Kirjalahja, paras lahja: Meresmaan vinkkilista

Kirjoja on ilmestynyt tänäkin vuonna niin paljon, että mitä ihmettä sinne pukinkonttiin oikein pakkaisi?

Kas tässä muutama vinkki hyviksi havaituista. Listani on poiminta omista hankinnoista.


Novelleja ja muuta lyhyempää:

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Katri Alatalon kauhusävyiset fantasianovellit vievät lukijansa pohjoiseen Talvilaaksoon ja kaukaisille Kesäsaarille. Novellit sijoittuvat Mustien ruusujen maa -romaanitrilogiasta tuttuun maailmaan, mutta ne ovat itsenäisiä kertomuksia. Tarinat kertovat perheestä, aikuistumisesta, lähtemisestä ja matkanteosta. Kuolema koskettaa monia tarinoiden henkilöitä, ja jokaisen on valittava oma tapansa suhtautua asiaan: toiset surevat, toiset vastustavat, ja joku odottaa kuolemaa luokseen kuin vanhaa ystävää.

Magdalena Hai: Haiseva käsi

Zombeja, aaveita ja mörköjä ei ole olemassa! Eihän? No, Uhriniituntakaisen kylässä ei aina voi olla varma Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on yhtä aikaa karmea, kaunis ja ilkikurinen tarinakokoelma nuorille. 

Shimo Suntila: Tähtiviima

Avaruudessa yksikin virhe on kohtalokas. Äärimmäiset etäisyydet ja tähtien neuloma tyhjyys ovat ihmismielelle liikaa. Vain houkat, uhkarohkeat ja konemielet suuntaavat sinne oman henkensä uhalla. Tähtiviima on kokoelma tieteisnovelleja, joissa ihminen on pieni ja avaruus valtava. Silti kaikki ei ole lohdutonta – joskus joku rohkea jää eloon ja saattaa muuttaa maailmaa piirun verran paremmaksi paikaksi.

Romaaneja, jotka sopivat myös nuoremmalle lukijalle:

Salla Simukka: Sisarla

Sisarla on tarina sielunsisaruudesta. Se on myös tarina Salamaisuuksien puutarhasta ja Silmiöiden merestä ja sudenolennoista ja rikkoutuvista peileistä ja sirpaleista, jotka jäädyttävät.

Sari Peltoniemi: Taivazalan joutsen

Kuka Kielisen asukkaista on avaimenkantaja? Uuden, jännittävän Avaimenkantaja-triogian ensimmäinen osa.

Mirandan, Veeran ja Olavin kesä huipentuu hurjaan seikkailuun, joka muuttaa heidän elämänsä ja käsityksensä niin Kielisestä kuin sen asukkaistakin: Kielisestä on ikiaikaisia yhteyksiä muihin maailmoihin ja kylässä asuu avaimenkantaja, joka voi liikkua maailmojen välillä.

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Roona ei ole kuin muut. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että lomareissu Turkuun muuttuukin ihan toisenlaiseksi matkaksi. 

Mervi Heikkilän ”Tuonella kulkijat” kulkee petojen polkuja synkän metsän siimekseen ja Tuonen virran rantaan, ikiaikaisten arvoitusten äärelle. Tuonella kulkijat on Louhi-sarjan II osa.

Romaaneja:

Elina Pitkäkangas: Kuura

Urbaania fantasiaa ja romantiikkaa sekoittava Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa klassisista ihmissusimyyteistä. Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva. 

Samuli Antila: Vasalli

Anton havahtuu Kalevankankaan taisteluiden keskellä ja joutuu mukaan salaperäisen veljeskunnan ikiaikaisiin juonitteluihin. Sotien laineet pyyhkivät yli Suomen. Anton yrittää pysyä hengissä ja ymmärtää, kuka käskee ketä. Löytyykö vastaus ikiaikaisesta Metsästä vai joutuuko Anton metsänpeittoon?

Tiina Raevaara: Korppinaiset

Yön sävyissä hehkuva romaani pakottavasta rakkaudesta 

Johannes palaa isovanhempiensa unohdettuun perintötaloon, jonka aikoo kunnostaa kodiksi itselleen ja kadotetulle rakastetulleen Aalolle. Talo pitää sisällään outoja vihjeitä hänen isänsä kuolemasta, jota hän on pitänyt onnettomuutena, mutta menneisyys pakenee hänen ulottuviltaan aivan kuin Aalo vuosia aiemmin. Isän kohtalo vaivaa Johanneksen mieltä yhä pahemmin. Samalla hänen täytyy voittaa Aalon sydän takaisin puolelleen.

Muutoksia

Juuri nyt syön ohrapuuroa kauhalla suoraan kattilasta, oikoluen novellia ja totean, että ulkona on kaunis päivä.

Kaunis päivä on sisälläkin, sillä eilen luin keskiyöhön sattumalöytöä divarista, (Colin Greenlandin Harmin tiellä -romaania, jonka kansi houkutteli) ja aamulla heräsin näkyyn, joka johti romaanisynopsiksen kirjoittamiseen.

Romaanisynopsiksen.

Ja juuri kun luulin, että en romaanisynopsiksia harrasta. Näköjään tähän ei voi vaikuttaa. Muusat tekevät mitä muusat tekevät. Niin on olo taas kuin riivatulla. Milloin ehdin kirjoittaa kaiken? Haluan kirjoittaa kaiken. Haluan myös selvitä hengissä, koska pian olen rana rupta. Halkean.

