Uutisissa on jo useamman vuoden ajan pulpahdellut silloin tällöin viittauksia ja spekulointia siitä, millä tavalla sähköinen kirja ja sitä kautta julkaisun helppous muuttavat tulevaisuuden kirjoja. Esillä on ollut monenlaisia asioita hinnasta, saatavuudesta, tekijänoikeuksista, piratismista, laadusta ja interaktiivisuudesta, mutta se mikä minun mielessäni on toistuvasti noussut pinnalle, on itse tarinan tulevaisuus.
Jos joku ei sitä vielä tiedä, olen tarinan puolella. Mikään ei voita hyvää tarinaa, ei aika, ei toisto eikä edes tapa, jolla se on kerrottu. Minulle on erityisen tärkeää, että kun luen tarinan, sillä on kertoja joka on miettinyt jutun alusta loppuun ja pinnalta syvyyksiin. Tarina ei synny ilman tekijää. Pidän valtavasti siitä tunteesta, kun avaan tutun kirjailijan kirjan ja voin luottaa siihen, että hän tietää mitä tekee: hän osaa kertoa tarinan niin että unohdan kaiken ympäriltäni. Ja mikä parasta, kirja ei muutu. Sen lukija voi muuttua jokaisen lukukerran kohdalla; lukukokemus voi olla erilainen, mutta paperille painetut sanat ovat ja pysyvät, typoineen kaikkineen. Kirja on ikuinen.
Tämän vuoksi olinkin hieman järkyttynyt, jos tulevaisuuden kirja muuttuu epävakaaksi: kirjailijasta ja tarinankertojasta tulee myyntihenkilö, joka muovaa tarinaansa lukijoiden toiveiden mukaisesti. Kas, tästä hahmosta on tullut palautetta, että se on ihan tyhmä ja epämiellyttävä: listitään pois sivuilta kuleksimasta. Ai ei loppu miellyttänyt? Ei hätää, kirjoitan uuden, teidän mieltymystenne mukaisen, ja julkaisen sähkökirjastani uuden version, jota saavat ostaa halvemmalla he, jotka eivät pitäneet ensimmäisen version lopetuksesta.
Miksi tulen suorastaan huonovointiseksi tästä ajatuksesta? Kirja voi loppua muutenkin lukemattomilla eri tavoilla, vaikka se olisikin painettu vain yhdellä -- ja tarkoitan tätä ihan kirjaimellisesti. Rohkenen arvella, että lähes jokainen meistä on lukenut joskus tarinan, jonka loppuun on pettynyt. Ja aika moni on sen jälkeen itse kuvitellut sille paremman lopun, sellaisen, jonka itse olisi sille kirjoittanut. Tuskin on olemassa kirjaa, jonka lopetus miellyttäisi kaikkia. Siksi mielestäni on mieletöntä lähteä muokkaamaan tarinaansa jälkikäteen sen mukaan, mitä enemmistö lukijoista toivoo. Mikä edes on tämä "enemmistö"? Kirjan elämä ei ole ohi ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen julkaisusta, ei puolen vuoden, vuoden tai edes viiden vuoden. Kirjoja voidaan lukea jopa satoja vuosia niiden ilmestymisen jälkeen. Se tapa, jolla aikalaiset ovat ottaneet jonkin teoksen vastaan voi olla hyvin erilainen viisikymmentä vuotta myöhemmin tuleviin lukijoihin nähden. Missä vaiheessa voidaan katsoa, että lukijoita on nyt enemmistö, kirja muokkaukseen että voidaan myydä sitä lisää?
Jos kirja ja sen tarina muuttuvat häilyviksi ja alati muokattaviksi, mitä lopulta jää jäljelle?
