29.6.2012

Lisää arvioita

Mustemaailmani -blogissa on tänään ilmestynyt arvio Mifongin perinnöstä.

Näissä tunnelmissa onkin mukava lähteä viikonloppua viettämään: luvassa on kirjailijatapaaminen ja Osuuskumman ensimmäisen julkaisun, Kumman rakkaan, julkistamisjuhlat Helsingissä. Kirjoittaminen jää tällä kertaa vähemmälle, mutta olen yrittänyt kompensoida sitä etukäteen editoimalla joka ilta Mifongin aikaa. Jäljellä on enää nelisenkymmentä liuskaa, joista osan kimppuun pääsen tänä iltana. Työ siis etenee.

Iloista viikonloppua itse kullekin!

27.6.2012

Lukija-arvioita ja muita kuulumisia

Iloni on ollut kuluvalla viikolla suuri, sillä Mifongin perintö on saanut lisää lukijoita kirjoittamaan kokemuksistaan!

Lankakeiju naputteli Kirjojen rakastaja -blogiinsa tällaisen kirjoituksen.

Salla P. puolestaan kirjoitti arvion Kirjavinkeissä.

Kummasti sitä sai jälleen lisäpotkua toisen osan työstämiseen: nyt on enää sata liuskaa editoimatta Mifongin ajan käsikirjoituksesta! Yksi juonellinen muutosharkinta tarvitsee vielä tarkkaa puntaroimista, mutta oletettavasti sen jälkeen  jäljellä on enää sanatason korjauksia taittoversion parissa. Taittoversion saan tosin hyppysiini vasta kuukausien ja kuukausien päästä: aikataulut kaikkinensa ovat vielä auki.

Olen alkanut pikkuhiljaa työstämään piirroksia siltä varalta, että niitä käytettäisiin tässäkin osassa samaan tapaan kuin Mifongin perinnössä. Senkin vasta aika näyttää -- toivottavasti Mifongin aika.

25.6.2012

Kotimaista en lue

Tämä ei ole syyllistävä kirjoitus. Jokainen saa lukea puhtain mielin juuri sitä, mitä haluaa, loukkaantua tästä ei pidä.

Kuitenkin, kun nyt olen itse sovittelemassa alkutuottajan saappaita jalkoihini, olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä, miksi niin moni lukija tarttuu kotimaiseen kirjaan ennakkoluuloisena -- tai jättää kokonaan tarttumatta, koska kirjoittaja on suomalainen tai tapahtumat sijoittuvat Suomeen.

Kotimaisuus on hyvä ja kannatettava asia niin monessa muussa: ruuassa, päivittäistavaroissa, huonekaluissa... Miksi se ei olisi myös kirjallisuudessa? Lähiruoka on in, mutta paikallista kirjailijaa tuskin huomioidaan kotiseudun kirjakaupoissa, jotka ovat pääasiassa valtakunnallisia ketjuja (jos kivijalkakauppoja ylipäätään kaupungissa on). Kirja saa etupöytäpaikan joko valtakunnallisesti tai ei ollenkaan.

En ole sen parempi kuin muut: nuoruudessani oli vähintään kymmenvuotinen jakso, jolloin en lukenut kotimaisia kirjoja. En yhden yhtäkään. Syy? Ne olivat arkisia. Tylsiä. Liian kotoisia, en vain halunnut eläytyä henkilöön nimeltä Matti tai Mari. En halunnut kulkea tarinan mukana Loimaalla. Ei, henkilön nimessä piti olla mahdollisuus eskapismiin ja arjen unohtamiseen. Jotain, mikä ei haissut loskassa liotetuille tumpuille ja makaronilaatikolle.

Entä nyt? Eskapismi ja romantisointi ovat vallalla lukumaussani edelleen, mutta kotimaista on luettava jo pelkästään kielen vuoksi. Hätäiset käännöskirjat saavat sormeni kouristelemaan: niin kovasti tekisi mieli tarttua punakynään. Mutta kun raottaa taattua kotimaista, kielen puhtaus suorastaan hivelee sielua. Tämä on kieli, jolla kirjoitan; tämä on tapa, jolla suomeksi ajatellaan.

