Dodolle Blogistanian Kuopus ja muita uutisia

 Ystävänpäivänviettoni sai iloisen käänteen, kun kirjasome äänesti Dodon viime vuoden parhaaksi lanukirjaksi. Sydämellinen kiitos lukijoille ja äänestäjille! Kyseessä onkin sitten ensimmäinen kirjallisuuspalkintoni, vaikka ehdolla olen monelle ollut.

Tässä kuussa ilmestyi myös Osuuskumman antologia, josta löytyy vuoden ensimmäinen julkaisuni, novelli Robotti, runoilija, unennäkijä. Antologia on saanut innostuneen vastaanoton ja hyvää palautetta. Mm. Yle julkaisi siitä artikkelin, jossa toimittaja Jussi Mankkinen haastatteli Taru Kumara-Moisiota, Markku Soikkelia ja minua aihepiiristä.

Muutoin arki jatkuu... arjellisena (orjallisuus + arki).

Kirjoitan käsikirjoitusta, kirjoitan apurahahakemuksia. Kävelen ja ajattelen. Ideoin ja suunnittelen. Sekä odotan. Odotan julkaisupäätöksiä, apurahapäätöksiä, syksyn säeromaanin kantta ja taittoversiota (no se ei tule hetkeen vielä), kevättä.

Voi, kuinka odotankaan kevättä!

Jotkut jäävät kisasta jo kalkkiviivoilla (eli palkinnot, joita ei jaeta)

Kirjavuoden loppu on pullollaan palkintopöhinää. Vaikka kirjallisuuspalkintoja on Suomessa tolkuttomaltakin tuntuva määrä, reilu 60 Wikipedian mukaan, minua on jo jonkin aikaa hiertänyt yhden palkinnon puute: vuoden paras viihdekirja.

Meillä kirjoitetaan muun muassa hienoja historiallisia romaaneja, chick litiä, jännäreitä, spekulatiivista fiktiota ja nuortenkirjoja, jotka eivät pärjää perinteisissä kilpailuissa liiallisen viihteellisyytensä vuoksi. (Tämä on oma arvioni, älähtäkää jos olette tyystin eri mieltä.) Se on mielestäni ymmärrettävää, sillä viihde painii omassa kategoriassaan, sen tarkoitusperät ovat osittain eroavaiset vakavampaan kirjallisuuteen. Vähän sama kuin jälkiruoka yrittäisi osallistua suolaisen pääruoan kilpailuun eikä pärjäisi, koska on liian makea.

Joku saattaa nyt ajatella, että eihän viihdekirjallisuus mitään palkintoja tarvitse -- sen laatua mittaa kirjan myynti. Jos on onnistunut viihdekirja, se kyllä palkitsee kirjailijan ja kustantajan myyntiluvuilla. Väärin. Kotimainen viihde kisaa ulkomaisen käännösviihteen kanssa (siis sama tilanne kuin fantasialla), joten esimerkiksi suomalainen chick lit -romaani räpsyttelee glitter-ripsiään Helen Fieldingin, Candace Bushnellin ja Sophie Kinsellan vieressä. Yritä siinä tulla huomatuksi.

Toiseksi, palkinnottomuus heijastaa myös arvostuksen puutetta. Uskallan nimittäin väittää, että onnistuneen viihderomaanin kirjoittaminen on ihan yhtä työlästä, haastavaa, luovaa ja taitoa vaativaa kuin vakavamman romaanin.

Mutta mikä olisi se taho, joka Vuoden parhaan viihdekirjan valitsisi? (Hei, te kaikki suuret, keskisuuret ja vähän pienemmätkin kustantamot: olisiko ihan tyhmä ajatus, että viihde, jolla kuitenkin kassakirstuun kilisee yritystoiminnalle niin välttämättömiä roposia, saisi julkisen tunnustuksen?)

Entä kuuluisiko Vuoden parhaalla viihdekirjalla olla alakategorioita, koska niitä tosiaan on niin hyvin erilaisissa lajityypeissä?

Tulipa tässä mieleeni yksi toinenkin kirjallisuuspalkintovaje, nimittäin antologiat! Tämä koskisi tosin enemmän spekulatiivisen fiktion lajia, sillä realismin puolella antologiat taitavat olla harvinaisempia.

Entä miten olisi pienkustantamon tai mikrokustantamon julkaiseman teoksen kilpailu?

