Sitten minusta tulee kirjailija, kun kustantamo julkaisee käsikirjoitukseni.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun on kuva aamulehden etusivulla. Kun on aukeaman artikkeli ja sen kyljessä kritiikki.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun minusta on otettu kirjailijakuva. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kuvani on kustantamon katalogissa kirjan esittelyn yhteydessä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen sanomalehden kevään tai syksyn listoilla. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minut pyydetään messuille esiintymään. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minut mainitaan kirjailijamatrikkeleissa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pääsen radiohaastatteluun. Sitten minusta tulee kirjailija, kun nimeni tunnistetaan satunnaisissa yhteyksissä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan apurahan. Ensimmäisen. Toisen.
Valtiolta.
Säätiöltä.
Kulttuurirahastolta.
Kirjailijaliitolta.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan ensimmäiset myyntitilitykset kotiini postissa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pääsen Aamun Kirjaan. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen ehdokkaana esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi.
Runeberg-palkinnon.
Tiiliskiven.
Kuvastajan.
Anni Polvan.
Kirjavan Ketun.
Tulenkantajan.
LukuVarkauden.
Laivakellon.
Tähtivaeltajan.
Topeliuksen.
Arvid Lydeckenin.
Atoroxin.
Finlandia Juniorin.
Kalevi Jäntin.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan kirjallisuuspalkinnon.
(ks. edellinen lista)
Sitten minusta tulee kirjailija, kun minulta tilataan kesäjatkis naistenlehteen. Mihin tahansa lehteen. Edes kolumni. Sitten minusta tulee kirjailija, kun arvostettu kollega ilmaisee julkisesti lukeneensa teokseni. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pääsen Kirjailijaliiton jäseneksi. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kustantamo tarjoaa illallisen. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pystyn elättämään itseni kirjojeni myyntituloilla. Sitten minusta tulee kirjailija, kun romaanistani sovitetaan näytelmä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minulta pyydetään lupa käyttää lainausta teoksestani oppikirjassa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minut pyydetään kirjailijavierailulle. Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan signeerata jonossa odottaville kirjojani. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pääsen puhumaan paneeliin, jossa on myös aikaisempi idolini. Sitten minusta tulee kirjailija, kun opetan kesäkurssilla uusia, tulevia kirjailijoita. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kustantamo tarjoaa kustannussopimuksia useista teoksista kerralla.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjani käännösoikeudet myydään Saksaan.
Ruotsiin.
Britteihin.
Ranskaan.
Tsekkeihin.
Kiinaan.
Kolumbiaan.
Australiaan.
Japaniin.
Italiaan.
Islantiin.
Kreikkaan.
Turkkiin.
Tadzikistaniin.
Intiaan.
Iraniin.
Viroon.
Serbiaan.
Kroatiaan.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun ulkomaisilla messuilla vieressäni kulkee tulkki. Sitten minusta tulee kirjailija, kun koululaiset haluavat tehdä minusta esitelmän. Sitten minusta tulee kirjailija, kun he kysyvät, mihin sijoittaudun Suomen kirjallisuuden historiassa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjoilleni on oma pahviständi kirjamyymälöissä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen Mitä Suomi lukee -listan kärkikymmenikössä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun The NY Times Book Review mainitsee minut kirjallisuussivuillaan. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minulla on kirjamessuilla oma assistentti ja henkivartijoita. Sitten minusta tulee kirjailija, kun voitan ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon, Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen julkaissut kolme teosta.
Viisi.
Kymmenen.
Kaksikymmentä.
Viisikymmentä.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun se ensimmäisen lyttäyksen kirjoittanut kriitikko kirjoittaa kiittävän kritiikin. Sitten minusta tulee kirjailija, kun suosikkikirjablogistini arvioi kirjani. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kotikaupungissani järjestetään nimelläni kulkevia turistikierroksia. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjani on kirjastojen varatuimpia. Sitten minusta tulee kirjailija, kun nimissäni perustetaan tunnustus. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen voittanut edes yhden avoimen kirjoituskilpailun. Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan viikoittain fanipostia. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani tehdään televisiomainos.
