? Palaanko tuttujen pariin vai ovatko he totisesti menneen talven lumia?

Havaittavissa on jopa välttelyä silloin, kun kohtaa jotain oikein hyvää. Kristina Carlson, Leena Krohn, Hannele Mikaela Taivassalo ja Haruki Murakami esimerkiksi ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun vitkastellen sen vuoksi, että pelkään. Jospa tämä kirja muuttaakin sen ensimmäisen lukukokemuksen huonommaksi? Tajuan tämän olevan järjetöntä, mutta joskus on helpompi lukea viihdekirjoja ja heitä, joita ei välttämättä kirjailijoina niin arvosta. Jos lukukokemus jää miinuksen puolelle, se on henkisesti helpompaa.

***

Miten on teidän kohdallanne, hyvät lukijat? Koukuttavatko sarjat, luotatteko kirjailijan nimeen vaikka lunta tuiskuttaisi tupaan jo kolmatta kertaa? Entä kärsiikö joku samasta taudista kuin minä: odotushorisontin korkeuden vuoksi lempikirjailijan teos voi jäädä lukematta?

22.10.2012

Vielä lainauskorvauksista ulkomaille

Kuun alkupuolella kirjoittelin lainauskorvauksista ja niiden ympärillä vellovasta keskustelusta mustavalkoisine sävyineen. Etenkin korvaukset ulkomaalaisille kirjailijoille herättivät keskustelua, mutta kun yritin löytää vastauksia pelkällä tiedonhaulla, se osoittautui mahdottomaksi. Lopulta otin yhteyttä Sanastoon ja kysyin. Sain perusteellisen vastauksen heti seuraavana arkipäivänä ja tiedon, että lainauskorvausten tilityskäytännöistä ETA -alueiden kirjailijoille on tulossa selvennystä Sanaston omille sivuille. Siellä myös kerrotaan, jos lainauskorvauksia aletaan maksaa ulkomaille.

Koska blogissani on ollut keskustelua aiheesta, haluan selventää muutamia asioita myös täällä.

1) Suomessa kirjailija ei voi lain mukaan kieltää teoksensa ostamista kirjaston valikoimiin ja siten sen lainaamista. Tämä on syy, miksi lainauskorvausta maksetaan.

2) Tähän mennessä yksikään ETA-alueen kirjailija ei ole saanut lainauskorvausta Suomesta. Periaatteessa mitään estettä ei ole esimerkiksi sille, että tanskalainen kirjailija ilmoittautuisi Sanaston lainauskorvausjärjestelmään, mutta toistaiseksi näin ei ole tapahtunut. Korvaukset eivät tule yhdellekään kirjailijalle niin kuin Manulle illallinen. Niitä on haettava.

3) Lainauskorvausten maksaminen eri maiden kesken on monimutkainen asia, sillä kaikilla mailla on käytössä erilaiset kirjastojärjestelmät. Joissakin maissa lainauskorvausta saa myös kustantaja, joissain kirjasto itsessään on maksullinen. Lisäksi on melko selvää, että toiset maat joutuisivat tilittämään korvauksia enemmän kuin niitä saisivat. Siksi ulkomaille suuntautuviin korvauskäytäntöihin on lähdetty varovaisesti myös muissa maissa.


21.10.2012

Kaikki mitä olet ikinä halunnut tietää...

...Mifongin perinnöstä tai muusta siihen liittyvästä, on nyt vain kysymyksen päässä.

Nimittäin Suomen virein scifi- ja fantasiafoorumi ja kirjastojenkin hyödyntämä tietokanta Risingshadow on kokoamassa haastattelukysymyksiä meikäläisen iloksi.

Kysymällä viimeistään maanantain (22.10.) aikana osallistuu myös arvontaan, jossa voi voittaa -- kuinkas muuten -- Mifongin perinnön!

Ohjeet kysymysten lähettämiseen löytyvät täältä.

Esikoiskirjailija kiittää!

18.10.2012

Entä jos kirjoja...

...ei olisi?

