UPP: Viihteen kaavamaisuudesta

Selaillessani kirjastosta saamiani lehtileikkeitä käy hyvin nopeasti ilmi, mikä on arvioiden yleissävy UPP:n kirjojen kohdalla. Käytettyjä sanapareja ovat mm. "lattea romanssi", "hutaisten tehty", "massatuotteen leima", "tusinalempeä", "lonkalta vetämä välityö" ja "pakoa arjesta kepeästi".

Tiina Syvälahti kirjoittaa Turun Sanomissa 1981:

"Ainahan voi surkutella tämän tyylisen äärimmäisen keveän historiallisen viihteen horjumatonta asemaa kirjallisuudessamme. [...] Tämän tyylinen kirjallisuus on ilmeisesti löytänyt vakituisen lukijakuntansa, jonka tarpeita tyydyttämään täytyy julkaista muutama uusi kirja vuodessa. Pahimmassa tapauksessa tuloksena on käyttökirjallisuutta, jonka kukaan ei odotakaan jäävän elämään. Perimmäiseksi motiiviksi jää luoda edellytykset tuleville kirjoille, täyttää ja edelleen ylläpitää lukijoiden nälkää. Tasosta viis."

(c) J.S. Meresmaa

Viihdekirjojen nippuarviot näyttivät olleen lehdissä tyypillisiä. Tässä muutamia poimintoja yleisluonnehdinnoista:

"Näiden kirjojen rivejä on helppo lukea. Sivuilla on paljon kivoja sanoja: mies, nainen, rakkaus sekä niiden muunnelmia." (Mattiesko Hytönen, HS, 13.7.1971) 

"Rakkauden avulla tarjoaa moni kirjailija tänä syksynä lukijoilleen rautaisannoksen historiaa. Tästä voisi päätellä, että kirjailijat ja kustantajat uskovat kirjallisuuden valistavan lukijoita. Rakkaustarina on vain houkutin, jolla lukijat tarttuvat pyydykseen. Mutta voisi siitä päätellä niinkin, että historia tarjoaa lemmenparille ylellisen kiehtovat puitteet. Valistuneet lukijat vaativat vahvisteeksi tietoa viihteen köyhäsisältöiselle annokselle." (Etelä-Suomen Sanomat, 11.11.1973, nimitieto puuttuu leikkeestä)

 "[otsikko] Viihde vie mennessään, mitä tuo tullessaan? [...] Painavia ovat nämä joulupukin kontin kovat paketit, joskin sana usein jää kilopainoa pienemmäksi. Mutta löytyyhän muita arvoja. Kirjan parissa viihtyminen ei ole sekään halveksittavaa. Vuosien myötä alkaa suvaita enemmän. On toki kierompiakin rahan ansaitsemiskeinoja kuin tahallaan köykäisesti kirjoittaminen."
(Liisa Silander, Aamulehti, 1973)

"Tämän syksyn kotimaisen viihteen läpi kahlaamisesta täytyisi kohta maksaa kantopalkkaa: dekkareita tulee sylikaupalla vielä näin syysaikaankin entisen kevät-kesäsesongin lisäksi ja historiallisen romantiikan edustajat ovat äityneet vääntämään monumentteja. Pohjolan-Pirhosen uudessa teoksessa on sivuja kolmesataa, Utriolla yli sen, Kautulla liki neljäsataa ja Hietamiehellä viisisataa, niin tiheänä vielä kuin mahdollista. Mannermainen mammuttityyli on valtaamassa suomalaisiakin markkinoita. Jos romaanissa, verrattuna lyhyempiin kerronnan muotoihin, viehättää lukijaa jatkuvuuden turvaisa tuntu, historiallisen viihteemme naisekspansio on vienyt tämän tunteen turvaamisen mahdollisimman pitkälle. Viihtymisen vaatimat osatekijät on otettu tunnollisesti huomioon. Näitä kirjoja pakertaa ilo sydämessä viikkotolkulla, pikemmin kun ei pääse loppuun. Mahtoiko Mika Waltarin jäteillä olla esikuvavaikutusta; jos on, sen olisi voinut ulottaa myös tyylin taitamiseen. Historiallisen viihteen tekeminen vaatii sentään niin paljon pohjatyötä, ettei harrastuksesta pääse onneksi muodostumaan samanlaista kansantautia kuin dekkarinväsäyksestä." (leikkeestä ei käy ilmi tekijä tai lehti, vuosi oli kuitenkin 1973)