***

Tämä vuosi on ollut syvenevän ymmärryksen vuosi. Paperilla minusta tuli kirjailija 2012, mutta sisäinen muutos on tapahtunut paljon hitaammin. Työläisen mentaliteettiin kasvaneen ei olekaan ihan yksinkertaista vastata kirjailijan kutsumukseen. Ymmärtää olevansa taiteilija. Antaa itselleen lupa luoda ja asettua tarinankertojan nahkoihin ilman, että niitä täytyisi välillä riisua pois. Hyväksyä epävarmuus kaikessa, niin omassa osaamisessa kuin toimeentulossa. Minun työni on tärkeää. Se täytyy uskaltaa sanoa ääneen. On tärkeää kertoa tarinoita.

Juuri mikään tässä ammatissa ei kuitenkaan ole helppoa. Voi olla helppoa ajatella, että nyt se seuraa unelmaansa, mutta kirjailijuus on ollut unelma minulle vain pienen hetken, jos ajattelee kaikkia vuosia, joita olen elänyt. Kirjailijuus on kutsumus ja ammatti, ja siitä on muodostunut minulle tapa elää. Elän ja hengitän tarinoita. Toivon, että ne elättäisivät minut, sillä kuulen oven sulkeutuvan takanani.

Tämän kesän jälkeen tulevaisuudessa ei ole muuta varmaa kuin se, että kirjoitan.

***

On myös kauniiden sanojen päivä. Iloinen uutinen sähköpostissa. Naakkamestarin lukenut kollega, joka kiittää siitä, että kirjoitin Ennin tarinan.

Epäröinyt askel vetreytyy jälleen. Uupunut selkä suoristuu.

Minun työni on tärkeää.

Siementeoria

Pitkää, lyhyttä ja keskimittaista. Superlyhyttä. Superpitkää.

Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, sadan sanan raapaleista jo yli tuhanteen sivuun yltäneeseen eeppiseen fantasiasarjaan. Samalla olen myös pohtinut, minkälaisia eroja on erimittaisten tekstien kirjoittamisessa.

Puutarhurilla on teoria. Siementeoria.

Usein idea määrittää tekstin mitan. Idea siis syntyy tietyn kokoisena, siihen on ikään kuin sisäänrakennettuna jokin tietty kaari. Idea on kuin siemen, jossa on kuori. Tarina löytyy sen sisältä. (Joskus käy ilmi, että kovin pieneltä näyttänyt siemen onkin sisämitoiltaan suunnaton. Eihän siemenestä päältä päin välttämättä tiedä, kasvaako siitä kymmensenttinen varpu vai kymmenmetrinen puu.)

Raapaleissani on tyypillisesti yksi idea, joskus kaikuja toisista, mutta epäilen että valtaosa kaiuista ei kuulu muille kuin minulle. Sataan sanaan kun ei mahdu paljon, on keskityttävä tuomaan edes yksi idea ymmärrettävästi ilmi.

Novelleissani alkuidea imee magneetin tavoin kylkeensä toisia ideoita. Näiden varaan rakentuu hyvä tarina, joka kuitenkin mahtuu novellin mittaan. Arvioisin, että kirjoittamissani novelleissa on korkeintaan kolme kantavaa ideaa. Enempää ei mahdu.

Pienoisromaani ei oikeastaan ideatasolla eroa novellista kovinkaan paljon: vain kerronnan laajuus, yksityiskohtien määrä ja henkilögalleria kasvavat. Juoneen tulee pituutta enemmän, kun tapahtumille on tilaa.

Romaani sitten... Siemeniä voi olla näennäisesti yksi, mutta todellisuudessa niitä on pussillinen. Romaani on varsin tuskallinen juuri tästä syystä: on osattava valita oikeat siemenet. Aineksia olisi vaikka mihin, tarinankertojan vainu vetää vasemmalle ja oikealle. Romaanista tilaa löytyy yllin kyllin: sivuhenkilöhahmojen syventämiseen, täyteläisiin sivujuoniin, useisiin näkökulmiin, tunnelmointiin ja maailman pikkutarkkaan kuvailuun.

Eeppinen fantasiasarja sitten...

Kyllä, arvasit oikein. Siemeniä on säkillinen.

Pitkänmatkan laji

Eilinen lounas kirjailijakollegoiden kanssa poiki kaikenlaisia ajatuksia romaanin valmiuden asteista.

Ne ovat erityisen ajankohtaisia nyt, kun naputtelin juuri viimeiset sanat työn alla olleen tarinan raakaversioon. Valmis! tekee mieli huutaa.

Mutta ei se ole. Valmis.

Kirja on valmis vasta kun se on tullut painosta ulos.

***

Kuulostaa äkkiseltään raa'alta, mutta niin se vain on. Valmis käsikirjoitus pöytälaatikossa ei ole valmis romaani -- puhumattakaan melkein-valmiista käsikirjoituksesta, joka muhii siellä muutoksia odottaen. Kustannusohjelmaan hyväksytty käsikirjoitus ei ole valmis sekään: moni kirja on kuollut kustantajan pöydälle syystä tai toisesta.

Milloin kirja sitten ON valmis?

Kun se on painettu ja levityksessä.*

Silloin kirjailija voi päästää irti. Työ tarinan saattamiseksi maailmaan on tehty. (Tietysti voidaan ajatella julkaisua seuraavien markkinointi- ja edustustöiden kuuluvan myös tähän, mutta koska se ei -- toisin kuin tarinan kirjoittaminen -- ole välttämätöntä kirjailijalle, jätän sen laskuista pois. Kirja voi menestyä ihan mukavasti, vaikka kirjailija olisikin erakko. Kirjailijalle vain kirjoittaminen on pakollista.)

Miksi tällä on merkitystä?