Eikä tarjolla ole vain halkopinoproosaa tai tiskirättitarinoita. Ehei, kun jaksaa nähdä hieman vaivaa, median päällyskerman alta paljastuu monenmoisia kerroksia ja kirjailijoita, joista ei aiemmin ole kuullutkaan. Löytyy juuri niitäkin lajityyppejä, joiden edustajia ei uskonut kotimaan tarjoavan. Meillä vain on niin paljon kirjailijoita, että kirjastoihinkaan he eivät  mahdu kaikki esille.

Mielenkiintoista olisi kuulla, mistä nämä ennakkoluulot oikein juontavat. Onko niille mitään perusteita? Onko tosiaan niin, että kotimainen on pettänyt lukijansa joltain osin sen verran pahasti, ettei uusille anneta mahdollisuuksia? Vai onko kyse siitä, että kaikki ulkomailta tuleva on lähtökohtaisesti paremmin tehty (ja jos jo siellä itsensä läpi lyönyt, niin luottamus siihen, että teksti on hyvää, on lukijalla suurempi?) Se lienee tosiasia, että intohimoinen lukija tutustuu ulkomaiseen antiin siksikin, että omaa makua kiinnostavia kirjoja ei kotimaan tarjonnassa ole riittävästi. Jos kirjailija kirjoittaa yhtä kirjaa vuoden, lukija voi hyvinkin ahmia sen päivässä. Ja jos jonkin tietyn genren kirjoittajia löytyy Suomesta esimerkiksi viisi, koko vuoden anti yhden lajityypin osalta on viikossa luettu.

Kun seisoskelin kirjakaupan tyrkkypöytien edessä, kyllä sydäntäni hieman kirpaisi, kun etualalla kotimaisen tarjonnan sijaan oli ulkomaisia kirjoja vaikka varastohyllystä näkyi löytyvän uusia kotimaisiakin. Sitä kirjakaupat tarjoavat, mitä ihmiset varmasti ostavat. Ja ihmiset ostavat sitä, mitä kirjakaupat tarjoavat.

Tarina on universaali, oli se sitten alkuperäiskieleltään mikä hyvänsä. Toivon silti hartaasti, että kotimainen kirjallisuus pitää pintansa, sillä se on osa kansallista identiteettiä. Kirjat ovat ikuisia ja ne, joita kirjoitamme nyt, ovat rakentamassa tulevaisuuden ihmisille kuvaa siitä, mitä luimme ja ajattelimme 2010 -luvun alussa.

21.6.2012

Runoja selkämyksistä

Tartuin hauskaan ja inspiroivaan kirjankansirunohaasteeseen, joka kiertää blogeissa. Istahdin hetkeksi sängylle ja annoin katseeni poimia kirjahyllyä raidoittavista selkämyksistä valmiita sanoja ja ajatuksia. Miten rentouttava luovuudenharjoitus kirjoitusviikonlopun alkuun! Kas, tässäpä tulos:




Tervetuloa Paratiisiin,

     yön kirkas tähti

Valon reunalla julkeat tornit,

Puiden juurilla veden paino,

          kävelevä käsi, valitut novellit, kirjavaras Marie.


Oi tule katsomaan

sirkuksen miehiä;

tavallisia ihmeitä lasin läpi.


Miten niin valo

näkymätön mies, sarvipää.

Haudantakainen elämä aikansa rikos.


Kun tähti putoaa

-- paluu pimeään.


Nuku, unohdettu Ombria, nuku!

***


Valoisaa ja lämmintä keskikesän juhlaa!

20.6.2012

Saanko esitellä: Osuuskumma!

Tänä keväänä olen ollut mukana perustamassa kustannusosuuskuntaa nimeltä Osuuskumma. Julkaisemme sellaista spekulatiivista fiktiota, jonka päälle perinteiset kaupalliset kustantamot eivät ymmärrä, mutta mitäpä minä enempää siitä höpisemään, voitte lukea täältä sen itsekin!

Ihastuin osuuskunnassa erityisesti siihen ajatukseen, että alkutuottajat saisivat tuotteitaan myytyä ilman lukuisia välikäsiä ja kykenisivät monipuolistamaan kirjamaailman tarjontaa sellaisilla julkaisuilla, joita he itsekin tahtoisivat lukea, mutta joita eivät kotimaan tarjonnasta löydä. Me kirjoitamme ja kuvitamme ja toimitamme ja taitamme itse siihen pisteeseen asti, kuin pystymme. Jos eteen tulee ajanpuute tai taidonpuute, hankimme osaamisen ja ajan osuuskunnan ulkopuolelta. On kaksi asiaa, josta emme tingi: työn laatu ja spefiys.