"Yhtenä kriteeriona historiallisen viihteen  arvioinnissa voinee pitää sitä, houkutteleeko kuvaus tarttumaan vaikka tietosanakirjaan muistin virkistämiseksi. Myönnän, että näin kävi minun osaltani [...]" (Hirvonen, Salama, Uusi Suomi, 4.4.1975)

(c) J.S. Meresmaa

Kiinnostavaa onkin, että viihdekirjoja usein kritisoidaan siitä, että ne täyttävät standardit, jotka ovat koko genren perusta. Jos viihdekirjaa ajateltaisiin ennen kaikkea myyntituotteena, tuntuisi perin kummalliselta moittia sitä niistä ansioista, jotka saavat viihteen ystävät avaamaan lompakkonsa. Kustantamot ja kirjakaupat tarvitsevat tuotteita, jotka myyvät varmasti ja myyvät hyvin. Se ei ole pois muulta kirjallisuudelta, päin vastoin.

Tyypillinen viihdekirjallisuuden lukija odottaa viihderomaanilta sitä, mitä kirjailijan nimi lupaa tämän aiempien kirjojen perusteella. Hän luottaa siihen, että kirjailija pysyy lestissään ja lukijan lukumaun sisällä. Viihteen lukija tietää, mitä haluaa, ja pettyy ellei saa haluamaansa: eli tuttua ja turvallista, vähän jännittävää ja silti ennalta-arvattavaa, uutta ja vanhaa sekaisin. Viihdekirjailijan ammattitaito mitataankin siinä, miten hyvin hän kykenee täyttämään laajan lukijakuntansa joskus hyvin ristiriitaiset ja vaativatkin toiveet. Kaava on viihdekirjailijalle työkalu, ei kirous.

"En ole erityisemmin Ursula Pohjan-Pirhosen tuotannosta välittänyt, mutta tällä kertaa hän ansaitsee pisteen. Viihdekirjoihin voi todella upottaa myös ihmistä koskettavia ongelmia, pelkkä pintakiilto ajan mittaan vain väsyttää." (Madame de Pompadourista, Minna Vuorinen, Kaleva 11.10. 1975)

"Historiallis-romanttisella romaanilla on vankka jalansija lukijoitten sydämissä. Sillä on myös hienoista terapeuttista arvoa. Hetken pako todellisuudesta (kunhan se ei siis ole pysyvää) lienee vain hyväksi ihmiselle. Miksei tätä arkista elämää pakoon voi pujahtaa Viaporin kauniin Helenankin seurassa. Tosin tuntuu siltä, että hupaisemminkin sen voisi tehdä." (Minna Vuorinen, Kaleva, 12.12.1974) 

"Silti, samalla kun toteaa tämän viihteen suoranaisen vahingollisuuden ja ajatuksettomuuden, on tunnustettava sen oikeutus. Ei pidä kieltää niiltä, jotka muusta kirjallisuudesta eivät osaa nauttia, viihteen lukemisen mahdollisuutta. Hyvä viihde voittaa huonon taiteen." (Sakari Sundell Demarissa 3.5.1974 UPP:n Kuninkaan amiraalista) 

On ilman muuta selvää, että joitakin lukijoita kaavamaisuus ja toisteisuus alkavat jossain vaiheessa kyllästyttää. Uskon kuitenkin siihen, että viihdekin uudistuu, muuttuu ja päivittyy uusien kirjailijoiden ja uusien tarpeiden myötä. Toisaalta viihdekirjallisuus voi parhaimmillaan olla kaavamaisuutensa ansiosta hyvinkin ajatonta: UPP:tä lukiessani viihdyin ihan mainiosti, eikä kirjallisista seikoista käynyt mitenkään häiritsevästi ilmi, että romaani oli kirjoitettu miltei viisikymmentä vuotta sitten.

Kukaties käyttökirjallisuuskin kestää aikaa odotettua paremmin -- ja aikanaan heppoiseksi ja turmiolliseksi leimattu viihde osoittautuu tulevaisuudessa luultua arvokkaammaksi.

***

Jatkuu!