Aloin miettiä tätä lainauskorvauskeskustelujen lomassa, kun moni ilmaisi tyrmistyksensä siitä, että tekijät kehtaisivat vaatia enemmän korvausta teostensa ilmaisjakelusta. Kirjastot lakkaisivat olemasta! Verorahoja tuhlattaisiin taas turhuuksiin! Joutavat apurahakirjailijat, ahneet laskelmoijat, ne aina vain vaativat lisää ja lisää!

Vedetäänpä hetki henkeä.

Mitä me menettäisimme, jos kirjoja ei olisi? Jos Suomessa kukaan ei kirjoittaisi, ei eilisestä, tästä päivästä tai huomisesta? Rajataan ajatuksesta ulos kaikki jo kirjoitetut kirjat. Ei olisi valtavaa arkistoa, josta ammentaa luku-annoksensa. Rajataan ulos ulkomaalainen kirjallisuus, tässä ajatusleikissä rajat ovat kiinni tiukemmin kuin Australialla. Kotona kirjojen painosta natiseva kirjahyllykin kantaisi enää pölyä.

Mitä meille jäisi?

Miten kävisi kustantamoiden väen? Kirjapainojen? Kirjakauppojen? Kustannustoimittajat saisivat etsiä leipänsä muualta. Kääntäjät jäisivät vaille sanoja, joita kääntää. Kuvittajat ilman tekstejä, joita kuvittaa. Kirjastonhoitajat luetteloisivat elokuvia ja tietokonepelejä -- ai mutta, niihinkin tarvitaan käsikirjoitus! Unohtakaa edellinen, kirjastoissa tarjoiltaisiin herkullisia croissanteja ja latte machiattoa.

Mitä tapahtuisi kaikille Harry Potter -penaaleille ja Nalle Puh -repuille? Twilight-paidoille? Myydyille elokuvaoikeuksille, teatterisovituksille, äänikirjoille? Kari Hotakaisen siteerauksille?

Entä tärkeimmille, eli lukijoille? Sinulle, minulle ja naapurin nuorelle, joka tähän asti nähtiin aina nenä kirjassa? Miten elämämme muuttuisi: ymmärtäisimmekö vähemmän, kutistuisiko avara katse, tuntisimmeko olomme yksinäisemmiksi, sielumme eristetymmäksi?

Miksi minusta tuntuu, että jos kirjoja ei olisi, kaikki muut paitsi kirjailija itse menettäisivät enemmän?

***

Minä luulen, että yksi syy miksi lainauskorvausten korottaminen nostaa joidenkin niskakarvat on, että taiteen ajatellaan aina jossain määrin olevan kapinallista, vapaata ja niille, jotka eivät välitä yhteiskunnan rakenteista tai jättäytyvät omasta halusta niiden ulkopuolelle. Hengen palosta syntyneestä tuotoksesta ei saisi vaatia rahallista korvausta. (Tietokirjojen kirjoittamiseen etenkin tarvitaan jumalallista inspiraatiota -- ei lukemattomien tuntien taustatyötä, jäsentämistä ja lähdekirjojen luetteloita.)

Romantisoitu kuva kirjailijasta on vanhentunut vuosikymmeniä sitten. Kirjat liikuttavat parhaimmillaan valtavia massoja: niin kaupallisessa kuin aatteellisessakin mielessä. Kirjallisuus ei ole mikään vähäinen voima eikä merkityksetön kulttuurin sivuhaara. Koen, että kirjallisuus on kivijalka, jonka päälle ja ympärille monet muut taiteet rakentuvat. Kirjallisuus inspiroi, herättää ja haastaa.

Miten kukaan voisi kuvitella, ettei tällaisen kivijalan rakentaminen vaadi työtä?

Ja jos työn tulosta, teosta, saa lainata valtion myötävaikutuksella kirjastoista käytännössä ilmaiseksi, mitä se kertoo yhteiskunnastamme?

Kuulisin mielelläni ajatuksianne! Siitä, mitä menettäisitte jos kirjoja ei kirjoitettaisi. Entä onko taiteen oltava kokijalle ilmaista ja tekijälle tappiollista? Millaisena koette suomalaisten kulttuurinarvostuksen etenkin kirjallisuuden kohdalla? Mikä voisi olla paremmin, mikä huonommin? Minkä arvoinen kirja on? Entä kirjailijan työ?