***

Hyvät lukijat, olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne! Pitäisikö viihdettä palkita? Mikä olisi sopiva taho? Unohdinko tyystin jotakin olennaista?

Palkinnoista ja palkitsevuudesta

Loppuvuodesta palkitaan kirjoja ja kirjailijoita. Finlandiat, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto, Kalevi Jäntin palkinto, taiteen valtionpalkinnot, Blogistanian palkinnot ja lukuisat muut sähköistävät talvipimeyteen vajonnutta kirjallisuuskenttää ainakin mediassa. Suomessa on useita kymmeniä erilaisia kirjallisuuspalkintoja (vilkaiskaa vaikkapa Wikipedian artikkelia), mutta valitettavasti vain pieni osa kerää mediahuomiota niin, että vähemmän kirjallisesti valaistunut pysyisi niistä kärryillä.

Olen varmaan sanonut tämän ennenkin, mutta kaikista vaikeinta kirjailijuudessa on se, mitä oman pään sisällä tapahtuu. Niihin tunteisiin ei mitenkään ole pystynyt varautumaan, sillä tällaisia tuntemuksia joutuu potemaan melko harvan ammatin parissa: ehkä tämä on tyypillistä taiteenaloille. On vaikea hyväksyä mustia tunteita, joiden tuloa ei voi estää ja joiden luuli jääneen jonnekin ala-asteen välitunnille. Turhautuminen, pettymykset, kateus, katkeruus ja kaikenmoiset alemmuudentunteet ryöpsähtelevät pintaan ja vetävät kurimukseen silloinkin, kun objektiivisesti ajatellen mitään syytä ei olisi.

Pelkästään muusta maailmasta eristetty kirjoittamisprosessikin pitää sisällään vaikeita tunteita ja vastustusta. Kun työn tulos avautuu ulkomaailmalle, alkaa pommitus ulkoa päin. Vertaileminen, arvottaminen, huomionkerjuu, palkitseminen, kehut, kritiikit, näkyvyys -- kun luuli päässeensä selkeämmille vesille, tuleekin uusi myrsky. Egolle ei mikään riitä. Kirjojen kirjoittamisessa on paljon hallitsematonta, niin sisäisessä prosessissa kuin julkisessakin puolessa. Se on rankkaa enkä ihmettele, että moni heittää sulkakynänsä jossain vaiheessa takkatuleen.

Kirjoittaminen on jatkuvaa koskessa pyristelyä. Vastavirtaa, myötävirtaa ja pyörteitä, jotka tulevat odottamatta kohdalle. Kasvot on pidettävä pinnan yläpuolella ja nähtävä laajempi kokonaisuus, horisontti ja taivas, ettei pää mene sekaisin ja tule huono olo. Ja kuitenkin sen laajemman kokonaisuuden rinnalla on kyettävä pitämään sisin koossa ja luovuuden lähteen vesi kirkkaana. Minän on riitettävä, koska muuta ei ole.

Maria Peura kirjoittaa Antaumuksella keskeneräinen -kirjassaan, että kirjoittamisen mielekkyys on sen eheyttävyydessä. Olen täysin samaa mieltä. Jos kirjoittaminen ei eheytä, ellei kirjoittaminen itsessään lääkitse ja palkitse, ei ulkoa päin tuleva palkintokaan riitä.

Ja silti, vaikka tiedostaisi kaiken tämän ja kolmenakymmenenä päivänä kuukaudesta olisi täysin tyytyväinen saavutuksiinsa ja elämäänsä kirjoittajana, tulee se kolmaskymmenesensimmäinen päivä, jolloin mieli on mustanvihreä ja myrkyllinen. Silloin tuntee haluavansa pois itsestään. Nahka ei pidä sisällään mitään hyvää. Omat tunteet oksettavat, niitä häpeää.

Viimeksi kun pyristelin näissä tunteissa, mieleeni juolahti ajatus: mitä jos kirjallisuuspalkintoja ei jaettaisi. Mitä jos ketään ei asetettaisi toisen edelle, jos yksikään subjektiivinen kokemus ei olisi toisen kokemusta parempi? Niille kirjailijoille, joilla ei ole toivoakaan palkinnoista, tämä voisi tehdä hyvää. (Palkinnoitta tai ehdokkuuksitta jääminenhän ei kerro kirjan laaduttomuudesta tai huonoudesta. Se kertoo siitä, että jokaista kirjaa ei voi palkita; että paljon on kirjoja, jotka esimerkiksi lajityyppinsä tai kustantamon pienuuden vuoksi rajautuvat ulos.)

