Olen kuullut, että muillakin kirjoittajilla on samansuuntaista ongelmaa: tarinan alkuvaiheessa kirjoittaminen kulkee rasvatuilla raiteilla, mutta sitten kun lähestytään keskivaiheen kaarretta, kitka kasvaa ja vauhti hyytyy. Keskivaiheen kanssa ähelletään ja pukerretaan paljon enemmän kuin alun tai lopun, joiden merkitystä toki ei sovi väheksyä, mutta minua ei kyllä lukijana kiinnosta tarinan loppu, jos keskivaiheilla kyllästytetään puolikuoliaaksi tai muuten eksytään keskelle pöheikköä, josta ei ole toivoa päästä päivänvaloon.
Missä vika ja mistä apu?
Voisi sanoa, että vika voi löytyä moneltakin suunnalta: rakenteesta, suunnittelemattomuudesta, alkusysäyksen antaman puhdin lopahtamisesta tai mielekkyyden katoamisesta.
Tarinan keskikohta on kuin talon katto, jota ei saa päästää notkahtamaan keskeltä. Sen luonteeseen kuuluu painua, mutta kirjoittajan tehtävä on jämäköittää se. Yleisin ongelma, mikä tarinan keskikohtaa vaivaa, on mielestäni tyhjäkäynti. Se jää kohdaksi, josta lukijallekin käy ilmi, että kirjoittaja on viivytellyt, märehtinyt ja punnaillut alkutilanteen tai ongelman viemistä loppuratkaisua kohti -- mutta jättänyt palaamatta myöhemmin poistamaan märepalansa. Itse sovellan käytäntöön seuraavanlaista: sallin löperön tekstin tulla ja avittaa minut lähemmäs loppuratkaisua. Hyväksyn etukäteen sen, että nyt tulee runsaasti ensiluokkaista kuraa, mutta useimmiten on kuratekstin lomaan eksynyt niitäkin palasia, joista keskiosa lopulta rakentuu. Ellei, niin tiedänpähän deletoidessani, mikä ei ainakaan toimi.
Joskus syynä voi olla myös se, että suvantovaiheen kirjoittaminen ei tarinan kohokohtien jälkeen kirjoittajaa jaksa inspiroida. Karkeasti yleistettynä tarinan keskikohtahan on se vaihe, joka seuraa alun tsädäm-vaihetta ja edeltää lopun tadaa-vaihetta. Sitä voisi kutsua vaikka hyminävaiheeksi. Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta, vai mitä? Suvantovaiheita voi kuitenkin suositella tarinaan kuin tarinaan. Ne ovat tärkeitä syventämisen vuoksi, tunnelman- ja kontrastinluojina, ja antavat lukijalle mahdollisuuden hengähtää, omaksua ja aavistella tulevia koitoksia. Virhe on, jos suvantoon unohdutaan liian pitkäksi aikaa, ja ellei se liity oleellisesti tarinaan.
Toinen seikka, mikä auttaa kirjoittajaa keskivaiheen suon poikki, on sivujuonten eriaikaisuus pääjuonen kanssa. Silloin kun pääjuonen kanssa vaivutaan suvantoon, voi sivujuoni piristää kirjoittajaa ja kantaa tarinaa eteenpäin. Vaara piilee siinä, että sivujuoni voi ryöpsähtää suureksi rönsyksi, jolla ei ole mitään tekemistä pääjuonen kanssa, tai siinä, että sivujuoni jää vain pieneksi kainalosauvaksi, jonka merkitystä ei koskaan kirkasteta tai se unohdetaan loppuratkaisuista kokonaan.
Tahmean keskivaiheen osasyynä on omalla kohdallani myös laiskuus. Se kummallinen suuruuksiltaan omavaltaisesti vaihteleva vastavoima, joka edeltää kaikkea tekemistä, oli se sitten luovaa tai mekaanista. Nimittäin keskivaiheen kohdilla ymmärtää sen, että työtä on edessä vielä niin helkkaristi, mutta toisaalta on edennyt jo niin pitkälle, ettei luovuttaminen tule kysymykseenkään.
Keskikohdasta selviytyminen määrittää kohdallani sen, kirjoitanko tarinaa koskaan loppuun asti -- näin ainakin tähän asti.
Miten te muut? Putoileeko teillä ärräpäitä huulilta keskivaiheen tienoilla, vai sujuuko se ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin tarinan muutkin vaiheet? Entä löytyykö vinkkejä niille, jotka keskiosassa tuskailevat?
Suunnittelen romaanit niin hyvin etukäteen, ettei ongelmia keskiosassa yleensä tule. Novellien kanssa sen sijaan käy usein niin, että keskiosa on aivan liian lyhyt! Sitten yritän miettiä, miten saan tarinaan sisältöä, ettei se ole vain alku ja loppu.
VastaaPoistaOlen vähän hurahtanut noiden novellien ja muiden lyhyempien kertomusten kirjoitteluun, kun fyysinen työmäärä on niin paljon siedettävämpi. :D Ajatustasolla lyhyt teksti tuntuu olevan ihan yhtä aikaa vievä kuin pitkäkin teksti, mutta voi sitä riemua kun toteuttamiseen ei mene kuukausia...
PoistaTuosta sanomastasi minua jäi kiinnostamaan, että tiedätkö aina etukäteen miten novelli loppuu? Minulla on tähän asti mennyt niin, että en tiedä lopusta ennen kuin selvitän keskikohdan (ja siksi se onkin niin tärkeä tahkottava!). Tiedän kyllä, että löytyy sellaisiakin kirjoittajia, jotka aloittavat kirjoittamalla lopun.
