Erilainen työpäivä

Tänään minulla oli hieman erilainen kirjailijan työpäivä.

Vierailin Tampereen yliopistolla monialaisen "Kaupunki kertomuksena" -kurssin päätöksen kunniaksi. Opiskelijat olivat lukeneet Naakkamestarin ja tehneet siitä analyyseja erilaisista näkökulmista, esimerkiksi paikasta ja Tampereen tunnistettavuudesta tai vaikkapa vähemmistön ja syrjinnän kautta. Kävimme läpi analyyseja, vastailin kysymyksiin, kerroin mistä idea lähti ja kuinka tarina syntyi. Keskustelu oli hyvin vilkasta ja monipuolista.

Tällaiset kohtaamiset ovat kirjailijan työn yksi parhaimpia puolia: kun todella pääsee näkemään ja kuulemaan laajasti lukijoiden tulkintoja ja luonnehdintoja kirjasta. Naakkamestari tuntuu olevan tähän erityisen hedelmällinen. Yhä edelleen hämmästyn välillä itsekin, kuinka monta tasoa siitä on löydettävissä. Vaikka keskustelua riitti useiksi tunneiksi, kotimatkalla mieleeni tuli vielä monta osa-aluetta, jota emme käsitelleet ollenkaan. Naakkamestari on pienoisromaani -- miten sinne voi mahtua tämä kaikki?

Oli huikeaa kuunnella eri opiskelijaryhmien analyyseja samoistakin näkökulmista, sillä kävi ilmi, että tulkinnat saattoivat erota. Hyrisin tyytyväisenä, sillä juuri tätä minä monessa haen: asiat eivät ole yksinkertaisia ja mustavalkoisia, totuus (tai sen tulkinta) riippuu katsojasta. Naakkamestarin vaihtoehtohistoriasta ja steampunk-elementeistä oli pidetty kovin. Ennin tarina oli kouraissut todella.

Ilokseni sain kertoa heille, että jatkoa on tulossa!

Tässä pieni aihelista siitä, mistä kaikesta juttelimme:

- naakat ja parviäly
- ihmisen ja eläimen erot
- iso data, tiedonkeruu
- tekoäly
- huutolaisuus, lapsityövoima
- (koulu)kiusaaminen
- (tehdas)työläisten osa
- vähemmistöt (uskonto, etnisyys, vamma)
- teknologia (väline vs. itseisarvo)
- propaganda
- vakoileminen (pyhittääkö tarkoitus keinot? Voiko väitettyyn hyväntahtoisuuteen uskoa?)
- Tampereen historia ja maantieteelliset piirteet
- Otava, Pohjantähti
- suomalainen mytologia
- luonnonuskonnot, shamanismi, sieluoppi
- valtahierarkiat, niiden vaikutus yksilötasolla, pienissä yhteisöissä ja suuremmissa
- rajat ja niiden hämärtäminen/hämärtyminen
- perheen, heimon ja yhteenkuuluvuuden merkitys ihmiselle (etenkin lapselle)
- historiallisten sanomalehtiartikkelien olemassaolon syyt rakenteen kannalta
- kertojan valinta ja sen merkittävyys
- steampunk genrenä
- intertekstuaaliset viittaukset (esim. balladimaisuus vrt. Suden morsian)

***

Tämä oli hyvä päivä. Olo on kiitollinen ja innostunut. Tuntuu, että sillä on merkitystä, että kirjoitan.

Huh ja vau!

Mifongin mahtia on näkynyt paljon blogeissa viime aikoina. Olen erittäin otettu ja kiitollinen kirjan saamasta huomiosta!

Päiväunien salainen elämä -blogin vaarnan mielestä "Mahti on ehdottomasti tähänastisista Mifonki-kirjoista paras."

Kirjakaapissa -blogin Wilma kirjoitti muun muassa, että: "Meresmaa osaa kirjoittaa erittäin koukuttavasti, sillä tätä sarjaa lukiessani en välitä pätkääkään, onko juonessa mitään erikoista tai onko romantiikkaa. Haluan vain kääntää sivua ja sitten seuraavaa, kunnes olen kääntänyt ihan viimeisenkin sivun."

"Onpas mukava lukukokemus takana!" kirjoittaa Cats, books & me -blogin Kirsi -- ja antaa kirjalle neljä kissanpentua. Neljä kissanpentua! Purr. <3

Celestine Lasisipuli jäi kaipaamaan Ardisia ja Dantea, vaikka: "Fewrynnin ja Connailin elämä on kiinnostavaa, varsinkin ensiksi mainitun voimien kehitys ja hallinnan vaikeus. Myös Mohari oli hieno hahmo. Kirja oli varsin koukuttava, ja sen lukemiseen ei mennytkään kauaa. Jään odottelemaan innolla seuraavaa osaa."