Niinpä sitä esikoiskirjailija huomasi äkkiä olevansa yhteisöllisessä kustannustoiminnassa mukana. Kaikenlaista mielenkiintoista touhua on tullut tehtyä: myös sellaista, millä ei ole kirjoittamisen kanssa mitään tekemistä. Uusia ihmisiä ja uusia haasteita pulpahtelee koko ajan lisää.

Vaikka kirjoittaminen ja kuvittaminen ovat ytimeltään yksinäistä puuhaa, osuuskunta varmistaa osaltaan sen, että apua ja tukea on saatavilla, kun sitä osaa pyytää. Yhtäkkiä ympärilläni on oikea työyhteisö, joka pistää vauhtia luovuuden roottorilapaan.

Toivon Osuuskummalle pitkää ja ansiokasta tulevaisuutta!

17.6.2012

Mikä paikka, mikä aika?

(Tämä teksti sisältää kirjan maailmaan liittyviä paljastuksia.)

Olen saanut kaksi aivan samanlaista lukijapalautetta siitä, että Mifongin perintöön oli vaikea päästä kiinni, koska paikka, jossa asiat tapahtuvat ja aika, jota eletään, ovat niin epämääräisiä. Lukija ei ole kyennyt kiinnittymään tekstiin.

Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista (ei suinkaan huolestuttavaa), sillä lukijat ovat kumpikin henkilöitä, jotka eivät ole lukeneet aiemmin fantasiaa -- muuta kirjallisuutta kylläkin. He ovat myös suurta ikäluokkaa, jolle fantasiagenre lienee melkoisen etäinen asia ylipäätään. En siis usko, että vika on kirjassa vaan lajityypin outoudessa.

Mifongin perinnössä maailma on nimeltään Maailma. Ensiaukeaman kartta toimii lukijalle edes jonkinlaisena ankkurina. Olen tietoisesti välttänyt käyttämästä tarinan yhteydessä ajanlaskua. Määreet ovat epätarkkoja (vuosi, päivä, tunti) eikä missään vaiheessa avata sitä, ovatko nämä samanmittaisia kuin meidän todellisuudessamme. Vuodenajat toimivat näkyvimpänä mittarina siinä, minkälaisissa aikajaksoissa tarina ja juoni kulkevat.

Entä kulttuurit ja niiden kehitys sitten? Lukija vaivaa päätänsä turhaan, jos hän alkaa kovasti selaamaan historian kirjoja selvittääkseen, milloin ruutiaseet yleistyivät, oliko noin tarkkoja kelloja ollut siihen aikaan tai minkälainen vimpain on milloinkin keksitty. Mifonkisarja sijoittuu maailmaan, joka ei seuraa meidän maailmamme kehityskaarta millään tavoin orjallisesti. On myös hyvä huomata, että edes meidän tuntemassamme historiassa monet keksinnöt eivät esiinny samaan aikaan kaikkialla. Yhä vieläkin jossain metsästetään myrkkynuolilla lannevaatteessa, vaikka toisaalla käytetään teknisiä pukuja ja tuliaseita. Olen halunnut tuoda tämänkaltaista erilaisuutta myös Mifonkisarjaan. Keskimantereelta voi välittyä hyvinkin keskiaikainen tunnelma, mutta Itämantereella ruksuttavat painokoneet ja kahvilat kuuluvat katukuvaan.