Elokuvateatterimainos.
Mainosjuliste.
Mainoslakana teatterin seinään.
Tarramainos bussiin.
Mainoskortti.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjani on kirjakauppojen mainoslehtisissä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kustantamo sijoittaa kirjojeni markkinointiin rahaa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun edustan kasvoillani uutta kirjahyllymallistoa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjoistani tehdään tv-sarja. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani otetaan toinen painos.
Kolmas.
Neljäs.
Viides.
Kymmenes.
Kahdeskymmeneskahdeksas.
Juhlaversio.
Deluxe Edition.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun joku kirjoittaa minusta elämäkerran. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kivijalkakaupassa kirjani on näyteikkunassa. Tyrkkypöydällä. Korkeimpana pinona. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani tehdään pokkariversio. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani tehdään kokopitkä animaatio. Studio Ghiblillä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani tehdään lyhytanimaatio. Kirjatraileri. Tiiseri.
Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjani oikeudet myydään Hollywoodiin.
Sitten, ei yhtään sitä ennen, olen kirjailija.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste odotukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste odotukset. Näytä kaikki tekstit
22.5.2015
13.10.2014
Sen pituinen se
Olen tehnyt päätöksen.
Seuraavan kerran kun minulta kysellään, että montako osaa Mifonkeihin on tulossa, vastaan "sen verran kuin siihen kirjoitan". Ei tässä ole enää mitään mieltä, että merkittävintä kirjasarjassani on sen pituus. Alan kokea sen jo melko ahdistavaksi, ja siltä pohjalta tämä päätös syntyikin. Ei ole minun asiani arvuutella pituuksia ja lokeroida asioita, joita ei ole mielekästä lokeroida: asettaa rajoja, jotka eivät välttämättä pidäkään kutiaan. Tuntuu, että minua ajetaan valheelliseen karsinaan, joka on nimeltään "hän joka ei osaa päättää/ hän joka on arvaamaton". Ikään kuin minusta tehtäisiin vaikeaa ihmistä pelkästään sen vuoksi, että kysyjää itseään vaivaa epävarmuus.
Minä en kuulu siihen karsinaan. Minua ei vaivaa epävarmuus. Saan siitä voimaa.
Mifonki-sarja on sarja, koska siihen kuuluu monta kirjaa. Ymmärrän, että se kiinnostaa, kuinka pitkään tarina jatkuu. Ymmärrän, koska se kiinnostaa minuakin. Mutta asia on niin, että ensin minun on kirjoitettava se -- keskityttävä itse tarinaan, ei sen mittaan. Ja ennen kuin sanon "sen pituinen se", mifonkien tarina jatkuu.
Seuraavan kerran kun minulta kysellään, että montako osaa Mifonkeihin on tulossa, vastaan "sen verran kuin siihen kirjoitan". Ei tässä ole enää mitään mieltä, että merkittävintä kirjasarjassani on sen pituus. Alan kokea sen jo melko ahdistavaksi, ja siltä pohjalta tämä päätös syntyikin. Ei ole minun asiani arvuutella pituuksia ja lokeroida asioita, joita ei ole mielekästä lokeroida: asettaa rajoja, jotka eivät välttämättä pidäkään kutiaan. Tuntuu, että minua ajetaan valheelliseen karsinaan, joka on nimeltään "hän joka ei osaa päättää/ hän joka on arvaamaton". Ikään kuin minusta tehtäisiin vaikeaa ihmistä pelkästään sen vuoksi, että kysyjää itseään vaivaa epävarmuus.
Minä en kuulu siihen karsinaan. Minua ei vaivaa epävarmuus. Saan siitä voimaa.