Se vähän riippuu. Suurin osa novelleistani on vain 55-600 sanaa, jolloin yleensä tiedän aloittaessa myös lopun, koska loppu on osa itse ideaa. Toisaalta nyt minulla on kesken yli 3 000-sanainen novelli, pisin koskaan kirjoittamani, ja siitä en aloittaessani tiennyt, mihin se johtaisi, vaikka jokin aavistus siitä olikin. Myös yksi lyhempi scifinovelli on kesken, josta en vielä tiedä, mihin se johtaa. Nämä ovat kuitenkin poikkeuksia.
PoistaNovellien kanssa kirjoitan joskus niin, että ensin alku, sitten loppu ja sitten keskikohta (mitä en koskaan tekisi romaanin kanssa). Usein taas ihan järjestyksessä, mutta keskikohta on liian lyhyt ja joudun sitä lopuksi venyttämään.
Totta, hyvin lyhyissä teksteissä on kyllä loppukin oltava tiedossa. Tässä juuri tajusin, että en ole tainnut koskaan kirjoittaa lyhyitä tarinoita. Puhtaan lumen aikaan ja Laulaisin surusi mereen lienevä lyhyimmästä päästä. Hmm. Uuden kokeilun paikka?
PoistaKyllä se aloitus on minulle se vaikein kohta. Se oli sitä Veriveljien kanssa ja sama toistuu jatko-osan kanssa.
VastaaPoistaTämähän on mielenkiintoista! Rakastan alkuja ja yleensä keksin monta mahdollisuutta aloitukselle. Vaikeaa on joskus valita, mikä aloitus jää.
PoistaPitkiä sarjoja kirjoittaessa alut ja loput ovat harmittavan harvassa. Tokihan eeppiseen kerrontaan mahtuu monta pienempää aloitusta ja lopetusta sisälle, mutta kuitenkin on vain yksi iso aloitus ja yksi iso lopetus. Trilogiaa naputellessa ei siltäkään ajatukselta voinut välttyä, että onko koko keskimmäinen osa "keskivaihetta" ja eikö niistäkään pääse koskaan eroon. ;)
Mutta vaikka onkin trilogian keskimmäinen osa, on se silti myös oma kokonaisuutensa alkuineen ja loppuineen.
Mä olen alkanut kirjoittaa pidemmät tarinat palapelimalliin. Kun aloitan kirjoittamisen, tiedän suunnilleen, mitä tulee tapahtumaan ja mikä kirjan kantava teema ja tunnelma on. Kirjoitan alun. Kirjoitan lopun. Sitten alan täyttää niiden välistä rakoa muutaman sivun pätkillä, jotka tulevat ulos luontevasti. Kun näitä pätkiä on kasassa 60-70 A4-liuskaa, alan kuroa tarinaa kasaan. Tässä vaiheessa joutuu kirjoittamaan niitä tylsiä ja vaikeita kohtia, joita on visusti vältellyt, mutta toisaalta kokee oivalluksen hetkiä ja saattaa huomata, että tarina on sittenkin muodostunut erilaiseksi kuin alunperin ajatteli.
VastaaPoistaKuulostaa ihanalta tilkkutäkiltä! :)
PoistaMahdanko olla omituinen, kun en ole yhtäkään loppua kyennyt luomaan ilman edeltävää kronologista tarinaa. Hmm. Kenties joskus tulevaisuudessa luonnistuu sekin?
Oi, joku muukin työskentelee tilkkutäkkimetodilla <3
PoistaNovellit kirjoitan enemmän alusta loppuun, mutta pidemmän kaiken kappale sieltä ja toinen täältä. Onneksi on Scrivener, se helpottaa, muuten katoaisi punainen lanka. Tai saattaa kadota nytkin, enpä minä mikään referenssi kirjoittajana ole, kaikkea muuta.
Keskikohdat vielä menevät, mutta tarina kuin tarina, lopun joudun kirjoittamaan ihan uusiksi kolme-neljä kertaa.
Itse kirjoitan tällä hetkellä tekstiä, jonka pääjuoni on kasassa joten kuten, mutta en osaa oikein kirjoittaa mitään sinne väliin. Se on tuskastuttavaa kun pää lyö tyhjää viikosta toiseen.
VastaaPoistaJos JOSKUS tulevaisuudessa saan tekstin noin suunnilleen valmiiksi, haluatko lukaista sen ja sanoa mielipiteesi? :)
Mikäli se silloin on aikataulullisesti mahdollista, voin lukea. :)
PoistaTämä on nyt aivan hakuammuntaa, mutta mietiskelin omalta kohdaltani sitä, miten "täytän välit". Aika tiiviisti suvannot ja syventäminen keskittyvät henkilöhahmoihin: lukijan syvin kiinnostus tarinaa kohtaan kumpuaa heistä. Ehkäpä henkilöiden tutkiminen auttaisi siihen, että pää lyö tyhjää?
Tuttu ongelma tuo keskivaiheen jumitus :-) Mutta itseasiassa tulin tänne kommentoimaan (tai paremminkin kiittämään) kivasta kirjasta, nimittäin luin mifongin perinnön ja tarina seikkailuineen vei kyllä täysin mukanaan! Enkä sano tätä vain kohteliaisuudesta blogituttua kohtaan, vaan kirjasta kyllä huomasi, että olet todella rakastanut kirjoittamaasi tarinaa ja elänyt mukana sen maailmassa. Toivottavasti mahdollisimman moni lukija löytäisi kirjasi :-D
VastaaPoistaKiitos sydäntä lämmittävistä sanoistasi! Mahtavan hienoa kuulla, että kirja on ollut vetävää luettavaa ja siitä on pidetty.
PoistaKyllä taas sain potkua muihinkin projekteihini. :)