(Haluaisin loppuun huomauttaa, että yritin kirjoittaa tämän postauksen mahdollisimman arvolatauksettomasti. En halua rajoittaa kirjastojen valikoimaa. En ole katkera, mieleni pahoittanut tai luule tietäväni parhaiten ja kaikkea. Minusta lainauskorvauksen suhteen Suomessa ollaan epäoikeudenmukaisella tasolla, mutta kyllä minä jatkaisin kirjoittamista, vaikka en saisi siitä latin latia. Ja tässä se ongelma osittain piileekin: taidetta tekevät ne, jotka sitä rakastavat tarpeeksi. On vaikea vaatia rahallista korvausta asioista, jotka on rakkaudella synnyttänyt. Tärkeää on kuitenkin huomata, että kirjailijat tuovat työllään yhteiskuntaan enemmän kuin sieltä koskaan kykenisivät ottamaan. Oikeuksia on jokaisella työntekijällä, myös kirjailijalla.)

16.10.2012

Tunnustus

 Lukunurkan Q+Black antoi minulle tunnustuksen blogissaan. Kiitos!


Tunnustuksen säännöt: 
 
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle blogille.
3. Ilmoita blogin pitäjille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.


Koska olen villi ja kapinallinen tänään, en jaa. Enkä kerro itsestäni mitään. Sen sijaan voin kertoa kahdeksan satunnaista asiaa fiktiivisestä kirjoittajasivupersoonastani Elisabeth Sarantista. En kyllä lupaa, että nekään olisivat totta.

1. Neiti Saranti haluaisi olla amerikkalainen, koska silloin hän voisi osallistua (ja voittaa) RITA -palkinnon, jota jakaa Amerikan romanttiset kirjailijat -yhdistys. (Käännös: neiti Saranti.) Missä luuraa suomalainen Riitta-pysti? Vai pitäisikö pysti nimetä Ursulaksi?

2. Höyrypunkki (tunnetaan myös tieteellisellä nimellään Steampunculus maximus) puri neiti Sarantia, kun tämä oli lapsi. Seurauksena oli syndrooma, joka saa kirjoittamaan höyrypäisiä juttuja. Kävi kuitenkin niin, että paha faktasivupersoona nimeltä J.S. Meresmaa kaappasi viimeisimmän kirjoituksen, muokkasi sitä omiin tarkoitusperiinsä ja poisti kohtauksia, jotka olisivat huurruttaneet aikuisviihdekauppiaankin kaikennähneet lasit.

3. Neiti Saranti on vannonut kostoa. Faktasivupersoona ei saa öisin nukuttua näppäimistön rapinalta.

4. Tosirakkaus vaatii neiti Sarantin mielestä hyvää mielikuvitusta ja tylsyyden sietokykyä.

5. Neiti Sarantin mielestä ihmiset ovat parhaimmillaan paperilla.

6. Kauneus ei ole katsojan silmässä, väittää neiti Saranti. Silmässä on mykiö, silmämuna, lasiainen, pupilli ja iiris. Katsoja on aitiossa. Jos kauneus olisi katsojan silmässä, silloin kauneus olisi huononäköisellä silmälaseissa. Tässä ei ole logiikkaa. Yhtä lailla hölmöä on sanoa, että "silmät ovat sielun peili". Onko se sielu sitten ihmisen ulkopuolella? Eikö olisi oikeellisempaa sanoa, että "silmät ovat sielun ikkunalasi"?

7. Pettämättömien logiikantaitojensa vuoksi neiti Saranti harkitsi insinöörin koulutusta. Hän kuitenkin myöhästyi pääsykokeista, koska ei osannut lukea sijaintikartasta mikä rakennuksista oli se, missä koe pidettiin.

8. Neiti Saranti uskoo ihmisiin, jotka käyttävät raitasukkia ja tarjoavat majoitusta kissoille.

14.10.2012

Mikä on genren merkitys lukukokemukselle?

Olen melko vahvasti genrelukija ja genrekirjoittaja. Pidän siitä, että tiedän edes hieman mitä odottaa, kun avaan uuden kirjan. Ja kun kerron tarinaa, pidän siitä, että jonkinlaisia rajapyykkejä ja tienviittoja on löydettävissä. Maamerkkejä maisemassa, sanoisinko. Silti haluan myös yllättyä. Edes hieman. (Luen toki myös kirjallisuutta, joka ei luokittaudu mihinkään genreen. Avarakatseisuus on hyvä ominaisuus uteliaalle.)