Aikaisemmin UPP-juttusarjassa on käsitelty: kimmoke UPP-viikkoon, UPP:n uran alku sekä UPP: työteliäs vai sittenkin patalaiska.

UPP: Työteliäs vai sittenkin patalaiska

Pohjolan-Pirhosen työskentely on ollut romaanien kohdalla osittain limittäistä ja usean romaanin vuosivauhdilla taatusti katkeamatonta. Hän aloittaa romaanin työstämisen laatimalla sisällysluettelon, jonka perusteella hän sanelee romaaninsa magnetofoniin eli nauhuriin. Uusien romaanien ideoita syntyy edellisiä tehdessä, mikä näkyy tuotannossa, jossa romaanien henkilöt -- ja jopa juoni -- ketjuttuvat usein kirjasta toiseen.

Eräässä kirja-arvostelussa sanotaankin:

"[UPP:n] uusin historiallinen romaani jatkaa siitä, mihin viimevuotinen Soturin sydän lopetti katsauksensa 1600-luvun historiaan. [...] Tekstin tyhjäkäynti havainnollistuu Haikon kauniissa Ebbassa kouriintuntuvasti: kirjan ensimmäinen neljännes kertaa nimittäin sujuvasti Soturin sydämen juonen ja sisällön. Viime vuonna niihin kului paperia kolme kertaa enemmän. Tämänsyksyisessä uutuudessa on tuoreen ja toistetun suhde täsmälleen sama."
- Kirsti Manninen, Helsingin sanomat lokakuussa 1983

UPP:n tuotannon kaavamaisuus on varmasti ollut edellytys kirjojen hurjalle julkaisutahdille. Viihdekirjallisuudessa toisteisuus, kaavamaisuus ja kliseisyys ovat kahtalaisia asioita: toisaalta niitä vaalitaan ja vaaditaan, ja toisaalta niistä valitetaan. Lukijan tarve voi toisinaan olla hyvin erilainen kuin kriitikon näkemys.

Mattiesko Hytönen toteaa Helsingin Sanomissa vuonna 1971:

"Varsin kohtuulliselta tuntuisi, että kustantajat pyrkisivät myös laajentamaan viihdehistorian rajoja. Uusia asenteita ja tärkeitä tietoja sekä yhteiskunnallista taustaa saisi melko vaivatta ajanvietteen sekaan." (Yhteisarviossa olivat UPP:n romaani Salama iskee, Kaari Utrion Vehkalahden neidot ja Ilona Meretojan Suurkuninkaan tytär.)

Hytösen arvion loppukaneetti on varsin osuva nykypäivääkin ajatellen: "Myös romantiikan- ja rakkaudennälkäiset ovat erilaisia."

Toisaalta, miksi korjata jotakin, joka ei ole rikki? Jos kaavamainen viihdekirjallisuus myy edelleen, täytyisikö sen antaa olla rauhassa sitä, mitä se on? Lajityyppirajojen ylitse kurottelevia teoksia ilmestyy kyllä tätä nykyä, ja viihdekirjallisuuskin on monipuolistunut. Tyytyväinen lukija, joka ostaa kirjailijan seuraavankin nimikkeen, on kai sekin jonkinlainen osoitus viihdekirjan laadukkuudesta ja sen onnistumisesta genressään -- vaikka monen mielestä laadukkaan kirjallisuuden kriteerit eivät tällaisesta mittarista värähtäisikään.

Ursula Pohjolan-Pirhonen. (c) J.S. Meresmaa

Vuoden 1977 Me naiset -lehden artikkeli riemastutti tällä kohdalla:

"[UPP] viihtyy kotonaan, mutta se ei merkitse, että hän olisi koti-ihminen sanan tavanomaisessa merkityksessä. Hän ei rakasta siivoamista -- on tunnustanut joskus olevansa ihan patalaiska -- ei keitä, ei parsi ei puunaa. Hän tekee vain ansiotyötään. Siinä suhteessa hän on yhtä onnellinen kuin miehet. Hänen työnsä ei katkea sen kummemmin pyykinpesun kuin ruuanlaitonkaan takia. Jokainen perheenjäsen osaa kuulemma kävellä jääkaapille."