Mifonki-sarja on sarja, koska siihen kuuluu monta kirjaa. Ymmärrän, että se kiinnostaa, kuinka pitkään tarina jatkuu. Ymmärrän, koska se kiinnostaa minuakin. Mutta asia on niin, että ensin minun on kirjoitettava se -- keskityttävä itse tarinaan, ei sen mittaan. Ja ennen kuin sanon "sen pituinen se", mifonkien tarina jatkuu.
12.12.2013
Toivottomuuden torstai
Joskus kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin kivaa.
Se tuskin tulee yllätyksenä kenellekään, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut päämäärätietoisesti. Kirjoittaminen alkaa käydä työstä sitten, kun ulkopuolelta alkaa tihkua odotuksia: kustantaja, julkaisija, lukijat, apurahanmyöntäjät, kaverit, kollegat, sukulaiset... (Ja viimeisimpinä, vaan ei vähäisimpinä, kytevän tarinan henkilöhahmot. Ne osaavat olla varsinaisia riivaajia.)
Mutta mitäpä siitä, kaikkihan me kohtaamme odotuksia työssämme ja silti painamme eteenpäin. Valittaja vaietkoon!
Oikeastaan tarkoitukseni ei ole valittaa. Herramunjee, jos miettii, mitä olen saavuttanut muutamassa vuodessa -- sehän on huikeaa! Olen ylittänyt julkaisukynnyksen, luonut työhön liittyviä tukiverkostoja, liittynyt kustannusosuuskuntaan ja kehittynyt kirjoittajana. Työni ovat keränneet rohkaisevaa palautetta, palkintoehdokkuuksia ja sijoituksia äänestyksissä. En ole kirjoittanut tyhjyyteen.
Kirjoitan toivottomuuden tunteesta, koska haluan päästä siitä eroon. Olen jonkinlaisessa taitekohdassa elämässäni, tai ainakin kirjailijan urallani. Kolme vaihtoehtoa tulee mieleen: brake it, fake it, make it. Tässä ei oikeastaan ole kyse ulkoisista asioista, kuten muiden odotuksista, paineista, aikatauluista, vaatimuksista ja niin edelleen. On ennemminkin kyse syvästä havahtumisesta siihen, ettei se, mikä ennen oli yksin minun, ole sitä enää.
Puhun kuvittelemistani maailmoista ja tarinoista.
Ennen kuin julkaisin -- ennen kuin olin kirjoittanut yhtään mitään -- mielikuvitukseni tuottamat elämykset, tarinat ja maisemat olivat vain minulle. Ne tuottivat iloa, lohdutusta, pakoteitä, seikkailuja. Kaiken, mitä mielessäni keksin, sain pitää itselläni. En enää. Kirjailijana kaikki, mitä keksin, muuntuu julkiseksi. Mielikuvitukseni ei ole enää vain minulle. Lypsän sitä työkseni. Keskeneräiset käsikirjoitukset, jotka tähtäävät julkaisuun, on työstettävä nyt. Annan niille kaiken aikani, energiani, luovuuteni, mielikuvitukseni, hikeni. Kaiken mitä minussa on.
Ja näinä päivinä, kun aurinko ei paista, vaan harmaus pyyhkii ikkunoita ja pimeys ulottuu mieleen asti, sitä miettii, että mitä minusta jää sitten, kun olen kaiken antanut.
Se tuskin tulee yllätyksenä kenellekään, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut päämäärätietoisesti. Kirjoittaminen alkaa käydä työstä sitten, kun ulkopuolelta alkaa tihkua odotuksia: kustantaja, julkaisija, lukijat, apurahanmyöntäjät, kaverit, kollegat, sukulaiset... (Ja viimeisimpinä, vaan ei vähäisimpinä, kytevän tarinan henkilöhahmot. Ne osaavat olla varsinaisia riivaajia.)
Mutta mitäpä siitä, kaikkihan me kohtaamme odotuksia työssämme ja silti painamme eteenpäin. Valittaja vaietkoon!
