Toivottomuuden torstai

Joskus kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin kivaa.

Se tuskin tulee yllätyksenä kenellekään, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut päämäärätietoisesti. Kirjoittaminen alkaa käydä työstä sitten, kun ulkopuolelta alkaa tihkua odotuksia: kustantaja, julkaisija, lukijat, apurahanmyöntäjät, kaverit, kollegat, sukulaiset... (Ja viimeisimpinä, vaan ei vähäisimpinä, kytevän tarinan henkilöhahmot. Ne osaavat olla varsinaisia riivaajia.)

Mutta mitäpä siitä, kaikkihan me kohtaamme odotuksia työssämme ja silti painamme eteenpäin. Valittaja vaietkoon!

Oikeastaan tarkoitukseni ei ole valittaa. Herramunjee, jos miettii, mitä olen saavuttanut muutamassa vuodessa -- sehän on huikeaa! Olen ylittänyt julkaisukynnyksen, luonut työhön liittyviä tukiverkostoja, liittynyt kustannusosuuskuntaan ja kehittynyt kirjoittajana. Työni ovat keränneet rohkaisevaa palautetta, palkintoehdokkuuksia ja sijoituksia äänestyksissä. En ole kirjoittanut tyhjyyteen.

Kirjoitan toivottomuuden tunteesta, koska haluan päästä siitä eroon. Olen jonkinlaisessa taitekohdassa elämässäni, tai ainakin kirjailijan urallani. Kolme vaihtoehtoa tulee mieleen: brake it, fake it, make it. Tässä ei oikeastaan ole kyse ulkoisista asioista, kuten muiden odotuksista, paineista, aikatauluista, vaatimuksista ja niin edelleen. On ennemminkin kyse syvästä havahtumisesta siihen, ettei se, mikä ennen oli yksin minun, ole sitä enää.

Puhun kuvittelemistani maailmoista ja tarinoista.

Ennen kuin julkaisin -- ennen kuin olin kirjoittanut yhtään mitään -- mielikuvitukseni tuottamat elämykset, tarinat ja maisemat olivat vain minulle. Ne tuottivat iloa, lohdutusta, pakoteitä, seikkailuja. Kaiken, mitä mielessäni keksin, sain pitää itselläni. En enää. Kirjailijana kaikki, mitä keksin, muuntuu julkiseksi. Mielikuvitukseni ei ole enää vain minulle. Lypsän sitä työkseni. Keskeneräiset käsikirjoitukset, jotka tähtäävät julkaisuun, on työstettävä nyt. Annan niille kaiken aikani, energiani, luovuuteni, mielikuvitukseni, hikeni. Kaiken mitä minussa on.

Ja näinä päivinä, kun aurinko ei paista, vaan harmaus pyyhkii ikkunoita ja pimeys ulottuu mieleen asti, sitä miettii, että mitä minusta jää sitten, kun olen kaiken antanut.

Pari sanaa julkisuuden hallinnasta

Harva kirjailijaksi haluava tulee ajatelleeksi työnsä julkista puolta muuten kuin teoksen osalta. Kirja on julkinen, sen saa lukea kuka tahansa ja kuka tahansa saa sanoa siitä mitä tahansa. Selvä se!

Mutta samalla, kun kirja julkaistaan ja työstä tulee julkinen, muuttuu jokin muukin: kirjoittaja muuttuu yksityishenkilöstä julkiseksi henkilöksi eli kirjailijaksi. Kirjailijan nimi painetaan kirjaan ja kansiliepeessä tai takakannessa hymyilee oma pärstä. Hyvässä lykyssä tulee mainoksia, haastatteluja ja esiintymisiä.

Julkisuutta on montaa eri tasoa: kirjailija voi käyttää salanimeä, olla ottamatta kirjailijakuvaa ja kieltäytyä haastatteluista ja esiintymisistä, jolloin yksityisyys lienee tarkimmin varjeltua. Suuri salaperäisyys voi kyllä toimia myös markkinointikikkana ja herättää mediassa uteliaisuutta, jos kirjasta tulee hitti. Useimmin salanimen hyötyjä etsivät kuuluisat kirjailijat, kuten J. K. Rowling, halutessaan kokeilla jotain uutta ja erilaista, ilman nimensä tuomaa myyntiarvoa. (Ja jos myynti paljastuu heikoksi, oikean henkilöllisyyden paljastamalla voi saada ne kätevästi nousuun.)