Sepitteen on kuitenkin oltava uskottavaa, jotta lukija pystyy samaistumaan tarinaan. Kirjailija on epäonnistunut, jos kirjaan eksyy elementtejä, jotka repäisevät irti tarinasta. Teksti on käyty tiheällä kammalla läpi ja toivon, että pahoilta mokilta on vältytty, mutta tarkkaavaiset lukijat ovat poimineet tarinasta sellaisia keksintöjä kuin "santapaperi" ja "tulitikku" ja kyseenalaistaneet niiden olemassaolon. Uskokaa pois, olen punninnut näitä keksintöjä pitkään ja hartaasti ja miettinyt, kuuluvatko ne kyseisiin kulttuureihin. Vasta kun olen löytänyt perustelut niiden käyttämiselle sanatarkasti (kummassakin kyse on erittäin kuvaavasta sanasta, kuten suomen kielestä löytyy paljon), olen hyväksynyt niiden jäämisen tekstiin. Santapaperia on osattu tehdä meidänkin maailmassamme melko kauan, joten on perusteltua, että kirjan kulttuurissa se on olemassa. Tulitikun ei puolestaan ole mikään pakko syttyä samojen aineiden vaikutuksesta kuin olemme tottuneet.

Fantasiagenre on satujen jälkeläinen, siitä ei pääse mihinkään. Sadut tunnetusti alkavat "olipa kerran, kauan kauan sitten, linna eräässä valtakunnassa" -tyylillä, joka heti vinkkaa lukijalle, että nyt ei paikalla eikä ajallakaan ole niin väliä. Tarinalla (tai opetuksella) on.

Siitä kävin miettimään: entä jos kirjan alussa olisi lyhyt fiktiiviseen muotoon puettu lukuohje? "Tarina tapahtuu maailmassa, joka sijaitsee samankaltaisella planeetalla kuin tuntemamme Maa. Kulttuuri, johon päähenkilömme X kuuluu, elää tarinan alkaessa vuotta 666."

Turhan scifihenkistä vai helpottava kaide, johon fantasiaan tottumaton lukija voi tukeutua?

12.6.2012

Kirjoittajan pulmia, osa 14. Kynnyksiä: lukijan odotukset

Mifongin perinnön julkaisusta on kaksi kuukautta ja minulla on ollut aikaa hieman mutustella tuntoja esikoiskirjailijana. Kiitos runsaan lukijapalautteen minulle on avautunut aivan uudenlainen ikkuna kirjailijan maailmaan. Vaikka palaute innostaa, se saattaa myös luoda paineita.

Ennen kaikkea lukijoista on tullut todellisia. Heillä on odotuksia. He haluavat hyvälle tarinalle vielä paremman jatkon ja tietenkin aivan järjettömän tyydyttävän lopun. Ensimmäisen kirjan kanssa lukijat olivat suuri tuntematon ja etäinen Jokin. Nyt helposti tuntuu siltä, että he ovat hiirenhiljaa odottava yleisö auditoriossa ja minä olen se, joka hikoilee spottivalossa alassuin käännetty silinterihattu kädessä ja toivoo, että hatusta löytyy muutakin kuin hilsettä.

Kirjoitusvaiheessa kirjailijan on aktiivisesti pyrittävä unohtamaan lukijat ja päästää heidät mieleensä vasta kun editointi alkaa. Muuten hommasta ei tule mitään, kynnys sen kun kohoaa ja ajatukset siroavat sen seitsemään tuuleen. On mahdoton miellyttää kaikkia, joten paras kun ei yritä miellyttää ketään muuta kuin itseään (ja mahdollisesti kuunnella kustannustoimittajaansa -- ainakin puolella korvalla).

Olen helpottunut siitä, ettei minun tarvitse lähteä luomaan toista osaa Mifonkeihin alusta alkaen. Tarina on jo koossa, joskaan ei valmis. Lukijoiden odotukset ainoastaan siivittävät kirjailijan intoa saada tarina ansiokkaasti kansien väliin: eivät pakota luomaan jotain, joka ei ole vielä valmis.

Tämän kirjoituksen ei missään nimessä ole tarkoitus olla napinaa lukijapalautteesta. Ei, lukijapalaute on mahtavaa eikä sitä koskaan voi saada liikaa. Mutta julkaisemisen myötä on jonkinlainen muutos tullut siinä, miten suhtautuu kirjoittamiseen: missä painopiste sijaitsee. Ehkä tämä on ohimenevä prosessi, jonka jokainen julkaiseva kirjoittaja käy lävitse. Ehkä tasapainon hakeminen lukijoiden odotusten nostamien paineiden ja oman luovuutensa elinvoiman välillä on läpi uran jatkuva tila. En tiedä.

Mutta olen alkanut hahmottaa yhä paremmin, että kirja on vuoropuhelua.