Oikeastaan tarkoitukseni ei ole valittaa. Herramunjee, jos miettii, mitä olen saavuttanut muutamassa vuodessa -- sehän on huikeaa! Olen ylittänyt julkaisukynnyksen, luonut työhön liittyviä tukiverkostoja, liittynyt kustannusosuuskuntaan ja kehittynyt kirjoittajana. Työni ovat keränneet rohkaisevaa palautetta, palkintoehdokkuuksia ja sijoituksia äänestyksissä. En ole kirjoittanut tyhjyyteen.
Kirjoitan toivottomuuden tunteesta, koska haluan päästä siitä eroon. Olen jonkinlaisessa taitekohdassa elämässäni, tai ainakin kirjailijan urallani. Kolme vaihtoehtoa tulee mieleen: brake it, fake it, make it. Tässä ei oikeastaan ole kyse ulkoisista asioista, kuten muiden odotuksista, paineista, aikatauluista, vaatimuksista ja niin edelleen. On ennemminkin kyse syvästä havahtumisesta siihen, ettei se, mikä ennen oli yksin minun, ole sitä enää.
Puhun kuvittelemistani maailmoista ja tarinoista.
Ennen kuin julkaisin -- ennen kuin olin kirjoittanut yhtään mitään -- mielikuvitukseni tuottamat elämykset, tarinat ja maisemat olivat vain minulle. Ne tuottivat iloa, lohdutusta, pakoteitä, seikkailuja. Kaiken, mitä mielessäni keksin, sain pitää itselläni. En enää. Kirjailijana kaikki, mitä keksin, muuntuu julkiseksi. Mielikuvitukseni ei ole enää vain minulle. Lypsän sitä työkseni. Keskeneräiset käsikirjoitukset, jotka tähtäävät julkaisuun, on työstettävä nyt. Annan niille kaiken aikani, energiani, luovuuteni, mielikuvitukseni, hikeni. Kaiken mitä minussa on.
Ja näinä päivinä, kun aurinko ei paista, vaan harmaus pyyhkii ikkunoita ja pimeys ulottuu mieleen asti, sitä miettii, että mitä minusta jää sitten, kun olen kaiken antanut.
11.10.2013
Riittääkö, että oma kaiku vastaa?
Samaa vanhaa, sanotte, mutta kirjailijan mielessä nämä pyörivät tasaisin väliajoin -- joko itsestä tai kollegoista lähtöisin.
Nimittäin kysymys miksi kirjoitan. Pääkopan udusta nousee tämän tyyppisiä ajatuksia:
Listalta unohtui varmasti jotakin, sillä ei työnsä mielekkyyden kyseenalaistaminen tähän lopu. Kirjailijat kun tunnetusti ovat aika luovaa väkeä.
Kaiken ydin lienee se, että ihminen kaipaa työlleen arvostusta. Olen miettinyt, että kenties julkaisevalle kirjailijalle on ulkoinen, näkyvä arvostus painokkaammin tärkeää, sillä hänen työnsä (kirjan kirjoittaminen) on sisäistä, yksinäistä dialogia, jota kustannustoimittajakaan ei kykene keventämään -- ja työn lopputulos on kuitenkin julkinen. Riittävän julkisen arvostuksen määrä ja laatu vaihtelevat kunkin kirjailijan kohdalla, sillä kyse on yksilöistä. Monissa tapauksissa riittäisi, että kirjasta ilmestyy kaksi kritiikkiä (ei liikaa painoarvoa yhdelle), sen näkee kirjakaupassa oikeasti myynnissä sattumalta ohi kulkiessaan (onpas kiva ja kovakantinen!), siitä saa yhden lukijapalautteen (Tosi Ihku!) ja myynti kulkee siihen malliin, että sopii olettaa seuraavienkin kirjojen julkaisemisessa olevan järkeä kustantamon näkökulmasta.
