Ihmisiä ja kirjoja. Siinä kiteytetysti se, mistä messuissa on kyse. Yhdessä ne saavat aikaan kohtaamisia, keskusteluita, vaikuttumisia ja vaikuttamisia, yllätyksiä, yhteyksiä ja ylenmäärin ihmiskontakteja. Kun paikalla on niin kirjanostajan, kirjailijan kuin kustantajan ja näytteilleasettajan ominaisuudessa, näkee monet asiat ristivalotuksessa.
Kirjamessuista ollaan montaa mieltä. Iso messuhalli pullollaan kirjoja, kirjallista ohjelmaa ja kirkkaita valoja -- innostavaa ja ahdistavaa.
Näytteilleasettajakustantajalle messut ovat iso panostus niin rahallisesti kuin työmäärältään, mutta ne ovat myös mahdollisuus kertoa, näyttää ja myydä juuri niitä tuotteita, joiden eteen on koko vuosi tehty töitä. Kirjoja, jotka ovat saattaneet kypsyä vuosikausia. Kirjoja, joihin on rakastuttu jo käsikirjoituksina.
Kirjamessuilla on paljon vakikävijöitä, jotka kerran hyvää löydettyään etsivät tutun osaston joka vuosi uudelleen hankintoja tehdäkseen. Uskollinen kirjanostaja (eli lukija), voiko mitään ihanampaa ollakaan? Rahan ja tavaran lisäksi vaihdetaan lukukokemuksia, -vinkkejä ja -toiveita. Toivotetaan hyvää jatkoa, iloa kirjan parissa. Hymyillään.
Kamalaa kaupallisuutta?
Minusta ei.
***
Messut herättävät monessa kirjailijassa ristiriitaisia tuntemuksia. Reissaaminen ja esiintyminen on väsyttävää, raskasta, stressaavaa ja vie sekä aikaa että rahaa. Mutta lukijakohtaamiset jäävät sydämeen pitkäksi aikaa, usein lähtemättömästikin. Pääsee puhumaan asioista, jotka kokee niin tärkeäksi, että niistä on halunnut kirjoittaa. Oma työ saa merkityksen, jota joskus on vaikea hahmottaa ja jonka vaikeina hetkinä kyseenalaistaa. On mukavaa kun ja jos kirja (vuosikausien työ) huomataan.
Kirjailijana olen ollut myös se, joka ei mahdu ohjelmaan tuoreesta kirjasta huolimatta. Se, jonka kirjaa ei löydy ostettavaksi koko messuhallista, niin järjettömältä kuin se kirjapaljouden keskellä tuntuukin. Ja on aivan totta, että tuhansista ohjelmaehdotuksista läpi menee vain satoja. Lukuisia ajankohtaisia kirjailijoita jää ulkopuolelle. Se on väistämätöntä, mutta omalle kohdalle osuessaan tuntuu aina yhtä pahalta.
Sitten toisaalta olen huomannut senkin, että vaikka Helsingin kirjamessut ovat monessa mielessä Se Tapahtuma, kirjailijan uran kannalta sillä on kovin vähän merkitystä. Kokonaisuutta ei huojuta se, osallistuuko messuille vai ei.
Minusta tämä on lohdullinen ajatus. Minua kirjailijana ei määritä se, tuleeko kutsua messuille vai ei. Olen olemassa kaikesta huolimatta. Kirjani on.
***
Toisinaan messuja parjataan kaupallisuudesta. Välillä kaupallisuuskritiikki hämmentää minua. Messut ovat toki kaupallinen tapahtuma monessa mielessä (ja kustantaja saa todeta, kuten yrittäjät yleensäkin, että "kaikki saatana maksaa"), mutta on niinkin, että kirjallisuus kaipaa kauppaa. Se kaipaa sitä kipeästi. Kirjallisuus kaipaa valokeilaa, palkintopöhinää ja rummutusta. Se tarvitsee intoa ja imua. Raha, tuo parjattu, paha raha, on realiteetti, jota ilman ei kirja-ala toimi. Raha pyörittää kustannustoimintaa, jonka koneisto jyskyttää suomalaisen kirjallisuuden ytimessä. Koneesta putkahtelee kirjoja, joita kirjanystävät voivat ostaa ja ahmia.
On totta, että Cheek ja Don Rosa vetävät pisimmät nimmarijonot. On totta, että Jari Sillanpäätä on kuuntelemassa viisinkertainen määrä ihmisiä, jos verrataan vaikkapa kotimaiseen fantasiakirjailijaan. Mutta täytyy osata katsoa laajemmin. Kirjamessut tarjoavat jokaiselle jotakin (aivan kuten suomalainen kirjallisuuskin), mutta ihmisillä on tapana nähdä vain se, mihin katse ensimmäisenä kiinnittyy.
Isot kustantamot ovat ehkä näkyvämmin paikalla, mutta kyllä siellä meitä pienempiäkin on. Niin myymässä, ohjelmatuottajina isoilla lavoilla kuin esiintymässä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kustantamo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kustantamo. Näytä kaikki tekstit
27.5.2016
Valittavat, kohtuuttomat kirjailijat
Olen huomannut jännän trendin.
Jos kirjailija nostaa esille minkä tahansa kirja-alaa, ammattiaan tai toimeentuloaan koskevan epäkohdan, hänet herkästi teilataan valittajana. Kohtuuttomana, hankalana tyyppinä. Sellaisena vähän yksinkertaisena, joka ei ymmärrä liike-elämän tai elämän realiteeteista mitään.
Viimeksi tämä asenne näkyi Tiina Raevaaran asiallisen ja kiihkottoman Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa -kolumnin jälkimainingeissa. Kustantajapuolella kolumni jopa luettiin julistuksena kustantamoiden ammattitaidottomuudesta. Moni kirjailija sen sijaan huokaisi: Tämä. Juuri tämä. Terho Puustisen Imageen kirjoittaman, sinällään mielenkiintoisen ja ansiokkaan juttusarjan päätösosassa Onko kirjailija Suomen vaikein ammatti? käytettiin pohjana Raevaaran esiin ottamia asioita, mutta teksti oli silattu hienoisella ylenkatseen löyhkällä.
Antakaa kun rekonstruoin teille tämän legendaarisen KOVA-kirjailijan (kohtuuton valittaja -kirjailija).
KOVA-kirjailija
- kuvittelee, että kustantajalla on velvollisuus julkaista kaikki sille tarjotut käsikirjoitukset.
- vaatii, että hänen viesteihinsä vastataan 24 tunnin kuluessa.
- on elänyt kirjallisuuden kulta-ajan joskus viime vuosisadan puolivälissä ja haikailee menneiden aikojen perään.
- penää utopistista markkinointia kirjalleen, jonka kustantamo on katsonut julkaisemisen arvoiseksi.
- on liiketoiminnan realiteeteista mitään ymmärtämätön.
- ei ole joustava, empaattinen eikä etsi ratkaisuja.
- vaatii tekemästään työstä liian kovia palkkioita (mikä usein tarkoittaa, että ylipäätään vaatii palkkioita).
- suhtautuu kustantamoihin vihamielisesti.
***
No niin. Ehkä tällaisia kirjailijoita tosiaan on. Ani harva vain taitaa tuntea tällaista kirjailijakollegaa, joten KOVA-kirjailija sikäli on hieman huono esimerkki edustamaan ammattikuntaa.
Ottaen huomioon miten moni kirjailija on yksityisyrittäjänä täysin vastuussa taloudestaan ja oman toimeentulonsa hankkimisesta ilman työnantajan tukea, on hämmästyttävää, kuinka usein heidän ajatellaan olevan täysin ummikkoja kaupallisuuden ja kannattavuuden realiteeteista tai kiireen ja stressin vaikutuksista.
Eikä sitäkään tunnuta tajuavan, että kirjailijoiden työ noin pääsääntöisesti perustuu eläytymisen, samaistumisen, empatian ja erilaisuuden ymmärtämisen taitoihin. Eli heillä on aika hyvät edellytykset olla empaattisia, joustavia ja ratkaisuhenkisiä, mutta ilman avoimuutta, rehellisyyttä ja viestintää tämä on mahdotonta.
Yksi eniten minua ihmetyttävistä seikoista on myös jatkuva menneisyyden haikailemisen syyttämisen perinne, joka tällä alalla tuntuu olevan jonkinlainen pakkomielle. Kuinka moni meidän nykykirjailijoistamme oikeasti on elänyt tuota kultaista aikaa, jolloin ennakoilla elettiin kuin kuninkaalliset ja kustantamon sohvalla sai nukkua krapulaansa pois? Uudet kirjailijasukupolvet, joihin itsenikin luen, voivat pyöritellä vain ihmeissään päätään. Vähän nolottaa se hyysättävän, hyssyteltävän Suuren Taiteilijan kuva, jota kirjailijoista maalataan. Hei, nyt ollaan 2000-luvulla!
Kirjailija voi käyttää vuosia saattaakseen valmiiksi teoksen, joka on kustantamon julkaisulistoilla vain yksi monista. Julkaisematon kirja on kirjailijalle katastrofi, kustantamo ei siihen kaadu. Panokset ovat hyvin erilaiset, vaikka loppupeleissä kumpikin tarvitsee toista. (Kiinnostavaa on, kumpi tulevaisuudessa tarvitsee kumpaa enemmän.) Siihen nähden, että kustannussopimus on kustantamon ja kirjailijan välisistä sopimuksista tärkein, on suorastaan käsittämätöntä, että se usein a) tehdään viime tingassa, b) jää kokonaan roikkumaan, c) ei takaa tarkempia markkinointisuunnitelmia, d) voi yksityiskohdissaan olla vaikeasti neuvoteltavissa, jopa pelkkä "ota tai jätä".
Jos puhutaan ihan aikuisten oikeasti, moni kirjailija olisi tyytyväinen siihen, että häntä kohdeltaisiin kuin täysijärkistä aikuista, joka toimii ammatissa ja on kykenevä sopimaan asioista. Jos sähköposteihin ei vastata edes puolessa vuodessa, jos yhteydenpito lakkaa kuin seinään täysin tuntemattomista syistä; jos kustantamon suunnalta viesti on välinpitämättömyys tai ristiriitaisuus, kirjailija on asiansa kanssa yksin.
***
Monimutkaiseksi tämän kirjailija-kustantamo -kuvion tekee sen yksilöllisyys. Jokainen kustantamo näyttäytyy jokaiselle kirjailijalle erilaisena. Yksi sopii yhdelle, toinen toiselle. On kyse henkilöistä, henkilökemioista, lajityypistä, kohtaamattomista näkemyksistä ja tavoitteista, sattumien summista.
Ja tässä tullaan siihen, miten minä tulkitsin Raevaaran kolumnin otsikon. Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa, joka vastaa hänen tarpeisiinsa.
Ammattimaisuutta kustantamolta toivoessaan kirjailija yksinkertaisesti toivoo keskusteluyhteyttä. Hän toivoo, että häneen suhtaudutaan sillä peruskunnioituksella, jota ihminen toiselle ihmiselle suo. Luottamus, joka on jokaisen toimivan kumppanuuden ja yhteistyön ytimessä, ei synny puhumattomuudella, välttelyllä, panttauksella tai silkalla valehtelulla. Avoimuus, kunnioitus ja rehellisyys puolin ja toisin on ainoa tapa rakentaa toimiva työsuhde.
Monen kirjailijan kohdalla tämä toteutuu sellaisen kustantamon sisällä, jossa joku toinen kirjailija saakin hyytävää kohtelua.
Minä sanoisin, että kirjailija on Suomen väärinymmärretyin ammatti.
Jos kirjailija nostaa esille minkä tahansa kirja-alaa, ammattiaan tai toimeentuloaan koskevan epäkohdan, hänet herkästi teilataan valittajana. Kohtuuttomana, hankalana tyyppinä. Sellaisena vähän yksinkertaisena, joka ei ymmärrä liike-elämän tai elämän realiteeteista mitään.
Viimeksi tämä asenne näkyi Tiina Raevaaran asiallisen ja kiihkottoman Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa -kolumnin jälkimainingeissa. Kustantajapuolella kolumni jopa luettiin julistuksena kustantamoiden ammattitaidottomuudesta. Moni kirjailija sen sijaan huokaisi: Tämä. Juuri tämä. Terho Puustisen Imageen kirjoittaman, sinällään mielenkiintoisen ja ansiokkaan juttusarjan päätösosassa Onko kirjailija Suomen vaikein ammatti? käytettiin pohjana Raevaaran esiin ottamia asioita, mutta teksti oli silattu hienoisella ylenkatseen löyhkällä.
Antakaa kun rekonstruoin teille tämän legendaarisen KOVA-kirjailijan (kohtuuton valittaja -kirjailija).
KOVA-kirjailija
- kuvittelee, että kustantajalla on velvollisuus julkaista kaikki sille tarjotut käsikirjoitukset.
- vaatii, että hänen viesteihinsä vastataan 24 tunnin kuluessa.
- on elänyt kirjallisuuden kulta-ajan joskus viime vuosisadan puolivälissä ja haikailee menneiden aikojen perään.
- penää utopistista markkinointia kirjalleen, jonka kustantamo on katsonut julkaisemisen arvoiseksi.
- on liiketoiminnan realiteeteista mitään ymmärtämätön.
- ei ole joustava, empaattinen eikä etsi ratkaisuja.
- vaatii tekemästään työstä liian kovia palkkioita (mikä usein tarkoittaa, että ylipäätään vaatii palkkioita).
- suhtautuu kustantamoihin vihamielisesti.
***
No niin. Ehkä tällaisia kirjailijoita tosiaan on. Ani harva vain taitaa tuntea tällaista kirjailijakollegaa, joten KOVA-kirjailija sikäli on hieman huono esimerkki edustamaan ammattikuntaa.
Ottaen huomioon miten moni kirjailija on yksityisyrittäjänä täysin vastuussa taloudestaan ja oman toimeentulonsa hankkimisesta ilman työnantajan tukea, on hämmästyttävää, kuinka usein heidän ajatellaan olevan täysin ummikkoja kaupallisuuden ja kannattavuuden realiteeteista tai kiireen ja stressin vaikutuksista.
Eikä sitäkään tunnuta tajuavan, että kirjailijoiden työ noin pääsääntöisesti perustuu eläytymisen, samaistumisen, empatian ja erilaisuuden ymmärtämisen taitoihin. Eli heillä on aika hyvät edellytykset olla empaattisia, joustavia ja ratkaisuhenkisiä, mutta ilman avoimuutta, rehellisyyttä ja viestintää tämä on mahdotonta.
Yksi eniten minua ihmetyttävistä seikoista on myös jatkuva menneisyyden haikailemisen syyttämisen perinne, joka tällä alalla tuntuu olevan jonkinlainen pakkomielle. Kuinka moni meidän nykykirjailijoistamme oikeasti on elänyt tuota kultaista aikaa, jolloin ennakoilla elettiin kuin kuninkaalliset ja kustantamon sohvalla sai nukkua krapulaansa pois? Uudet kirjailijasukupolvet, joihin itsenikin luen, voivat pyöritellä vain ihmeissään päätään. Vähän nolottaa se hyysättävän, hyssyteltävän Suuren Taiteilijan kuva, jota kirjailijoista maalataan. Hei, nyt ollaan 2000-luvulla!
Kirjailija voi käyttää vuosia saattaakseen valmiiksi teoksen, joka on kustantamon julkaisulistoilla vain yksi monista. Julkaisematon kirja on kirjailijalle katastrofi, kustantamo ei siihen kaadu. Panokset ovat hyvin erilaiset, vaikka loppupeleissä kumpikin tarvitsee toista. (Kiinnostavaa on, kumpi tulevaisuudessa tarvitsee kumpaa enemmän.) Siihen nähden, että kustannussopimus on kustantamon ja kirjailijan välisistä sopimuksista tärkein, on suorastaan käsittämätöntä, että se usein a) tehdään viime tingassa, b) jää kokonaan roikkumaan, c) ei takaa tarkempia markkinointisuunnitelmia, d) voi yksityiskohdissaan olla vaikeasti neuvoteltavissa, jopa pelkkä "ota tai jätä".