Mutta täyden tuntemattomuuden ja Sofi Oksasen kaltaisen kuuluisuuden välillä on monta julkisuuspienaa, joilla kirjailijat keikuttelevat.

Ihan ensimmäiseksi on hyvä tehdä selväksi yksi asia: toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ani harva kirjoittaja, joka onnistuu saamaan käsikirjoituksensa kustannetuksi, pyrkii sillä julkisuuteen. En tunne yhtäkään kirjailijaa, joka nauttisi siitä, että on julkisuuden henkilö. Suurimmalle osalle se tuntuu kirjailijan työn pakolliselta osalta, epätoivoisena keinona saada teoksilleen lukijoita, vaikka sitten yksi tai kaksi kerrallaan. Kiertueet, esiintymiset ja vaikkapa koulukeikat ovat myös palkitseva, joskin raskas tapa tavata lukijoita kasvotusten. Kirjailijoissakin on niitä, joille ihmisten kohtaaminen on mieluisampaa kuin toisille kirjailijoille. Kirjailijan työ on kuitenkin melko yksinäistä puurtamista ja tuulettuminen tekee välillä hyvää. (Toisaalta reissaaminen on aina myös pois itse kirjoittamiselta, mikä ei aina ole ihanteellista.)

No niin. Nyt on selvillä, että pelkkä kirja ei astu julkaisemisen jälkeen julkisuuteen. Kirjailija omana persoonanaan astuu myös -- tuodakseen kirjansa mahdollisimman monen lukijan tietoisuuteen. (Kukaan ei voi lukea kirjaa, jota ei tiedä olevan olemassa.)

Ja tästä seuraakin jotain mielenkiintoista: kirjailijan on mietittävä suhteensa julkisuuteen. Mielellään jo ennen ennen kuin sitä julkisuutta saa. Miksi? Koska kerran julkisesti kerrotut asiat ovat julkisia aina. Internet ei unohda.

Tämä blogi esimerkiksi on julkinen, joten minun on oltava tietoinen siitä, että kirjoitan ja kommentoin tänne mitä tahansa, se voi tulla joskus tulevaisuudessa vastaan asiayhteydestä irrotettuna. Jos minulla olisi julkinen Facebook-tili tai olisin Twitterissä, kaikki mitä siellä kirjoittaisin olisi julkista. Kun annan haastatteluja, minun pitää varautua siihen, että artikkelissa käytetään kutsumanimeäni kirjailijanimen sijaan. (Tämä ei tunnu muuttuvan, vaikka siitä huomauttaisi.) Minulla ei ole nimikaimoja, joten minut on aika helppo löytää, jos haluaa. Eli eipä suojaa saa kirjailijanimestäkään.

Toinen asia, mikä kannattaa huomioida, on lähipiiri: kaverit, tuttavat, kaukaiset sukulaiset. Heillä ei välttämättä ole käsitystä siitä, että kirjailija ei ehkä halua paljastaa kaikkia asioitaan julkisesti. Hän ei ole enää yksityishenkilö, joka ei kiinnosta mediaa pätkän vertaa. (Kuinka moni on lukenut otsikoita kirjailijan veromätkyistä? Miten se voi mitenkään kiinnostaa ketään?) Jos siis tunnette läheisesti kirjailijan, älkää huudelko netin palstoilla tai kommenttikentissä sellaisia asioita, joita hän ei ole jo jakanut julkisesti kaikille. Älkää kertoko puolison nimeä, jos hän ei ole julkisuudenhenkilö, älkää lähettäkö terveisiä lapsille tai kertoko kotiosoitetta. Olkaa huomaavaisia.

Tämä ei ole diivailua eikä kuvasta sitä, että "nyt se kuvittelee olevansa isokin julkkis". Ei. Varovaisuus on viisautta ja suhdetta julkisuuteen kannattaa miettiä tarkkaan ennen kuin siihen lähtee, sillä jos joskus alkaa iso kivi vieriä ja käännösoikeuksia tai palkintoja ropista, median valokiila voi osua omalle kohdalle. Silloin kannattaa olla omat rajat selvillä ja pitää niistä tiukasti kiinni.

Kirjailijalla ei ole velvollisuutta esitellä perhettään ja kotiaan ja lakanoidensa väriä. Hänen velvollisuutensa on kirjoittaa rehellisesti ja tinkimättömästi. Sitä pitäisi jokaisen kunnioittaa.