Nämä nyt ovat vain spekulaatioita, joita ei tule ottaa liian vakavasti. Ehkä on kirjailijoita, joille riittää, että kirja on kirjoitettu ja julkaistaan. Ehkä on kirjailijoita, joille ei riitä vähempi kuin se, että kirja voittaa palkintoja, siitä tehdään näytelmä ja elokuva, se käännetään kuudellekymmenelle kielelle ja myydään miljoonille ihmisille.
Taiteilen itse jatkuvasti kysymysten kanssa "miksi teen mitä teen", "mitä odotan tältä asialta" ja "mikä on riittävästi". Riittääkö kirjailijalle se, että vain oma kaiku vastaa?
Näihin kysymyksiin on jokaisen kirjailijan itse etsittävä vastaus -- monta kertaa elämässään.
Nimittäin kysymys miksi kirjoitan. Pääkopan udusta nousee tämän tyyppisiä ajatuksia:
Miksi kirjoitan, kun tuntuu ettei ketään kiinnosta?
Miksi kirjoitan, kun kirjastani ei julkaista kritiikkejä?
Miksi kirjoitan, kun en saa lukijapalautetta, en fanipostia?
Miksi kirjoitan, kun kustantamolle olen E-luokan kirjailija, joka saa itse maksaa lounaansa messuilla?
Miksi kirjoitan, kun se tarkoittaa, ettei minulla ole kesälomia eikä vapaita viikonloppuja?
Miksi kirjoitan, kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä mitä kirjoitan?
Miksi kirjoitan, kun esiintyessäni puhun tyhjille penkkiriveille?
Miksi kirjoitan, kun kukaan ei mainosta kirjojani eikä niitä löydä kirjakaupasta kuin tilaamalla?
Miksi kirjoitan, kun kirjan myyntituotoista ei maksa edes kahden kuukauden sähkölaskua?
Listalta unohtui varmasti jotakin, sillä ei työnsä mielekkyyden kyseenalaistaminen tähän lopu. Kirjailijat kun tunnetusti ovat aika luovaa väkeä.
Kaiken ydin lienee se, että ihminen kaipaa työlleen arvostusta. Olen miettinyt, että kenties julkaisevalle kirjailijalle on ulkoinen, näkyvä arvostus painokkaammin tärkeää, sillä hänen työnsä (kirjan kirjoittaminen) on sisäistä, yksinäistä dialogia, jota kustannustoimittajakaan ei kykene keventämään -- ja työn lopputulos on kuitenkin julkinen. Riittävän julkisen arvostuksen määrä ja laatu vaihtelevat kunkin kirjailijan kohdalla, sillä kyse on yksilöistä. Monissa tapauksissa riittäisi, että kirjasta ilmestyy kaksi kritiikkiä (ei liikaa painoarvoa yhdelle), sen näkee kirjakaupassa oikeasti myynnissä sattumalta ohi kulkiessaan (onpas kiva ja kovakantinen!), siitä saa yhden lukijapalautteen (Tosi Ihku!) ja myynti kulkee siihen malliin, että sopii olettaa seuraavienkin kirjojen julkaisemisessa olevan järkeä kustantamon näkökulmasta.
Nämä nyt ovat vain spekulaatioita, joita ei tule ottaa liian vakavasti. Ehkä on kirjailijoita, joille riittää, että kirja on kirjoitettu ja julkaistaan. Ehkä on kirjailijoita, joille ei riitä vähempi kuin se, että kirja voittaa palkintoja, siitä tehdään näytelmä ja elokuva, se käännetään kuudellekymmenelle kielelle ja myydään miljoonille ihmisille.
Taiteilen itse jatkuvasti kysymysten kanssa "miksi teen mitä teen", "mitä odotan tältä asialta" ja "mikä on riittävästi". Riittääkö kirjailijalle se, että vain oma kaiku vastaa?
Näihin kysymyksiin on jokaisen kirjailijan itse etsittävä vastaus -- monta kertaa elämässään.