Kirjailijaksi haluavia intohimoisia kirjoittajia on paljon. Tarinoiden kertominen, niiden kirjoittaminen, on hyvin intiimiä ja henkilöön menevää, ja tekstien julkaiseminen tuntuu aina jossain määrin siltä, että seisoo alastomana ihmisjoukon edessä. Mitä useammin tunteen kohtaa, sitä paksummaksi nahka kehittyy, mutta taiteentekijä ei saisi kokonaan kovettua koskaan. Kirjailijuus ei ole helppoa, eikä siinä kannata huijata itseään. Itselleen pitää olla niin rehellinen, että joskus joutuu kohtamaan itsestään totuuksia, joiden olisi toivonut pysyvän piilossa.

Tämä rehellisyys ulottuu esimerkiksi siihen, että tunnistaa, tunnustaa, valmiuden asteet niin käsikirjoituksessaan kuin omien taitojensa tasossa. Käsikirjoitus on käsikirjoitus. Romaani on painettu teos, julkaistu.

Voin sanoa, että se ei ole helppoa.

***

Romaanin kirjoittaminen on pitkänmatkan laji. Jokainen etappi, jonka kohdalla tekee mieli huutaa Valmis!, on todellakin etappi niin kauan kunnes kirja on kaupassa halukkaiden saatavilla.

Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Kirjailijaksi kasvetaan vain julkaisujen kautta, eikä kasvu lopu julkaisujen myötä. Jokainen tarina on uusi matka, jokaisen kirjan kohdalla läähättää samojen etappien kohdalla, sylkee verta ja vannoo, ettei koskaan enää.

Siksi niin harvasta on kirjailijaksi. Minusta puolestaan ei ole maratoonariksi.

Mistä sitten motivaatio sen viimeisen taipaleen selättämiseksi?

Itsessäni olen huomannut sisäisen vimman tehdä tarinalleni (tai oikeammin sen henkilöille, joihin olen puhaltanut elämän) niin kuin sille kunniaksi on -- eli saada se julkaistua. Jos on nähnyt sen vaivan ja ponnistelun, että on kirjoittanut tarinan, vähintä mitä voi tehdä on saattaa se kirjaksi asti. Muokata, editoida, stilisoida, hinkata. Tehdä siitä niin hyvä kuin osaa, ja toisten avulla vielä vähän parempi. Kirjahan on ikuinen! Olisi kamalaa, jos se reppana kulkisi maailmalla mitenkuten luotuna.

Ja tämän kunnianhimon rinnalla on osattava tunnistaa, ettei kukaan ole täydellinen, enkä minäkään saa kirjastani täysin typotonta tai mokatonta. On osattava päästää irti.

Jos haluaa kirjailijaksi ihan tosissaan, on valmistauduttava siihen, että tekee käsikirjoituksensa kanssa töitä niin kauan kunnes siitä tulee kirja. On juostava täysi kierros. Tsempparit taipaleiden pengermillä ovat eduksi. Itsetuntemus on eduksi. Maitohapot tulevat varmasti, keuhkojen polte myös. Jokaisella etapilla on muistettava juoda, nauttia hetki siitä aikaansaamisen ja saavuttamisen tunteesta, sillä vaikka maali saattaa olla vielä kaukana, se on hetki hetkeltä lähempänä.

On vain keskityttävä pitämään katse horisontissa ja muistettava, että jokaisen matkan jälkeen kunto on piirun verran kovempi.


*e-kirjan kohdalla painaminen luonnollisesti ei ole vaade valmistumiselle.

Jotkut jäävät kisasta jo kalkkiviivoilla (eli palkinnot, joita ei jaeta)

Kirjavuoden loppu on pullollaan palkintopöhinää. Vaikka kirjallisuuspalkintoja on Suomessa tolkuttomaltakin tuntuva määrä, reilu 60 Wikipedian mukaan, minua on jo jonkin aikaa hiertänyt yhden palkinnon puute: vuoden paras viihdekirja.

Meillä kirjoitetaan muun muassa hienoja historiallisia romaaneja, chick litiä, jännäreitä, spekulatiivista fiktiota ja nuortenkirjoja, jotka eivät pärjää perinteisissä kilpailuissa liiallisen viihteellisyytensä vuoksi. (Tämä on oma arvioni, älähtäkää jos olette tyystin eri mieltä.) Se on mielestäni ymmärrettävää, sillä viihde painii omassa kategoriassaan, sen tarkoitusperät ovat osittain eroavaiset vakavampaan kirjallisuuteen. Vähän sama kuin jälkiruoka yrittäisi osallistua suolaisen pääruoan kilpailuun eikä pärjäisi, koska on liian makea.

Joku saattaa nyt ajatella, että eihän viihdekirjallisuus mitään palkintoja tarvitse -- sen laatua mittaa kirjan myynti. Jos on onnistunut viihdekirja, se kyllä palkitsee kirjailijan ja kustantajan myyntiluvuilla. Väärin. Kotimainen viihde kisaa ulkomaisen käännösviihteen kanssa (siis sama tilanne kuin fantasialla), joten esimerkiksi suomalainen chick lit -romaani räpsyttelee glitter-ripsiään Helen Fieldingin, Candace Bushnellin ja Sophie Kinsellan vieressä. Yritä siinä tulla huomatuksi.

Toiseksi, palkinnottomuus heijastaa myös arvostuksen puutetta. Uskallan nimittäin väittää, että onnistuneen viihderomaanin kirjoittaminen on ihan yhtä työlästä, haastavaa, luovaa ja taitoa vaativaa kuin vakavamman romaanin.

