Toisinaan kuulee sanottavan, että jotkut kirjoittajat ovat erityisen taitavia joko kirjoittamaan dialogia tai kuvailemaan ympäristöä -- ikään kuin nämä kaksi taitoa eivät voisi esiintyä samanvahvuisina samassa henkilössä. En tiedä onko ajatuksessa pieni totuuden siemen, mutta sen tiedän, että dialogin kirjoittaminen ei tosiaan ole helppoa.
Seikkailufantasiaa kirjoittaessani olen päätynyt kirjoittamaan dialogin pääosin kirjakielellä. Murteiden käyttö tuntui omituiselta, vaikka pienellä värittämisellä puheenparren saisikin sorvattua helpommin yksilölliseksi. Murteiden käytössä on sekin hankaluus, että ne voivat antaa hahmosta hyvin leimautuneen kuvan lukijasta riippuen. Huomasin tämän kun luin Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa sekä suomeksi että alkuperäiskielellä. Suomeksi käännetyssä versiossa Jamie puhuu "mää ja sää" -murretta, ei kuitenkaan ihan suoranaisesti tamperetta. Minulle maalautui kuva paljon hitaammasta ja humoristisemmasta tyypistä kuin alkuperäiskielen synkempi Jamie, joka puhuu skottimurteella. Pidin kummastakin, mutta olen turhaan yrittänyt mielessäni yhdistää näitä kahta -- sitkeästi he pysyvät erilaisina hahmoina, kuin kaksosina.
Seuraavassa muutama seikka, jotka ärsyttävät minua dialogissa:
1) Ei kerrota kuka puhuu.
Tästä on ainakin kaksi versiota: ensimmäisessä kaksi tai useampi henkilöä keskustelevat, mutta kirjoittaja jättää jossain vaiheessa lukijan arvailujen varaan sen, puhuvatko henkilöt säännönmukaisesti vuorotellen vai ei.
"Ehkä se oli kissa", Mert sanoi.
"Tai koira", Göta arveli.
"Ei, kyllä se kuulosti enemmän naukaisulta."
"Vai olisiko jokin ihan muu?"
"Kuten mikä?"
"No vaikka jokin lisko."
"Ei täällä sellaisia ole."
"Mistä tiedät? Viime viikolla lehdessä oli juttu leguaanista, joka oli ilmestynyt porraskäytävään. Säikäytti jonkun mummon."
Ymmärrän sen, että joissain tapauksissa voi olla tärkeämpää se, mitä puhutaan kuin se, kuka puhuu. En tiedä teistä muista, mutta lukiessani kuvittelen henkilön äänen pääni sisällä ja lukemista häiritsee suuresti, jos en tiedä kuka puhuu. Joudun joskus ihan laskemaan, miten vuorottelu menee. Ylläolevassa esimerkissä joutuu vähän vaivaamaan päätään, että saa tietää, kumpi puhujista on lukenut lehdestä jutun leguaanista, Mert vai Göta. Vai pysyikö teistä joku heti kärryillä siitä, kuka oli kyseessä?
Ratkaisuksi ehdotan, että jossain välissä kirjoittaja ojentaisi huomaavaisesti auttavan kätensä ja lisäisi esimerkiksi "No vaikka jokin lisko" -repliikin jälkeen "Göta sanoi ja nyrpisti nenäänsä." Silloin voisin jatkaa lukemista häiriintymättä eikä tarina keskeytyisi epäolennaisuuksien arpomiseen.
Toinen versio puhujan pimittämisestä on ehkä vieläkin turhauttavampi. Esimerkki, kun puhujia on useampia ja dialogit ovat erityisen pitkiä ja informatiivisia:
"Tässä on nyt jotain mätää. Kyllä Arvosen olisi pitänyt olla jo täällä. Holja soitti tunti sitten eikä sanonut mitään viivästyksistä tai siitä, että reitillä olisi ruuhkaa. Onkohan taas linjoissa vikaa vai missä lienee syy. Konttorilla sanoivat kyllä, ettei tällä viikolla pitäisi esiintyä häiriöitä. Hemmetin herraskaiset. Aina saa olla odottamassa", Turtonen sanoi.
"No pitäisikö soittaa takaisin ja kysyä mikä maksaa. Ei siitäkään mitään tule, että odottelemme täällä puntit suorina. Aika on kallista, luulisi herrojenkin sen tietävän. Pistäs nyt soittaen, että päästään kotiinkin", Rasseli hoputti ja taputteli taskuaan, jossa säilytti savukkeitaan.