Kultakalan kirjahyllyssä ei oltu niin kovin ihastuttu, mutta: "Onneksi kirja oli taas, tyylilleen uskollisena, kevyttä luettavaa, joten kirjan loppuun asti lukeminen ei tuottanut ongelmia."

Kattinkan kirjalistassa kirjoitettiin: "Pidän valtavan paljon Meresmaan luomasta maailmasta! Ensinnäkin pidän aikakaudesta, johon tarina sijoittuu, sekä tietenkin fantasiaelementeistä ja mahtavista hahmoista, joihin on helppo samaistua. Koska jokaisen hahmon taustoista ja elämästä on kerrottu paljon, heidän motiivinsa ja päämääränsä on helppo ymmärtää."

Afeni Keijumetsässä -blogista tykkäsi myös kovasti. "Mifongin mahti oli minusta vielä parempi kuin kaksi aiempaa osaa. Tykkäsin hahmoista, tykkäsin tarinasta ja tykkäsin jopa kirjan rakenteesta aiempia enemmän."

***

Siis huh ja vau! Mifongin mahti on todella löytänyt tiensä lukijoiden luokse, ja sekös minua ilahduttaa -- semminkin kun sen kohtalo oli hetken aikaa vaakalaudalla. Iloisia uutisia vielä tähän loppuun: kusti polki kirjekuoren, jonka sisällön allekirjoittaminen tietää, että syksyllä on seuraavan Mifongin, eli Mifongin kätkemän, ilmestymisaika.

Kiitos kaikille Mifonkien lukijoille! Kirjoitettu tarina ei pääse elämään, ellei sitä joku lue.

(c) J.S. Meresmaa

Tarinan tulevaisuus

Uutisissa on jo useamman vuoden ajan pulpahdellut silloin tällöin viittauksia ja spekulointia siitä, millä tavalla sähköinen kirja ja sitä kautta julkaisun helppous muuttavat tulevaisuuden kirjoja. Esillä on ollut monenlaisia asioita hinnasta, saatavuudesta, tekijänoikeuksista, piratismista, laadusta ja interaktiivisuudesta, mutta se mikä minun mielessäni on toistuvasti noussut pinnalle, on itse tarinan tulevaisuus.

Jos joku ei sitä vielä tiedä, olen tarinan puolella. Mikään ei voita hyvää tarinaa, ei aika, ei toisto eikä edes tapa, jolla se on kerrottu. Minulle on erityisen tärkeää, että kun luen tarinan, sillä on kertoja joka on miettinyt jutun alusta loppuun ja pinnalta syvyyksiin. Tarina ei synny ilman tekijää. Pidän valtavasti siitä tunteesta, kun avaan tutun kirjailijan kirjan ja voin luottaa siihen, että hän tietää mitä tekee: hän osaa kertoa tarinan niin että unohdan kaiken ympäriltäni. Ja mikä parasta, kirja ei muutu. Sen lukija voi muuttua jokaisen lukukerran kohdalla; lukukokemus voi olla erilainen, mutta paperille painetut sanat ovat ja pysyvät, typoineen kaikkineen. Kirja on ikuinen.

Tämän vuoksi olinkin hieman järkyttynyt, jos tulevaisuuden kirja muuttuu epävakaaksi: kirjailijasta ja tarinankertojasta tulee myyntihenkilö, joka muovaa tarinaansa lukijoiden toiveiden mukaisesti. Kas, tästä hahmosta on tullut palautetta, että se on ihan tyhmä ja epämiellyttävä: listitään pois sivuilta kuleksimasta. Ai ei loppu miellyttänyt? Ei hätää, kirjoitan uuden, teidän mieltymystenne mukaisen, ja julkaisen sähkökirjastani uuden version, jota saavat ostaa halvemmalla he, jotka eivät pitäneet ensimmäisen version lopetuksesta.

Miksi tulen suorastaan huonovointiseksi tästä ajatuksesta? Kirja voi loppua muutenkin lukemattomilla eri tavoilla, vaikka se olisikin painettu vain yhdellä -- ja tarkoitan tätä ihan kirjaimellisesti. Rohkenen arvella, että lähes jokainen meistä on lukenut joskus tarinan, jonka loppuun on pettynyt. Ja aika moni on sen jälkeen itse kuvitellut sille paremman lopun, sellaisen, jonka itse olisi sille kirjoittanut. Tuskin on olemassa kirjaa, jonka lopetus miellyttäisi kaikkia. Siksi mielestäni on mieletöntä lähteä muokkaamaan tarinaansa jälkikäteen sen mukaan, mitä enemmistö lukijoista toivoo. Mikä edes on tämä "enemmistö"? Kirjan elämä ei ole ohi ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen julkaisusta, ei puolen vuoden, vuoden tai edes viiden vuoden. Kirjoja voidaan lukea jopa satoja vuosia niiden ilmestymisen jälkeen. Se tapa, jolla aikalaiset ovat ottaneet jonkin teoksen vastaan voi olla hyvin erilainen viisikymmentä vuotta myöhemmin tuleviin lukijoihin nähden. Missä vaiheessa voidaan katsoa, että lukijoita on nyt enemmistö, kirja muokkaukseen että voidaan myydä sitä lisää?