Jos puhutaan ihan aikuisten oikeasti, moni kirjailija olisi tyytyväinen siihen, että häntä kohdeltaisiin kuin täysijärkistä aikuista, joka toimii ammatissa ja on kykenevä sopimaan asioista. Jos sähköposteihin ei vastata edes puolessa vuodessa, jos yhteydenpito lakkaa kuin seinään täysin tuntemattomista syistä; jos kustantamon suunnalta viesti on välinpitämättömyys tai ristiriitaisuus, kirjailija on asiansa kanssa yksin.
***
Monimutkaiseksi tämän kirjailija-kustantamo -kuvion tekee sen yksilöllisyys. Jokainen kustantamo näyttäytyy jokaiselle kirjailijalle erilaisena. Yksi sopii yhdelle, toinen toiselle. On kyse henkilöistä, henkilökemioista, lajityypistä, kohtaamattomista näkemyksistä ja tavoitteista, sattumien summista.
Ja tässä tullaan siihen, miten minä tulkitsin Raevaaran kolumnin otsikon. Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa, joka vastaa hänen tarpeisiinsa.
Ammattimaisuutta kustantamolta toivoessaan kirjailija yksinkertaisesti toivoo keskusteluyhteyttä. Hän toivoo, että häneen suhtaudutaan sillä peruskunnioituksella, jota ihminen toiselle ihmiselle suo. Luottamus, joka on jokaisen toimivan kumppanuuden ja yhteistyön ytimessä, ei synny puhumattomuudella, välttelyllä, panttauksella tai silkalla valehtelulla. Avoimuus, kunnioitus ja rehellisyys puolin ja toisin on ainoa tapa rakentaa toimiva työsuhde.
Monen kirjailijan kohdalla tämä toteutuu sellaisen kustantamon sisällä, jossa joku toinen kirjailija saakin hyytävää kohtelua.
Minä sanoisin, että kirjailija on Suomen väärinymmärretyin ammatti.
15.11.2013
Jotkut jäävät kisasta jo kalkkiviivoilla (eli palkinnot, joita ei jaeta)
Kirjavuoden loppu on pullollaan palkintopöhinää. Vaikka kirjallisuuspalkintoja on Suomessa tolkuttomaltakin tuntuva määrä, reilu 60 Wikipedian mukaan, minua on jo jonkin aikaa hiertänyt yhden palkinnon puute: vuoden paras viihdekirja.
Meillä kirjoitetaan muun muassa hienoja historiallisia romaaneja, chick litiä, jännäreitä, spekulatiivista fiktiota ja nuortenkirjoja, jotka eivät pärjää perinteisissä kilpailuissa liiallisen viihteellisyytensä vuoksi. (Tämä on oma arvioni, älähtäkää jos olette tyystin eri mieltä.) Se on mielestäni ymmärrettävää, sillä viihde painii omassa kategoriassaan, sen tarkoitusperät ovat osittain eroavaiset vakavampaan kirjallisuuteen. Vähän sama kuin jälkiruoka yrittäisi osallistua suolaisen pääruoan kilpailuun eikä pärjäisi, koska on liian makea.
Joku saattaa nyt ajatella, että eihän viihdekirjallisuus mitään palkintoja tarvitse -- sen laatua mittaa kirjan myynti. Jos on onnistunut viihdekirja, se kyllä palkitsee kirjailijan ja kustantajan myyntiluvuilla. Väärin. Kotimainen viihde kisaa ulkomaisen käännösviihteen kanssa (siis sama tilanne kuin fantasialla), joten esimerkiksi suomalainen chick lit -romaani räpsyttelee glitter-ripsiään Helen Fieldingin, Candace Bushnellin ja Sophie Kinsellan vieressä. Yritä siinä tulla huomatuksi.
Toiseksi, palkinnottomuus heijastaa myös arvostuksen puutetta. Uskallan nimittäin väittää, että onnistuneen viihderomaanin kirjoittaminen on ihan yhtä työlästä, haastavaa, luovaa ja taitoa vaativaa kuin vakavamman romaanin.
Mutta mikä olisi se taho, joka Vuoden parhaan viihdekirjan valitsisi? (Hei, te kaikki suuret, keskisuuret ja vähän pienemmätkin kustantamot: olisiko ihan tyhmä ajatus, että viihde, jolla kuitenkin kassakirstuun kilisee yritystoiminnalle niin välttämättömiä roposia, saisi julkisen tunnustuksen?)
Entä kuuluisiko Vuoden parhaalla viihdekirjalla olla alakategorioita, koska niitä tosiaan on niin hyvin erilaisissa lajityypeissä?
Tulipa tässä mieleeni yksi toinenkin kirjallisuuspalkintovaje, nimittäin antologiat! Tämä koskisi tosin enemmän spekulatiivisen fiktion lajia, sillä realismin puolella antologiat taitavat olla harvinaisempia.
Entä miten olisi pienkustantamon tai mikrokustantamon julkaiseman teoksen kilpailu?
***
Hyvät lukijat, olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne! Pitäisikö viihdettä palkita? Mikä olisi sopiva taho? Unohdinko tyystin jotakin olennaista?
Meillä kirjoitetaan muun muassa hienoja historiallisia romaaneja, chick litiä, jännäreitä, spekulatiivista fiktiota ja nuortenkirjoja, jotka eivät pärjää perinteisissä kilpailuissa liiallisen viihteellisyytensä vuoksi. (Tämä on oma arvioni, älähtäkää jos olette tyystin eri mieltä.) Se on mielestäni ymmärrettävää, sillä viihde painii omassa kategoriassaan, sen tarkoitusperät ovat osittain eroavaiset vakavampaan kirjallisuuteen. Vähän sama kuin jälkiruoka yrittäisi osallistua suolaisen pääruoan kilpailuun eikä pärjäisi, koska on liian makea.
Joku saattaa nyt ajatella, että eihän viihdekirjallisuus mitään palkintoja tarvitse -- sen laatua mittaa kirjan myynti. Jos on onnistunut viihdekirja, se kyllä palkitsee kirjailijan ja kustantajan myyntiluvuilla. Väärin. Kotimainen viihde kisaa ulkomaisen käännösviihteen kanssa (siis sama tilanne kuin fantasialla), joten esimerkiksi suomalainen chick lit -romaani räpsyttelee glitter-ripsiään Helen Fieldingin, Candace Bushnellin ja Sophie Kinsellan vieressä. Yritä siinä tulla huomatuksi.
Toiseksi, palkinnottomuus heijastaa myös arvostuksen puutetta. Uskallan nimittäin väittää, että onnistuneen viihderomaanin kirjoittaminen on ihan yhtä työlästä, haastavaa, luovaa ja taitoa vaativaa kuin vakavamman romaanin.
Mutta mikä olisi se taho, joka Vuoden parhaan viihdekirjan valitsisi? (Hei, te kaikki suuret, keskisuuret ja vähän pienemmätkin kustantamot: olisiko ihan tyhmä ajatus, että viihde, jolla kuitenkin kassakirstuun kilisee yritystoiminnalle niin välttämättömiä roposia, saisi julkisen tunnustuksen?)
Entä kuuluisiko Vuoden parhaalla viihdekirjalla olla alakategorioita, koska niitä tosiaan on niin hyvin erilaisissa lajityypeissä?
Tulipa tässä mieleeni yksi toinenkin kirjallisuuspalkintovaje, nimittäin antologiat! Tämä koskisi tosin enemmän spekulatiivisen fiktion lajia, sillä realismin puolella antologiat taitavat olla harvinaisempia.
Entä miten olisi pienkustantamon tai mikrokustantamon julkaiseman teoksen kilpailu?
***
Hyvät lukijat, olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne! Pitäisikö viihdettä palkita? Mikä olisi sopiva taho? Unohdinko tyystin jotakin olennaista?
14.10.2013
Uusi kustantaja Mifonki-sarjalla
Uups, ihan on jäänyt kertomatta, että viikko sitten laitoin paluupostiin allekirjoitetun kustannusopimuksen. (Jos jollakulla on käynyt niin hyvä säkä, että huomaamatta on jäänyt syyskuun alussa tullut pieni "pommi", taustoista voi lukea aikaisemmasta postauksesta.)
Eli kyllä, Mifongin mahti tulee ensi kesänä Myllylahdelta. Nyt on mustaa valkoisella. Kiitos heille luottamuksesta ja uskosta, että Mifonkien tarina on kustantamisen arvoinen! Odotan yhteistyötä innolla ja olen erityisen onnellinen siitä, ettei julkaisuvälistä tullut tämän pidempää.
Siinähän kävi loppujen lopuksi niin, että yhteistyön päätyttyä Kariston kanssa kolme kustantamoa ilmoitti kiinnostuksestaan samalla viikolla, joten alkuun ahdistavalta tuntunut tilanne muuttui valintatehtäväksi. Olisin nimittäin tehnyt kaikkien kanssa mielellään hommia! Mutta toivon, että tuotteliaisuuteni säilyy ja uusia yhteistyömahdollisuuksia avautuu tulevaisuudessa eri kustantamoiden kanssa. Ei ole nimittäin minun mielenterveydelleni hyvästä, jos kaikki munat ovat samassa korissa, ja kun näitä erilaisia kirjoitusambitioita riittää, ei ehkä ole hyvästä myöskään yhdelle kustantamolle yrittää julkaista niitä kaikkia. Nyt on vireillä tai käynnissä tai viimeistelyssä viisi käsikirjoitusta (sisältää lyhyttä, keskipitkää ja pitkää), joista kolmelle on melko suurella varmuudella tiedossa loppusijoituspaikka, eli kustantaja.
Aika näyttää, mitä tapahtuu. Sehän se elämästä kiinnostavaa tekee, ettei koskaan voi tietää mitä huominen tuo tullessaan.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Eli kyllä, Mifongin mahti tulee ensi kesänä Myllylahdelta. Nyt on mustaa valkoisella. Kiitos heille luottamuksesta ja uskosta, että Mifonkien tarina on kustantamisen arvoinen! Odotan yhteistyötä innolla ja olen erityisen onnellinen siitä, ettei julkaisuvälistä tullut tämän pidempää.
Siinähän kävi loppujen lopuksi niin, että yhteistyön päätyttyä Kariston kanssa kolme kustantamoa ilmoitti kiinnostuksestaan samalla viikolla, joten alkuun ahdistavalta tuntunut tilanne muuttui valintatehtäväksi. Olisin nimittäin tehnyt kaikkien kanssa mielellään hommia! Mutta toivon, että tuotteliaisuuteni säilyy ja uusia yhteistyömahdollisuuksia avautuu tulevaisuudessa eri kustantamoiden kanssa. Ei ole nimittäin minun mielenterveydelleni hyvästä, jos kaikki munat ovat samassa korissa, ja kun näitä erilaisia kirjoitusambitioita riittää, ei ehkä ole hyvästä myöskään yhdelle kustantamolle yrittää julkaista niitä kaikkia. Nyt on vireillä tai käynnissä tai viimeistelyssä viisi käsikirjoitusta (sisältää lyhyttä, keskipitkää ja pitkää), joista kolmelle on melko suurella varmuudella tiedossa loppusijoituspaikka, eli kustantaja.
Aika näyttää, mitä tapahtuu. Sehän se elämästä kiinnostavaa tekee, ettei koskaan voi tietää mitä huominen tuo tullessaan.
3.9.2013
Uskottomat kirjailijat vai sitoutumiskammoiset kustantamot? (Eli kuinka kirjasarja jätetään kesken)
Tähän saumaan piti tulla kuvapostaus Berliinin matkasta, mutta toisin kävi. Berliinissä kyllä käytiin, mutta matkaa varjosti kustantamolta tullut yllättävä vaade: julkaisemme Mifonki-sarjan kolmannen osan vain, jos kirjoitat siitä selkeästi päätösosan (jota se ei nyt ole).
Arvaatteko mitä? En suostunut.
Mifongin mahdin muokkaaminen päätösosaksi olisi tarkoittanut sitä, että olisin joutunut typistämään tarinan muotopuoleksi, heittämään romukoppaan kaiken suunnittelemani ja pettämään lukijani mitä kurjimmalla tavalla: hylkäämällä tarinankertojan roolin ja asettumalla markkinointikoneiston kertakäyttöiseksi osaksi.
Kirjailija päättää, mitä kirjoittaa. Kustantamo päättää, mitä julkaisee. Roolit ovat mielestäni varsin selkeät. Kustantamo ei päätä, mitä kirjailija kirjoittaa. Tällä kertaa se johti siihen, että Mifonki-sarja ei jatka Karistolla.
Olenko vaikea kirjailija tai ihminen? Mielestäni en. Mitään sopimuksia trilogiasta minulla ei kustantamon kanssa ollut. Jokainen käsikirjoitus arvioitiin omanaan ja sopimus tehtiin kirjakohtaisesti. Yhtenäistä markkinointisuunnitelmaa ei ollut. Sen sijaan oli pöytäkirjamaininta ensimmäisen osan kohdalla ja huono kommunikaatio, joka oli syynä siihen, että Karistolle tuli uutisena se, ettei Mifonki-sarja olekaan trilogia. Tämä totisesti oli uutinen minulle. Olen ollut kyllä varsin avoin siitä, että sarja jatkuu neljänteen osaan ja siitä eteenpäinkin.
Kustannusala on tyly. Kirjailija on heittopussi, välttämätön paha ja silti ainoa syy, miksi kustantamoja ylipäätään on. Lyhytnäköisyys, nopeiden voittojen perässä juokseminen ja sitoutumiskammoisuus on johtanut siihen, että monilla kirjailijoilla on todella paha olla. Kirjailija elää jatkuvassa epävarmuudessa, koska mitään ei luvata, mutta kaikenlaista oletetaan. Kustantamolla on kaikki valta.
Ei siis ole mikään ihme, että monella kirjailijalla on useampi kuin yksi kustantaja. Jos yksi sanoo käsikirjoitukselle ei, toinen voi sanoa kyllä. Pitkään uraa luonut on samassa tilanteessa esikoiskirjailijoiden kanssa: jokaisen käsikirjoituksen kohdalla kirjailijuus ja yhteistyö punnitaan uudestaan. Siihen on tultu.
***
Miksi kerron tästä blogissani, julkisesti? Eikö tämä ole minun ja kustantamon välinen asia?
Kustannusala kaipaa enemmän läpinäkyvyyttä, niin moni katsoo sitä edelleen ruusunpunaisten lasien läpi. Kirjailijat elävät pelossa, joka kuiskii "entä jos". Entä jos kukaan ei usko enää minuun, entä jos kukaan ei julkaise minulta enää koskaan mitään, entä jos olen kadottanut kyvyn kirjoittaa.
Suurimmassa osassa kustantamoja on unohdettu ihminen, kun täytynyt ajatella vain tuotetta ja kannattavuutta. Kirjat, jotka tuovat iloa, lohtua ja taikuutta elämäämme, syntyvät joskus todellisen kiirastulen ja epätoivon tilassa. Eikä aina ole kyse siitä, että käsikirjoituksessa tai kirjailijassa olisi vikaa. Vika voi löytyä systeemistä.
Blogini olemassaolon syy on kirjata ja kartoittaa kirjailijuuteni alkutaivalta. Tämän apurahakauden alkuun sattui osumaan tällainen pommi, ja haluan olla rehellinen syistä, jotka tilanteeseen johtivat. Vaihtoehtoja kun ei annettu, tulos on tämä. En halua olla kirjailija, joka kirjoittaa kustantamon ja markkinoinnin määräämistä lähtökohdista. Minun täytyy olla uskollinen ja rehellinen itselleni ja tarinalle, sillä jos kirjailija ei seiso työnsä takana, ei sen takana seiso kukaan muukaan.
Niille lukijoille ja mahdollisille faneille, jotka huolestuvat nyt Mifonki-sarjan tulevaisuudesta, haluan sanoa, että sarja jatkuu kyllä. Kustantamon nimi vain vaihtuu.