Kyllä, nyt se on todistettu: kunnianhimoisten kirjoittajanaisten on ensimmäiseksi tingittävä kotitöistä! Olen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa yrittänyt karistaa kaikenmoisen syyllisyyden tunteen siitä, että meillä ei pestä ikkunoita edes joka toinen vuosi tai imuroida viikoittain. Pölyt pyyhitään sitten, kun ne alkavat haitata näköä. Epäjärjestys on järjestelmällisesti läsnä. Jännän sitkeässä vain ovat ne vanhemman naisväen opetukset: tähänkin piti alkaa selitellä!

Ilahduttavasti myös UPP:n aviomiehen, Helgen, asenne on kohdallaan. Hänen mielestään "olisi hullua, jos sellainen ihminen kuin Ursula rupeaisi tekemään kotitöitä. Kuka tahansa osaa siivota ja kuka tahansa keittää, mutta romaanien tekemiseen ei jokainen pysty."

Tämä on vain omaa spekulaatiotani, mutta lieneeköhän UPP:n uralle ollut suurikin vaikutus sillä, että hänen professorimiehensä kunnioitti ja tuki hänen kirjoittamistaan. Kotiolojen merkitystä ei voi luovan työn tekijän kohdalla vähätellä. Painosten kuningatar oli luomassa Utrion ja Meretojan kanssa suomalaista historiallisen viihdekirjallisuuden genreä, ja vaikka kriitikoilta ei kiitosta (joskus ihan aiheesta) herunut, kotona kyllä arvostettiin hänen tekemäänsä työtä.

Omalla tavallaan liikuttava oli tämä Tiina Syvälahden toteamus artikkelissa "Parjatut ja rakastetut viihteen tekijät":

"Pohjolan-Pirhoselle toivoisi hartaasti sapattivuotta kirjamyllystään. Historian tuntijalla ja 37 kirjan kirjoittajalla olisi niin paljon edellytyksiä parempaan. Eri asia on löytyisikö uudistumiseen kirjailijalta itseltään haluja. Tuottaahan nykyinenkin tyyli leivän." (Turun Sanomat, 29.4.1981)

Me naiset -lehden haastattelusta käy ilmi, että UPP:n kirjoittamista haittasi ajoittain ilmenevä iskias. Työtahtiin tällä ei ollut kuitenkaan suurtakaan merkitystä: UPP vain siirtyi työpöydän äärestä sänkyyn ja sanelu jatkui. Hän jopa toteaa jutussa, että sairastaessa kiusaukset vähenevät, jolloin keskittyminen on entistä ehompaa.

Perisuomalaiseen tapaan ja ajalleen ominaisesti UPP vaikutti olleen erittäin ahkera mutta saavutustensa suhteen vaatimaton.

***

Jatkuu! (Aiemmin UPP-blogaussarjassa on käsitelty kimmoke UPP-viikkoon sekä UPP:n uran alku.)

Kurkistus kliseekomeroon

"Keksi jotain omaperäisempää."

Ylläoleva neuvo on yksinkertainen, mutta yllättävän vaikea toteuttaa. Olisi mukava uskoa, että jokainen meistä on ainutlaatuinen, mutta jos näin olisi mielikuvituksenkin suhteen, kliseitä ei olisi koskaan päässyt syntymään. Ihmiskunnan johdotukset kulkevat tietyllä tavalla. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kulttuurisidonnaisia kliseet lopulta ovat. Entä kuinka tarttumiskykyisiä?

Klisee muodostuu toistosta. Ahkeralle nelikymppiselle lukijalle puulta maistuu moni sellainen teos, joka saa teini-ikäisen silmät loistamaan. Taasko tätä samaa, huokaa nelikymppinen, kun lehteilee sivuja, joilla punatukkainen karkuriprinsessa kohtaa tumman muukalaisen ja rakastuu.(Ja se, yhdessä kasvutarinan kanssa, on koko jutun juoni.) Hän hakee pahoinvointilääkettä, kun lopussa paljastuukin, että kaikki oli unta tai kyseessä oli virtuaalitodellisuus. (Totuuden nimissä on sanottava, että tässä tapauksessa luettavana oli varmastikin pöytälaatikkokirjoitus. Ei kai kukaan tällaista enää julkaise.)