Tuntemalla genren, tuntemalla sen mahdollisuudet ja rajoitukset, yllättyminen on mahdollista. Rajat täytyy tietää, jotta niitä voi rikkoa onnistuneesti. Ammattiin harjoitteleva kun vasta olen, tässä on vielä rutkasti opeteltavaa, mutta onneksi pidän haasteista.

Entäpä lukijan näkökulmasta: kun tekstistä antaa palautetta, mitä lajityypissä pitää ottaa huomioon? Mitä genre antaa anteeksi? Saako genre antaa anteeksi?

Usein kirja-arvioissa, joissa lukija on astunut mukavuusalueensa ulkopuolelle, hän voi ilmaista lukukokemuksen herättämää hämmennystä ja olotilaa sanomalla, että "ehkä en ole lukenut tarpeeksi tätä genreä, jotta osaisin sanoa" tai "kirja kuuluu genreen, joka ei ole suosikkini ja siksi mielipiteeni saattaa olla väärä". Mutta onko todella näin? Voiko lukija lukea kirjaa väärin, koska sen genre ei ole tuttu?

Täytyykö hyvän kirjan olla toimiva myös genrensä ulkopuolella?

Kyllä ja ei.

Annan esimerkin, jota olen sivunnut blogissani aiemmin. Ehkä se avaa hieman tätä plusmiinusnolla-vastausta.

Mifongin perintö on fantasiakirjallisuutta, joka voidaan käsittää hyvinkin laajasti. Mutta yksi piirre on hyvin ominaista fantasialle: maailmat, jotka eivät noudata orjallisesti meidän maailmamme historiaa, ajanlaskua tai luonnonlakeja. Jos siis ajanlaskun ja historiallisten seikkojen puuttuminen tai vääristely saavat lukijan hylkäämään teoksen tai kirjoittamaan siitä epäonnistumisena, tällöin mielestäni vika ei ole kirjassa vaan genren vieraudessa lukijalle.

Hyvä kirja ei mielestäni kuitenkaan voi olla niin genretuntemuksen sisään suljettu, ettei siitä voisi nauttia kuka tahansa aihepiiristä tai juonesta kiinnostunut lukija. Mahtaako tällaisia kirjoja ollakaan?

Ahkeralle genrelukijalle pettymyksen tuovat usein kirjat, jotka eivät tuo genreen mitään uutta. Tai jos ne tuovat jotain täysin ennenkuulumatonta (ainakin lukijan odotusten mukaan): chick-lit kirjassa romanssijuoni päättyykin surullisesti, keskiaikaisessa lohikäärmefantasiassa lohikäärmeet ovat leppoisia löllykkälemmikkejä tai dekkarissa murha jää ratkaisematta. Genre maalaa lukijalle tietynlaisen odotushorisontin ja ellei horisonttiin ylletä, pettymys voi olla suuri.

Kirjoittajalle ei ole mikään helppo tehtävä navigoida riittävän yllätyksellisyyden ja turvallisen tuttuuden välissä.
Jokainen lukija kun on erilainen.

***

Olisi kiinnostavaa kuulla, parhaat lukijat, mitkä kuuluvat suosikkigenreihinne ja mitkä jäävät hyllyyn. Entä miksi näin on? Onko vastaanne tullut genrekirjaa, joka olisi keikauttanut odotushorisontin päälaelleen tai aiheuttanut ärtymystä kyseisen genren perinteiden kunnoittamatta jättämisellä?

11.10.2012

Lainauskorvauskeskustelujen lämmöissä

Sanaston vetoomus hallitukselle on poikinut keskustelua eri sosiaalisissa medioissa.

Jälleen hämmästelen sitä nyreyttä ja jopa vihaa, jolla Suomessa saatetaan suhtautua siihen, että jokin ammattiryhmä yrittää parantaa tulotasoaan. Miksi se koetaan niin uhkaavana, pelottavana? Ja kun kyseessä olevat summat ovat verrattain pieniä -- nyt puhumme kymmenistä senteistä per laina ja kulttuurin osuus valtion budjetissa on kahden prosentin luokkaa (prosentissa mukana vapaa-aika ja uskonto) -- asia ihmetyttää minua yhä enemmän.