Mutta mikä olisi se taho, joka Vuoden parhaan viihdekirjan valitsisi? (Hei, te kaikki suuret, keskisuuret ja vähän pienemmätkin kustantamot: olisiko ihan tyhmä ajatus, että viihde, jolla kuitenkin kassakirstuun kilisee yritystoiminnalle niin välttämättömiä roposia, saisi julkisen tunnustuksen?)

Entä kuuluisiko Vuoden parhaalla viihdekirjalla olla alakategorioita, koska niitä tosiaan on niin hyvin erilaisissa lajityypeissä?

Tulipa tässä mieleeni yksi toinenkin kirjallisuuspalkintovaje, nimittäin antologiat! Tämä koskisi tosin enemmän spekulatiivisen fiktion lajia, sillä realismin puolella antologiat taitavat olla harvinaisempia.

Entä miten olisi pienkustantamon tai mikrokustantamon julkaiseman teoksen kilpailu?

***

Hyvät lukijat, olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne! Pitäisikö viihdettä palkita? Mikä olisi sopiva taho? Unohdinko tyystin jotakin olennaista?

Kirjallisuuden teini vastaa fossiililautakunnalle

Uusimman Suomen Kuvalehden (25.10.2013) artikkeli "Romaani sairastaa" oli tällaiselle viihdekirjailijalle aika turhauttavaa luettavaa. Siinä toimittaja Riitta Kylänpää haastattelee Tommi Melenderiä, Harri Haanpäätä, Lea Rojolaa, Putte Wilhelmssonia ja Pekka Tarkkaa suomalaisen nykyromaanin surkeuden tilasta.

Minun näkökulmastani aiheesta on menty kysymään kirjallisuuden fossiililautakunnalta. Tunnen itseni teiniksi -- ja varmaan kirjalliselta maultani ja mielipiteiltäni jotain yhtä epämiellyttävää olenkin -- mutta voi nyyh sentään!

Alla poimintoja artikkelista ja ajatuksiani niiden esittämistä väitteistä.

***

Kirjallisuus on menettänyt yhteiskunnallisen merkityksensä.

"Vielä 1960-luvulla kirjallisuus oli keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä. Kokeneet kirjailijat halusivat esittää yhteiskunnasta oman tulkintansa." -- Pekka Tarkka

Teini tässä terve. Me elämme 2010-lukua ja moni asia on valitettavasti muuttunut. Hienoa, jos viisikymmentä vuotta sitten oli kirjallisuus niin puhdasta, että kokeneet kirjailijat siellä esittivät yhteiskunnallisia näkemyksiään sen sijaan, että jotkut viihdekirjailijat olisivat tahranneet ihmisten mieliä joutavanpäiväisillä teoksillaan. On nimittäin selvää, että se naapurin täti lukisi Sitä Yhteiskunnallisesti Merkittävää Romaania, jos Kaari Utriolta ei olisi julkaistu esikoisromaania.

Koska ellei viihdekirjallisuutta olisi, korkeakirjallisuus myisi paljon paremmin. Eikö vain?

Jos nyt oikein ymmärrän yhteiskunnallisuuden merkityksen, annan sellaisen vinkin, että kannattaa avata silmänsä ja lukea vaikkapa sellaista kirjallisuutta kuin tieteiskirjallisuus. Se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Lisäksi esittäisin kysymyksen: saako romaani muuttua? Mikä sen osa on nykyajan digiyhteiskunnassa? Tuskin sama kuin 1960-luvulla.

***

Nykykirjailijat ovat insinöörejä.

"[Putte]Wilhelmssonista nykykirjailijan ammatti-ihanne muistuttaa 1980-luvun Nokia-insinööriä. 'Nykykirjailija kirjoittaa autotallissa kahdeksan tuntia päivässä, vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan. Kirjallisuus ei ole enää boheemiutta vaan työtä.'"

Kyllä ennen oli paremmin, kun taiteilijoiden työ ei ollut työtä vaan inspiraation pirtsakoita purskahduksia. Hei, Putte. Inspiraatio on romaanin kirjoittamisessa tärkeä mauste, mutta ei siitä pääruokaa tehdä. Ilmeisesti siis kirjailijatkaan eivät nykypäivänä osaa olla oikeanlaisia. Insinööriys on silti tästä hommasta kaukana.

Esittäisin kysymyksen: onko kirjailijalla lupa suhtautua kirjoittamiseen kuin mihin tahansa työhön? Onko taide työtä? Viihdekin voi muuten olla taidetta.

***

Romaanit ovat elokuvakäsikirjoituksia.

"'Suuri osa kirjallisuudesta on tv-sarjaa romaanin sivuilla. Teksti on kohtauksellista ja miljöökuvaus rajattua sen sijaan, että luotaisiin kerrontakosmoksia', Tommi Melender arvostelee."

Niin, tervetuloa tosiaan 2010-luvulle. Meidän nuoremmat nykykirjailijat on taidettu marinoida television ja elokuvien ja tietokonepelien visuaalisuudessa ihan lapsesta lähtien. Ei ihme, jos se vaikuttaa siihen miten romaaneja kirjoitetaan ja miten niitä luetaan. Ihminen muuttuu, yhteiskunta muuttuu -- vääjäämättä myös romaani, tuo hitaista hitain media, muuttuu.

Nuoren ero vanhaan on usein se, että menneiden asioiden perään ei tarvitse kitistä, koska niiden olemassaolosta (tai subjektiivisesta hienoudesta) ei tiedä. Vanha voi ryhtyä muutokseen, mutta nuoren ei tarvitse. Sillä nuori itse on muutos.