Kun kirjoitan itse tarinaa, minulla on hyvin vahva näkemys siitä -- ellei heti aluksi niin taatusti ainakin lopuksi. Kaikkia ei voi miellyttää eikä se ole pyrkimyskään. Tarinoilla on lupa olla juuri sellaisia miksi kirjoittaja on ne kirjoittanut. Jokaiselle kirjalle löytyy joku, joka siitä pitää ja joku, joka ei pidä. Onko muokattavuudessa ajateltu ollenkaan sitä, että ehkäpä jonkun henkilön muuttaminen jälkikäteen tai lopetuksen vaihtaminen aiheuttavat pettymyksen niille, jotka siitä alun perin pitivät?
Minuun hiipii tunne, että lukijaa huiputetaan. Hänestä tehdään kustannustoimittaja, kanssakirjoittaja, aktiivinen osallistuja, vaikka hänen pitäisi olla se, joka nauttii lopputuloksesta ja maksaa lukuelämyksestä.
Ehkä olen vanhanaikainen, mutta haluan lukea kirjoja tietäen, että kyse on valmiista teoksesta, jonka kirjailija on hyväksynyt. Jos olenkin jostain ratkaisusta tai henkilön toimivuudesta eri mieltä, voin mutista ja pohtia asiaa omassa pääkopassani, mutta aiheellista on myös miettiä sitä, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan niin kuin on. En ehkä ymmärrä ja hyväksy sitä nyt, mutta kuka tietää, mitä mieltä olen vuoden tai kahden päästä. Silloin se saattaa olla hienointa ikinä.
Haluan, että kirjassa säilyy usko lukijan omaan mielikuvitukseen ja luottamus kirjailijan näkemykseen.
Jännittävä aihe!
VastaaPoistaMinulla on itselläni jatkuvasti vaihtoehtoisia juonikuvioita, joista sitten valitsen sen luontevimman, vaikka minulla ei olisi asiata mitään erityisen vahvaa näkemystä. Tällaisessa tapauksessa en oikeastaan näe mitään pahaa siinä, että kirjailija antaisi myös lukijan osallistua kirjoittamiseen vaikkapa valitsemalla samanarvaoisista juonikuvioista mieluisimman. "Kuoleeko pahis vai pysyykö hengissä?" :D
Kirjoitan oman makuni mukaisesti, haluan dekkaristani sellaisen, jonka itse haluaisin lukea. Mutta on joitakin asioita, jotka ovat mielestäni aivan yhtä hyviä ratkaisuja, vaikka ne erialaisia ovatkin. Jotkut kirjailijathan tarjoavat lukijoilleen myös vaihtoehtoisia loppuja. M uistaakseni ainakin Pasi Ilmari Jääskeläinen on näin tehnyt :D
Juuri luin uutisen, että Hemingway kirjoitti lähes 50 erilaista loppua Jäähyväisiin aseille :D
On tietysti sellaisia elementtejä kirjassa, joihin kukaan ei saa koskea, ei edes kustannustoimittaja. Mutta loppujen lopuksi niitä on omissa teksteissäni ollut aika vähän. No ok, myönnetään, etten ole vielä tainnut joutua tosissaan panemaan kovin montaa kirjan kohtaa selllaiselle koetukselle :)
Moni ratkaisuni on ollut melkein sattumankauppaa, intuitio on vain kuljettanut teittyyn suuntaan. Kun sitten sain koelukijoilta tietynlaista palautetta, muokkasinkin tekstiä uuteen suuntaan, koska asia ei ollut mitenkään elintärkeä, vaan ajattelin siinä ennen kaikkea lukijoiden lukukokemusta.
No, esim. Ariannan avustaja on homoseksuaali. Enpä usko, että hänestä tulee koskaan heteroa, vaikka joku koelukija sitä taisi toivoakin ja saatan sellaista toivomusta joltain lukijaltakin saada, eihän sitä ikinä tiedä. :)
Samalla tavoin päähenkilön rakkauselämä on minulla jo selvästi suunniteltu koko sarjan varalle, joten vaikka siitä tulisi tietynlaisia toiveita, en voisi niitä toteuttaa.