Yritän ymmärtää, mistä kireys johtuu.

1) Jos kirjailija ei kirjoita kirjoja, jotka myisivät tarpeeksi hyvin, ei hänen kirjailijuudelleen ole oikeutusta.

Tämä ajatus sisältää kummallisen oletuksen siitä, että vain kaupallisesti menestynyt teos on hyvää kirjallisuutta. En usko, että tämän voi allekirjoittaa kukaan, joka on lukenut muutakin kuin aapisen alakoulussa.

Milloin kirja on kyllin hyvä, jotta kirjailija olisi oikeutettu kohtuulliseen korvaukseen?

Kertokaa, jos keksitte.

Ehkäpä kyse on siitä, että lainauskorvaus maksetaan yhteisistä rahoista. Ehkä ajattelija kokee ahdistusta siitä, että hänen rahoillaan tuetaan työtä, joka ei ole itsessään kannattavaa. Yhteiskuntamme kuitenkin rakentuu monista palikoista, jotka eivät ole kaupallisessa mielessä kannattavia, mutta kuitenkin välttämättömiä. Voisiko näin ajattelevaa helpottaa tieto, että kirja on kaikille yhteinen ja olemassa kun se on kirjastossa lainattavissa? Vaikkei itse juuri sitä kirjaa lukisi, joku muu voi lukea ja saada kokemuksen, joka muuttaa jotakin. Antaa kenties hymyn, naurun, kyyneleen, lohdun, tiedon.

2) Jos kirjailijoita olisi vähemmän, heille riittäisi "kakusta" enemmän.

Kirjan painaminen on kieltämättä nykyään helppoa -- kuka tahansa voi julkaista kirjan. Mutta kirjallisuuden voimavara on nimenomaan sen monipuolisuus ja tarjonta. Kirjailija kirjoittaa yhtä teosta vähintään vuoden, mutta parhaassa tapauksessa lukija lukee sen päivässä. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mikä kirja muuttaa elämäsi.

3) Kirjailijuus on kutsumusammatti. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Mitäs kirjoitat.

Minulta puuttuvat sanat, joilla kuvata tunnetta, kun joku vetää tämän kortin esiin. Jos kokee asemansa tai kohtelunsa epäoikeudenmukaiseksi, siitä pitäisi siis vaieta? Olosuhteita ei saisi yrittää muuttaa paremmiksi? Toki jokainen meistä tekee valintoja elämässään ja jotkin polut vievät kuivemmille maille kuin toiset. Mutta eikö siellä aavikollakaan saisi pyrkiä keidasta kasvattamaan? Sademetsissäolijat sitten huutelevat, että mitäs menit aavikolle, tulisit tänne missä on vettä. On kuitenkin niin, että kirjailijoita ja muita kulttuurintekijöitä tarvitaan. Jos haluaa kuunnella musiikkia, lukea kirjoja, katsoa elokuvia, käydä teatterissa tai oopperassa tai baletissa, on oltava alkutuotantoa. Ja usein jos jostain kirjasta tulee hitti, siitä tehdään elokuva, tietokonepeli, teatteriesitys, ja ne kaikki ruokkivat toisiaan ja voi pojat kuinka veroäyrejä kiliseekään valtion kitisevään kirstuun.

Minkälainen yhteiskuntamme olisi, jos meillä ei olisi kirjailijoita ja runoilijoita? Ellei olisi Kiveä, Waltaria, Päätaloa, Linnaa, Leinoa? (Puhumattakaan nykypäivän kirjailijoista.) Jos ei olisi kirjoja, joiden kautta katsoa ja oppia maailmoista ja siitä, mikä meistä tekee ihmisen, mikä meitä yhdistää ja erottaa sukupuolesta ja kansallisuudesta ja iästä riippumatta, millainen kokemus elämä olisi?

***

No niin. Sieltähän se ydin löytyykin: pohjimmiltaan kyse on arvoista. Minkä arvoista on se, että meillä on vahva kotimainen kirjallisuuskenttä? Haluammeko, että se säilyy vai lainaammeko kaiken mieluummin ulkomailta, mistä tänne ulottuvat vain ne kaupallisesti menestyneet teokset?