Kirosana nimeltä kirjailijabrändi

Brändi. Ruma sana suuhun, mutta olen kuullut, että lasista nautittuna se voi olla varsin hyvää.

Brändi-sanasta tulee mieleen yritysmaailma, mainonta ja markkinointi, tuotteistaminen, laskelmointi, suunnitelmallisuus, harhaanjohtaminen, voiton maksimointi, konsultit. Massatuotanto. Ulkokultaisuus. Epäaitous.

Mutta voiko hyvä ja kestävä brändi kummuta mistään muusta kuin aitoudesta?

Niskakarvani nousevat pystyyn, kun puhutaan kirjailijabrändeistä -- tai jopa kirjailijoista tuotteena. Silti näen brändin olevan olemassa kirjailijallakin. Brändi muodostunee jokaiselle, joka toimii julkisessa työssä ja yrittää saada osaamistaan tunnetuksi. (Muodostuuko se villisti vai valvottuna, hyväksi vai huonoksi, on eri asia.) Yllä luettelemani mielikuvat brändi-sanasta ovat kuitenkin varsin kaukana siitä, mitä mielikuvia kirjailijuus tai kirjat herättävät minussa. Miten nämä kaksi yhdistyvät?

Esikoiskirjailijan vuotta elävä on tätäkin asiaa joutunut pohtimaan. Taviksesta on yhtäkkiä tehty kirjailijaesittely ja haastattelujakin on päässyt antamaan. Se, minkälaisia kuvia minusta julkisuudessa leviää tai se, minkälaisia juttuja kirjoitetaan, herättävät aina jonkinlaisia mielikuvia lukijoissa. Puhumattakaan siitä, mitä kirjoitan blogissani!

Alkuun iskee ahdistus ja paniikki. Mitään suojakuorta ei ole. On vain minä, paljas minä. Kukaan ei ole näyttämässä kädestä pitäen julkisuuskuvan hallintaa. Kukaan ei valmistele toimittajien kohtaamista varten. (Minulla kävi tässä säkä, kun ensimmäinen toimittaja, joka minuun oli yhteydessä, antoi opastusta ja kertoi oikeuksistani. Lämmin kiitos sinulle! Neuvosi ovat tulleet tarpeeseen.) Jos pelkkä esikoiskirjan julkaiseminen tuntuu siltä kuin pudottaisi housunsa nilkkoihin keskellä toria, kyseessä silti on fiktiivinen teos. Mutta henkilöhaastattelut, niissä on ilman fiktion suojaa, ilman teosta.

Ei ole mitenkään hölmöä kirjoittaa itselleen raamit siitä, kuinka paljon ja mitä asioita itsestään haluaa kertoa. Erakko kirjailija, joka ei anna haastatteluita? Avoin kirjailija, joka esittelee vaatekaappinsa ja kenkäkokoelmansa ja ihmissuhteensa? Tiukasti asiassa pysyttelevä kirjailija, joka puhuu vain ja ainoastaan teoksistaan ja niiden käsittelemistä aiheista? Provosoiva kirjailija, joka nostaa puheenaiheita? Erakko saa varmasti pitää rauhansa esikoisvuoden jälkeen (ellei kirjasta tule hittiä). Avoin kirjailija lienee naistenlehtien suosikki (tosin unohtuu nopeasti, koska joka vuosi tulee uusi avoin kirjailija). Pelkästään asiassa pysyttelevä kirjailija on tavislukijalle tylsä, mutta mikäli hän on saavuttanut mainetta (Oksanen, Isomäki), hän saa kyllä palstatilaa. Provosoiva kirjailija saa otsikoita, mutta herättää myös ärsytystä.

Minkälaisen kirjailijakuvan tekisin itselleni?

Tämä on kerta kaikkiaan väärä kysymys. Kirjailijakuvaa ei voi tehdä pakottaen, brändiä ei voi rakentaa huijaamalla. Se syntyy aitoudesta, siitä minkälainen ihmistyyppi kyseinen kirjailija on, minkälaisia kirjoja hän kirjoittaa (vaikuttaa lukijakuntaan ja kiinnostavuuteen vaikkapa ajankohtaisuudellaan). Minä esimerkiksi kuvittelin etukäteen, että olisin erakkoluontoinen kirjailija. Hyvinpä tiesin...