23.10.2012
Sarjalukijan sitkeä usko ja toivo
Pidätkö kirjasarjoista? Luetko mielelläsi tarinoita, joissa esiintyvät tutut henkilöt ja jotka sijoittuvat maailmaan, joka syvenee vähitellen? Oletko kirjailijakiintyväinen, eli toisin sanoen kerran kirjailijalta hyvän lukukokemuksen saaneena jaksat kahlata hänen koko tuotantonsa läpi, uskollisesti ostat jokaisen uutuuden, kaiholla muistelet Sitä Ensimmäistä Lukukokemusta, vaikka mikään sen jälkeen tullut ei ole jättänyt kielelle kuin happaman jälkimaun?
Minä pidän, luen ja osittain olen.
Haluan uskoa, että vielä kerran hän minut palkitsee. Vielä joskus tulee teos, joka on kuin se ensimmäinen, se raikas, se täydellinen, se muuttava. Vielä tulee sarja, joka ei huonone osa osalta; johon kustannustoimittaja on kirjan suosiosta huolimatta uskaltanut kovakätisestikin kajota; joka tuo kirjailijan luomaan maailmaan jatko-osillaan jotain uutta -- ei toista vain vanhaa. Että tutuksi tullut hahmo, joka oli alussa niin kiinnostava ja salaperäinen, säilyttää vaikutusvoimansa.
***
Aiemmassa genrepostauksessa kerroin olevani genrepainotteinen lukija. Tämä liittynee siihen, että olen lukijatyypiltäni ahmija. Lukijahistoriani koostuu ajanjaksoista, jolloin olen lukenut painottuneesti jotakin tiettyä genreä. Kauhu, jännitys, dekkarit, "afrikka-seikkailut" (siis tämä Wilbur Smith -genre), romantiikka, chick-lit ja fantasia ovat kaikki menneet isoina kulutusklöntteinä alas. Ja aina kyllästymispisteeseen asti. Nyt minua saisi melkein aseella uhata, että avaisin Wilbur Smithin kirjan tai norjalaisdekkarin tai Nora Robertsin. Ei siksi, että ne olisivat huonoja. Olen yksinkertaisesti ammentanut kaivon tyhjiin -- tai ehkäpä sittenkin täyttänyt sen.
Ja silti, kun kirjastossa tai kirjakaupassa lehteilen kirjoja, sydänalassa käy tutun nimen kohdalla haikeus: ehkäpä tässä uusimmassa on yhä sitä jotakin, olisiko, olisihan. Kirjailijaksi tulemisen jälkeen on käynyt niin, että kotimainen kirjallisuus on vallannut lukupinosta kolmeneljäsosaa. Selkeä genreahmiminen on vähentynyt viimeisen vuoden aikana. Mutta miten käy tulevaisuudessa? Palaanko tuttujen pariin vai ovatko he totisesti menneen talven lumia?
Havaittavissa on jopa välttelyä silloin, kun kohtaa jotain oikein hyvää. Kristina Carlson, Leena Krohn, Hannele Mikaela Taivassalo ja Haruki Murakami esimerkiksi ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun vitkastellen sen vuoksi, että pelkään. Jospa tämä kirja muuttaakin sen ensimmäisen lukukokemuksen huonommaksi? Tajuan tämän olevan järjetöntä, mutta joskus on helpompi lukea viihdekirjoja ja heitä, joita ei välttämättä kirjailijoina niin arvosta. Jos lukukokemus jää miinuksen puolelle, se on henkisesti helpompaa.
***
Miten on teidän kohdallanne, hyvät lukijat? Koukuttavatko sarjat, luotatteko kirjailijan nimeen vaikka lunta tuiskuttaisi tupaan jo kolmatta kertaa? Entä kärsiikö joku samasta taudista kuin minä: odotushorisontin korkeuden vuoksi lempikirjailijan teos voi jäädä lukematta?
Minä pidän, luen ja osittain olen.