"Perjantaina Arvonen oli kuulemma ollut sitä mieltä, että kaupan solmiminen olisi yksi hujaus vain ja asioissa päästäisiin eteenpäin juohevasti. Saapa nähdä mikä ääni kellossa nyt kilkuttelee, että onko tullut ryppy rakkauteen vai onko Holjalta pamahtanut rengas alta", Mörrilä mietiskeli.
En jaksa keksiä pidempää (tai parempaa) dialogia, mutta toivon että tästäkin saa vihiä mistä on kyse. Lukija saa tietää vasta pitkän dialogin päätteeksi kuka puhuu. Arvaatte varmaan kuinka hankalaa on kuvitella henkilön puheääni, kun ei tiedä kuka on kyseessä! Kirjoittajista löytyy toki niitäkin taitureita, jotka osaavat kirjoittaa dialogia, jossa sanavalinnoista, murteesta tai jostain mystisemmästä käy lukijalle saman tien ilmi, kenellä on suunvuoro, mutta kokemusteni mukaan näitä kirjoittajia ei ihan hirveästi ole. Minunlaiselleni lukijalle tällainen dialogin asettelu tuo harmia etenkin, koska en voi keskittyä dialogin sisältöön: huomioni vie äänessäolijan selvittäminen. Vilkuilen siis epätoivoisesti nimeä tekstin seasta, jotta voin kuvitella oikean äänen puhujalle, ja tarinassa eteenpäin pääseminen takkuilee.
Yksi versio tällaisesta pimittämisestä on muuten se, kun paikalle ilmestyy uusi henkilö ja kirjoittaja kertoo sen lukijalle vasta dialogin lopussa:
"Meidän on onnistuttava tässä paremmin. Huomenna riesaksemme tulevat blosmoniitit ja kaiken on oltava kunnossa tai muuten hukka perii. Joka jannun on oltava skarppina. Tattarisäiliöiden täytyy kiiltää kuin hanojen pomojen pikkulassa", sanoi huoneeseen astunut Wiljam, jota toiset kääntyivät katsomaan.
Ylläoleviin on olemassa varsin yksinkertainen ratkaisu: pilkkominen. Dialogin ensimmäisen lauseen tai virkkeen jälkeen kun kertoo, kuka puhuu, lukijan ei tarvitse arvailla. Ja uuden henkilön tulemisen voi kertoa ensimmäisenä:
Wiljam astui huoneeseen. "Meidän on onnistuttava tässä paremmin", hän sanoi.
2) Keskustelijat vastaavat jokaiseen kysymykseen siinä järjestyksessä, jossa ne on esitetty.
Tämä saa minut suorastaan epätoivoiseksi! Jos jollain saa dialogin epäuskottavaksi, niin kirjoittamalla näin:
Andel katsahti tyttöä. "Milloin se olikaan, kun äitisi sai kenkää kattilatehtaalta? Mirja muisteli, että se olisi ollut syyskuussa, mutta toisaalta se saattoi olla elokuussakin, kun Robertkin oli lomautettuna. Muistatkos sinä Robertin? Ehkäpä et, kun olit silloin sen verran pieni. Robertilla oli aina taskussa niitä kovia karamelleja, joita tarjosi jokaiselle sukulaisen ipanalle. Tiedät kai ne hedelmien muotoiset, peltirasiassa?"
Teresa heilautti letin olkansa yli. "Äiti jäi pois töistä syyskuun puolivälissä", hän sanoi. "Ja kyllä minä muistan Robertin oikein hyvin. Ne karamellit maistuivat aika kirpeiltä, etenkin sitruunan malliset. Olen nähnyt niitä peltirasioita kirpputoreilla."
On paljon todennäköisempää ja luontevampaa, että ihminen vastaa viimeiseksi esitettyyn kysymykseen ensimmäisenä. Ja saattaa unohtaa vastata kokonaan osaan kysymyksistä. Tai jättää tahallaan vastaamatta. Hyvässä dialogissa on harkittua arvaamattomuutta. Ihmisten puhe polveilee, mutta kirjallisuudessa tyhjä höpöttäminen kannattaa jättää pois. Poukkoilevuuden ja luonnollisuuden vaikutelma tulee luoda muulla tavoin, muuten lukija alkaa haukotella.
3) Puheen kuvailun pursuilevuus.
Tästä on kaiketi kaksi koulukuntaa. Toisten mielestä on mukavaa, kun kirjoittaja kertoo millä tavoin hahmo mitäkin sanoo.