Jos kirja ja sen tarina muuttuvat häilyviksi ja alati muokattaviksi, mitä lopulta jää jäljelle?

Kun kirjoitan itse tarinaa, minulla on hyvin vahva näkemys siitä -- ellei heti aluksi niin taatusti ainakin lopuksi. Kaikkia ei voi miellyttää eikä se ole pyrkimyskään. Tarinoilla on lupa olla juuri sellaisia miksi kirjoittaja on ne kirjoittanut. Jokaiselle kirjalle löytyy joku, joka siitä pitää ja joku, joka ei pidä. Onko muokattavuudessa ajateltu ollenkaan sitä, että ehkäpä jonkun henkilön muuttaminen jälkikäteen tai lopetuksen vaihtaminen aiheuttavat pettymyksen niille, jotka siitä alun perin pitivät?

Minuun hiipii tunne, että lukijaa huiputetaan. Hänestä tehdään kustannustoimittaja, kanssakirjoittaja, aktiivinen osallistuja, vaikka hänen pitäisi olla se, joka nauttii lopputuloksesta ja maksaa lukuelämyksestä.

Ehkä olen vanhanaikainen, mutta haluan lukea kirjoja tietäen, että kyse on valmiista teoksesta, jonka kirjailija on hyväksynyt. Jos olenkin jostain ratkaisusta tai henkilön toimivuudesta eri mieltä, voin mutista ja pohtia asiaa omassa pääkopassani, mutta aiheellista on myös miettiä sitä, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan niin kuin on. En ehkä ymmärrä ja hyväksy sitä nyt, mutta kuka tietää, mitä mieltä olen vuoden tai kahden päästä. Silloin se saattaa olla hienointa ikinä.

Haluan, että kirjassa säilyy usko lukijan omaan mielikuvitukseen ja luottamus kirjailijan näkemykseen.

Kirjoittajan pulmia, osa 14. Kynnyksiä: lukijan odotukset

Mifongin perinnön julkaisusta on kaksi kuukautta ja minulla on ollut aikaa hieman mutustella tuntoja esikoiskirjailijana. Kiitos runsaan lukijapalautteen minulle on avautunut aivan uudenlainen ikkuna kirjailijan maailmaan. Vaikka palaute innostaa, se saattaa myös luoda paineita.

Ennen kaikkea lukijoista on tullut todellisia. Heillä on odotuksia. He haluavat hyvälle tarinalle vielä paremman jatkon ja tietenkin aivan järjettömän tyydyttävän lopun. Ensimmäisen kirjan kanssa lukijat olivat suuri tuntematon ja etäinen Jokin. Nyt helposti tuntuu siltä, että he ovat hiirenhiljaa odottava yleisö auditoriossa ja minä olen se, joka hikoilee spottivalossa alassuin käännetty silinterihattu kädessä ja toivoo, että hatusta löytyy muutakin kuin hilsettä.

Kirjoitusvaiheessa kirjailijan on aktiivisesti pyrittävä unohtamaan lukijat ja päästää heidät mieleensä vasta kun editointi alkaa. Muuten hommasta ei tule mitään, kynnys sen kun kohoaa ja ajatukset siroavat sen seitsemään tuuleen. On mahdoton miellyttää kaikkia, joten paras kun ei yritä miellyttää ketään muuta kuin itseään (ja mahdollisesti kuunnella kustannustoimittajaansa -- ainakin puolella korvalla).

Olen helpottunut siitä, ettei minun tarvitse lähteä luomaan toista osaa Mifonkeihin alusta alkaen. Tarina on jo koossa, joskaan ei valmis. Lukijoiden odotukset ainoastaan siivittävät kirjailijan intoa saada tarina ansiokkaasti kansien väliin: eivät pakota luomaan jotain, joka ei ole vielä valmis.

Tämän kirjoituksen ei missään nimessä ole tarkoitus olla napinaa lukijapalautteesta. Ei, lukijapalaute on mahtavaa eikä sitä koskaan voi saada liikaa. Mutta julkaisemisen myötä on jonkinlainen muutos tullut siinä, miten suhtautuu kirjoittamiseen: missä painopiste sijaitsee. Ehkä tämä on ohimenevä prosessi, jonka jokainen julkaiseva kirjoittaja käy lävitse. Ehkä tasapainon hakeminen lukijoiden odotusten nostamien paineiden ja oman luovuutensa elinvoiman välillä on läpi uran jatkuva tila. En tiedä.

Mutta olen alkanut hahmottaa yhä paremmin, että kirja on vuoropuhelua.