En tiedä, millainen brändi minulla on tai millaiseksi se on muodostumassa. Sillä se muodostuu muissa ihmisissä, teissä, lukijoissa. Isoissa kustantamoissa kirjailijabrändejä mietitään varmasti. Kirjailijasta poimitaan tietoja, joiden tiedetään tai arvellaan kiinnostavan lukijoita. Yleensä kirjailijaesittelyssä kerrotaan koulutustausta, asuinpaikka, mahdolliset aiemmat julkaisut ja monesti jokin nippelitieto: esimerkiksi Hannu Rajaniemi kertoo "ajattelevansa mielellään tulevaisuutta ja elefantteja"; Helena Waris kirjoittaa mottonsa olevan "järjetöntä elää niin järkevästi, että kaduttaa" ja Laura Gustafsson on "näytelmäkirjailija, vegaani ja glamourblondi". Täkyjä, näennäisiä ristiriitaisuuksia, jotain mikä jäisi mieleen.

Kirjailijaesittely voi saada aikaan sen, että lukija tarttuu kirjaan, koska sen kirjoittajasta kerrotaan jotain, mikä tuo/vie uskottavuutta kirjan aihepiiriltä, mutta en usko että kirjailijabrändi rakentuisi kovinkaan paljon sen varaan. Kirjailijat tapaavat jonkin verran lukijoitaan kasvotusten, jotkut esiintyvät televisiossa, ja tuskin kukaan kirjailija on niin etevä näyttelijä, että pystyisi ylläpitämään roolia, joka ei istu.

Haluan uskoa, että kirjailijabrändiin vaikuttaa voimakkaimmin kirjailijan tuotanto. Minkälaisia kirjoja hän kirjoittaa? Mistä aiheista? Kuvitelkaapa jos Sofi Oksanen kirjoittaisikin chick-littiä tai goottiromanttisia vampyyrikirjoja. Miten hänen brändinsä muuttuisi?

***

Ristiriitaisuudesta. Siitä tässä on osaltaan kyse.

Brändi kuulostaa laskelmoidulta ja kirjailijuudessa on melko vähän laskelmoinnin varaa -- muutenhan hittikirjoja tehtailisi jokainen eikä huolta huomisesta olisi. Jossain määrin ajattelenkin "brändiytymistä" ennemminkin olemassa olevien piirteiden kirkastamisena ja suoraviivaistamisena isolle yleisölle. Kirjailijan sisällä on tavallinen ihminen heikkouksineen ja huonoine päivineen, mutta kirjailijuus on myös ammatti, suojakuori ja rooli, jonka lävitse kirjoja tuodaan maailmalle. Minusta yksityisyys roolin takana on kirjailijallekin suotava, sillä rooli ei ole epäaitoutta -- se on ihmiselle luontainen tapa toimia eri tilanteissa.

Rooli ei ole kuitenkaan sama asia kuin brändi. Rooli on osa ihmisyyttä, brändi on liiketoimintaa. Jos meidän ei tarvitsisi erottua toisista kirjailijoista, saada kirjaamme esille ja luetuksi (ja jopa myydyksi), brändi olisi tarpeeton.

Nenännyrpistely kirjailijoiden brändäämiselle on toisin sanoen turhaa, koska kustantamot ovat liiketoimintaa ja kirjojen kustantaminen edellyttää kirjojen myyntiä.

Mutta yksi asia on varma: kirjailija ei ole tuote. Kirjailija on ihminen eikä ihminen ole koskaan tuote.

***

Minkälaisia ajatuksia teillä on kirjailijabrändeistä ja -brändäämisestä?

Kirjan (ja kirjailijan) julkisuudesta

Vaikka kirjailijan on mahdollista kirjoittaa salanimellä, olla antamatta haastatteluja ja tietoa yksityiselämästään, kirjailijuus on silti julkinen ammatti, koska kirjailijan luovuuden tulos, kirja, on julkinen ja kenen tahansa luettavissa.

Mielestäni jokaisen esikoiskirjailijan on hyvä miettiä oma suhteensa julkisuuteen. Olla selvillä siitä, kuinka paljon itsestään haluaa kertoa ja kenelle.