Kumpi muuten on romaanille tärkeämpää? Että se kirjoitetaan, vai että sitä luetaan?

***

Kirjat ovat makuasia.

"'Toki kirjat ovat makuasia', Lea Rojola jatkaa. 'Olen myös jo niin vanha, että en jaksa innostua loputtomiin kolmekymppisten identiteettikriisin kuvauksista ja parisuhteen mälväämisestä.' [--]Lukijana hän kuitenkin toivoisi, että myös kirjojen pinnan alla olisi jotain. 'Että kirjailijat näkisivät tämän ajan suhteessa johonkin isompaan. Mutta kirjoista puuttuu analyysi, näkemystä ja kyky nähdä asioiden taakse.'"

Hienoa, että kaiken arvottamisen välissä huomataan mainita, että toisille tyhjänpäiväiset kirjat voivat toisille olla merkityksellisiä. Tämä osoittaa huomattavaa näkemystä ja kykyä nähdä asioiden taakse. Kun kerran nykypäivänä kirjoja julkaistaan vuosittain tuhatmäärin, epäilen, ettei Rojola ole lukenut niitä kaikkia. Hän on siis hyvinkin voinut sivuuttaa vahingossa ne teokset, joissa käsiteltäisiin muutakin kuin kolmekymppisten identiteettikriisiä tai parisuhdesolmuja.

Minäkään en niistä muuten kauheasti pidä, vaikka kohdeikää olenkin. Silti olen löytänyt lukuisasti luettavaa kotimaisilta nykykirjailijoilta. Kumma juttu. Mutta tosiaan, makuasioitahan nämä vain ovat.

(Mutta minun makuni on sivistyneempi.)

***

Varokaa, viihdettä!

"Pekka Tarkka jyrähtää: 'Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta. Mutta toki on myös kirjoja, jotka on tehty viihteeksi, emmekä mekään ole niiltä turvassa.'"

Teini älähtää: "Jos kerran täytyy elää tässä hikidigiyhteiskunnassa, kai vähimmäisvaatimus on, että saa lukea sitä mitä huvittaa. Sitä mikä huvittaa; liikuttaa, kiinnostaa, elähdyttää, lohduttaa. Kuten me kaikki tiedämme, ajattelu sattuu."

Mutta kertokaapa tosiaan, te paremmin kaikesta tietävät: miksi viihde lähtökohtaisesti mädättää? Miksi ihmeessä se aina niputetaan yhdeksi ja samaksi köntiksi, kun mielestäni viihteen kirjo on sata sateenkaarta? Joskus nauru on itkua parempi tapa saada viesti perille. Charlie Chaplinkin tämän tiesi.

***

Kirjallisuus on siistiä ja keskiluokkaista.

"'Kirjallisuudesta on tullut ehkä liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Kirjailijat kirjoittavat enää vain toisista kirjailijoista', Haanpää lainaa Arto Salmista."

Tähän ei teini voi sanoa kuin: minkälaiset laput silmillä te oikein niitä kirjoja luette? Katsokaa nyt hyvät ihmiset kauemmaksi kuin Hesarin esikoiskirjapalkinnon ehdokaslistaan. Haastakaa itsenne, laajentakaa elinpiiriänne. Annan vinkin: lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä spekulatiivinen fiktio kaikkine alalajeineen. Sieltä löytyy kapinaa, rosoa ja näkemystä.

Ai mutta olivatko ne viihdettä?

***

Kohtia, joihin tarttua, olisi löytynyt enemmänkin (kuten kotimaisen proosan yksitotisuus ja sen avautumattomuus ulkomaiselle lukijalle), mutta teini alkaa väsyä. Tai menettää kiinnostuksensa, koska sosiaalinen media kutsuu enemmän kuin kirjallisuussaarna. Rojola kiteyttää artikkelissa: "Kirjallisuuselämä on köyhtynyt."

Mitä tähän voisi sanoa? Minä, joka en ole saanut elää sitä kirjallisuuselämän rikkaampaa aikaa, olen varsin tyytyväinen nykytilaan, sillä: kirjailijat kirjoittavat ja lukijat lukevat. Enemmän tai vähemmän.

Kulttuurisnobismin aika on ohi.

Kynnyksellä

Sain tänään Mifongin mahdin editoitua. Käsikirjoitus on ollut sivussa yli puoli vuotta, en ole edes vilkaissut sen suuntaan. Se kävi alkukesästä kustannustoimittajalla keräämässä huomioita, ja nyt se on jälleen hieman parempi. Etenin muutaman kymmenen liuskan päivävauhtia, tein omia merkintöjäni, poistin, lisäsin, tarkensin. Loppua kohti kiristin tahtia. Näin on käynyt ennenkin, kun tarina imaisee mukaansa ja loppuhuipennus lähestyy. Käsikirjoituksessa on nyt noin 88700 sanaa.

Tuntuu käsittämättömältä, että olen saanut aikaan tällaisen kokonaisuuden. Romaanin. Kolmannen kerran.

Ja ihmeellisintä on, että olen jälleen tilanteessa, jossa voin heittäytyä tulevien seikkailujen pariin ja tutkia, mihin Mifonkien matka seuraavaksi vie. Voin keksiä, löytää, kirjoittaa. Romaanimittaisesti, ei vain novellin tai pienoisromaanin verran. Kokopäiväisesti.

Neljäs Mifonki-kirja kulkee työnimellä Mifongin salaisuus, mutta luulen, että siitä tulee Mifongin kätkemä.

Olen kirjoittanut siihen jo ensimmäiset luvut.