Haluan uskoa, että vielä kerran hän minut palkitsee. Vielä joskus tulee teos, joka on kuin se ensimmäinen, se raikas, se täydellinen, se muuttava. Vielä tulee sarja, joka ei huonone osa osalta; johon kustannustoimittaja on kirjan suosiosta huolimatta uskaltanut kovakätisestikin kajota; joka tuo kirjailijan luomaan maailmaan jatko-osillaan jotain uutta -- ei toista vain vanhaa. Että tutuksi tullut hahmo, joka oli alussa niin kiinnostava ja salaperäinen, säilyttää vaikutusvoimansa.
***
Aiemmassa genrepostauksessa kerroin olevani genrepainotteinen lukija. Tämä liittynee siihen, että olen lukijatyypiltäni ahmija. Lukijahistoriani koostuu ajanjaksoista, jolloin olen lukenut painottuneesti jotakin tiettyä genreä. Kauhu, jännitys, dekkarit, "afrikka-seikkailut" (siis tämä Wilbur Smith -genre), romantiikka, chick-lit ja fantasia ovat kaikki menneet isoina kulutusklöntteinä alas. Ja aina kyllästymispisteeseen asti. Nyt minua saisi melkein aseella uhata, että avaisin Wilbur Smithin kirjan tai norjalaisdekkarin tai Nora Robertsin. Ei siksi, että ne olisivat huonoja. Olen yksinkertaisesti ammentanut kaivon tyhjiin -- tai ehkäpä sittenkin täyttänyt sen.
Ja silti, kun kirjastossa tai kirjakaupassa lehteilen kirjoja, sydänalassa käy tutun nimen kohdalla haikeus: ehkäpä tässä uusimmassa on yhä sitä jotakin, olisiko, olisihan. Kirjailijaksi tulemisen jälkeen on käynyt niin, että kotimainen kirjallisuus on vallannut lukupinosta kolmeneljäsosaa. Selkeä genreahmiminen on vähentynyt viimeisen vuoden aikana. Mutta miten käy tulevaisuudessa? Palaanko tuttujen pariin vai ovatko he totisesti menneen talven lumia?
Havaittavissa on jopa välttelyä silloin, kun kohtaa jotain oikein hyvää. Kristina Carlson, Leena Krohn, Hannele Mikaela Taivassalo ja Haruki Murakami esimerkiksi ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun vitkastellen sen vuoksi, että pelkään. Jospa tämä kirja muuttaakin sen ensimmäisen lukukokemuksen huonommaksi? Tajuan tämän olevan järjetöntä, mutta joskus on helpompi lukea viihdekirjoja ja heitä, joita ei välttämättä kirjailijoina niin arvosta. Jos lukukokemus jää miinuksen puolelle, se on henkisesti helpompaa.
***
Miten on teidän kohdallanne, hyvät lukijat? Koukuttavatko sarjat, luotatteko kirjailijan nimeen vaikka lunta tuiskuttaisi tupaan jo kolmatta kertaa? Entä kärsiikö joku samasta taudista kuin minä: odotushorisontin korkeuden vuoksi lempikirjailijan teos voi jäädä lukematta?
12.6.2012
Kirjoittajan pulmia, osa 14. Kynnyksiä: lukijan odotukset
Mifongin perinnön julkaisusta on kaksi kuukautta ja minulla on ollut aikaa hieman mutustella tuntoja esikoiskirjailijana. Kiitos runsaan lukijapalautteen minulle on avautunut aivan uudenlainen ikkuna kirjailijan maailmaan. Vaikka palaute innostaa, se saattaa myös luoda paineita.
Ennen kaikkea lukijoista on tullut todellisia. Heillä on odotuksia. He haluavat hyvälle tarinalle vielä paremman jatkon ja tietenkin aivan järjettömän tyydyttävän lopun. Ensimmäisen kirjan kanssa lukijat olivat suuri tuntematon ja etäinen Jokin. Nyt helposti tuntuu siltä, että he ovat hiirenhiljaa odottava yleisö auditoriossa ja minä olen se, joka hikoilee spottivalossa alassuin käännetty silinterihattu kädessä ja toivoo, että hatusta löytyy muutakin kuin hilsettä.