Kirjoittaminen itsessään ei ole sosiaalista tai kovin ulospäin näkyvää toimintaa siinä vaiheessa, kun se on vasta pöytälaatikkokirjoittamista ilman tavoitteita julkaisusta. Tai silloinkaan, kun käsikirjoitus on valmis ja sitä tarjoaa luettavaksi joukolle, jonka kirjoittaja itse on päässyt valitsemaan. On itse asiassa todella hurjaa minkälaisen muodonmuutoksen kirjoittajan omasta pienestä tarinanidusta syntynyt käsikirjoitus käy läpi, kun siitä tulee kustannettu kirja toimittajineen, kuvittajineen ja ISBN-numeroineen. En tiedä onko se yleistä esikoiskirjailijoiden parissa, mutta joskus silmäilen Mifongin perintöä pelonsekaisella kunnioituksella. Niin paljon muutakin on kansien välissä kuin sanoiksi painettu tarina: vuosien työtä ja hiomista ja leikkaamista, muualla tapahtuneen elämän suruja ja iloja, matkustamista, keskusteluja, epätoivoa ja uupumusta. Rivien väliin ovat jääneet näkymättömällä musteella kirjoittajan haaveet, sitkeys, pelot ja kunnianhimo. Ne eivät näy lukijalle. Lukija, pelottava Kuka Tahansa, voi repiä kirjan sivut takan sytykkeiksi, antaa lemmikkikaninsa nakertaa kannen pilalle, tuhahdella ja hymähdellä eikä yhtään ymmärtää -- tai edes haluta ymmärtää -- kuinka pienestä kaikki on lähtenyt ja kuinka suurella vaivalla ja onnella loppuun saatettu. Heidän ei tarvitse nähdä ihmettä, sillä kirjakin on vain kirja. Esine, unohdettavissa, myytävissä, lahjoitettavissa. Jollekin se voi muodostua tärkeäksi, mutta siitä kirjailija ei välttämättä koskaan kuule.

Kirjailijuus on edelleen ihmisten mielestä jotain erityisen hienoa, vaikka kirjailijoita on niin runsaasti, että niihin kompastelee eri medioissa tavan takaa siitä huolimatta, että heistä esiintyy siellä vain jäävuoren huippu. Siitä ei pääse mihinkään, että julkisuus lisää näkyvyyttä. Se, kuinka paljon näkyvyys vaikuttaa myyntiin, on minulle arvoitus eikä suurin kiinnostuksen kohde, mutta kirjan tekijänä koen velvollisuutta ilmoittaa maailmalle, että esikoinen on olemassa, lukekaa te, joita se saattaisi ilahduttaa.

En tiedä onko se suomalainen erityispiirre, mutta joskus kuulee kirjailijasta sanottavan pahansuopaan sävyyn, että se on julkisuustyrkky, aina tunkemassa itseään joka paikkaan. Tämä ärsyttää minua suunnattomasti. Arvaatteko miksi? Koska minulle tulee tunne, että kirjailijaa arvostellaan sellaisesta ammattiin liittyvästä asiasta, joka monella ei tule koskaan omassa ammatissaan esille. Kirjailija on kirjansa airut. Miksi olisi häneltä väärin kertoa maailmalle kirjansa olemassaolosta? Tutteja ja vessapaperia saa mainostaa, mutta kirjailijan naama kirjansa vieressä voi joitakin ärsyttää suunnattomasti. Tietysti katkeruuttakin voi olla lausahduksen taustalla, jos joku, joka olisi näkyvyyttä työlleen halunnut, ei ole sitä saanut.

Miten sitten julkisuuteen pitäisi suhtautua?

Joillekin se on joka tapauksessa välttämätön paha, toiset voivat jopa nauttia esilläolosta ja oman työnsä esiintuomisesta. Ihmisten persoonat ovat erilaisia. Tärkeintä lienee pitää jalat maassa ja suhteellisuudentaju pääkopassa. Kannattaa miettiä mitä haluaa julkisesti ihmisten itsestään tietävän. Nykyään facebookien, twittereiden, blogien sun muiden yhteisöpalveluiden maailmassa yksityisyydensuojaamisasiat ovat toivottavasti olleet jo aikaisemminkin mielessä, mutta julkisesti kiinnostava ammatti voi lisätä ei-niin-positiivisten ilmiöiden määrää.

Tämän kaiken keskellä jännää on se, että vaikka kirja on julkinen, lukukokemus on hyvin henkilökohtainen.

Miten on laitanne, hyvät jo julkaisseet lukijat? Oletteko miettineet julkisuutta ja rajojanne vai onko se ihan turhanpäiväistä hommaa?

Entä te muut? Ottaako pannuun se, että aina samat kirjailijat pyörivät naistenlehdissä ja televisiossa, paljastelevatko julkkiskirjailijat liikaa vai onko näillä asioilla loppujen lopuksi mitään merkitystä?