Jos kustantamon päätös ihmetyttää tai tuntee vahvasti, että haluaa tehdä asialle jotakin, voi Karistolle antaa palautetta heidän päätöksestään. Ehkä se auttaa jotakuta toista kirjailijaa tulevaisuudessa. Ehkä ei.
Arvaatteko mitä? En suostunut.
Mifongin mahdin muokkaaminen päätösosaksi olisi tarkoittanut sitä, että olisin joutunut typistämään tarinan muotopuoleksi, heittämään romukoppaan kaiken suunnittelemani ja pettämään lukijani mitä kurjimmalla tavalla: hylkäämällä tarinankertojan roolin ja asettumalla markkinointikoneiston kertakäyttöiseksi osaksi.
Kirjailija päättää, mitä kirjoittaa. Kustantamo päättää, mitä julkaisee. Roolit ovat mielestäni varsin selkeät. Kustantamo ei päätä, mitä kirjailija kirjoittaa. Tällä kertaa se johti siihen, että Mifonki-sarja ei jatka Karistolla.
Olenko vaikea kirjailija tai ihminen? Mielestäni en. Mitään sopimuksia trilogiasta minulla ei kustantamon kanssa ollut. Jokainen käsikirjoitus arvioitiin omanaan ja sopimus tehtiin kirjakohtaisesti. Yhtenäistä markkinointisuunnitelmaa ei ollut. Sen sijaan oli pöytäkirjamaininta ensimmäisen osan kohdalla ja huono kommunikaatio, joka oli syynä siihen, että Karistolle tuli uutisena se, ettei Mifonki-sarja olekaan trilogia. Tämä totisesti oli uutinen minulle. Olen ollut kyllä varsin avoin siitä, että sarja jatkuu neljänteen osaan ja siitä eteenpäinkin.
Kustannusala on tyly. Kirjailija on heittopussi, välttämätön paha ja silti ainoa syy, miksi kustantamoja ylipäätään on. Lyhytnäköisyys, nopeiden voittojen perässä juokseminen ja sitoutumiskammoisuus on johtanut siihen, että monilla kirjailijoilla on todella paha olla. Kirjailija elää jatkuvassa epävarmuudessa, koska mitään ei luvata, mutta kaikenlaista oletetaan. Kustantamolla on kaikki valta.
Ei siis ole mikään ihme, että monella kirjailijalla on useampi kuin yksi kustantaja. Jos yksi sanoo käsikirjoitukselle ei, toinen voi sanoa kyllä. Pitkään uraa luonut on samassa tilanteessa esikoiskirjailijoiden kanssa: jokaisen käsikirjoituksen kohdalla kirjailijuus ja yhteistyö punnitaan uudestaan. Siihen on tultu.
***
Miksi kerron tästä blogissani, julkisesti? Eikö tämä ole minun ja kustantamon välinen asia?
Kustannusala kaipaa enemmän läpinäkyvyyttä, niin moni katsoo sitä edelleen ruusunpunaisten lasien läpi. Kirjailijat elävät pelossa, joka kuiskii "entä jos". Entä jos kukaan ei usko enää minuun, entä jos kukaan ei julkaise minulta enää koskaan mitään, entä jos olen kadottanut kyvyn kirjoittaa.
Suurimmassa osassa kustantamoja on unohdettu ihminen, kun täytynyt ajatella vain tuotetta ja kannattavuutta. Kirjat, jotka tuovat iloa, lohtua ja taikuutta elämäämme, syntyvät joskus todellisen kiirastulen ja epätoivon tilassa. Eikä aina ole kyse siitä, että käsikirjoituksessa tai kirjailijassa olisi vikaa. Vika voi löytyä systeemistä.
Blogini olemassaolon syy on kirjata ja kartoittaa kirjailijuuteni alkutaivalta. Tämän apurahakauden alkuun sattui osumaan tällainen pommi, ja haluan olla rehellinen syistä, jotka tilanteeseen johtivat. Vaihtoehtoja kun ei annettu, tulos on tämä. En halua olla kirjailija, joka kirjoittaa kustantamon ja markkinoinnin määräämistä lähtökohdista. Minun täytyy olla uskollinen ja rehellinen itselleni ja tarinalle, sillä jos kirjailija ei seiso työnsä takana, ei sen takana seiso kukaan muukaan.
Niille lukijoille ja mahdollisille faneille, jotka huolestuvat nyt Mifonki-sarjan tulevaisuudesta, haluan sanoa, että sarja jatkuu kyllä. Kustantamon nimi vain vaihtuu.
Jos kustantamon päätös ihmetyttää tai tuntee vahvasti, että haluaa tehdä asialle jotakin, voi Karistolle antaa palautetta heidän päätöksestään. Ehkä se auttaa jotakuta toista kirjailijaa tulevaisuudessa. Ehkä ei.
27.6.2013
Tuota tuota!
Aina silloin tällöin kirjailijoista puhuttaessa esille jossain vaiheessa nousee sana tuotteliaisuus.
Grafomanian puolella tätä pohdittiin ansiokkaasti Kirsti Kurosen ja Markku Karpion keskustelevassa bloggauksessa Kirja kolmessa vuodessa vs. kaksi kirjaa kuukaudessa.
Aihe nousi mieleeni uudestaan, kun myös NY Timesin samaa aihetta käsittelevä artikkeli In E-Reader Age of Writer's Cramp, a Book a Year is Slacking sattui silmiini. Rapakon takana monet kirjailijat ovat jo vuosia kokeneet paineita julkaista romaanien väleissä novelleja, pienoisromaaneja -- mitä vain maistiaisia, jotka pitäisivät heidät lukijoiden mielissä. Kustantamot laskevat tarkasti, milloin on paras hetki julkaista kirjailijan novelli (kun sen tekee kuusi tai kahdeksan viikkoa ennen kovakantisen romaanin julkaisua, romaanin myynnissä näkyy selvä piikki). Yksi kirja vuodessa ei enää riitä, kun lukulaitteisiin voi hankkia lempikirjojaan mielin määrin, halvalla ja helposti. Ja tietäähän sen omalta kohdaltaankin: lempikirjailijoidensa tuotantoa lukisi mieluusti vaikka kuinka paljon.
Puhutaanko tuotteliaisuudesta sitten hyvässä sävyssä vai ei? Tuotteliaisuus voi olla kirjailijalle luontaista, hänen kirjoittamansa kirjallisuuden lajiin soveltuvaa tai se voi olla pakko, ahdistus ja lopputulosta heikentävä tekijä. Ei ole mitään yhtä sääntöä tai kaavaa, joka pätisi kaikkiin.
Minua sanotaan tuotteliaaksi, ja ehkä sitä olenkin. Olen julkaissut kirjoituksiani nyt vajaan kaksi vuotta. Ajanjakso sisältää kaksi artikkelia, kahdeksan novellia (sekä muutamia julkaisemattomia), kolme romaania (joista yksi on editointivaiheessa) ja yhden pienoisromaanin, joka on tulossa elokuussa. Joku voisi sanoa, että vähempikin riittäisi, keskittyisit laadun varmistamiseen. Mutta jos tekstiä syntyy ja riippumaton julkaisijataho katsoo tekstit julkaisukelpoisiksi, miksi pitäisi himmailla?
Kirjan kirjoittaminen on luova prosessi. Jos jotain olen siitä oppinut, niin sen, että se on hyvin oikukas, yksilöllinen ja ennustettavuudessaankin ennustamaton prosessi. Jokainen luomiskerta on erilainen ja toisaalta samanlainen. Tämä sisäsyntyinen ristiriitaisuus näkyy jokaisen kirjoittajan psyykessä: vainoharhaisuus, epäilys, epätoivo, hurmos kisailevat keskenään pääkopan sisällä. Niinpä on luonnollista, että tuotteliaat joskus epäilevät työnsä laatua ja pelkäävät tuotteliaisuutensa ehtymistä, ja vähemmän tuotteliaat miettivät, saavatko oikeastaan mitään aikaan jos julkaisevat kerran vuodessa tai kahdessa.
On kuitenkin hyvä muistaa, että lopputuloksen laatua ei välttämättä määritä työhön käytetty aika. Ja että kirjallisuudessa on tilaa niin hitaille kuin nopeillekin kirjoittajille ja heidän tuotoksilleen.
Miten on sinun laitasi, hyvä lukija? Pohditko joskus kirjoittajien tuotteliaisuutta? Oletko huomannut muutosta julkaisujen määrässä tai laadussa? Onko yksi kirja vuodessa liian vähän? Entä te kirjoittavaiset: luetteko itsenne tuotteliaiksi vai kypsyttelijöiksi? Mitä myönteisiä tai kielteisiä seikkoja löydätte näistä kahdesta ääripäästä?
Grafomanian puolella tätä pohdittiin ansiokkaasti Kirsti Kurosen ja Markku Karpion keskustelevassa bloggauksessa Kirja kolmessa vuodessa vs. kaksi kirjaa kuukaudessa.
Aihe nousi mieleeni uudestaan, kun myös NY Timesin samaa aihetta käsittelevä artikkeli In E-Reader Age of Writer's Cramp, a Book a Year is Slacking sattui silmiini. Rapakon takana monet kirjailijat ovat jo vuosia kokeneet paineita julkaista romaanien väleissä novelleja, pienoisromaaneja -- mitä vain maistiaisia, jotka pitäisivät heidät lukijoiden mielissä. Kustantamot laskevat tarkasti, milloin on paras hetki julkaista kirjailijan novelli (kun sen tekee kuusi tai kahdeksan viikkoa ennen kovakantisen romaanin julkaisua, romaanin myynnissä näkyy selvä piikki). Yksi kirja vuodessa ei enää riitä, kun lukulaitteisiin voi hankkia lempikirjojaan mielin määrin, halvalla ja helposti. Ja tietäähän sen omalta kohdaltaankin: lempikirjailijoidensa tuotantoa lukisi mieluusti vaikka kuinka paljon.
Puhutaanko tuotteliaisuudesta sitten hyvässä sävyssä vai ei? Tuotteliaisuus voi olla kirjailijalle luontaista, hänen kirjoittamansa kirjallisuuden lajiin soveltuvaa tai se voi olla pakko, ahdistus ja lopputulosta heikentävä tekijä. Ei ole mitään yhtä sääntöä tai kaavaa, joka pätisi kaikkiin.
Minua sanotaan tuotteliaaksi, ja ehkä sitä olenkin. Olen julkaissut kirjoituksiani nyt vajaan kaksi vuotta. Ajanjakso sisältää kaksi artikkelia, kahdeksan novellia (sekä muutamia julkaisemattomia), kolme romaania (joista yksi on editointivaiheessa) ja yhden pienoisromaanin, joka on tulossa elokuussa. Joku voisi sanoa, että vähempikin riittäisi, keskittyisit laadun varmistamiseen. Mutta jos tekstiä syntyy ja riippumaton julkaisijataho katsoo tekstit julkaisukelpoisiksi, miksi pitäisi himmailla?
Kirjan kirjoittaminen on luova prosessi. Jos jotain olen siitä oppinut, niin sen, että se on hyvin oikukas, yksilöllinen ja ennustettavuudessaankin ennustamaton prosessi. Jokainen luomiskerta on erilainen ja toisaalta samanlainen. Tämä sisäsyntyinen ristiriitaisuus näkyy jokaisen kirjoittajan psyykessä: vainoharhaisuus, epäilys, epätoivo, hurmos kisailevat keskenään pääkopan sisällä. Niinpä on luonnollista, että tuotteliaat joskus epäilevät työnsä laatua ja pelkäävät tuotteliaisuutensa ehtymistä, ja vähemmän tuotteliaat miettivät, saavatko oikeastaan mitään aikaan jos julkaisevat kerran vuodessa tai kahdessa.
On kuitenkin hyvä muistaa, että lopputuloksen laatua ei välttämättä määritä työhön käytetty aika. Ja että kirjallisuudessa on tilaa niin hitaille kuin nopeillekin kirjoittajille ja heidän tuotoksilleen.
Miten on sinun laitasi, hyvä lukija? Pohditko joskus kirjoittajien tuotteliaisuutta? Oletko huomannut muutosta julkaisujen määrässä tai laadussa? Onko yksi kirja vuodessa liian vähän? Entä te kirjoittavaiset: luetteko itsenne tuotteliaiksi vai kypsyttelijöiksi? Mitä myönteisiä tai kielteisiä seikkoja löydätte näistä kahdesta ääripäästä?
30.5.2013
Kirjailija ja raha
Rahasta puhuminen on aina hieman tulenarkaa. Jos kertoo, että sitä on liian vähän, on ruikuttaja; jos kertoo että sitä on oikein mukavasti, on kerskailija. Sopivaa on olla nöyrä ja hieman vähättelevä ja sanoa, että kyllä tällä toimeen tullaan (kun ollaan säästäväisiä). Paras on tietenkin olla ihan hiljaa. Niin useimmat tekevätkin.
Kirjailija ja raha on aihe, joka on ollut jonkin verran esillä ainakin sinä aikana, kun olen itse seurannut suomalaista kirja-alaa. Muun muassa tekijänoikeuskorvaukset, lainauskorvaukset ja Turun yliopiston teettämä tutkimus kotimaisten kirjailijoiden tuloista ovat olleet puheenaiheina.
Hämmentävän moni luulee, että kirjailijat ovat hyvätuloisia. Ehkä harha muodostuu siitä, että mediassa näkyvimmin esillä olevat kirjailijat ovatkin hyvätuloisia: tai ainakin he voivat elää kokopäiväisinä kirjailijoina. Entä voisiko käsitystä tukea myös se, että kirjailijan ammattia arvostetaan? Onhan se omalla tavallaan surkuhupaisaa, että kuka tahansa myyjä tai varastonhoitaja tienaa muutamassa kuukaudessa sen, mitä kirjailija saattaa saada vuosien työstä. Selvää onkin, ettei työstä makseta sen mukaan, arvostetaanko sitä vai ei. Silti lähestulkoon jokaisen mielestä tuntuu olevan hienoa, jos on kirjailija. Koska sillä tienaa!
Lienee turvallista väittää, että kirjailijoita on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tietokoneet ja painotekniikoiden kehittyminen ovat mahdollistaneet tekstin tuottamisen helppouden ja painamisen edullisuuden. Suomessa riittää kustantamoita -- pelkästään Suomen Kustannusyhdistyksessä on yli sata jäsentä. Tarjonta on siis valtavaa, joten kun kysyntä on pysynyt kutakuinkin ennallaan, on selvää että kirjailijoista vain murto-osa saa kirjansa/kirjojensa myyntituloja riittävästi niillä elääkseen. Nämä murto-osakirjailijat eli huippukirjailijat voi todeta esimerkiksi viime vuoden osalta Kirjakauppaliiton tammikuisesta tiedotteesta. Sofi Oksanen ja Ulla-Lena Lundberg myivät kumpikin yli 100 000 kpl sinä vuonna julkaistuja teoksiaan.
Kuten Pasi Ilmari Jääskeläinen on osuvasti todennut, suurin osa kirjailijoista ei julkisesti halua puhua kirjojensa myyntituloista, sillä ne ovat yleensä aina pienemmät kuin ulkopuolinen voisi kuvitella. Ja se on vähän noloa. Hyvän tai loistavan kirjan kirjoittaminen ei nimittäin riitä. Täytyy kirjoittaa kirja, joka myy, ja se on temppu johon ei tiedetä varmaa reseptiä. Jälkikäteen voidaan kyllä analysoida menestyksen syitä, mutta toisintoa ei kyetä tekemään.
Kummallisesti ostot tuntuvat kertyvän aina tiettyjen teosten ympärille. Arkihavainnoissani olen laittanut merkille, että toisia kirjailijoita ostetaan, toisia lainataan kirjastosta -- eikä tätä jakoa määrää se, kummasta kirjailijasta pidetään enemmän. Nyt kun uusin Dan Brown on kaupoissa, kuulen sellaisia hämmentäviä puheenpätkiä kuin se edellinen oli kyllä ihan surkea, mutta kai tämä uusin on pakko silti ostaa. Selvästi on siis kirjoja, jotka ostetaan, vaikka niiltä ei paljon odotettaisikaan. Lempikirjailijan kirja saatetaan sitä vastoin lainata.