***

Aseenkantajan kunnia on luettu Nenä kirjassa -blogissa. Kiinnostuneena seuraan, millä tavalla pienoisromaaniformaattiin suhtaudutaan. Pidempi kuin novelli, mutta lyhyempi kuin romaani... Ja kun kyseessä on vielä sarjan aloitusosa, myös jatkossa on, mitä seurata.

Novellejakin on toki tulossa julkaisuun, mutta niistä sitten tarkemmin lähempänä ajankohtaa. Kaikki Höyryä ja helvetinkoneita -antologian novellit ja muut tekstit ovat tulleet taitosta, joten ei kestä kauan, kun niitäkin pääsee taas lukemaan!

Tuota tuota!

Aina silloin tällöin kirjailijoista puhuttaessa esille jossain vaiheessa nousee sana tuotteliaisuus.

Grafomanian puolella tätä pohdittiin ansiokkaasti Kirsti Kurosen ja Markku Karpion keskustelevassa bloggauksessa Kirja kolmessa vuodessa vs. kaksi kirjaa kuukaudessa.

Aihe nousi mieleeni uudestaan, kun myös NY Timesin samaa aihetta käsittelevä artikkeli In E-Reader Age of Writer's Cramp, a Book a Year is Slacking sattui silmiini. Rapakon takana monet kirjailijat ovat jo vuosia kokeneet paineita julkaista romaanien väleissä novelleja, pienoisromaaneja -- mitä vain maistiaisia, jotka pitäisivät heidät lukijoiden mielissä. Kustantamot laskevat tarkasti, milloin on paras hetki julkaista kirjailijan novelli (kun sen tekee kuusi tai kahdeksan viikkoa ennen kovakantisen romaanin julkaisua, romaanin myynnissä näkyy selvä piikki). Yksi kirja vuodessa ei enää riitä, kun lukulaitteisiin voi hankkia lempikirjojaan mielin määrin, halvalla ja helposti. Ja tietäähän sen omalta kohdaltaankin: lempikirjailijoidensa tuotantoa lukisi mieluusti vaikka kuinka paljon.

Puhutaanko tuotteliaisuudesta sitten hyvässä sävyssä vai ei? Tuotteliaisuus voi olla kirjailijalle luontaista, hänen kirjoittamansa kirjallisuuden lajiin soveltuvaa tai se voi olla pakko, ahdistus ja lopputulosta heikentävä tekijä. Ei ole mitään yhtä sääntöä tai kaavaa, joka pätisi kaikkiin.

Minua sanotaan tuotteliaaksi, ja ehkä sitä olenkin. Olen julkaissut kirjoituksiani nyt vajaan kaksi vuotta. Ajanjakso sisältää kaksi artikkelia, kahdeksan novellia (sekä muutamia julkaisemattomia), kolme romaania (joista yksi on editointivaiheessa) ja yhden pienoisromaanin, joka on tulossa elokuussa. Joku voisi sanoa, että vähempikin riittäisi, keskittyisit laadun varmistamiseen. Mutta jos tekstiä syntyy ja riippumaton julkaisijataho katsoo tekstit julkaisukelpoisiksi, miksi pitäisi himmailla?

Kirjan kirjoittaminen on luova prosessi. Jos jotain olen siitä oppinut, niin sen, että se on hyvin oikukas, yksilöllinen ja ennustettavuudessaankin ennustamaton prosessi. Jokainen luomiskerta on erilainen ja toisaalta samanlainen. Tämä sisäsyntyinen ristiriitaisuus näkyy jokaisen kirjoittajan psyykessä: vainoharhaisuus, epäilys, epätoivo, hurmos kisailevat keskenään pääkopan sisällä. Niinpä on luonnollista, että tuotteliaat joskus epäilevät työnsä laatua ja pelkäävät tuotteliaisuutensa ehtymistä, ja vähemmän tuotteliaat miettivät, saavatko oikeastaan mitään aikaan jos julkaisevat kerran vuodessa tai kahdessa.

 On kuitenkin hyvä muistaa, että lopputuloksen laatua ei välttämättä määritä työhön käytetty aika. Ja että kirjallisuudessa on tilaa niin hitaille kuin nopeillekin kirjoittajille ja heidän tuotoksilleen.

Miten on sinun laitasi, hyvä lukija? Pohditko joskus kirjoittajien tuotteliaisuutta? Oletko huomannut muutosta julkaisujen määrässä tai laadussa? Onko yksi kirja vuodessa liian vähän? Entä te kirjoittavaiset: luetteko itsenne tuotteliaiksi vai kypsyttelijöiksi? Mitä myönteisiä tai kielteisiä seikkoja löydätte näistä kahdesta ääripäästä?

Kirjoittajan pulmia, osa 17. Mikä on kirjani teema?

Teema on ollut minulle pitkään käsite, josta on vaikea saada otetta. Kun esikoiskässärini teemoja kyseltiin, menin suorastaan hämmennyksiin. Mikä ihmeen teema? Niin moni tuntui painottavan teeman merkitystä. Tuntui, että olin epäonnistunut kirjoittajana ellen tunnistanut tekstieni teemoja.

Onko teema siis jotain, mikä kirjoittajan on tekstistään tunnistettava?

Kyllä ja ei.