7.6.2012

Juuri nyt (Osa 2)

Juuri nyt olen siellä, missä on hyvä olla. Huolimatta siitä, että takana on 12-tuntinen työpäivä. Huolimatta siitä, että eräs novelli, jonka haluaisin niin niin kirjoittaa, ei ole vielä kypsä tulemaan ulos. (Vaan kuka tietää, onhan viikonloppu edessä.)

Nimittäin Mifongin perintö on saanut jälleen lukijapalautetta. Kettu on kirjoittanut kirjasta niin innostavasti, että minun tekee tältä istumalta mieli mennä jatkamaan tarinaa. Kiitos, ihanaiset lukijat, kun kerrotte mitä kirjasta piditte! Se antaa voimia koitokseen, jota romaanin kirjoittamiseksi kutsutaan, ja uskoa siihen, ettei ole tarinoitsijana aivan kehno.

Lisäksi esikoiskollegat Elina ja Kristiina iloitsevat kirjojensa julkaisuista. Mifongin perinnön julkistamisesta on vielä sen verran vähän aikaa, että juovun itsekin, kun seuraan heidän iloaan.

Kesäistä viikonloppua!

P.S. Myös Keskisuomalaisessa ilmestyi arvio, Loikkasen käsialaa sekin, mutta erilainen kuin Lapin Kansassa ilmestynyt arvio.

5.6.2012

Kirjan (ja kirjailijan) julkisuudesta

Vaikka kirjailijan on mahdollista kirjoittaa salanimellä, olla antamatta haastatteluja ja tietoa yksityiselämästään, kirjailijuus on silti julkinen ammatti, koska kirjailijan luovuuden tulos, kirja, on julkinen ja kenen tahansa luettavissa.

Mielestäni jokaisen esikoiskirjailijan on hyvä miettiä oma suhteensa julkisuuteen. Olla selvillä siitä, kuinka paljon itsestään haluaa kertoa ja kenelle.

Kirjoittaminen itsessään ei ole sosiaalista tai kovin ulospäin näkyvää toimintaa siinä vaiheessa, kun se on vasta pöytälaatikkokirjoittamista ilman tavoitteita julkaisusta. Tai silloinkaan, kun käsikirjoitus on valmis ja sitä tarjoaa luettavaksi joukolle, jonka kirjoittaja itse on päässyt valitsemaan. On itse asiassa todella hurjaa minkälaisen muodonmuutoksen kirjoittajan omasta pienestä tarinanidusta syntynyt käsikirjoitus käy läpi, kun siitä tulee kustannettu kirja toimittajineen, kuvittajineen ja ISBN-numeroineen. En tiedä onko se yleistä esikoiskirjailijoiden parissa, mutta joskus silmäilen Mifongin perintöä pelonsekaisella kunnioituksella. Niin paljon muutakin on kansien välissä kuin sanoiksi painettu tarina: vuosien työtä ja hiomista ja leikkaamista, muualla tapahtuneen elämän suruja ja iloja, matkustamista, keskusteluja, epätoivoa ja uupumusta. Rivien väliin ovat jääneet näkymättömällä musteella kirjoittajan haaveet, sitkeys, pelot ja kunnianhimo. Ne eivät näy lukijalle. Lukija, pelottava Kuka Tahansa, voi repiä kirjan sivut takan sytykkeiksi, antaa lemmikkikaninsa nakertaa kannen pilalle, tuhahdella ja hymähdellä eikä yhtään ymmärtää -- tai edes haluta ymmärtää -- kuinka pienestä kaikki on lähtenyt ja kuinka suurella vaivalla ja onnella loppuun saatettu. Heidän ei tarvitse nähdä ihmettä, sillä kirjakin on vain kirja. Esine, unohdettavissa, myytävissä, lahjoitettavissa. Jollekin se voi muodostua tärkeäksi, mutta siitä kirjailija ei välttämättä koskaan kuule.

Kirjailijuus on edelleen ihmisten mielestä jotain erityisen hienoa, vaikka kirjailijoita on niin runsaasti, että niihin kompastelee eri medioissa tavan takaa siitä huolimatta, että heistä esiintyy siellä vain jäävuoren huippu. Siitä ei pääse mihinkään, että julkisuus lisää näkyvyyttä. Se, kuinka paljon näkyvyys vaikuttaa myyntiin, on minulle arvoitus eikä suurin kiinnostuksen kohde, mutta kirjan tekijänä koen velvollisuutta ilmoittaa maailmalle, että esikoinen on olemassa, lukekaa te, joita se saattaisi ilahduttaa.