Usein kuulee sanottavan, että on hyvä, että muutama kirja myy paljon, koska sillä ne vähemmän myyvien kirjojen kulut katetaan. Minun järjelläni voisi ajatella, että kassaan ropisee ihan sama määrä euroja, jos myydään Oksasta 100 000 kpl tai Pulkkista ja Oksasta kumpaakin 50 000 kpl. Tai jos myytäisiin kymmentä eri kirjailijaa kutakin kymppitonnilla. Mutta ehkä homma ei mene niin. Kirja-alalta tuntuu välillä löytyvän kaikenlaisia outouksia.
***
Kirjailijan työtä ja toimeentuloa tukemaan on Suomessa kuitenkin monisäikeinen apurahaverkosto, joka kannattelee minuakin seuraavien töideni osalta. Apurahat ovat niitä, joista monilla on mielikuva, että ne käytetään punaviinitahraiseen taiteilijaelämään tai vähintään muutoin vastuuttomasti; että ne maksetaan veronmaksajien pussista ja aina väärälle ihmiselle (lue: tuntemattomalle henkilölle).
Ei huomata, että hakemuksiin tarvitaan melkoisen tarkat selvitykset ja työsuunnitelmat. Ei tiedetä, että kirjailijalta vaaditaan loppuraportti apurahankäytöstä tai että Suomessa on lukuisia yksityisiä apurahanmyöntäjiä: veronmaksajia taiteen apurahat rasittavat todella vähän. (Ja sekin unohdetaan, että kirjailija maksaa kaikesta veroa hänkin.)
Myyntitulojen (kustantamoiden ennakot kuuluvat näiden piiriin) ja apurahojen lisäksi kirjailijoille on Suomessa itkun ja taistelun myötä saatu nyt maksuun myös lainauskorvauksia. Ne ovat varsin pieniä ja maksetaan luonnollisesti takautuvasti, mutta ovat paikkansa ansainneet. Esimerkiksi 2012 vuoden lainauskorvausmäärärahan jaossa 35 % saajista sai alle 50 euroa, 0,5 % yli 10 000 euroa. Minulle lainauskorvauksia ei ole tullut vielä ollenkaan.
***
Kirjailijan tuloihin vaikuttaa näiden lisäksi se, otetaanko kirjasta pokkaripainos (lisää myyntiä, mutta huonommilla tekijänpalkkioprosenteilla!), mahdolliset käännösoikeuksien myynnit ulkomaille, tai se, onko hänelle muita kirjallisia töitä tarjolla (kuten kolumneja, artikkeleita, lehtinovelleja ym.).
Kuukausipalkkaan tottuneelle duunarille tämä tulojen sillisalaatti on ollut suoranainen järkytys. Miten oman talouden hoitaminen onnistuu, kun tulojen epävarmuus ja ennustettavuus on tätä luokkaa? Kovin nopeasti en ole ryhtymässä vapaaksi kirjailijaksi. Kuvioiden selvittäminen verovirkailijan kanssa ahdistaa jo etukäteen.
Niin kovin lyhyet ovat askelmat teksti-julki-vaikka-ilmaiseksi, täh-maksetaanko-tästä-rahaakin ja apua-pitäisikö-tällä-tulla-toimeen -tilojen välillä.
Toisaalta ei ole mikään ihme, että rahasta puhuminen kirjallisuuden yhteydessä tuntuu epämukavalta. Kirjojen olemassaolon rahallista arvoa on mahdoton mitata: taiteen hintalappu on aina subjektiivinen. Monien kirjojen tuotto on miinusmerkkinen talouden puolella, mutta henkisellä puolella voidaan hyvinkin olla plussalla. Kustantamoille talous on tahtipuikkoa pitelevä taho, joten kirjailijoidenkin on pakko taipua miettimään myyntiä, mikä on haastavaa yhdistää luomistyöhön.
Kirjailijuudessa on vielä se vinha mahdollisuus voittaa jättipotti: merkittävä kirjallisuuspalkinto tai nousu ilmiöksi. Se voi tulla uran alussa, uran keskivaiheilla, uran lopussa tai kirjailijan kuoleman jälkeen. Ehkei koskaan. Mutta mahdollisuus, se on.
***
Pitkän (ja toivottavasti ei kovin puuduttavan) tekstin jälkeen olisi mielenkiintoista kuulla teiltä, rakkaat lukijat, oletteko tulleet koskaan miettineeksi kirjailijan finanssipuolta, ja jos olette, minkälaiseksi sen kuvittelitte? Entä onko teistä keskustelu kirjailijoiden tekijänoikeuskorvauksista ja lainauskorvauksista tarpeellinen? Onko taloudellinen epävarmuus ammatinvalintakysymys?
Kirjailija ja raha on aihe, joka on ollut jonkin verran esillä ainakin sinä aikana, kun olen itse seurannut suomalaista kirja-alaa. Muun muassa tekijänoikeuskorvaukset, lainauskorvaukset ja Turun yliopiston teettämä tutkimus kotimaisten kirjailijoiden tuloista ovat olleet puheenaiheina.
Hämmentävän moni luulee, että kirjailijat ovat hyvätuloisia. Ehkä harha muodostuu siitä, että mediassa näkyvimmin esillä olevat kirjailijat ovatkin hyvätuloisia: tai ainakin he voivat elää kokopäiväisinä kirjailijoina. Entä voisiko käsitystä tukea myös se, että kirjailijan ammattia arvostetaan? Onhan se omalla tavallaan surkuhupaisaa, että kuka tahansa myyjä tai varastonhoitaja tienaa muutamassa kuukaudessa sen, mitä kirjailija saattaa saada vuosien työstä. Selvää onkin, ettei työstä makseta sen mukaan, arvostetaanko sitä vai ei. Silti lähestulkoon jokaisen mielestä tuntuu olevan hienoa, jos on kirjailija. Koska sillä tienaa!
Lienee turvallista väittää, että kirjailijoita on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tietokoneet ja painotekniikoiden kehittyminen ovat mahdollistaneet tekstin tuottamisen helppouden ja painamisen edullisuuden. Suomessa riittää kustantamoita -- pelkästään Suomen Kustannusyhdistyksessä on yli sata jäsentä. Tarjonta on siis valtavaa, joten kun kysyntä on pysynyt kutakuinkin ennallaan, on selvää että kirjailijoista vain murto-osa saa kirjansa/kirjojensa myyntituloja riittävästi niillä elääkseen. Nämä murto-osakirjailijat eli huippukirjailijat voi todeta esimerkiksi viime vuoden osalta Kirjakauppaliiton tammikuisesta tiedotteesta. Sofi Oksanen ja Ulla-Lena Lundberg myivät kumpikin yli 100 000 kpl sinä vuonna julkaistuja teoksiaan.
Kuten Pasi Ilmari Jääskeläinen on osuvasti todennut, suurin osa kirjailijoista ei julkisesti halua puhua kirjojensa myyntituloista, sillä ne ovat yleensä aina pienemmät kuin ulkopuolinen voisi kuvitella. Ja se on vähän noloa. Hyvän tai loistavan kirjan kirjoittaminen ei nimittäin riitä. Täytyy kirjoittaa kirja, joka myy, ja se on temppu johon ei tiedetä varmaa reseptiä. Jälkikäteen voidaan kyllä analysoida menestyksen syitä, mutta toisintoa ei kyetä tekemään.
Kummallisesti ostot tuntuvat kertyvän aina tiettyjen teosten ympärille. Arkihavainnoissani olen laittanut merkille, että toisia kirjailijoita ostetaan, toisia lainataan kirjastosta -- eikä tätä jakoa määrää se, kummasta kirjailijasta pidetään enemmän. Nyt kun uusin Dan Brown on kaupoissa, kuulen sellaisia hämmentäviä puheenpätkiä kuin se edellinen oli kyllä ihan surkea, mutta kai tämä uusin on pakko silti ostaa. Selvästi on siis kirjoja, jotka ostetaan, vaikka niiltä ei paljon odotettaisikaan. Lempikirjailijan kirja saatetaan sitä vastoin lainata.
Usein kuulee sanottavan, että on hyvä, että muutama kirja myy paljon, koska sillä ne vähemmän myyvien kirjojen kulut katetaan. Minun järjelläni voisi ajatella, että kassaan ropisee ihan sama määrä euroja, jos myydään Oksasta 100 000 kpl tai Pulkkista ja Oksasta kumpaakin 50 000 kpl. Tai jos myytäisiin kymmentä eri kirjailijaa kutakin kymppitonnilla. Mutta ehkä homma ei mene niin. Kirja-alalta tuntuu välillä löytyvän kaikenlaisia outouksia.
***
Kirjailijan työtä ja toimeentuloa tukemaan on Suomessa kuitenkin monisäikeinen apurahaverkosto, joka kannattelee minuakin seuraavien töideni osalta. Apurahat ovat niitä, joista monilla on mielikuva, että ne käytetään punaviinitahraiseen taiteilijaelämään tai vähintään muutoin vastuuttomasti; että ne maksetaan veronmaksajien pussista ja aina väärälle ihmiselle (lue: tuntemattomalle henkilölle).
Ei huomata, että hakemuksiin tarvitaan melkoisen tarkat selvitykset ja työsuunnitelmat. Ei tiedetä, että kirjailijalta vaaditaan loppuraportti apurahankäytöstä tai että Suomessa on lukuisia yksityisiä apurahanmyöntäjiä: veronmaksajia taiteen apurahat rasittavat todella vähän. (Ja sekin unohdetaan, että kirjailija maksaa kaikesta veroa hänkin.)
Myyntitulojen (kustantamoiden ennakot kuuluvat näiden piiriin) ja apurahojen lisäksi kirjailijoille on Suomessa itkun ja taistelun myötä saatu nyt maksuun myös lainauskorvauksia. Ne ovat varsin pieniä ja maksetaan luonnollisesti takautuvasti, mutta ovat paikkansa ansainneet. Esimerkiksi 2012 vuoden lainauskorvausmäärärahan jaossa 35 % saajista sai alle 50 euroa, 0,5 % yli 10 000 euroa. Minulle lainauskorvauksia ei ole tullut vielä ollenkaan.
***
Kirjailijan tuloihin vaikuttaa näiden lisäksi se, otetaanko kirjasta pokkaripainos (lisää myyntiä, mutta huonommilla tekijänpalkkioprosenteilla!), mahdolliset käännösoikeuksien myynnit ulkomaille, tai se, onko hänelle muita kirjallisia töitä tarjolla (kuten kolumneja, artikkeleita, lehtinovelleja ym.).
Kuukausipalkkaan tottuneelle duunarille tämä tulojen sillisalaatti on ollut suoranainen järkytys. Miten oman talouden hoitaminen onnistuu, kun tulojen epävarmuus ja ennustettavuus on tätä luokkaa? Kovin nopeasti en ole ryhtymässä vapaaksi kirjailijaksi. Kuvioiden selvittäminen verovirkailijan kanssa ahdistaa jo etukäteen.
Niin kovin lyhyet ovat askelmat teksti-julki-vaikka-ilmaiseksi, täh-maksetaanko-tästä-rahaakin ja apua-pitäisikö-tällä-tulla-toimeen -tilojen välillä.
Toisaalta ei ole mikään ihme, että rahasta puhuminen kirjallisuuden yhteydessä tuntuu epämukavalta. Kirjojen olemassaolon rahallista arvoa on mahdoton mitata: taiteen hintalappu on aina subjektiivinen. Monien kirjojen tuotto on miinusmerkkinen talouden puolella, mutta henkisellä puolella voidaan hyvinkin olla plussalla. Kustantamoille talous on tahtipuikkoa pitelevä taho, joten kirjailijoidenkin on pakko taipua miettimään myyntiä, mikä on haastavaa yhdistää luomistyöhön.
Kirjailijuudessa on vielä se vinha mahdollisuus voittaa jättipotti: merkittävä kirjallisuuspalkinto tai nousu ilmiöksi. Se voi tulla uran alussa, uran keskivaiheilla, uran lopussa tai kirjailijan kuoleman jälkeen. Ehkei koskaan. Mutta mahdollisuus, se on.
***
Pitkän (ja toivottavasti ei kovin puuduttavan) tekstin jälkeen olisi mielenkiintoista kuulla teiltä, rakkaat lukijat, oletteko tulleet koskaan miettineeksi kirjailijan finanssipuolta, ja jos olette, minkälaiseksi sen kuvittelitte? Entä onko teistä keskustelu kirjailijoiden tekijänoikeuskorvauksista ja lainauskorvauksista tarpeellinen? Onko taloudellinen epävarmuus ammatinvalintakysymys?
26.3.2013
Tiistaitunnustus: suomalaista fantasiaa? Kiitos hyi!
Seuraa tunnustus.
Kuusi vuotta sitten olin siinä käsityksessä, että kotimaista fantasiaa ei ole. Ja jos onkin, se on paskaa tai ainakin suunnattu lapsille. (Tuohon aikaan en tiennyt termistä spekulatiivinen fiktio.)
Ei kiinnostanut edes ottaa selvää, sillä ulkomaisella tarjonnalla pärjäsi mainiosti.
Kun sitten aloin itse kirjoittaa fantasiaa -- ja etenkin sen jälkeen kun halusin tekeleeni kustannetuksi -- tajusin mahdollisesti liittyväni tuohon pieneen porukkaan. Aloin hankkia tietoa siitä, mitä täällä oikein kirjoitetaan, ja kuka kirjoittaa. Ja kappas, tällaisen ensivaikutelman sain: suomalainen scifi makaa peltiosat ruostuneina aktiiviharrastajien hartioilla, aikuisille julkaistaan laadukasta, syvällistä ja omaperäistä (korkeakirjallista!) uuskummaa, jossa realistinen maailma jollain tavalla hassusti nytkähtää, ja lapsosille on tarjolla iloista fantasiaa.
Älkää vetäkö hernettä nenään, tämä oli rehellinen, koulimaton ensivaikutelmani tavislukijana.
Aivan viime vuosien aikana on kuitenkin tapahtunut paljon. Vaikka Anu Holopainen on tarjonnut fantasiaa jo viidentoista vuoden ajan ja Johanna Sinisalokin pokkasi mainiolla peikko-teoksellaan Finlandian kaksitoista vuotta sitten (anteeksi kaikille niille kirjailijoille, jotka eivät tulleet mieleen, mutta tässä piileekin kenties juttuni pointti), tuntuu siltä että kotimainen anti spekulatiivisen fiktion saralla vain paranee ja monipuolistuu. Hieman syvemmälle kahlaamalla löytyy lukuisa joukko teoksia, joihin kannattaa tutustua. Nyt on käynyt niin, että luen kotimaista spefiä huomattavasti enemmän kuin ulkomaista.
Silti, toistuvasti, törmään (pääasiassa) nuorten lukijoiden kommentteihin: "yllättävän hyvää suomalaiseksi", "minulla oli epäluuloja tätä kohtaan, koska kirjoittaja oli suomalainen", "en yleensä lue kotimaisia fantasiakirjoja" jne.
Täytyy sanoa, että suomalaiselle fantasiakirjailijalle nuo sanat eivät ole kauhean kannustavia, mutta tunnistan niistä silti itseni takavuosina. Hävettää ja hämmästyttää. Mistä tämä jo hyvin nuorilla esiintyvä epäluulo syntyy? Ovatko tosiaan kotimaiset kirjat aiheuttaneet suuria pettymyksiä? En muista omalta kohdaltani mitään megapettymystä, ennemminkin sitä etten vain löytänyt juuri sitä mitä kaipasin.
Tuntuuko ulkomainen sitten jännemmältä tai tarpeeksi etäiseltä takaamaan varmasti eskapismin, kun kirjaa ei esimerkiksi ole kirjoittanut sannanieminen? Onko tulevaisuudessa tulossa muutos, kun suomalainen fantasiatarjonta muuttuu entisestään monipuolisemmaksi? Jotkut povaavat jo realismin rynnistävän takaisin ryminällä, mutta minä säilyttäisin mielelläni kummatkin. Jokaiselle jotakin, mutta spefi on tullut jäädäkseen!
