UPP: Työteliäs vai sittenkin patalaiska

Pohjolan-Pirhosen työskentely on ollut romaanien kohdalla osittain limittäistä ja usean romaanin vuosivauhdilla taatusti katkeamatonta. Hän aloittaa romaanin työstämisen laatimalla sisällysluettelon, jonka perusteella hän sanelee romaaninsa magnetofoniin eli nauhuriin. Uusien romaanien ideoita syntyy edellisiä tehdessä, mikä näkyy tuotannossa, jossa romaanien henkilöt -- ja jopa juoni -- ketjuttuvat usein kirjasta toiseen.

Eräässä kirja-arvostelussa sanotaankin:

"[UPP:n] uusin historiallinen romaani jatkaa siitä, mihin viimevuotinen Soturin sydän lopetti katsauksensa 1600-luvun historiaan. [...] Tekstin tyhjäkäynti havainnollistuu Haikon kauniissa Ebbassa kouriintuntuvasti: kirjan ensimmäinen neljännes kertaa nimittäin sujuvasti Soturin sydämen juonen ja sisällön. Viime vuonna niihin kului paperia kolme kertaa enemmän. Tämänsyksyisessä uutuudessa on tuoreen ja toistetun suhde täsmälleen sama."
- Kirsti Manninen, Helsingin sanomat lokakuussa 1983

UPP:n tuotannon kaavamaisuus on varmasti ollut edellytys kirjojen hurjalle julkaisutahdille. Viihdekirjallisuudessa toisteisuus, kaavamaisuus ja kliseisyys ovat kahtalaisia asioita: toisaalta niitä vaalitaan ja vaaditaan, ja toisaalta niistä valitetaan. Lukijan tarve voi toisinaan olla hyvin erilainen kuin kriitikon näkemys.

Mattiesko Hytönen toteaa Helsingin Sanomissa vuonna 1971:

"Varsin kohtuulliselta tuntuisi, että kustantajat pyrkisivät myös laajentamaan viihdehistorian rajoja. Uusia asenteita ja tärkeitä tietoja sekä yhteiskunnallista taustaa saisi melko vaivatta ajanvietteen sekaan." (Yhteisarviossa olivat UPP:n romaani Salama iskee, Kaari Utrion Vehkalahden neidot ja Ilona Meretojan Suurkuninkaan tytär.)

Hytösen arvion loppukaneetti on varsin osuva nykypäivääkin ajatellen: "Myös romantiikan- ja rakkaudennälkäiset ovat erilaisia."

Toisaalta, miksi korjata jotakin, joka ei ole rikki? Jos kaavamainen viihdekirjallisuus myy edelleen, täytyisikö sen antaa olla rauhassa sitä, mitä se on? Lajityyppirajojen ylitse kurottelevia teoksia ilmestyy kyllä tätä nykyä, ja viihdekirjallisuuskin on monipuolistunut. Tyytyväinen lukija, joka ostaa kirjailijan seuraavankin nimikkeen, on kai sekin jonkinlainen osoitus viihdekirjan laadukkuudesta ja sen onnistumisesta genressään -- vaikka monen mielestä laadukkaan kirjallisuuden kriteerit eivät tällaisesta mittarista värähtäisikään.

Ursula Pohjolan-Pirhonen. (c) J.S. Meresmaa

Vuoden 1977 Me naiset -lehden artikkeli riemastutti tällä kohdalla:

"[UPP] viihtyy kotonaan, mutta se ei merkitse, että hän olisi koti-ihminen sanan tavanomaisessa merkityksessä. Hän ei rakasta siivoamista -- on tunnustanut joskus olevansa ihan patalaiska -- ei keitä, ei parsi ei puunaa. Hän tekee vain ansiotyötään. Siinä suhteessa hän on yhtä onnellinen kuin miehet. Hänen työnsä ei katkea sen kummemmin pyykinpesun kuin ruuanlaitonkaan takia. Jokainen perheenjäsen osaa kuulemma kävellä jääkaapille."

Kyllä, nyt se on todistettu: kunnianhimoisten kirjoittajanaisten on ensimmäiseksi tingittävä kotitöistä! Olen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa yrittänyt karistaa kaikenmoisen syyllisyyden tunteen siitä, että meillä ei pestä ikkunoita edes joka toinen vuosi tai imuroida viikoittain. Pölyt pyyhitään sitten, kun ne alkavat haitata näköä. Epäjärjestys on järjestelmällisesti läsnä. Jännän sitkeässä vain ovat ne vanhemman naisväen opetukset: tähänkin piti alkaa selitellä!

Ilahduttavasti myös UPP:n aviomiehen, Helgen, asenne on kohdallaan. Hänen mielestään "olisi hullua, jos sellainen ihminen kuin Ursula rupeaisi tekemään kotitöitä. Kuka tahansa osaa siivota ja kuka tahansa keittää, mutta romaanien tekemiseen ei jokainen pysty."

Tämä on vain omaa spekulaatiotani, mutta lieneeköhän UPP:n uralle ollut suurikin vaikutus sillä, että hänen professorimiehensä kunnioitti ja tuki hänen kirjoittamistaan. Kotiolojen merkitystä ei voi luovan työn tekijän kohdalla vähätellä. Painosten kuningatar oli luomassa Utrion ja Meretojan kanssa suomalaista historiallisen viihdekirjallisuuden genreä, ja vaikka kriitikoilta ei kiitosta (joskus ihan aiheesta) herunut, kotona kyllä arvostettiin hänen tekemäänsä työtä.