En tiedä onko se suomalainen erityispiirre, mutta joskus kuulee kirjailijasta sanottavan pahansuopaan sävyyn, että se on julkisuustyrkky, aina tunkemassa itseään joka paikkaan. Tämä ärsyttää minua suunnattomasti. Arvaatteko miksi? Koska minulle tulee tunne, että kirjailijaa arvostellaan sellaisesta ammattiin liittyvästä asiasta, joka monella ei tule koskaan omassa ammatissaan esille. Kirjailija on kirjansa airut. Miksi olisi häneltä väärin kertoa maailmalle kirjansa olemassaolosta? Tutteja ja vessapaperia saa mainostaa, mutta kirjailijan naama kirjansa vieressä voi joitakin ärsyttää suunnattomasti. Tietysti katkeruuttakin voi olla lausahduksen taustalla, jos joku, joka olisi näkyvyyttä työlleen halunnut, ei ole sitä saanut.

Miten sitten julkisuuteen pitäisi suhtautua?

Joillekin se on joka tapauksessa välttämätön paha, toiset voivat jopa nauttia esilläolosta ja oman työnsä esiintuomisesta. Ihmisten persoonat ovat erilaisia. Tärkeintä lienee pitää jalat maassa ja suhteellisuudentaju pääkopassa. Kannattaa miettiä mitä haluaa julkisesti ihmisten itsestään tietävän. Nykyään facebookien, twittereiden, blogien sun muiden yhteisöpalveluiden maailmassa yksityisyydensuojaamisasiat ovat toivottavasti olleet jo aikaisemminkin mielessä, mutta julkisesti kiinnostava ammatti voi lisätä ei-niin-positiivisten ilmiöiden määrää.

Tämän kaiken keskellä jännää on se, että vaikka kirja on julkinen, lukukokemus on hyvin henkilökohtainen.

Miten on laitanne, hyvät jo julkaisseet lukijat? Oletteko miettineet julkisuutta ja rajojanne vai onko se ihan turhanpäiväistä hommaa?

Entä te muut? Ottaako pannuun se, että aina samat kirjailijat pyörivät naistenlehdissä ja televisiossa, paljastelevatko julkkiskirjailijat liikaa vai onko näillä asioilla loppujen lopuksi mitään merkitystä?

1.6.2012

Kurkistus kliseekomeroon

"Keksi jotain omaperäisempää."

Ylläoleva neuvo on yksinkertainen, mutta yllättävän vaikea toteuttaa. Olisi mukava uskoa, että jokainen meistä on ainutlaatuinen, mutta jos näin olisi mielikuvituksenkin suhteen, kliseitä ei olisi koskaan päässyt syntymään. Ihmiskunnan johdotukset kulkevat tietyllä tavalla. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kulttuurisidonnaisia kliseet lopulta ovat. Entä kuinka tarttumiskykyisiä?

Klisee muodostuu toistosta. Ahkeralle nelikymppiselle lukijalle puulta maistuu moni sellainen teos, joka saa teini-ikäisen silmät loistamaan. Taasko tätä samaa, huokaa nelikymppinen, kun lehteilee sivuja, joilla punatukkainen karkuriprinsessa kohtaa tumman muukalaisen ja rakastuu.(Ja se, yhdessä kasvutarinan kanssa, on koko jutun juoni.) Hän hakee pahoinvointilääkettä, kun lopussa paljastuukin, että kaikki oli unta tai kyseessä oli virtuaalitodellisuus. (Totuuden nimissä on sanottava, että tässä tapauksessa luettavana oli varmastikin pöytälaatikkokirjoitus. Ei kai kukaan tällaista enää julkaise.)