Mutta jos esim. joku lukija esittäisi toivomuksen jonkun pienemmän sivuhenkilön, kuten Ariannan serkun Ermeksen rakkauselämästä, niin sen voisin hyvinkin myös totetuttaa, koska siitä minulla ei ole niin vahvaa näkemystä koko sarjalle, vaan siinä mennään enemmän kirja kerrallaan :D
Mitähän minä taas höpisin :D
Hauska tieto Hemingwaysta! :)
PoistaJep, Pasi Ilmari Jääskeläisellä on kaksi vaihtoehtoista loppua Harjukaupungin salakäytävissä. Kirja on minulla vielä kesken enkä ole päässyt tutustumaan näihin loppuihin, mutta tällainenkin ratkaisu on mielestäni ymmärrettävämpi kuin se, että jälkikäteen kirjailija muuttaisi lopetusta muiden mielipiteiden mukaan tai kirja olisi rakennettu niin, että lukija itse voisi valita vaihtoehdoista a, b, c tai d, miten tarina etenee. Minusta tämä ei ole kirjan formaatti. Ehkä on tulossa jokin uusi juttu tykkänään, jotain pelin ja kirjan väliltä: pseudokirja? ;)
Intuitiollahan minäkin kirjoitan. Menen sinne minne virta vie ja välillä joutuu palaamaan takaisin, kun joutuikin ihan väärille vesille. Mutta sitten kun ollaan taittovedosvaiheessa, kyllä näkemys tekstistä on jo selvä. Koska kirjoitan saman ohjeen mukaan -- kirjoita sellaista, mitä itse haluaisit lukea -- on mielestäni kirjailijan työtä seistä valintojensa takana, kun kirja tulee painosta.
Käsikirjoitusvaiheessa onkin sitten eri juttu. Vaikutteita ja ideoita tupsahtelee vasemmalta ja oikealta enkä ollenkaan ihmettelisi, vaikka jokin lukijakommentti esimerkiksi sarjan ensimmäisestä osasta voisi avata ihan uuden kanavan kirjoittajan mielessä jatko-osia ajatellen. Minulle saattaa tulla näitä "heureka"-hetkiä vaikka radion kirjallisuuskeskusteluja kuunnellessa. :D
Fiksu kirjailija kuuntelee lukijaa, mutta jossain menee raja. Haluaisin ajatella, että kirjoittaessa on itselleen rehellinen ja työlleen tinkimätön. Kirjailija kirjoittaa ensimmäisen version itselleen ja vasta toisen muille. Miten käy, jos kirjoittaakin jo ensimmäisen version muiden mielipiteiden varassa? Tai kunhan kirjoittaa vain jotain, julkaisee netissä ja muokkaa tekstiä sitten lukijapalautteen perusteella? Milloin työ olisi valmis?
Muistui tässä mieleeni, että Riikka Pulkkinenhan taisi lisätä Totta-romaaniinsa ylimääräisen luvun ja sitten painettiin uusi kirja. Ellen väärin muista, hän perusteli ratkaisua sillä, että lisäluku oli paikallaan, jotta romaani aukeaisi useammalle lukijalle. Ensimmäinen versio oli kai saanut niin paljon väärinymmärtämistä osakseen. Olisi hyvin mielenkiintoista kuulla millaisen ajatusprosessin kirjailija on joutunut käymään läpi: onko ensimmäisen version julkaisua jouduttu kiirehtimään vai onko kirjailijalle tullut myöhäinen ahaa-näin-sen-pitäisi-mennä -elämys? Vai vaikuttiko tähän lukijapalaute?
Katos pirhanaa, minulta oli tuo Tottan muokkaus jäänyt kokonaan huomaamatta. Sen tiesin, että hän signeeratessaan poisti romaanista kokonaan kaksi virkettä, jotka eivät hänen mielestään kuuluneet sinne, tuosta uudesta luvusta taas en tiennyt.