Omalla tavallaan liikuttava oli tämä Tiina Syvälahden toteamus artikkelissa "Parjatut ja rakastetut viihteen tekijät":

"Pohjolan-Pirhoselle toivoisi hartaasti sapattivuotta kirjamyllystään. Historian tuntijalla ja 37 kirjan kirjoittajalla olisi niin paljon edellytyksiä parempaan. Eri asia on löytyisikö uudistumiseen kirjailijalta itseltään haluja. Tuottaahan nykyinenkin tyyli leivän." (Turun Sanomat, 29.4.1981)

Me naiset -lehden haastattelusta käy ilmi, että UPP:n kirjoittamista haittasi ajoittain ilmenevä iskias. Työtahtiin tällä ei ollut kuitenkaan suurtakaan merkitystä: UPP vain siirtyi työpöydän äärestä sänkyyn ja sanelu jatkui. Hän jopa toteaa jutussa, että sairastaessa kiusaukset vähenevät, jolloin keskittyminen on entistä ehompaa.

Perisuomalaiseen tapaan ja ajalleen ominaisesti UPP vaikutti olleen erittäin ahkera mutta saavutustensa suhteen vaatimaton.

***

Jatkuu! (Aiemmin UPP-blogaussarjassa on käsitelty kimmoke UPP-viikkoon sekä UPP:n uran alku.)

Kirjoittajan pulmia, osa 13. Tahmea tarinan keskivaihe.

Olen kuullut, että muillakin kirjoittajilla on samansuuntaista ongelmaa: tarinan alkuvaiheessa kirjoittaminen kulkee rasvatuilla raiteilla, mutta sitten kun lähestytään keskivaiheen kaarretta, kitka kasvaa ja vauhti hyytyy. Keskivaiheen kanssa ähelletään ja pukerretaan paljon enemmän kuin alun tai lopun, joiden merkitystä toki ei sovi väheksyä, mutta minua ei kyllä lukijana kiinnosta tarinan loppu, jos keskivaiheilla kyllästytetään puolikuoliaaksi tai muuten eksytään keskelle pöheikköä, josta ei ole toivoa päästä päivänvaloon.

Missä vika ja mistä apu?

Voisi sanoa, että vika voi löytyä moneltakin suunnalta: rakenteesta, suunnittelemattomuudesta, alkusysäyksen antaman puhdin lopahtamisesta tai mielekkyyden katoamisesta.

Tarinan keskikohta on kuin talon katto, jota ei saa päästää notkahtamaan keskeltä. Sen luonteeseen kuuluu painua, mutta kirjoittajan tehtävä on jämäköittää se. Yleisin ongelma, mikä tarinan keskikohtaa vaivaa, on mielestäni tyhjäkäynti. Se jää kohdaksi, josta lukijallekin käy ilmi, että kirjoittaja on viivytellyt, märehtinyt ja punnaillut alkutilanteen tai ongelman viemistä loppuratkaisua kohti -- mutta jättänyt palaamatta myöhemmin poistamaan märepalansa. Itse sovellan käytäntöön seuraavanlaista: sallin löperön tekstin tulla ja avittaa minut lähemmäs loppuratkaisua. Hyväksyn etukäteen sen, että nyt tulee runsaasti ensiluokkaista kuraa, mutta useimmiten on kuratekstin lomaan eksynyt niitäkin palasia, joista keskiosa lopulta rakentuu. Ellei, niin tiedänpähän deletoidessani, mikä ei ainakaan toimi.

Joskus syynä voi olla myös se, että suvantovaiheen kirjoittaminen ei tarinan kohokohtien jälkeen kirjoittajaa jaksa inspiroida. Karkeasti yleistettynä tarinan keskikohtahan on se vaihe, joka seuraa alun tsädäm-vaihetta ja edeltää lopun tadaa-vaihetta. Sitä voisi kutsua vaikka hyminävaiheeksi. Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta, vai mitä? Suvantovaiheita voi kuitenkin suositella tarinaan kuin tarinaan. Ne ovat tärkeitä syventämisen vuoksi, tunnelman- ja kontrastinluojina, ja antavat lukijalle mahdollisuuden hengähtää, omaksua ja aavistella tulevia koitoksia. Virhe on, jos suvantoon unohdutaan liian pitkäksi aikaa, ja ellei se liity oleellisesti tarinaan.

Toinen seikka, mikä auttaa kirjoittajaa keskivaiheen suon poikki, on sivujuonten eriaikaisuus pääjuonen kanssa. Silloin kun pääjuonen kanssa vaivutaan suvantoon, voi sivujuoni piristää kirjoittajaa ja kantaa tarinaa eteenpäin. Vaara piilee siinä, että sivujuoni voi ryöpsähtää suureksi rönsyksi, jolla ei ole mitään tekemistä pääjuonen kanssa, tai siinä, että sivujuoni jää vain pieneksi kainalosauvaksi, jonka merkitystä ei koskaan kirkasteta tai se unohdetaan loppuratkaisuista kokonaan.

Tahmean keskivaiheen osasyynä on omalla kohdallani myös laiskuus. Se kummallinen suuruuksiltaan omavaltaisesti vaihteleva vastavoima, joka edeltää kaikkea tekemistä, oli se sitten luovaa tai mekaanista. Nimittäin keskivaiheen kohdilla ymmärtää sen, että työtä on edessä vielä niin helkkaristi, mutta toisaalta on edennyt jo niin pitkälle, ettei luovuttaminen tule kysymykseenkään.

Keskikohdasta selviytyminen määrittää kohdallani sen, kirjoitanko tarinaa koskaan loppuun asti -- näin ainakin tähän asti.

Miten te muut? Putoileeko teillä ärräpäitä huulilta keskivaiheen tienoilla, vai sujuuko se ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin tarinan muutkin vaiheet? Entä löytyykö vinkkejä niille, jotka keskiosassa tuskailevat?