Fantasia on oiva kliseiden temmellyskenttä. Asiat, joihin nuorena lukijana ihastuu, kuten esimerkiksi valkotukkaiset haltiat, salaperäiset velhot, tultasyöksevät lohikäärmeet ja kaikkivoipainen magia, ujuttautuvat herkästi omiinkin tarinoihin. Tulee kirjoittaneeksi eräänlaista fanfictionia. Kymmenen vuoden päästä -- ja etenkin jos haaveilee sopimuksesta kaupallisen kustantajan kanssa -- tilanne on kuitenkin toinen. Kliseekomerosta on päästävä ulos. Fantasian kliseitä on oikeastaan tarpeetonta käsitellä tässä sen enempää, sillä niistä löytyy paljon listauksia. Yksi mainioista on Kosmoskynässä ilmestynyt Petri Hiltusen artikkeli.

***

Ylipäätään jos kirjoittaa johonkin tiettyyn genreen, kannattaa genrekirjallisuus olla edes jollain tasolla hallussa. Kukaan ei luonnollisesti voi lukea kaikkea saatavilla olevaa materiaalia, mutta tässä kohtaa kirja-arviot tulevat hyvään käyttöön. Niistä saa yleiskäsityksen kirjan teemoista ja juonesta, ja jos tarina alkaa kuulostaa kovin tutulta, kirja kannattaa lukea. Tutkiskella sen sävyä, tyyliä ja näkökulmaa. Miettiä tapoja, joilla tarinaa ei ole kerrottu.

Jättimäinen ja avatessa vyöryn aiheuttava kliseekomero löytyy romantiikan ja erotiikan lajityypistä. Kun on lukenut kaksikymmentä romanttista kirjaa tai kymmenen eroottista kirjaa, on lukenut ne kaikki. (Eroottisella tarkoitan tässä sellaista kaavamaista romanttista kirjallisuutta, joka kuvaa seksiaktinkin eikä sammuta valoja, kun tositoimet alkavat. Eroottiseksi luettavaa kirjallisuutta on monenlaista -- ja iso osa kliseevapaata.)

Olen lukenut -- ja luen edelleen -- paljon romantiikkaa ja erotiikkaa. Ennen ihan huvin ja nautinnon vuoksi, nyttemmin enemmän siksi, että haluan oppia kirjoittamaan romanttisia ja eroottisia tarinoita, jotka eivät tulvisi kliseitä. Ei kuulkaa ole helppoa. Tietty kliseisyys ja kaavamaisuus pysyy lajityypissä kuin kärpäsenpaska ikkunalasissa. Sen läpi näkee ja maisemastakin voi nauttia, mutta irti se ei lähde.

No, ehkä vertauskuvat eivät ole vahvin osa-alueeni.

Mutta toivoakseni välttäisin ainakin näitä:

- stereotyyppiset käsitykset miehestä ja naisesta ja siitä mikä on komea tai kaunis
- henkilöhahmon ulkoinen olemus kertoo kaiken sisäisestä olemuksesta (amerikkalaisten elokuvien tyyliin, jossa silmälasit riittävät tekemään ruman nörtin ja piilolinssit samasta henkilöstä kadehditun kaunokaisen)
- mystisen salamarakkauden, jossa toiseen ei tarvitse edes tutustua eikä väärinymmärryksiä tai epäilyksiä rakkaudesta ole (Ihmiset nyt eivät vain toimi niin -- eikä se ole edes mielenkiintoista! Missä jännite?)
- ensiaktin samanaikaiset orgasmit
- kaikki naiset haluavat lapsia
- kaikki miehet haluavat aina
- nainen ja mies rakastuvat ja jossain vaiheessa käykin ilmi, että he ovat sisko ja veli
- ainaiset heterosuhteet (pliis, rakkautta löytyy niin paljon muualtakin!)
- pornon lanseeraamat seksikaavat ja orgasmin vertaaminen vyöryvään aaltoon (joo-o, jälkimmäinen lienee ihan osuva kuvaus, mutta toiston myötä kliseeksi muodostunut)
- sankarin sähkönsiniset silmät

Siinäpä joitain kliseitä, jotka saavat minut kalisuttelemaan komeron ovia. Olisi huippumielenkiintoista tietää, mihin kliseisiin te lukijat olette kyllästyneet; mitä haluaisitte genrekirjallisuudessa tehtävän vihdoin toisin?

Entä löytyykö teiltä jokin lempiklisee, jonka huomaa ujuttavansa omaan tekstiinsä kuin varkain?