VastaaPoistaMinä muuten ihastuin joskus tuon: eka versio itselle, toinen lukijoille. En muista kuka sen on alunperin sanonut, mutta järkevästi se kuvaa kirjoitusprosessia. Ekan versin pitäisi lentää vapaastti, sitten hiotessa pitäisi miettiä myös lukijoiden lukukokemusta ja sitä, miltä kirja vaikuttaa, kun sen lukee joku muu kuin kirjailija.
Joku roti pitää toki olla vaikutteissakin, mutta en ole mitenkään periaatteesta interaktiivisuutta vastaan. Muistaakseni Ilkka Remes on kirjoittanut esim. sellaista interaktiivista jännäriä netissä, johon lukijat voivat vaikuttaa.
Toisaalta on kirjoja ja kirjoja... joihin kirjoihin interaktiivisuus sopii, toisiin ei. Ei siinä olisi järkeä, että kaikki kirjat ruvettaisiin kirjoittamaan gallupu-kyselyjen perusteella, mutta jos taas joku teos tehdään jo lähtökohtaisesti interaktiiviseksi, ei siinä ole mielestäni mitään vikaa. Esim. lapsen atykkäsi kovasti niistä vampyyri-tarinoista, joissa sai valita eri ratkaisujen ja siirtyä sen myötä kirjassa eteenpäin. Varsinkin lapsille ja nuorilel suunnattu interaktiivisuus tältä kannalta olisi hyvä kannustin myös luovuuteen, kun saisi kokeilla oman mielikuvituksen sa rajoja.
Hm... taisin just keksiä tulevaisuuden myyntivaltin nuortenkirjoille :D
Apua, anteeksi nämä kirjoitusvirheet, huomaa, etten ole vielä saanut kahvia...
PoistaOn hauska miettiä sitä, mikä kirja itse asiassa on silloin, kun kyse on sähkökirjasta. Kuinka interaktiivikseksi pitää mennä, jotta kirja muuttuukin peliksi?
PoistaNiin tässähän voisi ottaa esimerkiksi George Lucasin ja tähtien sota leffat. Useat meistä rakastavat originaaleja niin paljon, että niiden temperoiminen tuntui rienaukselta. Mutta lopulta oikeus on tekijän, jos hän kokee, että tarina ei ole valmis, että sitä pitää korjata, niin se on hyväksyttävä. Ja voihan sitä aina pitää ne vanhat versiot hallussaan ja nautiskella paljaana ja sätkivänä. ;)
VastaaPoistaKirjan suurin ongelma (ja uhka!) on tiettyjen piirien sentimentaalinen ahdasmielisyys. Heille ei riitä se, että he kertovat etteivät pidä jostain uudesta mitä tulee kirjan esitysmuotoon, ulkoasuun, vaan he yrittävät estää muidenkin oikeuden valintaan. Kannatan vapautta ja pieni piraatti minussa taitaa vähän asuakin. Vapauttakaa kirjat!
Ja hei, olihan esim. Jääskeläisen uudessa kaksi loppua ja onko kumpikaan ns. kaanonia? Mitä mieltä olit siitä?
Minulla on tosiaan tuo Harjukaupungin salakäytävät vielä kesken, joten en osaa tähän hetkeen kertoa mielipidettäni siitä. Katson sen kuitenkin siinä mielessä erilaiseksi kuin lukijoiden vaikutuksesta muokattu loppu tai muu kirjan osa: kirjailija itse on tehnyt tällaisen päätöksen ja valinnan ennen julkaisua. Hänellä lienee sille jokin aivan erityisen hyvä syy ja vankka näkemys ratkaisun taustalla.
