Heikoille jäille astumisesta

Eilen käväisin juhlistamassa runoilija Raution uutukaista, Istu laulu -runokokoelmaa, Tulenkantajien kirjakaupassa. Aina kun tiedän Raution esiintyvän lähistöllä, pyrin paikalle kuuntelemaan. Hänen runoissaan on rehellisyyttä ja paljastavuutta, kekseliäisyyttä ja näkemistä. Ääneen lausuminen tekee niille erityisen hyvää, luo ihoa silittävää elävyyttä. Raution runoissa on shamanistista voimaa. Duo Perikadon esiintyminen tilaisuuden päätteeksi oli oiva siirtymä runon ja musiikin maailmaan.

Haastattelussa tilaisuuden alussa Rautio kertoi, että tekemisen motiivi on jokaisessa runokokoelmassa ollut erilainen (Istu laulu on tosiaan hänen kolmas kokoelmansa). Ensimmäisessä oli näyttämisen halua ja epävarmuutta, joka vaati tyylipuhdasta suoritusta; toisessa enemmän uskallusta ja rajojen kokeilua. Istu laulun kohdalla oli aika astua heikoille jäille, haastaa itsensä ja tehdä uudella tavalla.

Tunnistin hänen sanoissaan kirjoittajan halun uudistua, ravistaa maneerit ja tiedostamattoman toiston, inventoida sanavarasto, heittäytyä uusien tuulien hallittavaksi. En tiedä runojen kirjoittamisesta tarpeeksi, jotta osaisin sanoa, onko prosessissa niin paljon eroa proosan kirjoittajaan kuin kuvittelen, mutta minä -- kirjoitetuista sanoista elävä -- tunnen haikeutta. Uudistun kyllä kaiken aikaa, keskeneräisyyteni on kestävää, mutta minut ankkuroi maahan vielä kirjoittamattomat romaanit, niiden jotka jo ovat minussa. Kuvittelen syntyvien runot keveiksi, puolityhjiksi kangaskasseiksi romaanien kivireen rinnalla. Jos tahdot uutta, voit tehdä sen tänään, nyt. Minun romaanini kirjoitetaan huomenna, aina vain huomenna, ja jos tahdon jotain muuta nyt, romaanini kirjoitetaankin ylihuomenna. Mutta kirjoitettava ne on ennen kuin voi aloittaa jotain aivan uutta. Ennen kuin voi astua heikoille jäille.

(Josta puheen ollen: muun muassa kirjastoapurahat ovat haussa nyt. Voi miten toivonkaan, että saisin tänä vuonna sen verran, että voisin kirjoittaa kivireet tyhjiksi. Ilman kirjoittamista varten otettua vapaata ei näin tule käymään.)

***

Päivässä oli muitakin ilonaiheita: tuleva kirjani oli päässyt Helsingin Sanomien kevään kirjalistan painettuun versioon tänä vuonna. Miinus siitä, että Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Konejumalat puuttui listalta (samoin kuin iso liuta Kariston kirjailijoita) ja siitä, että listan lähtökohtaista vajavaisuutta ei tuotu taaskaan esiin.

Oivalsin muuten yhden lisäseikan, miksi sanomalehtien uutuuskirjalistat ovat kirjailijalle tärkeitä: ne ovat kustantamon katalogin ohella ensimmäisiä merkkejä siitä, että "hei, olen tulossa täältä!". Kirjan itsenäistyminen, sen ensimmäiset sanat kaikkien korville.

Kaikkea muuta kuin pahan onnen päivä

Ehdin messuille. Aloitin päiväni kukon pieremän aikaan, jotta ehtisin. En olisi mitenkään voinut odottaa lauantaihin, mitä oikein kuvittelin?

Ja sitten, kun ensimmäistä kertaa elämässäni kuljen messuille sisään ovesta, jossa lukee Esiintyjät/Press, huomaankin viivytteleväni. Hyvä on, halli on iso ja tupattu täyteen viiniä, teatteria ja kirjoja ja mitä muuta. Suunnistaminen kestää hetken. Vastaan tulee Sanasadon pöytä. Vaihdan muutaman sanan runoilija Juha Raution kanssa. Hivuttaudun eteenpäin. Pieni Kirjakauppa häämöttää etuvasemmalla. Jo kaukaa näen pöydissä Kariston kirjojen tuttuja kansia.

Seisahdun niistä sellaisen eteen, jota olen yrittänyt kuvitella kirjana pitkään.

Mikä on ensiajatukseni Mifongin perinnöstä?

Että se on kaunis. Se näyttää siltä, mihin itse tarttuisin innoissani lukijana. Se on juuri sopivan paksuinen. Oikea kirja, kovakantinen ja tyylikäs. Houkuttelevan mystinen.

Ehkä odotin, että tuntisin enemmän jotakin. Haikeutta? Paniikkia? Eroamiskipuja? Mutta ei. Tunnen pääasiassa syvää tyytyväisyyttä. Kirja näyttää huipennukselta vuosien puurtamiselle. Kiitos karistolaisille ja osaavalle painolle!

***

Tapahtui perjantaina messuilla muutakin. Kun olin toipunut esikoiseni kohtaamisesta silmästä silmään, jäin seuraamaan Kariston kirjailijoiden esiintymisiä. Tiina Forsman kertoi esikoisdekkaristaan Annikki Nissinen selvittää murhan. Sain vihdoin nimikirjoituksenkin! (Mehän olemme paitsi kirjailijakollegoita, myös samalta Kohti mestaruutta -kurssilta.) Kirsti Kuronen kuvasi koskettavasti Omenapuu laulaa -teoksen syntyä ja ajatusta siitä, kuinka tärkeitä unelmat ovat.

Oli ihana myös tavata kustannustoimittajaani ja muita karistolaisia kasvotusten ja tutustua Taija Tuomiseen, joka haastattelee muiden muassa meitä fantasiapanelisteja sunnuntaina.

Ja kohtasinpa yllätyksenkin, johon en ollut ehtinyt varautua: nimittäin jaoin eilen ensimmäiset nimikirjoitukseni! Neljä kappaletta kaiken kaikkiaan, ja aina jouduin lainaamaan joltakulta kynää, kun itseltäni löytyi vain värillinen tussi. Kai täytyisi alkaa pitää mukanaan kuulakärkikynää, ainakin jos menee messuille...

(Se on muuten hassua puuhaa, kun aikuisena alkaa harjoitella nimikirjoitusta. Enhän minä voi käyttää samaa, jonka raapustan virallisiin papereihin.)

Kaiken kaikkiaan perjantai oli niin onnistunut, että viikonlopusta on tulossa ikimuistoinen.