Pieni maa, pienet julkaisumäärät, joten ehkä voi hyvinkin olla, että viime vuosiin saakka himolukijat eivät kerta kaikkiaan ole löytäneet tarpeeksi ja juuri omanlaistaan. Muistan, että kun etsin, löysin kotimaisesta fantasiatarjonnasta lähinnä muinaiseen Suomeen tai suomalaiseen mytologiaan pohjautuvia tai niistä ammentavia kirjoja, jotka eivät olleet minun teekupposeni. (Kutsun niitä hellästi tuohifantasiaksi.) Niille on sijansa, mutta itse kaipaan usein jotain lennokkaampaa ja viihteellistä -- jota sitten päädyin kirjoittamaankin, kun turhauduin.
Jossain määrin ei voi myöskään välttyä miettimästä, onko vika osittain kustantamoissa: löytyykö niistä näkemystä, osaamista ja ennen kaikkea ymmärrystä fantasiagenreä kohtaan? Mitä kaikkea on mahdettu tarjota, mihin ei ole tartuttu?
***
Sana on vapaa! Mikä erottaa sinun mielestäsi kotimaista spefi/fantasiatarjontaa ulkomaisesta? Uppoaako kotimainen vai vältteletkö sitä viimeiseen asti? Mitä kaipaat tai olet jäänyt kaipaamaan kotimaan fantasia-annilta?
Kuusi vuotta sitten olin siinä käsityksessä, että kotimaista fantasiaa ei ole. Ja jos onkin, se on paskaa tai ainakin suunnattu lapsille. (Tuohon aikaan en tiennyt termistä spekulatiivinen fiktio.)
Ei kiinnostanut edes ottaa selvää, sillä ulkomaisella tarjonnalla pärjäsi mainiosti.
Kun sitten aloin itse kirjoittaa fantasiaa -- ja etenkin sen jälkeen kun halusin tekeleeni kustannetuksi -- tajusin mahdollisesti liittyväni tuohon pieneen porukkaan. Aloin hankkia tietoa siitä, mitä täällä oikein kirjoitetaan, ja kuka kirjoittaa. Ja kappas, tällaisen ensivaikutelman sain: suomalainen scifi makaa peltiosat ruostuneina aktiiviharrastajien hartioilla, aikuisille julkaistaan laadukasta, syvällistä ja omaperäistä (korkeakirjallista!) uuskummaa, jossa realistinen maailma jollain tavalla hassusti nytkähtää, ja lapsosille on tarjolla iloista fantasiaa.
Älkää vetäkö hernettä nenään, tämä oli rehellinen, koulimaton ensivaikutelmani tavislukijana.
Aivan viime vuosien aikana on kuitenkin tapahtunut paljon. Vaikka Anu Holopainen on tarjonnut fantasiaa jo viidentoista vuoden ajan ja Johanna Sinisalokin pokkasi mainiolla peikko-teoksellaan Finlandian kaksitoista vuotta sitten (anteeksi kaikille niille kirjailijoille, jotka eivät tulleet mieleen, mutta tässä piileekin kenties juttuni pointti), tuntuu siltä että kotimainen anti spekulatiivisen fiktion saralla vain paranee ja monipuolistuu. Hieman syvemmälle kahlaamalla löytyy lukuisa joukko teoksia, joihin kannattaa tutustua. Nyt on käynyt niin, että luen kotimaista spefiä huomattavasti enemmän kuin ulkomaista.
Silti, toistuvasti, törmään (pääasiassa) nuorten lukijoiden kommentteihin: "yllättävän hyvää suomalaiseksi", "minulla oli epäluuloja tätä kohtaan, koska kirjoittaja oli suomalainen", "en yleensä lue kotimaisia fantasiakirjoja" jne.
Täytyy sanoa, että suomalaiselle fantasiakirjailijalle nuo sanat eivät ole kauhean kannustavia, mutta tunnistan niistä silti itseni takavuosina. Hävettää ja hämmästyttää. Mistä tämä jo hyvin nuorilla esiintyvä epäluulo syntyy? Ovatko tosiaan kotimaiset kirjat aiheuttaneet suuria pettymyksiä? En muista omalta kohdaltani mitään megapettymystä, ennemminkin sitä etten vain löytänyt juuri sitä mitä kaipasin.
Tuntuuko ulkomainen sitten jännemmältä tai tarpeeksi etäiseltä takaamaan varmasti eskapismin, kun kirjaa ei esimerkiksi ole kirjoittanut sannanieminen? Onko tulevaisuudessa tulossa muutos, kun suomalainen fantasiatarjonta muuttuu entisestään monipuolisemmaksi? Jotkut povaavat jo realismin rynnistävän takaisin ryminällä, mutta minä säilyttäisin mielelläni kummatkin. Jokaiselle jotakin, mutta spefi on tullut jäädäkseen!
Pieni maa, pienet julkaisumäärät, joten ehkä voi hyvinkin olla, että viime vuosiin saakka himolukijat eivät kerta kaikkiaan ole löytäneet tarpeeksi ja juuri omanlaistaan. Muistan, että kun etsin, löysin kotimaisesta fantasiatarjonnasta lähinnä muinaiseen Suomeen tai suomalaiseen mytologiaan pohjautuvia tai niistä ammentavia kirjoja, jotka eivät olleet minun teekupposeni. (Kutsun niitä hellästi tuohifantasiaksi.) Niille on sijansa, mutta itse kaipaan usein jotain lennokkaampaa ja viihteellistä -- jota sitten päädyin kirjoittamaankin, kun turhauduin.
Jossain määrin ei voi myöskään välttyä miettimästä, onko vika osittain kustantamoissa: löytyykö niistä näkemystä, osaamista ja ennen kaikkea ymmärrystä fantasiagenreä kohtaan? Mitä kaikkea on mahdettu tarjota, mihin ei ole tartuttu?
***
Sana on vapaa! Mikä erottaa sinun mielestäsi kotimaista spefi/fantasiatarjontaa ulkomaisesta? Uppoaako kotimainen vai vältteletkö sitä viimeiseen asti? Mitä kaipaat tai olet jäänyt kaipaamaan kotimaan fantasia-annilta?
13.3.2013
Mikä on laadukasta proosaa?
Tämän kysymyksen ääreen olen palannut viime aikoina usein. Kun kirjoitan ja otan vastaan palautetta, luen, arvioin ja annan palautetta, tätä väistämättä joutuu ajattelemaan. Mikä on hyvää kieltä, mikä hyvin kirjoitettu? Jos jonkin tekstin parissa viihtyy, onko se silloin hyvää tai laadukasta? Entä jos jostain lukemastaan ei pidä, onko se huonoa ja laadutonta?
Mieltymyksiä on erilaisia ja lukemisen kokemus on subjektiivinen, mutta luulisi, että joitain yhteisiä ominaisuuksia laadukkaiksi miellettävistä teksteistä löytyy. Tällaisia voisivat olla:
1) Tyyli ja kielellinen ulkoasu (oikeakielinen tai ainakin looginen, jos poikkeaa kieliopillisesti)
2) Ajatus/idea tekstin takana (lajityypin uudistavuus, omaperäisyys)
3) Kerronnan sujuvuus (säilyykö lukijan kiinnostus lukea eteenpäin, tekstin ymmärrettävyys)
4) Aihe (sijoittuminen edustamansa lajityypin kaanoniin)
Kiinnostavaa on miettiä, kuinka paljon lukijan kokemukseen laadukkuudesta vaikuttaa kustantamon profiloituminen. Suomesta löytyy kaikenkokoisia kustantamoita, mutta koko ei välttämättä kerro laadusta. Monesti pieni voi tehdä laadukkaampaa työtä kuin iso, joka saattaa tuutata ulos löysempääkin tavaraa. Markkinointi- ja levitysmahdollisuudet ovat pienellä kustantamolla tyystin erilaiset kuin isolla, joten laatu ei valitettavasti takaa myyntiä.
Taikakirjaimien Raija pohti juuri blogikirjoituksessaan omakustanteita. Omakustanteita leimaa yhä epäily siitä, että voiko mikään, mikä ei ole ylittänyt kustannuskynnystä kaupallisissa kustantamoissa, olla oikeasti hyvää kirjallisuutta. Kieltämättä monet omakustanteet olisivat kaivanneet kustannustoimittajan punakynää ja vielä muutaman purkillisen verta ja hikeä. Harrastelijamaisuuden haistaa. Kun julkaisuja ilmestyy vuodessa tuhoton määrä, moni lukija pelaa varman päälle ja ostaa vain kaupallisten kustantamojen julkaisemia kirjoja. Jos kirjailija on uusi, voi hyväksi havaittu kustantamo madaltaa kynnystä tutustua teokseen.
Tai estää sen. Kuinka moni antaa toisen tilaisuuden kustantamolle, jolta tuli lukeneeksi huonosti toimitetun teoksen? Kuinka moni tarttuu omakustanteisiin turvautuneen kirjailijan toiseen teokseen, jos ei vakuuttunut ensimmäisestä?
***
Kuka määrittelee laadun?
Joskus tulee lukeneeksi kirjan, jonka aihe ei ole järin kiinnostava, henkilöhahmoihin ei samaistu ja tyylikin saattaa tökkiä. Silti voi hyvin olla, että pitää teosta laadukkaana. "Ihan hyvä, mutta ei minun juttuni."
Toisinaan kriitikoiden kehuma, mainoksissa räiskyvä tai muutaman lukutoukkatuttavan ylistämä kirja saattaa tuntua jonninjoutavalta höpinältä, jonka kustannusperusteita ei vain kykene ymmärtämään.
Laatu tunnutaan määrittelevän aina ulkopuolelta: sen tekevät kustantamo, kriitikot, asiantuntijat, toiset kirjailijat, tutkijat, toimittajat. Lukijoilla, eli kuluttajilla, ei sen sijaan vaikuttaisi olevan suurta auktoriteettia määritellä minkälainen kirjallisuus on laadukasta: roskaksi ja turhaksi ja hömppäviihteeksi miellettäviä kirjoja kustannetaan, koska niitä myydään. Suuret myyntiluvut eivät käänny merkiksi laadusta, usein melkein päinvastoin.
Proosa on taidetta eikä taiteen laadunvalvonta onnistu samalla tavalla kuin huonekalutehtaalla.
Jatkan aiheen pohtimista.
***
Lopuksi olisi hauska kuulla: millä tavalla sinä määrittelet, mikä on laadukasta kirjallisuutta? Mistä tunnistaa harrastelijamaisuuden? Vaikuttaako kustantamon tunnettuus/maine siihen, mihin kirjoihin tulet tarttuneeksi?
Mieltymyksiä on erilaisia ja lukemisen kokemus on subjektiivinen, mutta luulisi, että joitain yhteisiä ominaisuuksia laadukkaiksi miellettävistä teksteistä löytyy. Tällaisia voisivat olla:
1) Tyyli ja kielellinen ulkoasu (oikeakielinen tai ainakin looginen, jos poikkeaa kieliopillisesti)
2) Ajatus/idea tekstin takana (lajityypin uudistavuus, omaperäisyys)
3) Kerronnan sujuvuus (säilyykö lukijan kiinnostus lukea eteenpäin, tekstin ymmärrettävyys)
4) Aihe (sijoittuminen edustamansa lajityypin kaanoniin)
Kiinnostavaa on miettiä, kuinka paljon lukijan kokemukseen laadukkuudesta vaikuttaa kustantamon profiloituminen. Suomesta löytyy kaikenkokoisia kustantamoita, mutta koko ei välttämättä kerro laadusta. Monesti pieni voi tehdä laadukkaampaa työtä kuin iso, joka saattaa tuutata ulos löysempääkin tavaraa. Markkinointi- ja levitysmahdollisuudet ovat pienellä kustantamolla tyystin erilaiset kuin isolla, joten laatu ei valitettavasti takaa myyntiä.
Taikakirjaimien Raija pohti juuri blogikirjoituksessaan omakustanteita. Omakustanteita leimaa yhä epäily siitä, että voiko mikään, mikä ei ole ylittänyt kustannuskynnystä kaupallisissa kustantamoissa, olla oikeasti hyvää kirjallisuutta. Kieltämättä monet omakustanteet olisivat kaivanneet kustannustoimittajan punakynää ja vielä muutaman purkillisen verta ja hikeä. Harrastelijamaisuuden haistaa. Kun julkaisuja ilmestyy vuodessa tuhoton määrä, moni lukija pelaa varman päälle ja ostaa vain kaupallisten kustantamojen julkaisemia kirjoja. Jos kirjailija on uusi, voi hyväksi havaittu kustantamo madaltaa kynnystä tutustua teokseen.
Tai estää sen. Kuinka moni antaa toisen tilaisuuden kustantamolle, jolta tuli lukeneeksi huonosti toimitetun teoksen? Kuinka moni tarttuu omakustanteisiin turvautuneen kirjailijan toiseen teokseen, jos ei vakuuttunut ensimmäisestä?
***
Kuka määrittelee laadun?
Joskus tulee lukeneeksi kirjan, jonka aihe ei ole järin kiinnostava, henkilöhahmoihin ei samaistu ja tyylikin saattaa tökkiä. Silti voi hyvin olla, että pitää teosta laadukkaana. "Ihan hyvä, mutta ei minun juttuni."
Toisinaan kriitikoiden kehuma, mainoksissa räiskyvä tai muutaman lukutoukkatuttavan ylistämä kirja saattaa tuntua jonninjoutavalta höpinältä, jonka kustannusperusteita ei vain kykene ymmärtämään.
Laatu tunnutaan määrittelevän aina ulkopuolelta: sen tekevät kustantamo, kriitikot, asiantuntijat, toiset kirjailijat, tutkijat, toimittajat. Lukijoilla, eli kuluttajilla, ei sen sijaan vaikuttaisi olevan suurta auktoriteettia määritellä minkälainen kirjallisuus on laadukasta: roskaksi ja turhaksi ja hömppäviihteeksi miellettäviä kirjoja kustannetaan, koska niitä myydään. Suuret myyntiluvut eivät käänny merkiksi laadusta, usein melkein päinvastoin.
Proosa on taidetta eikä taiteen laadunvalvonta onnistu samalla tavalla kuin huonekalutehtaalla.
Jatkan aiheen pohtimista.
***
Lopuksi olisi hauska kuulla: millä tavalla sinä määrittelet, mikä on laadukasta kirjallisuutta? Mistä tunnistaa harrastelijamaisuuden? Vaikuttaako kustantamon tunnettuus/maine siihen, mihin kirjoihin tulet tarttuneeksi?
5.11.2012
Kirosana nimeltä kirjailijabrändi
Brändi. Ruma sana suuhun, mutta olen kuullut, että lasista nautittuna se voi olla varsin hyvää.
Brändi-sanasta tulee mieleen yritysmaailma, mainonta ja markkinointi, tuotteistaminen, laskelmointi, suunnitelmallisuus, harhaanjohtaminen, voiton maksimointi, konsultit. Massatuotanto. Ulkokultaisuus. Epäaitous.
Mutta voiko hyvä ja kestävä brändi kummuta mistään muusta kuin aitoudesta?
Niskakarvani nousevat pystyyn, kun puhutaan kirjailijabrändeistä -- tai jopa kirjailijoista tuotteena. Silti näen brändin olevan olemassa kirjailijallakin. Brändi muodostunee jokaiselle, joka toimii julkisessa työssä ja yrittää saada osaamistaan tunnetuksi. (Muodostuuko se villisti vai valvottuna, hyväksi vai huonoksi, on eri asia.) Yllä luettelemani mielikuvat brändi-sanasta ovat kuitenkin varsin kaukana siitä, mitä mielikuvia kirjailijuus tai kirjat herättävät minussa. Miten nämä kaksi yhdistyvät?
Esikoiskirjailijan vuotta elävä on tätäkin asiaa joutunut pohtimaan. Taviksesta on yhtäkkiä tehty kirjailijaesittely ja haastattelujakin on päässyt antamaan. Se, minkälaisia kuvia minusta julkisuudessa leviää tai se, minkälaisia juttuja kirjoitetaan, herättävät aina jonkinlaisia mielikuvia lukijoissa. Puhumattakaan siitä, mitä kirjoitan blogissani!