PoistaYksi osoitus ihmisten yleisestä maailmanhahmotuskyvystä on juuri tuo ajatus, että "jos minä en pidä siitä, ei kukaan muukaan voi pitää". Siihen voi sortua yllättävissä tilanteissa ja miltei huomaamatta. ;)
En rehellisesti sanottuna tiedä, mikä muu olisi kirjan suurin uhka kuin se, että ihmiset lakkaisivat lukemasta. Mikä olisi se taho, joka päättää mitä ihmiset lukevat? Uskon kysynnän ja tarjonnan lakiin siinä mielessä, että monipuolistamalla valikoimaa ja vaihtoehtoja jokaiselle löytyy jotakin. Jos ei muu auta, voi tehdä niin kuin minä ja kirjoittaa itselleen lukemista. ;) Sähkökirjoja pystyy hyödyntämään tavoilla, joita perinteisiä ei voi. Silti perinteinen painettu kirja pitää taatusti pintansa, sillä siihen ei vaikuta sähkökatko, akun loppuminen, tiedoston korruptoituminen tai virus. Ja toisaalta matkalle on helpompi ottaa lukulaite, jossa on kokonainen kirjasto. Tekstin kokoa voi säätää ja niin edelleen.
Mutta palatakseni hieman enemmän aiheeseen: interaktiivisuus kirjassa ei ole minun juttuni. Se voi olla jonkun muun juttu, mutta haluan lukea vastakin tarinani kirjailijalta, joka seisoo kirjoittamansa takana niin hyvässä kuin pahassa. ;)
Jenni, kirjoitit mun omatkin ajatukset niin hyvin esille, että komppailen vaan täältä täysillä :)
VastaaPoista"Interaktiivinen kirjallisuus" voi olla yksi kirjallisuuden alalaji, yhden tyyppinen tapa tehdä tarinoita (vaikka itse kyllä mieluummin esim. pelaan jotain videopeliä), mutta jos muokkautuvuudesta ja lukijoiden mahdollisuudesta vaikuttaa tarinaan - siitä, että tarina ei milloinkaan ole "valmis" eikä tekijänsä näköinen - tulee oletusarvoinen vaatimus, niin silloin kirjallisuus on mielestäni kuollut. Tarinan kertoja on tarinan jumala, tarina on oma todellisuutensa joka ei kuuntele mahtikäskyjä sivuhuutelijoilta, ja kuulijan/lukijan ainoa tehtävä on vain tykätä tai olla tykkäämättä.
On ihan älyvapaa ajatus, että pitäisi kyetä miellyttämään jokaista, vaikka tietysti se on mielekäs toive silloin jos ajatellaan pelkkiä dollarinkuvia.
Eikös se yksi sanontakin mene, että "kun yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää"? ;)
PoistaMutta mukava kuulla, että löytyy tästä asiasta samanlailla ajattelevia.
Olipas ihana kirjoitus täynnä hyviä ajatuksia!
VastaaPoistaMuistan joskus lapsena lukeneeni muutaman tuollaisen kirjan jossa valittiin niitä juonikuvioita - ainakin Viisikoista oli yksi sellainen, jossa lukija päätti miten Viisikko toimii ja sitten siirryttiin jollekin tietylle sivulle seuraamaan, miten päätös vaikutti. (Minun oli kyllä aina luettava lopulta ne kaikki vaihtoehdot...)
Harjukaupungin salakäytävistä taas raivosin kaikille kirjan lukemisen jälkeen lähelläkään olleille. Kaksi loppua on mielestäni törkeä veto oikealta kirjailijalta. Oman kirjoittamisen kanssa olen aina vaikeuksissa juuri siksi, että valintojen tekeminen on vaikeaa. Ammattitaidon osoitus on se, että on pystynyt valitsemaan juonikuvionsa, kasannut koko kirjan. Kaksi loppua päästää kirjailijan helpolla, lopullista valintaa ei tarvitse tehdä. (Puhumattakaan siitä, että silloin lukija ei ikinä saa tietää miten kirja OIKEASTI loppuu. Että mitä ihan oikeasti tapahtui.)