Mutta palkinnot tuovat näkyvyyttä, ne tuovat kirjailijalle tuloja ja taatusti onnistumisen tunteen. Ei sellaisesta voisi luopua vain sen takia, että välillä on antauduttava mustien virtojen vietäväksi.

Lasten kirjat ja nuorten kirjat

Bookplus -nettikirjakaupan sivuilla Mifongin perintö on lipsahtanut lastenkirjoihin. Ei fantasiaan ollenkaan. Voe hyvänen aika. Onkohan niin, että koska lasten ja nuorten kirjat niputetaan yleensä yhteen lanu-kirjoiksi, se voi aiheuttaa tällaisia sekaannuksia? Vai onko tämä vain fantasiakirjojen ongelma?

Blogimaailmassa on jonkin verran ollut kirjoittelua siitä, että "nuoret aikuiset" -kategoria saattaisi olla hivuttautumassa kotimaankin kirjallisuuskenttään. Nuoret aikuiset vain alkavat olla aika nuoria. Jo alakouluikäiset haluavat, että heitä kutsutaan nuoriksi. Kukaan ei halua olla lapsi. (Ja toisaalta olen mieltänyt itseni nuoreksi aikuiseksi siitä pitäen, kun täytin 18 vuotta.)

Jos aikuista sanotaan lapseksi, sillä ei yleensä tarkoiteta mitään hyvää. Silti jokainen aikuinen on joskus ollut lapsi ja se lapsi on hänestä löydettävissä (ainakin toivottavasti!) edelleen. Millainen on aikuinen, joka on unohtanut lapsuuden kokemuksen?

Lapsille ja nuorille kirjoittavat ovat listanneet ainakin näitä syiksi, miksi kirjoittavat juuri tälle ikäryhmälle (Jostain syystä heiltä aina kysytään, miksi he kirjoittavat lapsille ja nuorille -- olenkohan koskaan kuullut kenenkään kysyvän, miksi joku kirjoittaa aikuisille?):
- koska se on kivaa
- lapset ja nuoret antavat aikuisia rehellisempää palautetta
- on innostavaa ja piristävää kirjoittaa elämänjaksosta, jolloin tapahtuu monenlaisia "ekoja kertoja"
- nuoriin lukijoihin on mahdollista vaikuttaa syvemmin -- toisin sanoen lukukokemukset ovat usein juuri nuorena hyvinkin mullistavia
- lasten ja nuorten kirjoja on mahdollista kirjoittaa useampia vuodessa.

Ehkä tärkeämpää olisi kuitenkin tunnistaa, että  monet kirjailijat eivät tietoisesti valitse kirjoittavansa jollekin ikäryhmälle. He kertovat tarinan ja kustantaja päättää mihin se lokeroidaan. "Lapset ja nuoret" ovat jossain määrin mielestäni hankalan laaja ryhmä. Mitä yhteistä on esimerkiksi kahdeksanvuotiaalla ja viisitoistavuotiaalla? Ei välttämättä mitään. Ihan yhtä lailla kuin yleisen kirjallisuuden puolella, iällä ei ole suurin merkitys sille, mitä lukee. Aihepiirillä ja lajityypillä on enemmän.

Valistuneimmat kirjallisuudennautiskelijat varmasti tietävät raja-aitojen keinotekoisuuden ja osaavat etsiä luettavansa ilman ikäluokitteluun perustuvia ennakkoluuloja, mutta satunnaisilta kirjallisuuden kuluttajilta tai niiltä, joita kirja-alan kiemurat eivät syvemmin kiinnosta, nämä karsinat voivat piilottaa kirjoja, joista he löytäisivät lukunautinnon. Kenties jopa uuden lempikirjan.

***

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaat julkistettiin tällä viikolla. Mukana on Roope Lipasti, jonka luokitteleminen esikoiskirjailijaksi puhututti viime maaliskuussa muun muassa Grafomaniassa. Tästä lienee pääteltävissä, että lastenkirjallisuutta ei Helsingin Sanomissa luokitella kirjallisuudeksi, sillä Kirjailijaliittoonkin kuuluva Lipasti on raadin mielestä kirjailija vasta nyt, kun on julkaissut aikuisille.