Kirjoitusvaiheessa kirjailijan on aktiivisesti pyrittävä unohtamaan lukijat ja päästää heidät mieleensä vasta kun editointi alkaa. Muuten hommasta ei tule mitään, kynnys sen kun kohoaa ja ajatukset siroavat sen seitsemään tuuleen. On mahdoton miellyttää kaikkia, joten paras kun ei yritä miellyttää ketään muuta kuin itseään (ja mahdollisesti kuunnella kustannustoimittajaansa -- ainakin puolella korvalla).
Olen helpottunut siitä, ettei minun tarvitse lähteä luomaan toista osaa Mifonkeihin alusta alkaen. Tarina on jo koossa, joskaan ei valmis. Lukijoiden odotukset ainoastaan siivittävät kirjailijan intoa saada tarina ansiokkaasti kansien väliin: eivät pakota luomaan jotain, joka ei ole vielä valmis.
Tämän kirjoituksen ei missään nimessä ole tarkoitus olla napinaa lukijapalautteesta. Ei, lukijapalaute on mahtavaa eikä sitä koskaan voi saada liikaa. Mutta julkaisemisen myötä on jonkinlainen muutos tullut siinä, miten suhtautuu kirjoittamiseen: missä painopiste sijaitsee. Ehkä tämä on ohimenevä prosessi, jonka jokainen julkaiseva kirjoittaja käy lävitse. Ehkä tasapainon hakeminen lukijoiden odotusten nostamien paineiden ja oman luovuutensa elinvoiman välillä on läpi uran jatkuva tila. En tiedä.
Mutta olen alkanut hahmottaa yhä paremmin, että kirja on vuoropuhelua.
Ennen kaikkea lukijoista on tullut todellisia. Heillä on odotuksia. He haluavat hyvälle tarinalle vielä paremman jatkon ja tietenkin aivan järjettömän tyydyttävän lopun. Ensimmäisen kirjan kanssa lukijat olivat suuri tuntematon ja etäinen Jokin. Nyt helposti tuntuu siltä, että he ovat hiirenhiljaa odottava yleisö auditoriossa ja minä olen se, joka hikoilee spottivalossa alassuin käännetty silinterihattu kädessä ja toivoo, että hatusta löytyy muutakin kuin hilsettä.
Kirjoitusvaiheessa kirjailijan on aktiivisesti pyrittävä unohtamaan lukijat ja päästää heidät mieleensä vasta kun editointi alkaa. Muuten hommasta ei tule mitään, kynnys sen kun kohoaa ja ajatukset siroavat sen seitsemään tuuleen. On mahdoton miellyttää kaikkia, joten paras kun ei yritä miellyttää ketään muuta kuin itseään (ja mahdollisesti kuunnella kustannustoimittajaansa -- ainakin puolella korvalla).
Olen helpottunut siitä, ettei minun tarvitse lähteä luomaan toista osaa Mifonkeihin alusta alkaen. Tarina on jo koossa, joskaan ei valmis. Lukijoiden odotukset ainoastaan siivittävät kirjailijan intoa saada tarina ansiokkaasti kansien väliin: eivät pakota luomaan jotain, joka ei ole vielä valmis.
Tämän kirjoituksen ei missään nimessä ole tarkoitus olla napinaa lukijapalautteesta. Ei, lukijapalaute on mahtavaa eikä sitä koskaan voi saada liikaa. Mutta julkaisemisen myötä on jonkinlainen muutos tullut siinä, miten suhtautuu kirjoittamiseen: missä painopiste sijaitsee. Ehkä tämä on ohimenevä prosessi, jonka jokainen julkaiseva kirjoittaja käy lävitse. Ehkä tasapainon hakeminen lukijoiden odotusten nostamien paineiden ja oman luovuutensa elinvoiman välillä on läpi uran jatkuva tila. En tiedä.
Mutta olen alkanut hahmottaa yhä paremmin, että kirja on vuoropuhelua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)