Alkuun iskee ahdistus ja paniikki. Mitään suojakuorta ei ole. On vain minä, paljas minä. Kukaan ei ole näyttämässä kädestä pitäen julkisuuskuvan hallintaa. Kukaan ei valmistele toimittajien kohtaamista varten. (Minulla kävi tässä säkä, kun ensimmäinen toimittaja, joka minuun oli yhteydessä, antoi opastusta ja kertoi oikeuksistani. Lämmin kiitos sinulle! Neuvosi ovat tulleet tarpeeseen.) Jos pelkkä esikoiskirjan julkaiseminen tuntuu siltä kuin pudottaisi housunsa nilkkoihin keskellä toria, kyseessä silti on fiktiivinen teos. Mutta henkilöhaastattelut, niissä on ilman fiktion suojaa, ilman teosta.
Ei ole mitenkään hölmöä kirjoittaa itselleen raamit siitä, kuinka paljon ja mitä asioita itsestään haluaa kertoa. Erakko kirjailija, joka ei anna haastatteluita? Avoin kirjailija, joka esittelee vaatekaappinsa ja kenkäkokoelmansa ja ihmissuhteensa? Tiukasti asiassa pysyttelevä kirjailija, joka puhuu vain ja ainoastaan teoksistaan ja niiden käsittelemistä aiheista? Provosoiva kirjailija, joka nostaa puheenaiheita? Erakko saa varmasti pitää rauhansa esikoisvuoden jälkeen (ellei kirjasta tule hittiä). Avoin kirjailija lienee naistenlehtien suosikki (tosin unohtuu nopeasti, koska joka vuosi tulee uusi avoin kirjailija). Pelkästään asiassa pysyttelevä kirjailija on tavislukijalle tylsä, mutta mikäli hän on saavuttanut mainetta (Oksanen, Isomäki), hän saa kyllä palstatilaa. Provosoiva kirjailija saa otsikoita, mutta herättää myös ärsytystä.
Minkälaisen kirjailijakuvan tekisin itselleni?
Tämä on kerta kaikkiaan väärä kysymys. Kirjailijakuvaa ei voi tehdä pakottaen, brändiä ei voi rakentaa huijaamalla. Se syntyy aitoudesta, siitä minkälainen ihmistyyppi kyseinen kirjailija on, minkälaisia kirjoja hän kirjoittaa (vaikuttaa lukijakuntaan ja kiinnostavuuteen vaikkapa ajankohtaisuudellaan). Minä esimerkiksi kuvittelin etukäteen, että olisin erakkoluontoinen kirjailija. Hyvinpä tiesin...
En tiedä, millainen brändi minulla on tai millaiseksi se on muodostumassa. Sillä se muodostuu muissa ihmisissä, teissä, lukijoissa. Isoissa kustantamoissa kirjailijabrändejä mietitään varmasti. Kirjailijasta poimitaan tietoja, joiden tiedetään tai arvellaan kiinnostavan lukijoita. Yleensä kirjailijaesittelyssä kerrotaan koulutustausta, asuinpaikka, mahdolliset aiemmat julkaisut ja monesti jokin nippelitieto: esimerkiksi Hannu Rajaniemi kertoo "ajattelevansa mielellään tulevaisuutta ja elefantteja"; Helena Waris kirjoittaa mottonsa olevan "järjetöntä elää niin järkevästi, että kaduttaa" ja Laura Gustafsson on "näytelmäkirjailija, vegaani ja glamourblondi". Täkyjä, näennäisiä ristiriitaisuuksia, jotain mikä jäisi mieleen.
Kirjailijaesittely voi saada aikaan sen, että lukija tarttuu kirjaan, koska sen kirjoittajasta kerrotaan jotain, mikä tuo/vie uskottavuutta kirjan aihepiiriltä, mutta en usko että kirjailijabrändi rakentuisi kovinkaan paljon sen varaan. Kirjailijat tapaavat jonkin verran lukijoitaan kasvotusten, jotkut esiintyvät televisiossa, ja tuskin kukaan kirjailija on niin etevä näyttelijä, että pystyisi ylläpitämään roolia, joka ei istu.
Haluan uskoa, että kirjailijabrändiin vaikuttaa voimakkaimmin kirjailijan tuotanto. Minkälaisia kirjoja hän kirjoittaa? Mistä aiheista? Kuvitelkaapa jos Sofi Oksanen kirjoittaisikin chick-littiä tai goottiromanttisia vampyyrikirjoja. Miten hänen brändinsä muuttuisi?
***
Ristiriitaisuudesta. Siitä tässä on osaltaan kyse.
Brändi kuulostaa laskelmoidulta ja kirjailijuudessa on melko vähän laskelmoinnin varaa -- muutenhan hittikirjoja tehtailisi jokainen eikä huolta huomisesta olisi. Jossain määrin ajattelenkin "brändiytymistä" ennemminkin olemassa olevien piirteiden kirkastamisena ja suoraviivaistamisena isolle yleisölle. Kirjailijan sisällä on tavallinen ihminen heikkouksineen ja huonoine päivineen, mutta kirjailijuus on myös ammatti, suojakuori ja rooli, jonka lävitse kirjoja tuodaan maailmalle. Minusta yksityisyys roolin takana on kirjailijallekin suotava, sillä rooli ei ole epäaitoutta -- se on ihmiselle luontainen tapa toimia eri tilanteissa.
Rooli ei ole kuitenkaan sama asia kuin brändi. Rooli on osa ihmisyyttä, brändi on liiketoimintaa. Jos meidän ei tarvitsisi erottua toisista kirjailijoista, saada kirjaamme esille ja luetuksi (ja jopa myydyksi), brändi olisi tarpeeton.
Nenännyrpistely kirjailijoiden brändäämiselle on toisin sanoen turhaa, koska kustantamot ovat liiketoimintaa ja kirjojen kustantaminen edellyttää kirjojen myyntiä.
Mutta yksi asia on varma: kirjailija ei ole tuote. Kirjailija on ihminen eikä ihminen ole koskaan tuote.
***
Minkälaisia ajatuksia teillä on kirjailijabrändeistä ja -brändäämisestä?
Brändi-sanasta tulee mieleen yritysmaailma, mainonta ja markkinointi, tuotteistaminen, laskelmointi, suunnitelmallisuus, harhaanjohtaminen, voiton maksimointi, konsultit. Massatuotanto. Ulkokultaisuus. Epäaitous.
Mutta voiko hyvä ja kestävä brändi kummuta mistään muusta kuin aitoudesta?
Niskakarvani nousevat pystyyn, kun puhutaan kirjailijabrändeistä -- tai jopa kirjailijoista tuotteena. Silti näen brändin olevan olemassa kirjailijallakin. Brändi muodostunee jokaiselle, joka toimii julkisessa työssä ja yrittää saada osaamistaan tunnetuksi. (Muodostuuko se villisti vai valvottuna, hyväksi vai huonoksi, on eri asia.) Yllä luettelemani mielikuvat brändi-sanasta ovat kuitenkin varsin kaukana siitä, mitä mielikuvia kirjailijuus tai kirjat herättävät minussa. Miten nämä kaksi yhdistyvät?
Esikoiskirjailijan vuotta elävä on tätäkin asiaa joutunut pohtimaan. Taviksesta on yhtäkkiä tehty kirjailijaesittely ja haastattelujakin on päässyt antamaan. Se, minkälaisia kuvia minusta julkisuudessa leviää tai se, minkälaisia juttuja kirjoitetaan, herättävät aina jonkinlaisia mielikuvia lukijoissa. Puhumattakaan siitä, mitä kirjoitan blogissani!
Alkuun iskee ahdistus ja paniikki. Mitään suojakuorta ei ole. On vain minä, paljas minä. Kukaan ei ole näyttämässä kädestä pitäen julkisuuskuvan hallintaa. Kukaan ei valmistele toimittajien kohtaamista varten. (Minulla kävi tässä säkä, kun ensimmäinen toimittaja, joka minuun oli yhteydessä, antoi opastusta ja kertoi oikeuksistani. Lämmin kiitos sinulle! Neuvosi ovat tulleet tarpeeseen.) Jos pelkkä esikoiskirjan julkaiseminen tuntuu siltä kuin pudottaisi housunsa nilkkoihin keskellä toria, kyseessä silti on fiktiivinen teos. Mutta henkilöhaastattelut, niissä on ilman fiktion suojaa, ilman teosta.
Ei ole mitenkään hölmöä kirjoittaa itselleen raamit siitä, kuinka paljon ja mitä asioita itsestään haluaa kertoa. Erakko kirjailija, joka ei anna haastatteluita? Avoin kirjailija, joka esittelee vaatekaappinsa ja kenkäkokoelmansa ja ihmissuhteensa? Tiukasti asiassa pysyttelevä kirjailija, joka puhuu vain ja ainoastaan teoksistaan ja niiden käsittelemistä aiheista? Provosoiva kirjailija, joka nostaa puheenaiheita? Erakko saa varmasti pitää rauhansa esikoisvuoden jälkeen (ellei kirjasta tule hittiä). Avoin kirjailija lienee naistenlehtien suosikki (tosin unohtuu nopeasti, koska joka vuosi tulee uusi avoin kirjailija). Pelkästään asiassa pysyttelevä kirjailija on tavislukijalle tylsä, mutta mikäli hän on saavuttanut mainetta (Oksanen, Isomäki), hän saa kyllä palstatilaa. Provosoiva kirjailija saa otsikoita, mutta herättää myös ärsytystä.
Minkälaisen kirjailijakuvan tekisin itselleni?
Tämä on kerta kaikkiaan väärä kysymys. Kirjailijakuvaa ei voi tehdä pakottaen, brändiä ei voi rakentaa huijaamalla. Se syntyy aitoudesta, siitä minkälainen ihmistyyppi kyseinen kirjailija on, minkälaisia kirjoja hän kirjoittaa (vaikuttaa lukijakuntaan ja kiinnostavuuteen vaikkapa ajankohtaisuudellaan). Minä esimerkiksi kuvittelin etukäteen, että olisin erakkoluontoinen kirjailija. Hyvinpä tiesin...
En tiedä, millainen brändi minulla on tai millaiseksi se on muodostumassa. Sillä se muodostuu muissa ihmisissä, teissä, lukijoissa. Isoissa kustantamoissa kirjailijabrändejä mietitään varmasti. Kirjailijasta poimitaan tietoja, joiden tiedetään tai arvellaan kiinnostavan lukijoita. Yleensä kirjailijaesittelyssä kerrotaan koulutustausta, asuinpaikka, mahdolliset aiemmat julkaisut ja monesti jokin nippelitieto: esimerkiksi Hannu Rajaniemi kertoo "ajattelevansa mielellään tulevaisuutta ja elefantteja"; Helena Waris kirjoittaa mottonsa olevan "järjetöntä elää niin järkevästi, että kaduttaa" ja Laura Gustafsson on "näytelmäkirjailija, vegaani ja glamourblondi". Täkyjä, näennäisiä ristiriitaisuuksia, jotain mikä jäisi mieleen.
Kirjailijaesittely voi saada aikaan sen, että lukija tarttuu kirjaan, koska sen kirjoittajasta kerrotaan jotain, mikä tuo/vie uskottavuutta kirjan aihepiiriltä, mutta en usko että kirjailijabrändi rakentuisi kovinkaan paljon sen varaan. Kirjailijat tapaavat jonkin verran lukijoitaan kasvotusten, jotkut esiintyvät televisiossa, ja tuskin kukaan kirjailija on niin etevä näyttelijä, että pystyisi ylläpitämään roolia, joka ei istu.
Haluan uskoa, että kirjailijabrändiin vaikuttaa voimakkaimmin kirjailijan tuotanto. Minkälaisia kirjoja hän kirjoittaa? Mistä aiheista? Kuvitelkaapa jos Sofi Oksanen kirjoittaisikin chick-littiä tai goottiromanttisia vampyyrikirjoja. Miten hänen brändinsä muuttuisi?
***
Ristiriitaisuudesta. Siitä tässä on osaltaan kyse.
Brändi kuulostaa laskelmoidulta ja kirjailijuudessa on melko vähän laskelmoinnin varaa -- muutenhan hittikirjoja tehtailisi jokainen eikä huolta huomisesta olisi. Jossain määrin ajattelenkin "brändiytymistä" ennemminkin olemassa olevien piirteiden kirkastamisena ja suoraviivaistamisena isolle yleisölle. Kirjailijan sisällä on tavallinen ihminen heikkouksineen ja huonoine päivineen, mutta kirjailijuus on myös ammatti, suojakuori ja rooli, jonka lävitse kirjoja tuodaan maailmalle. Minusta yksityisyys roolin takana on kirjailijallekin suotava, sillä rooli ei ole epäaitoutta -- se on ihmiselle luontainen tapa toimia eri tilanteissa.
Rooli ei ole kuitenkaan sama asia kuin brändi. Rooli on osa ihmisyyttä, brändi on liiketoimintaa. Jos meidän ei tarvitsisi erottua toisista kirjailijoista, saada kirjaamme esille ja luetuksi (ja jopa myydyksi), brändi olisi tarpeeton.
Nenännyrpistely kirjailijoiden brändäämiselle on toisin sanoen turhaa, koska kustantamot ovat liiketoimintaa ja kirjojen kustantaminen edellyttää kirjojen myyntiä.
Mutta yksi asia on varma: kirjailija ei ole tuote. Kirjailija on ihminen eikä ihminen ole koskaan tuote.
***
Minkälaisia ajatuksia teillä on kirjailijabrändeistä ja -brändäämisestä?
23.8.2012
Kustantamo, kirjailijan koti?
Anna-Riikka Carlsson, joka aikoinaan perusti Avain-kustantamon ja nykyään toimii WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkönä, kirjoitti viimeisimmässä Särö-lehdessä kustannustoiminnasta ja kirjamyynnistä - ja etenkin rahasta.
Kirjailijan toimeentulottomuutta on viime vuosina yritetty nostaa esille, mutta Carlsson mainitsee, että juuri kukaan ei ole tuonut julki huolta siitä, miten kustantamoissa voidaan. Kiire kiusaa, sen voin sanoa, mutta kiinnostaisi tietää onko tämä aivan poikkeuksellista? Onko kirja-alalla ollut joskus kissanpäivät? Mielenkiintoista olisi kuulla myös arvioita siitä, onko vakiväen korvaaminen freelancereilla vaikuttanut laatuun. Tuleeko lapsuksia enemmän kuin ennen, vai haittaako se edes kaiken kirjatulvan keskellä, jossa räpiköimme?
Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä.
Jäin miettimään artikkelin lopun "10 faktaa" -luetteloa, jossa Carlsson kirjoittaa muun muassa näin: "[--] menestys mitataan vanhoin mittarein: sillä, kuka löytää parhaimmat tekstit, tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin ja keksii parhaimmat ideat, joilla kirja löytää lukijoiden käsiin."
Tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin.
Lause pysäytti. Onko kustantamo kirjailijan koti? Tällä varmastikin viitataan siihen, että kustantamo tarjoaa kirjailijalle tietynlaisen ympäristön, tunnelman ja resurssit, ja jos ne ovat sopivat, kirjailija kotiutuu kustantamoon. Suomen Kuvalehdessä oli alkukesästä juttu "Bulevardi 12" (jos muistan oikein), jossa avattiin WSOY:n historiaa kustantamona. Minulle jäi mieleen, että he panostivat jossain vaiheessa kirjailijoidensa hyvinvointiin ja säilyttivät tämän talon sisäisen kulttuurin vuosituhannen vaihteeseen asti. Ehkä siksi sana "koti" kirvoitti tässä yhteydessä mielestäni kaikenlaisia kysymyksiä.