Ilmaisten kirjastojen olemassaolo ja valikoiman kattavuus on äärimmäisen tärkeää tasa-arvoiselle ja oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle. Lainauskorvauksen korottaminen ei ole niille uhaksi, sillä kirjasto ei näitä korvauksia maksa.

8.10.2012

Vetoomus kohtuullisen korvauksen puolesta


Jostain syystä tekijänoikeusjärjestöt saavat monet näkemään punaista. Musiikkialan tekijänoikeusjärjestö Teosto on ollut usein otsikoissa -- eikä aina myönteisesti. Kritiikkiä on kuulunut niin kuluttajapuolelta kuin tekijöidenkin joukosta. Taiteiden alalla tekijänoikeusärjestöjä on muitakin, kuten Kopiosto, Kuvasto sekä kirjallisuuden tekijöiden Sanasto

Sanasto polkaisi tänään käyntiin tärkeän kampanjan lainauskorvausten nostamisen puolesta. Tässä avoin kirje Suomen hallitukselle:

***

Avoin kirje Suomen hallitukselle

Maallamme on monia ylpeydenaiheita. Niistä yksi hienoimmista on toimiva, tasa-arvoinen kirjastolaitoksemme.  Kirja elää syvällä meissä suomalaisissa: lainaamme vuosittain kirjastoista lähes 100 miljoonaa kirjaa, selvästi enemmän kuin missään muussa Pohjoismaassa. Kirjat kirjastoissa eivät kuitenkaan synny tyhjästä. Joku pohtii hahmoja, tarinaa ja kieltä, luo juonen ja punoo kaiken sanoiksi, joku kääntää vieraan kielen tutuksi tai siivilöi tiedon merestä antimia muillekin kuin asiantuntijoille.
Korvauksena siitä, että työmme tuloksia saa lainata ilmaiseksi, valtio maksaa meille tekijöille lainauskorvausta. Suomessa lainauskorvausmääräraha on kuitenkin huomattavasti pienempi kuin muissa Pohjoismaissa: Yhdestä kunnankirjaston lainasta kirjan tekijä saa enintään neljä senttiä. Ruotsissa korvaus on neljä kertaa suurempi, Tanskassa jopa kuusinkertainen. Määrärahan pienuudesta johtuen opetus- ja tutkimuskirjastojen lainoista ei maassamme makseta lainkaan korvausta.
Tilanne on korjattavissa poliittisella tahdolla. Vetoamme teihin, Suomen hallitus: Korottakaa lainauskorvauksiin valtion budjetissa varattu määräraha tasolle, joka mahdollistaa meille kohtuullisen korvauksen teostemme lainaamisesta, myös opetus- ja tutkimuskirjastoista. Emme pyydä ahneina lisää. Pyydämme vain sitä, mikä meille lain mukaan kuuluu.
Näyttäkää meille, että välitätte suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen tekijöistä. Kirjasto antaa kaikille mahdollisuuden päästä lukemaan. Antakaa meille mahdollisuus elää työllämme. 
***
Vetoomuksen voi allekirjoittaa täällä.

2.10.2012

Uusia arvioita ja tilannepäivitys

Nuorten kirjallisuuslehti Lukufiilis on juuri ilmestynyt!

Arvioita löytyy hurjasta määrästä uutuuskirjoja, joiden joukossa on myös Mifongin perintö. Arvion pääsee lukemaan täältä.

Myös kokoelmasta Huomenna ne tulevat, johon osallistuin novellilla Laulaisin surusi mereen, on ilmestynyt blogiarvio.

***

Entä mitä kuuluu Mifongin ajalle?

Keväällä se tulee, mutta päivämäärää ei ole vielä päätetty. Kansikuvavalinta on tehty (olen täpinöissäni!) ja työpöydällä odottaa pieni paperinippu kässärin kohdista, jotka kaipaavat työstämistä. Jonain syksyn hämäränä hetkenä nappaan töistä pitkän viikonlopun vapaaksi ja uppoudun maailmaan, josta olen ollut liian kauan poissa.

Ja seuraavaksi suunnittelemaan kirjatraileria Mifongin ajalle...