Kirjoittajan ei mielestäni tarvitse tietää teemaa aloittaessaan kirjoittamaan. Hyvän tarinan voi kertoa ilman, että olisi uhrannut teemalle ajatustakaan prosessin aikana -- ainakaan tietoisesti. Kirjoittamisessa on kuitenkin paljon tiedostamattomia tasoja. Uskon, että teema oleskelee tällä alueella ja alitajunta tekee työtä, vaikka kirjoittaja ei sitä tiedostaisikaan. Jotkut kirjoittajat ovat hyvinkin tietoisia tekstiensä teemoista jo alkaessaan kirjoittaa, ja käsitykseni mukaan teemojen varhaisesta tunnistamisesta voi olla hyötyä esimerkiksi siten, että teksti on jo ensimmäiseltä versioltaan eheä ja kirjoittajan aie selkeä.

Olen yrittänyt hahmottaa teeman käsitettä itselleni näin: romaanimittaisiin teksteihin mahtuu paljon kaikenlaista  -- henkilökuvausta, juonta, ajankuvausta ja niin edelleen -- mutta teemat ovat usein niitä näkymättömiä lankoja, jotka sitovat kaiken yhteen. Teema on kaikessa läsnä, mutta sitä ei varsinaisesti kirjoiteta näkyviin. Tältä pohjalta on melko helppo ymmärtää, miksi teemaa voi olla vaikea hahmottaa aluksi. Se on tekstirivien välissä, valkoista valkoisella.

Monia teemoja voi löytää kirjoittamastaan vasta jälkikäteen, kun aikaa on kulunut. Monesti myös lukijapalautteet auttavat hahmottamaan kirjoittamaansa eri näkökulmasta -- joskus löytyy sellaisiakin teemoja, joita ei ollut tullut ajatelleeksi.

Väittäisin, että jokaisessa tarinassa on teema. Muuten se ei ole tarina. On kuitenkin hyvä huomioida, että tarinassa ei välttämättä ole vain yhtä teemaa. Teemoja voi olla useita, voi olla pääteema ja sivuteemoja. Lienee jossain määrin yksilöllistä, minkä monista teemoista nostaa lukiessaan toista merkittävämmäksi. Eri teemat puhuttelevat lukijoita eri tavalla: teema on myös jossain määrin kuin kaiku, joka vastaa lukijan huutoon.

Teema on hyvä erottaa aiheesta. Esimerkiksi Laulaisin surusi mereen -novellini idea -- ja samalla aihe -- oli kaikessa yksinkertaisuudessaan "merenneito lohduttaa kalastajan vaimoa". Koko tarina rakentuu tämän ympärille ja kiteytyy siihen. Novellin teemoja ovat kuitenkin suru, menetys ja luopuminen. Myös kuoleman voi ajatella olevan yksi teemoista: tämä riippuu hieman siitä, miten lukija novellin tulkitsee. Teemoissa on siis myös tulkinnanvaraa, mikä on yksi niistä syistä joiden vuoksi en ole enää huolestunut ellen kirjoittaessanikaan vielä tiedä tekstin kaikkia teemoja. Kyllä ne sinne tiensä löytävät. Tärkeintä on vuoropuhelu oman tekstinsä kanssa; tärkeintä on kysyä itseltään, mistä tämä kertoo.

Eeppisen fantasian kirjoittajana olen löytänyt myös sen ajatuksen, että teemojen kirjosta voitaisiin päätyä käyttämään vain sanaa elämä.

***

Nyt olisikin mielenkiintoista kuulla: onko teema aiheuttanut päänvaivaa? Mietitkö lukiessasi teemoja? Entä miten sinä näet teeman?

Heikoille jäille astumisesta

Eilen käväisin juhlistamassa runoilija Raution uutukaista, Istu laulu -runokokoelmaa, Tulenkantajien kirjakaupassa. Aina kun tiedän Raution esiintyvän lähistöllä, pyrin paikalle kuuntelemaan. Hänen runoissaan on rehellisyyttä ja paljastavuutta, kekseliäisyyttä ja näkemistä. Ääneen lausuminen tekee niille erityisen hyvää, luo ihoa silittävää elävyyttä. Raution runoissa on shamanistista voimaa. Duo Perikadon esiintyminen tilaisuuden päätteeksi oli oiva siirtymä runon ja musiikin maailmaan.

Haastattelussa tilaisuuden alussa Rautio kertoi, että tekemisen motiivi on jokaisessa runokokoelmassa ollut erilainen (Istu laulu on tosiaan hänen kolmas kokoelmansa). Ensimmäisessä oli näyttämisen halua ja epävarmuutta, joka vaati tyylipuhdasta suoritusta; toisessa enemmän uskallusta ja rajojen kokeilua. Istu laulun kohdalla oli aika astua heikoille jäille, haastaa itsensä ja tehdä uudella tavalla.

Tunnistin hänen sanoissaan kirjoittajan halun uudistua, ravistaa maneerit ja tiedostamattoman toiston, inventoida sanavarasto, heittäytyä uusien tuulien hallittavaksi. En tiedä runojen kirjoittamisesta tarpeeksi, jotta osaisin sanoa, onko prosessissa niin paljon eroa proosan kirjoittajaan kuin kuvittelen, mutta minä -- kirjoitetuista sanoista elävä -- tunnen haikeutta. Uudistun kyllä kaiken aikaa, keskeneräisyyteni on kestävää, mutta minut ankkuroi maahan vielä kirjoittamattomat romaanit, niiden jotka jo ovat minussa. Kuvittelen syntyvien runot keveiksi, puolityhjiksi kangaskasseiksi romaanien kivireen rinnalla. Jos tahdot uutta, voit tehdä sen tänään, nyt. Minun romaanini kirjoitetaan huomenna, aina vain huomenna, ja jos tahdon jotain muuta nyt, romaanini kirjoitetaankin ylihuomenna. Mutta kirjoitettava ne on ennen kuin voi aloittaa jotain aivan uutta. Ennen kuin voi astua heikoille jäille.