Niputat hyvin sen tunteen, joka tällaisesta "eipäs-juupas" -kirjasta voi lukijalle syntyä. Pidän hyvin paljon siitä tunteesta, jonka jotkin kirjat aiheuttavat viimeisen virkkeen jälkeen: juuri näin sen piti mennä. Siitä tulee sellainen olo, että on ymmärtänyt ja saavuttanut jotain arvokasta. Kokenut jotain hienoa.
PoistaOma sijansa on toki niillekin teoksille, jotka hämmentävät ja vähän ärsyttävätkin, mutta niitä voi yrittää ymmärtää jos vain voi luottaa siihen, että kirjailija on tarkoittanut mitä on kirjoittanut. Eikä muuta tekstiä jälkeenpäin.
"En rehellisesti sanottuna tiedä, mikä muu olisi kirjan suurin uhka kuin se, että ihmiset lakkaisivat lukemasta"
VastaaPoistaLähinnä se, että tulevaisuuden sukupolvet haluavat luultavasti erilaisen kirjan. Meitä tapoihinsa pinttyneitä on vielä paljon, mutta suurimmat lukijapolvet ovat jo vanhempaa polvea ja jos kirja-ala meinaa kestää tämän muutoksen jotenkin, sen on uudistettava ajatuksiaan kirjasta ja sen muodosta.
Tästä pääsemmekin mielenkiintoiseen kysymykseen siitä, mikä kirja itse asiassa on. :) Onko tulossa jokin aivan uusi formaatti?
Poista"Kaksi loppua on mielestäni törkeä veto oikealta kirjailijalta." Ei siinä kirjassa ole kahta loppua. On olemassa kaksi erilaista kirjaa, jotka eroavat toisistaan loppunsa osalta. En minäkään halunnut esim. laittaa kahta loppua samaan kirjaan, se olisi ollut kikkailua. Oikeastaan hauskinta olisi ollut julkaista ne kirjat ilman mitään infoa, mutta markkinointisyistä kustantaja päätyi paljastamaan kaiken etukäteen.
VastaaPoistaEn oikein ymmärrä joidenkin närkästystä aiheesta, molemmissa versioissa on se loppu, joka siinä on, ei muuta. Molemmat loput ovat oikeita. Sen toisenlaisen lopun lukeminen on ihan vapaaehtoista eikä sitä moni ole lukenutkaan. Ja maalaahan moni taitelijakin samasta aihelmasta erilaisia versioita.
Periaatteessahan siis ymmärrän tämän idean (ja olen sitä mieltä, että se olisi ollut paljon kiinnostavampaa, jos etukäteen ei olisi tiennyt että vaihtoehtoisia loppuja on kaksi).
PoistaOngelmani (ja joo, tunnustan kyllä että tämä on ihan henkilökohtainen ongelma) on se, että tulin tähänkin tarinaan imaistuksi niin vahvasti, että tapahtumat muuttuivat tosiksi. Se, että tapahtumien loppuun löytyikin vaihtoehtoja, oli kovasti hämmentävää. Eli ehkä tuli vähän huijattu olo, sellainen ettei koskaan saanut tietää miten tarina todellisuudessa päättyi. Olisi pitänyt jättää se toinen loppu lukematta, mutta kiusausta oli vaikea vastustaa.
Tosin rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, etten enää muista kuin sen toisen lopun, sen minkä ensin luin - enkä myöskään tiedä, kumpi versio se niistä kahdesta lopusta oli.
(Enkä minä niiltä taiteilijoiltakaan halua nähdä kuin sen lopullisen version! Minkä lisäksi minussa aiheuttaa paniikkia se että ylipäätään vastaan vielä tähän ja selitän ajatuksiani, koska kirjailijat lienevät maailmankaikkeuden pelottavimpia otuksia.)