Fantasia on oiva kliseiden temmellyskenttä. Asiat, joihin nuorena lukijana ihastuu, kuten esimerkiksi valkotukkaiset haltiat, salaperäiset velhot, tultasyöksevät lohikäärmeet ja kaikkivoipainen magia, ujuttautuvat herkästi omiinkin tarinoihin. Tulee kirjoittaneeksi eräänlaista fanfictionia. Kymmenen vuoden päästä -- ja etenkin jos haaveilee sopimuksesta kaupallisen kustantajan kanssa -- tilanne on kuitenkin toinen. Kliseekomerosta on päästävä ulos. Fantasian kliseitä on oikeastaan tarpeetonta käsitellä tässä sen enempää, sillä niistä löytyy paljon listauksia. Yksi mainioista on Kosmoskynässä ilmestynyt Petri Hiltusen artikkeli.

***

Ylipäätään jos kirjoittaa johonkin tiettyyn genreen, kannattaa genrekirjallisuus olla edes jollain tasolla hallussa. Kukaan ei luonnollisesti voi lukea kaikkea saatavilla olevaa materiaalia, mutta tässä kohtaa kirja-arviot tulevat hyvään käyttöön. Niistä saa yleiskäsityksen kirjan teemoista ja juonesta, ja jos tarina alkaa kuulostaa kovin tutulta, kirja kannattaa lukea. Tutkiskella sen sävyä, tyyliä ja näkökulmaa. Miettiä tapoja, joilla tarinaa ei ole kerrottu.

Jättimäinen ja avatessa vyöryn aiheuttava kliseekomero löytyy romantiikan ja erotiikan lajityypistä. Kun on lukenut kaksikymmentä romanttista kirjaa tai kymmenen eroottista kirjaa, on lukenut ne kaikki. (Eroottisella tarkoitan tässä sellaista kaavamaista romanttista kirjallisuutta, joka kuvaa seksiaktinkin eikä sammuta valoja, kun tositoimet alkavat. Eroottiseksi luettavaa kirjallisuutta on monenlaista -- ja iso osa kliseevapaata.)

Olen lukenut -- ja luen edelleen -- paljon romantiikkaa ja erotiikkaa. Ennen ihan huvin ja nautinnon vuoksi, nyttemmin enemmän siksi, että haluan oppia kirjoittamaan romanttisia ja eroottisia tarinoita, jotka eivät tulvisi kliseitä. Ei kuulkaa ole helppoa. Tietty kliseisyys ja kaavamaisuus pysyy lajityypissä kuin kärpäsenpaska ikkunalasissa. Sen läpi näkee ja maisemastakin voi nauttia, mutta irti se ei lähde.

No, ehkä vertauskuvat eivät ole vahvin osa-alueeni.

Mutta toivoakseni välttäisin ainakin näitä:

- stereotyyppiset käsitykset miehestä ja naisesta ja siitä mikä on komea tai kaunis
- henkilöhahmon ulkoinen olemus kertoo kaiken sisäisestä olemuksesta (amerikkalaisten elokuvien tyyliin, jossa silmälasit riittävät tekemään ruman nörtin ja piilolinssit samasta henkilöstä kadehditun kaunokaisen)
- mystisen salamarakkauden, jossa toiseen ei tarvitse edes tutustua eikä väärinymmärryksiä tai epäilyksiä rakkaudesta ole (Ihmiset nyt eivät vain toimi niin -- eikä se ole edes mielenkiintoista! Missä jännite?)
- ensiaktin samanaikaiset orgasmit
- kaikki naiset haluavat lapsia
- kaikki miehet haluavat aina
- nainen ja mies rakastuvat ja jossain vaiheessa käykin ilmi, että he ovat sisko ja veli
- ainaiset heterosuhteet (pliis, rakkautta löytyy niin paljon muualtakin!)
- pornon lanseeraamat seksikaavat ja orgasmin vertaaminen vyöryvään aaltoon (joo-o, jälkimmäinen lienee ihan osuva kuvaus, mutta toiston myötä kliseeksi muodostunut)
- sankarin sähkönsiniset silmät

Siinäpä joitain kliseitä, jotka saavat minut kalisuttelemaan komeron ovia. Olisi huippumielenkiintoista tietää, mihin kliseisiin te lukijat olette kyllästyneet; mitä haluaisitte genrekirjallisuudessa tehtävän vihdoin toisin?

Entä löytyykö teiltä jokin lempiklisee, jonka huomaa ujuttavansa omaan tekstiinsä kuin varkain?