Tuskin voin myöskään unohtaa otsikoita ajalta, kun Siltalan kustannustoimittajaveljekset lähtivät WSOY:ltä, perustivat oman kustantamon ja vetivät mukanaan joukon nimekkäitä kirjailijoita. Kirjailijalla ja kustannustoimittajalla voi olla erittäin tiivis suhde. Muun muassa Rosa Meriläinen sanoi eräässä haastattelussaan, että kustannustoimittajalta saadut kannustavat tekstiviestit perjantai-iltaisin helpottivat epätoivoa ja epävarmuutta, joita jokainen kirjailija kohtaa.
Ehkä kyse on siitä, että olen nuori, tiettyä ikäpolvea, tottunut silppu- ja pätkätyömaailmaan tai vain luonteeltani erilainen, mutta en minä kustantamolta kotoisuutta odota. Jos kustannustoimittajani lähettäisi minulle tekstiviestejä, ahdistuisin. Ajattelen tätä työsuhteena: teemme kirjan eteen yhteistyötä. Toisaalta voi olla, että työhistoriani on opettanut minut varovaiseksi: työntekijä on korvattavissa, isot yritykset eivät tunteistasi välitä eikä nuori naimisissa oleva lapseton nainen ole heille muu kuin liian suuri riski. Kustannusala on toki hyvin omanlaisensa: kirjailijat ja kustannustoimittajat ystävystyvät, kirjailija on puolittain työnantaja, puolittain työntekijä (hänen valtansa määräytyy sillä, kuinka tuottoisa hän on) ja kirja on muutakin kuin tusinatuote. Kirja rakentaa kulttuuria ja ihmistä. Vaikka kustantamo haluaa jokaisen kirjansa myyvän kuin Puhdistus, realiteettien edessä heitä lohduttanee tieto, että jokainen kirja on jollekin Se Tärkein. He myyvät tietoa, tunteita ja taitoa -- eivät vain sanoja paperilla.
***
Kuinka talouskollisia kirjailijat mahtavat nykyään olla? Onko meno muuttunut? Onko suhde kustannustoimittajaan se tärkein vai käykö toimittajaksi kuka tahansa, kunhan kustannussopimus on tehty?
Tilanne lienee erilainen jokaisen kirjailijan kohdalla. On hyvä tiedostaa, että vaikka olisi saanut julkaistua kirjan kustantamossa, ei se automaattisesti tarkoita, että myös toinen kirja tulisi sieltä. Hylsyjä saavat muutkin kuin he, jotka koettavat saada esikoiskässäriään läpi. Jotkin kustantamot rajaavat julkaisulinjansa tarkkaan, jolloin heille lienee turha tarjota kässäriä, joka ei pysy linjassa. Joskus kustannusohjelma voi olla täynnä ja julkaisu menisi niin kauas epävarmaan tulevaisuuteen, että kirjailija haluaa kokeilla onneaan toisaalla.
Mitähän kustantamot mahtavat tästä ajatella? Jos kirjailija "hyppii kukasta kukkaan", ymmärtävätkö he sen vai kokevatko uhkaavana? Kustantamot kuitenkin kilpailevat keskenään.
Mitä ajatuksia teiltä, arvon lukijat, löytyy kustantamon ja kirjailijan suhteesta? Pitäisikö sen olla BFF, onko siinä jotain suojeltavaa ja pyhää vai onko touhu kylmää kaupankäyntiä? Jos tähtäät julkaisuun tai olet jo julkaissut, onko sinulla jotain odotuksia kustantamolta?
Kirjailijan toimeentulottomuutta on viime vuosina yritetty nostaa esille, mutta Carlsson mainitsee, että juuri kukaan ei ole tuonut julki huolta siitä, miten kustantamoissa voidaan. Kiire kiusaa, sen voin sanoa, mutta kiinnostaisi tietää onko tämä aivan poikkeuksellista? Onko kirja-alalla ollut joskus kissanpäivät? Mielenkiintoista olisi kuulla myös arvioita siitä, onko vakiväen korvaaminen freelancereilla vaikuttanut laatuun. Tuleeko lapsuksia enemmän kuin ennen, vai haittaako se edes kaiken kirjatulvan keskellä, jossa räpiköimme?
Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä.
Jäin miettimään artikkelin lopun "10 faktaa" -luetteloa, jossa Carlsson kirjoittaa muun muassa näin: "[--] menestys mitataan vanhoin mittarein: sillä, kuka löytää parhaimmat tekstit, tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin ja keksii parhaimmat ideat, joilla kirja löytää lukijoiden käsiin."
Tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin.
Lause pysäytti. Onko kustantamo kirjailijan koti? Tällä varmastikin viitataan siihen, että kustantamo tarjoaa kirjailijalle tietynlaisen ympäristön, tunnelman ja resurssit, ja jos ne ovat sopivat, kirjailija kotiutuu kustantamoon. Suomen Kuvalehdessä oli alkukesästä juttu "Bulevardi 12" (jos muistan oikein), jossa avattiin WSOY:n historiaa kustantamona. Minulle jäi mieleen, että he panostivat jossain vaiheessa kirjailijoidensa hyvinvointiin ja säilyttivät tämän talon sisäisen kulttuurin vuosituhannen vaihteeseen asti. Ehkä siksi sana "koti" kirvoitti tässä yhteydessä mielestäni kaikenlaisia kysymyksiä.
Tuskin voin myöskään unohtaa otsikoita ajalta, kun Siltalan kustannustoimittajaveljekset lähtivät WSOY:ltä, perustivat oman kustantamon ja vetivät mukanaan joukon nimekkäitä kirjailijoita. Kirjailijalla ja kustannustoimittajalla voi olla erittäin tiivis suhde. Muun muassa Rosa Meriläinen sanoi eräässä haastattelussaan, että kustannustoimittajalta saadut kannustavat tekstiviestit perjantai-iltaisin helpottivat epätoivoa ja epävarmuutta, joita jokainen kirjailija kohtaa.
Ehkä kyse on siitä, että olen nuori, tiettyä ikäpolvea, tottunut silppu- ja pätkätyömaailmaan tai vain luonteeltani erilainen, mutta en minä kustantamolta kotoisuutta odota. Jos kustannustoimittajani lähettäisi minulle tekstiviestejä, ahdistuisin. Ajattelen tätä työsuhteena: teemme kirjan eteen yhteistyötä. Toisaalta voi olla, että työhistoriani on opettanut minut varovaiseksi: työntekijä on korvattavissa, isot yritykset eivät tunteistasi välitä eikä nuori naimisissa oleva lapseton nainen ole heille muu kuin liian suuri riski. Kustannusala on toki hyvin omanlaisensa: kirjailijat ja kustannustoimittajat ystävystyvät, kirjailija on puolittain työnantaja, puolittain työntekijä (hänen valtansa määräytyy sillä, kuinka tuottoisa hän on) ja kirja on muutakin kuin tusinatuote. Kirja rakentaa kulttuuria ja ihmistä. Vaikka kustantamo haluaa jokaisen kirjansa myyvän kuin Puhdistus, realiteettien edessä heitä lohduttanee tieto, että jokainen kirja on jollekin Se Tärkein. He myyvät tietoa, tunteita ja taitoa -- eivät vain sanoja paperilla.
***
Kuinka talouskollisia kirjailijat mahtavat nykyään olla? Onko meno muuttunut? Onko suhde kustannustoimittajaan se tärkein vai käykö toimittajaksi kuka tahansa, kunhan kustannussopimus on tehty?
Tilanne lienee erilainen jokaisen kirjailijan kohdalla. On hyvä tiedostaa, että vaikka olisi saanut julkaistua kirjan kustantamossa, ei se automaattisesti tarkoita, että myös toinen kirja tulisi sieltä. Hylsyjä saavat muutkin kuin he, jotka koettavat saada esikoiskässäriään läpi. Jotkin kustantamot rajaavat julkaisulinjansa tarkkaan, jolloin heille lienee turha tarjota kässäriä, joka ei pysy linjassa. Joskus kustannusohjelma voi olla täynnä ja julkaisu menisi niin kauas epävarmaan tulevaisuuteen, että kirjailija haluaa kokeilla onneaan toisaalla.
Mitähän kustantamot mahtavat tästä ajatella? Jos kirjailija "hyppii kukasta kukkaan", ymmärtävätkö he sen vai kokevatko uhkaavana? Kustantamot kuitenkin kilpailevat keskenään.
Mitä ajatuksia teiltä, arvon lukijat, löytyy kustantamon ja kirjailijan suhteesta? Pitäisikö sen olla BFF, onko siinä jotain suojeltavaa ja pyhää vai onko touhu kylmää kaupankäyntiä? Jos tähtäät julkaisuun tai olet jo julkaissut, onko sinulla jotain odotuksia kustantamolta?
17.1.2012
Vuosi sitten
Vuosi sitten sain Sen Sähköpostin. Käsikirjoitukseni oli hyväksytty kustannusohjelmaan. Esikoiskirjailijan vuosi oli alkanut, joskin tänne Blogistaniaan se ilmestyi vasta myöhemmin.
Vuosi on pitkä aika odottavalle, mutta onnistuneesti se on lusittu. Neljä vuodenaikaa: lunta, nuppuja, kukkia ja kuolleita lehtiä. Valoa ja pimeyttä. Kylmää, kuumaa, märkää. Kuulostavat vaihdevuosilta ja sitä henkisesti ovatkin.
On paljon uutta, mihin sopeutua ja mitä sisäistää. Minusta on tulossa kirjailija, vai hetkinen -- onko? Kustannussopimus on tehty vain yhdestä kirjasta ja jokainen tuleva käsikirjoitus joutuu lunastamaan paikkansa kustannusohjelmassa uudelleen. Montako kirjaa pitää julkaista, että on kirjailija, ja kuinka pitkään saa kutsua itseään kirjailijaksi, ellei julkaise tasaiseen tahtiin? Onko se on/off -ammatti?
Myös kirjailijan ja kustantamon välinen työsuhde on omituinen. Useamman työpaikan kulunvalvontalaitteita olen vingutellut omalla läpyskälläni, mutta ihan tällaiseen menoon en ole tottunut. Eihän kirjailija ole kustantamon työntekijä. Kirjailija sallii kustantamon julkaista teoksen, jonka kustantamo on sallinut kustantaa. Hylkääviä päätöksiä keräillyt esikoiskirjailija on kiitollinen kustantamolle, joka viimein armahtaa, ja kustantamo puolestaan toivoo kirjailijasta kultamunia munivaa hanhea. (Joskin mietin, kuinka helppo sellaisia hanhia on enää tähän yltäkylläiseen kirjallisuusaikaan putkauttaa. No, onhan meillä Sofi Oksanen, mutta ehkä juuri siksi epäilen.) En tosin voi väittää tuntevani kustannusmaailmaa sisältä päin, joten tämä on vain näkemys esikoiskirjailijan linssien läpi.
Selailin Aamulehden ja Helsingin Sanomien kevään kirjalistoja. Nimeäni ei niiltä löytynyt. Ehkä lehdet vielä joskus listaavat myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden "kotimaisen kaunokirjallisuuden" alle. Nyt vain odotellaan, koska lasten ja nuorten kirjojen kevään listat painetaan. Helmikuussa?
Hieman tämä jyrkkä jako kismittää, sillä pidän kirjaani kaunokirjallisena teoksena, jolla on alaikäraja, mutta ei yläikärajaa.
Vuosi on pitkä aika odottavalle, mutta onnistuneesti se on lusittu. Neljä vuodenaikaa: lunta, nuppuja, kukkia ja kuolleita lehtiä. Valoa ja pimeyttä. Kylmää, kuumaa, märkää. Kuulostavat vaihdevuosilta ja sitä henkisesti ovatkin.
On paljon uutta, mihin sopeutua ja mitä sisäistää. Minusta on tulossa kirjailija, vai hetkinen -- onko? Kustannussopimus on tehty vain yhdestä kirjasta ja jokainen tuleva käsikirjoitus joutuu lunastamaan paikkansa kustannusohjelmassa uudelleen. Montako kirjaa pitää julkaista, että on kirjailija, ja kuinka pitkään saa kutsua itseään kirjailijaksi, ellei julkaise tasaiseen tahtiin? Onko se on/off -ammatti?
Myös kirjailijan ja kustantamon välinen työsuhde on omituinen. Useamman työpaikan kulunvalvontalaitteita olen vingutellut omalla läpyskälläni, mutta ihan tällaiseen menoon en ole tottunut. Eihän kirjailija ole kustantamon työntekijä. Kirjailija sallii kustantamon julkaista teoksen, jonka kustantamo on sallinut kustantaa. Hylkääviä päätöksiä keräillyt esikoiskirjailija on kiitollinen kustantamolle, joka viimein armahtaa, ja kustantamo puolestaan toivoo kirjailijasta kultamunia munivaa hanhea. (Joskin mietin, kuinka helppo sellaisia hanhia on enää tähän yltäkylläiseen kirjallisuusaikaan putkauttaa. No, onhan meillä Sofi Oksanen, mutta ehkä juuri siksi epäilen.) En tosin voi väittää tuntevani kustannusmaailmaa sisältä päin, joten tämä on vain näkemys esikoiskirjailijan linssien läpi.
Selailin Aamulehden ja Helsingin Sanomien kevään kirjalistoja. Nimeäni ei niiltä löytynyt. Ehkä lehdet vielä joskus listaavat myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden "kotimaisen kaunokirjallisuuden" alle. Nyt vain odotellaan, koska lasten ja nuorten kirjojen kevään listat painetaan. Helmikuussa?
Hieman tämä jyrkkä jako kismittää, sillä pidän kirjaani kaunokirjallisena teoksena, jolla on alaikäraja, mutta ei yläikärajaa.
25.10.2011
Kirjoittajan pulmia, osa 5. Hylsysade kustantamoista. Missä myydään tarpeeksi kestäviä sateenvarjoja?
Yleisön pyynnöstä (kiitos toiveesta, JoannaN!) puidaan tässä kirjoituksessa tunnelmia ja totuuksia kustantamokierroksista, joissa toiveikkaan kirjailijanalun käsikirjoitus rämpii ja räpistelee.
Myönnän heti alkuun, että olen päässyt hävettävän vähällä. Kaksi peruspersoonatonta hylsyä (niille lukijoille, joille tämä ilmaisu ei ole tuttu, selvennettäköön, että kyse on hylkäyskirjeestä), yksi matkalla hukkunut käsikirjoitus, johon sen uudelleenlähettämisenkään jälkeen ei vastattu -- siinä kaikki mitä jouduin pureskelemaan ennen kuin sopimus syntyi. Aikaa koko ralliin meni puolisentoista vuotta.
Kuulemani ja lukemani mukaan vastauksia kustantamoista voi tulla millä aikataulutuksella tahansa: vuorokaudesta vuosikausiin. Kustantamoista voidaan lähettää personoimaton aanelosprintti "Valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovi tämänhetkiseen kustannusohjelmaamme" tai kannustava, hiukan jo toiveita käsiksen mahdollisuuksista antava kirjallinen palaute. Olenpa kuullut sellaisestakin, että kirjoittajaparkaa riiputetaan kuin löysässä hirressä epämääräisillä lupauksilla ja ehkä-lausunnoilla. Ja tiedän henkilön, joka sai hylkäävän päätöksen, mutta jonkun toisen käsikirjoituksesta ja sen jonkun toisen nimellä...
Siinä vaiheessa kun käsikirjoitus on viilattu ja valmisteltu kustantamokierrosta varten, kannattaa tutkia tarkkaan kustantamoiden linjaukset. Paitsi että kirjakauppoja, kirjastoja ja divareita tonkiessa on hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, kuka kustantaa mitäkin, on oivallinen lähettäjän loppusijoituspaikka Suomen Kustannusyhdistyksen sivusto, josta löytyvät tarpeelliset tiedot yhden linkin takaa. Yksittäisten kustantamoiden sivuilta voi käydä vielä tarkistamassa, millä tavalla ja missä muodossa he käsikirjoituksen haluavat vastaanottaa.
Ja kun nippu on postissa tai tiedosto lähetetty, alkaa odotus. Tuskallinen, toiveikas odotus.