(Josta puheen ollen: muun muassa kirjastoapurahat ovat haussa nyt. Voi miten toivonkaan, että saisin tänä vuonna sen verran, että voisin kirjoittaa kivireet tyhjiksi. Ilman kirjoittamista varten otettua vapaata ei näin tule käymään.)

***

Päivässä oli muitakin ilonaiheita: tuleva kirjani oli päässyt Helsingin Sanomien kevään kirjalistan painettuun versioon tänä vuonna. Miinus siitä, että Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Konejumalat puuttui listalta (samoin kuin iso liuta Kariston kirjailijoita) ja siitä, että listan lähtökohtaista vajavaisuutta ei tuotu taaskaan esiin.

Oivalsin muuten yhden lisäseikan, miksi sanomalehtien uutuuskirjalistat ovat kirjailijalle tärkeitä: ne ovat kustantamon katalogin ohella ensimmäisiä merkkejä siitä, että "hei, olen tulossa täältä!". Kirjan itsenäistyminen, sen ensimmäiset sanat kaikkien korville.

Suhdesotku! Eroskandaali! Eli romaani ja sen kirjoittaja

Joskus luulin, että kirjailija tietää kirjastaan kaiken. Onhan hän kirjoittanut sen. Luulin, että hän kysyttäessä osaisi vastata, miten teos sijoittuu edustamansa lajityypin kaanoniin, millä tavoin tuoreesti se käsittelee teemoja, missä esikuvat piileksivät ja niin edelleen. Harva kirjailija on kirjallisuudentutkija -- ainakaan oman teoksensa suhteen.

Tunnen itseni usein tyhmäksi kirjoittamani edessä, kun kuulen tai luen palautetta tekstistäni, julkaistusta tai keskeneräisestä. Kirjoittamaansa katsoo sisältä päin kauan. Lukija, joka kohtaa tekstin kenties vain kerran, kenties kaksi, katsoo ja näkee eri asioita. Hänellä ei ole samanlaista henkistä sidettä tekstin maailmaan ja henkilöihin. Kirjailijalla on viha-rakkaussuhde kirjaansa. Suhteen alku on rajuilma. Rätinää, salamoita ja ajoittaista kaatosadetta. Joskus muta ulottuu polviin asti, joskus tuuli kiskoo eri suuntiin. Tekee mieli luovuttaa. Tekee mieli näyttää. Missään muussa mudassa ei kuitenkaan tarpoisi mieluummin.

Ja silti kaiken tämän jälkeen voi tulla täydellinen kyllästyminen ja tympääntyminen. Välinpitämättömyys. En esimerkiksi jaksa enää riemuita esikoisestani. Se tuntuu kauhealta, sillä kirja on juuri tälläkin hetkellä jonkun luettavana, jonkun viihdykkeenä, jollekin uusi, jollekin ilo. Koska kyseessä on sarja, kaikki sidoslangat eivät toki ole katkenneet, mutta en koe tarvetta selailla (saati lukea!) Mifongin perintöä tai elää kohtauksia uudelleen. Olen kirjoittanut ne ulos itsestäni. Jos kirjasta poimisi lauseen, jossa ei esiintyisi nimiä, en varmaankaan edes tunnistaisi sitä kirjoittamakseni. Kaiken unohtaa lopulta, tärkeänkin.

Kenties on tervettä, että kirja itsenäistyy ja jättää kirjailijan. Kenties vain siten uudelle jää tilaa kasvaa.

Motto ja sen merkitys

Kirjailijalla kai pitäisi olla kolmesataa vuotta sitten eläneen ranskalaisen tai böömiläisen ajattelijan ytimekäs miete ohjenuoranaan, mutta minun kohdallani näin ei ole.

Mottoni olen lainannut urheilumerkki Nikeltä, vaikka urheilullisuus tarkoittaa kohdallani sitä, että osallistuin vaihtelevan urheasti liikuntatunneille koulussa. Tunnit kylläkin muistuttivat enemmän maailmanlaajuista häpäisymenetelmää kuin iloista ryhmäliikuntaa.

Just do it.

Ja siinä se. Lyhyessä lauseessa kaikki, mitä tekemiseen tarvitaan, sillä kirjoittaminenkin on nimenomaan sitä: tekemistä. Voi suunnitella ja lukea teorioita ja opiskella luovaa kirjoittamista ja lukea kirjoja, mutta loppujen lopuksi tekstejä ei saa aikaiseksi ellei niitä kirjoita.

Lause on siitäkin mainio, että se sopii oikeastaan minkä tahansa työn aloittamiseen. Pitäisikö tiskata? Just do it. Kaipaako pakastin sulattamista? Just do it. Onko aikomus opetella oikeinkirjoittamista? Just do it.

Mottooni kiteytyy kaiken hyvän lopullinen totuus: yksinkertaisuus. Kaikesta on löydettävissä punainen lanka, ydin, johon keskittymällä suuriltakin kokonaisuuksilta tuntuneet tehtävät pilkkoutuvat hallittavaksi kokonaisuudeksi. Romaania ei pysty edes aloittamaan, jos miettii sen puuduttavia päätösvaiheita: loputonta seulontaa, korjailua, hiomista. Tunnetta, että eikö tämä koskaan lopu. Eikö se ole jo valmis. Vieläkö täytyy palata tekstin äärelle. On ajateltava alkujuurta, tarinan lähdettä, omaa sisintään, ja sitten vain tehtävä.

Onko teillä, hyvät lukijat, mottoa? Jotain ajatusta, mietelmää tai ohjetta, joka kannustaa ja tuo lohtua?