***
"Ehkä saan tietää tänään", ajattelin lähes jokaisena niistä aamuista, joita puoleentoista vuoteen mahtui. Ehkä tänään. Välissä vaihtuivat vuodenajat ja työpaikka. Työpäivän lomassa oli pakko vastata puhelinmyyjillekin, sillä eihän sitä tiennyt, jos vaikka kustantamosta soitettaisiin.
Ei sieltä koskaan soitettu.
Kun käsikirjoituksen lähettämisestä on vuosi, alkaa odottajaparka arpoa, että onko nyt kulunut kyllin pitkä aika, jotta on soveliasta -- ei liian päällekäyvää ja kenties ärsyttävää -- ottaa yhteyttä niihin kustantamoihin, joista ei vielä ole kuulunut mitään. Ne perushylsyt ovat tässä vaiheessa ropisseet jo, niin säntillisesti sivuilla luvatun aikajanan viivalla, että kirjoittaja epäilee käsikirjoitusnippua tuskin edes raotetun.
Ja kun viimein uskaltautuu soittamaan nettisivujen yhteystiedoista löydettyyn numeroon, kun on suunnitellut sanottavansa ja rykinyt kurkustaan epävarmuuden, urhea soittajaparka saa kuulla, ettei kustantamoon ole koskaan mitään sen nimistä käsikirjoitusta tullutkaan. "Meillä pidetään kyllä kirjaa näistä", ääni toisessa päässä sanoo. "Ei auta kuin lähettää uudestaan."
Mutta vuosi on pitkä aika. Kuukaudessa on liian monta päivää odotella vain vastausta. Kirjoittajaparan ei auta muu kuin tehdä niin kuin luonto kehottaa -- kirjoittaa uutta. Mifonkitrilogian toinen osa kirjoitettiin odotellessa. Päätösosa on jo hyvässä vauhdissa, kun odottelen tässä ensimmäisen julkaisua.
Mutta nyt loikin liikaa eteenpäin, loppuhuipentumahan on vielä kertomatta.
Kun soittaja-odottaja-kirjoittajaparka on saanut kuulla, että käsikirjoitus on tyystin kadonnut matkalla, hätääntyy hän ja soittaa seuraavaan kustantamoon pahinta peläten. Mutta ei, sinne on sen niminen saapunut ja odottaa kärsivällisesti jonossa. Puolen vuoden päästä tiedusteltaessa ystävällinen kustannustoimittaja ilmoittaa sähköpostitse, että he käsittelevät viikon päästä kokouksessa kustannuspäätöstä odottavia käsikirjoituksia. Vihdoinkin aikaraja! Odottajaparka, joka tässä vaiheessa ei kunnolla enää muistakaan mitä tuli lähettäneeksi, sillä kaikki aivotoiminta on keskittynyt kuluneina viikkoina uuteen luomistyöhön, huokaa helpotuksesta ja valmistautuu kestämään pettymyksen --
niin, hän on kuullut, että kirjailijan on kestettävä pettymyksiä, miten kummallinen juttu kuinka paljon pettymyksiä on kestettävä ennen ja jälkeen --
ja kirjoittaa seinäkalenterin ruutuun mustalla tussikynällä sanan "tuomiopäivä".
Tuomio tulee. Sähköpostia tavaava tuleva esikoiskirjailija on erittäin tyytyväinen, ettei kuule päätöksestä puhelimessa, sillä silloin asiaa ei pääsisi tarkistamaan jälkikäteen. Voisi vaikka kuvitella nähneensä unta. Voisi luulla, että puhelinmyyjä on keksinyt vuosisadan pilan.
Seinäkalenteriin hän piirtää punaisen sydämen.
***
Ja viimeiseksi: jokaisessa esikoiskirjan kustannuspäätöksessä on ripaus onnea matkassa, näin uskon. Se ei ole mikään mystinen "deus ex machina" -tyyppinen onnenripaus, vaan se sattuma, että oikea käsikirjoitus on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oikealla lukijalla.
Sopimus voi napsahtaa ensimmäisellä kerralla, mutta useimpien meistä on valmistauduttava hylsysateeseen.
Myönnän heti alkuun, että olen päässyt hävettävän vähällä. Kaksi peruspersoonatonta hylsyä (niille lukijoille, joille tämä ilmaisu ei ole tuttu, selvennettäköön, että kyse on hylkäyskirjeestä), yksi matkalla hukkunut käsikirjoitus, johon sen uudelleenlähettämisenkään jälkeen ei vastattu -- siinä kaikki mitä jouduin pureskelemaan ennen kuin sopimus syntyi. Aikaa koko ralliin meni puolisentoista vuotta.
Kuulemani ja lukemani mukaan vastauksia kustantamoista voi tulla millä aikataulutuksella tahansa: vuorokaudesta vuosikausiin. Kustantamoista voidaan lähettää personoimaton aanelosprintti "Valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovi tämänhetkiseen kustannusohjelmaamme" tai kannustava, hiukan jo toiveita käsiksen mahdollisuuksista antava kirjallinen palaute. Olenpa kuullut sellaisestakin, että kirjoittajaparkaa riiputetaan kuin löysässä hirressä epämääräisillä lupauksilla ja ehkä-lausunnoilla. Ja tiedän henkilön, joka sai hylkäävän päätöksen, mutta jonkun toisen käsikirjoituksesta ja sen jonkun toisen nimellä...
Siinä vaiheessa kun käsikirjoitus on viilattu ja valmisteltu kustantamokierrosta varten, kannattaa tutkia tarkkaan kustantamoiden linjaukset. Paitsi että kirjakauppoja, kirjastoja ja divareita tonkiessa on hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, kuka kustantaa mitäkin, on oivallinen lähettäjän loppusijoituspaikka Suomen Kustannusyhdistyksen sivusto, josta löytyvät tarpeelliset tiedot yhden linkin takaa. Yksittäisten kustantamoiden sivuilta voi käydä vielä tarkistamassa, millä tavalla ja missä muodossa he käsikirjoituksen haluavat vastaanottaa.
Ja kun nippu on postissa tai tiedosto lähetetty, alkaa odotus. Tuskallinen, toiveikas odotus.
***
"Ehkä saan tietää tänään", ajattelin lähes jokaisena niistä aamuista, joita puoleentoista vuoteen mahtui. Ehkä tänään. Välissä vaihtuivat vuodenajat ja työpaikka. Työpäivän lomassa oli pakko vastata puhelinmyyjillekin, sillä eihän sitä tiennyt, jos vaikka kustantamosta soitettaisiin.
Ei sieltä koskaan soitettu.
Kun käsikirjoituksen lähettämisestä on vuosi, alkaa odottajaparka arpoa, että onko nyt kulunut kyllin pitkä aika, jotta on soveliasta -- ei liian päällekäyvää ja kenties ärsyttävää -- ottaa yhteyttä niihin kustantamoihin, joista ei vielä ole kuulunut mitään. Ne perushylsyt ovat tässä vaiheessa ropisseet jo, niin säntillisesti sivuilla luvatun aikajanan viivalla, että kirjoittaja epäilee käsikirjoitusnippua tuskin edes raotetun.
Ja kun viimein uskaltautuu soittamaan nettisivujen yhteystiedoista löydettyyn numeroon, kun on suunnitellut sanottavansa ja rykinyt kurkustaan epävarmuuden, urhea soittajaparka saa kuulla, ettei kustantamoon ole koskaan mitään sen nimistä käsikirjoitusta tullutkaan. "Meillä pidetään kyllä kirjaa näistä", ääni toisessa päässä sanoo. "Ei auta kuin lähettää uudestaan."
Mutta vuosi on pitkä aika. Kuukaudessa on liian monta päivää odotella vain vastausta. Kirjoittajaparan ei auta muu kuin tehdä niin kuin luonto kehottaa -- kirjoittaa uutta. Mifonkitrilogian toinen osa kirjoitettiin odotellessa. Päätösosa on jo hyvässä vauhdissa, kun odottelen tässä ensimmäisen julkaisua.
Mutta nyt loikin liikaa eteenpäin, loppuhuipentumahan on vielä kertomatta.
Kun soittaja-odottaja-kirjoittajaparka on saanut kuulla, että käsikirjoitus on tyystin kadonnut matkalla, hätääntyy hän ja soittaa seuraavaan kustantamoon pahinta peläten. Mutta ei, sinne on sen niminen saapunut ja odottaa kärsivällisesti jonossa. Puolen vuoden päästä tiedusteltaessa ystävällinen kustannustoimittaja ilmoittaa sähköpostitse, että he käsittelevät viikon päästä kokouksessa kustannuspäätöstä odottavia käsikirjoituksia. Vihdoinkin aikaraja! Odottajaparka, joka tässä vaiheessa ei kunnolla enää muistakaan mitä tuli lähettäneeksi, sillä kaikki aivotoiminta on keskittynyt kuluneina viikkoina uuteen luomistyöhön, huokaa helpotuksesta ja valmistautuu kestämään pettymyksen --
niin, hän on kuullut, että kirjailijan on kestettävä pettymyksiä, miten kummallinen juttu kuinka paljon pettymyksiä on kestettävä ennen ja jälkeen --
ja kirjoittaa seinäkalenterin ruutuun mustalla tussikynällä sanan "tuomiopäivä".
Tuomio tulee. Sähköpostia tavaava tuleva esikoiskirjailija on erittäin tyytyväinen, ettei kuule päätöksestä puhelimessa, sillä silloin asiaa ei pääsisi tarkistamaan jälkikäteen. Voisi vaikka kuvitella nähneensä unta. Voisi luulla, että puhelinmyyjä on keksinyt vuosisadan pilan.
Seinäkalenteriin hän piirtää punaisen sydämen.
***
Ja viimeiseksi: jokaisessa esikoiskirjan kustannuspäätöksessä on ripaus onnea matkassa, näin uskon. Se ei ole mikään mystinen "deus ex machina" -tyyppinen onnenripaus, vaan se sattuma, että oikea käsikirjoitus on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oikealla lukijalla.
Sopimus voi napsahtaa ensimmäisellä kerralla, mutta useimpien meistä on valmistauduttava hylsysateeseen.
7.10.2011
Saatekirje.
Ajattelin jakaa ajatuksiani saatekirjeestä niille blogin lukijoille, joille asia on ajankohtainen tai joita se muusta syystä kiinnostaa.
Saatekirje on eräänlainen pikaesittely käsikirjoitukseen tarttuneelle kustannustoimittajalle tai esiarvioijalle. Pikaesittely siksi, että sen ei soisi olevan juuri yhtä A4 -kokoista liuskaa pidempi. Miksi näin? Koska ammattitaitoinen kustannustoimittaja näkee itse käsikirjoituksesta muutaman sivun lukemalla, onko siinä mahdollisuuksia. Ja, kuten on käynyt ilmi jo aiemmin, heillä on enemmän luettavaa kuin siihen on aikaa. On varmasti kustannustoimittajia, jotka eivät lue saatekirjeitä lainkaan tai vilkaisevat vain henkilötiedot.
Olen lukenut ohjeita, joissa kehotetaan laatimaan saatekirje hieman ansioluettelon tapaan. Joskus myös opastetaan laittamaan siihen omia ehdotuksia markkinointisuunnitelmasta ja kohdelukijaryhmästä. En osaa sanoa onko mikään näistä oikein tai väärin, sillä luulen, että kustannustoimittajilla voi olla henkilökohtaisia mieltymyksiä siitä, minkälaisia saatekirjeitä he mieluiten lukevat -- jos lukevat.
Mitä saatekirjeeseen sitten laitetaan?
Omaani kirjoitin muistaakseni henkilötiedot (nimi, osoite, puhelinnumero, sähköpostiosoite, ikä ja ammatti), lyhyen, muutaman rivin pituisen esittelyn siitä, mistä "Mifongin perintö" kertoo ja kenelle se on suunnattu; maininnan että kyseessä on trilogia ja että käsikirjoitus on hiottu Kohti Mestaruutta -kurssilla. En muuta.
Minulla ei ole tietoa, lukiko kustannustoimittaja saatekirjeen etukäteen vai vasta jälkikäteen henkilötietojen vuoksi. Tai lukiko ollenkaan. Mutta saatekirjeen merkitystä en lähtisi painottamaan liikaa -- joskin sillä erotuksella, että se ei saa olla liian pitkä ja puuduttava. Jos ensin jaarittelee elämäkertansa ja sitten yksityiskohtaisen synopsiksen, voi saatteen lukija ajatella, että jaahas, mitäs tässä enää käsikirjoitusta lukemaan, tarinahan on selvillä, tai: onpas harvinaisen tylsä/kompleksinen/ elämä kirjoittajalla, en minä ainakaan tuollaisen kanssa halua töitä tehdä. Tarkoitus on kuitenkin houkuttaa kustannustoimittaja avaamaan käsikirjoitus ja lukemaan se, eikö totta? Saatekirje kertoo paitsi käsikirjoituksesta, myös sen kirjoittajasta.
Jos on epävarma mitä saatekirjeeseen pistää, on vähempi parempi. Anna käsikirjoituksen puhua puolestaan. Tiedän ainakin yhden kirjailijan, joka laittoi käsikirjoitukselle saatteeksi vain sähköpostiosoitteensa. Ja käsikirjoitus kustannettiin.
Saatekirje on eräänlainen pikaesittely käsikirjoitukseen tarttuneelle kustannustoimittajalle tai esiarvioijalle. Pikaesittely siksi, että sen ei soisi olevan juuri yhtä A4 -kokoista liuskaa pidempi. Miksi näin? Koska ammattitaitoinen kustannustoimittaja näkee itse käsikirjoituksesta muutaman sivun lukemalla, onko siinä mahdollisuuksia. Ja, kuten on käynyt ilmi jo aiemmin, heillä on enemmän luettavaa kuin siihen on aikaa. On varmasti kustannustoimittajia, jotka eivät lue saatekirjeitä lainkaan tai vilkaisevat vain henkilötiedot.
Olen lukenut ohjeita, joissa kehotetaan laatimaan saatekirje hieman ansioluettelon tapaan. Joskus myös opastetaan laittamaan siihen omia ehdotuksia markkinointisuunnitelmasta ja kohdelukijaryhmästä. En osaa sanoa onko mikään näistä oikein tai väärin, sillä luulen, että kustannustoimittajilla voi olla henkilökohtaisia mieltymyksiä siitä, minkälaisia saatekirjeitä he mieluiten lukevat -- jos lukevat.
Mitä saatekirjeeseen sitten laitetaan?
Omaani kirjoitin muistaakseni henkilötiedot (nimi, osoite, puhelinnumero, sähköpostiosoite, ikä ja ammatti), lyhyen, muutaman rivin pituisen esittelyn siitä, mistä "Mifongin perintö" kertoo ja kenelle se on suunnattu; maininnan että kyseessä on trilogia ja että käsikirjoitus on hiottu Kohti Mestaruutta -kurssilla. En muuta.
Minulla ei ole tietoa, lukiko kustannustoimittaja saatekirjeen etukäteen vai vasta jälkikäteen henkilötietojen vuoksi. Tai lukiko ollenkaan. Mutta saatekirjeen merkitystä en lähtisi painottamaan liikaa -- joskin sillä erotuksella, että se ei saa olla liian pitkä ja puuduttava. Jos ensin jaarittelee elämäkertansa ja sitten yksityiskohtaisen synopsiksen, voi saatteen lukija ajatella, että jaahas, mitäs tässä enää käsikirjoitusta lukemaan, tarinahan on selvillä, tai: onpas harvinaisen tylsä/kompleksinen/ elämä kirjoittajalla, en minä ainakaan tuollaisen kanssa halua töitä tehdä. Tarkoitus on kuitenkin houkuttaa kustannustoimittaja avaamaan käsikirjoitus ja lukemaan se, eikö totta? Saatekirje kertoo paitsi käsikirjoituksesta, myös sen kirjoittajasta.
Jos on epävarma mitä saatekirjeeseen pistää, on vähempi parempi. Anna käsikirjoituksen puhua puolestaan. Tiedän ainakin yhden kirjailijan, joka laittoi käsikirjoitukselle saatteeksi vain sähköpostiosoitteensa. Ja käsikirjoitus kustannettiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)