"Hieno juttu!" Annukka kiljahti ilahtuneesti.
"Nyt voimme aloittaa oman kerhon", hihkui Terttu riemuissaan.
"Onko nyt otettu huomioon, mitä tämä kaikki maksaa?"mörähti Martti-Pekka epäluuloisena.
Jukka hymähti kyllästyneesti ja sanoi: "Ämpee pelkää, että se joutuu kaivamaan omaa taskuaan. Siksi se vastustaa."
"En minä vastusta", Martti-Pekka puolustautui.
Jos joku tällaisesta tykkää, niin mikä jottei. Minun makuuni tällaisessa dialogissa on turhan paljon alleviivaamista. Teksti hyppää silmille ja turruttaa. Ei tee mieli ajatella kunkin hahmon sanojen sävyjä ja suhtautumista itse, kun kaikki on valmiiksi pureskeltu. Mitään ei jätetä mysteeriksi ja jännite katoaa.
Samaan kategoriaan tipahtaa myös puhumista ilmaiseva verbi. On totta, että kirjoittaja voi ilmaista hahmojen sanomiset värikkäämminkin kuin "sanoi", "huusi", "kysyi" tai "virkkoi", mutta minun päätäni alkaa jyskyttää, jos vaikuttaa siltä että kirjoittaja suorastaa välttelee tällaisia huomaamattoman hiljaisia sanoja, jotka eivät pakota lukijaa tulkinnassaan vain tiettyyn päätelmään. Sanotaan, että itse dialogista ja tilanteesta tulisi käydä ilmi sanomisen sävy ja tapa, ja se on aivan totta. Kyllästyn tekstiin hyvin nopeasti, jos jokainen dialogin pätkä on joko hihkaistu, voivoteltu, murahdettu, maristu, hörähdetty, paukautettu, ällistelty, ulvottu, inahdettu, noin muutaman mainitakseni. Kyllä näitäkin voi käyttää, mutta harkiten ja kitsaasti.
***
Lukijana sitä on helppo sanoa, milloin jokin toimii tekstissä ja milloin ei. Kunpa se olisi kirjoittajanakin yhtä vaivatonta huomata omasta tekstistään! Valitettavasti näin ei taida olla.
Hyvät lukijat, miten teidän laitanne on? Pystyttekö samaistumaan ylläkuvattujen esimerkkien tuomiin ongelmiin, vai oletteko eri mieltä? Entä millä pidentäisitte listaa? Omat kokemukset ovat tervetulleita!
Joo, olen hyvin pitkälti samaa mieltä kanssasi kaikista näkemyksistäsi. Minulla dialogi on aina aika selkeästi kahden ihmisen välistä, tai jos ihmisiä on useampia, repliikit ovat lyhyitä ja sen tyylisiä, ettei puhujalla ole väliä. Ja jollain pienellä eleen tai ilmeen kuvailulla voi sekä pätkiä pitkää dialogia tai muistuttaa lukijalle, että kuka tässä nyt päätään aukoo.
VastaaPoistaSen sijaan en ole sitä mieltä, että puheen kuvailusta olisi varsinaisesti kahta koulukuntaa. Minun (vaatimattomien, myönnetään) tietojeni mukaan on vain dialogin kirjoittamisen alkeet osaavia kirjoittajia ja sellaisia dialogin kirjoittamisessa vähemmän harjaantuneita :D
Viimeistään kustannustoimittajan pitäisi nuo täysin turhat määreet poistaa, ettei niitä päädy valmiiseen tekstiin. Ihmisten reaktioiden pitää käydä ilmi dialogista, niitä ei pidä selitellä, ja kaikenlaisten synonyymien käyttäminen sanoi:n tilalla vain rikkoo dialogin rytmin. Missä tahansa kirjoitusoppaassa suositellaan välttämään dialogin kuvailuissa mitään muuta sanoja kuin sanoi tai kysyi. Ehkä jossain harvinaisessa tapauksessa voi kuiskata tai huutaa, mutta ei kyllä montaa kertaa samassa romaanissa.
Mutta joo, sujuvan dialogin kirjoittaminen ei ole helppoa. Oma helmasyntini on liian pitkiksi muodostuvat puheenvuorot, niiden tiivistäminen sujuvammiksi käy jo työstä :D
"Sen sijaan en ole sitä mieltä, että puheen kuvailusta olisi varsinaisesti kahta koulukuntaa. Minun (vaatimattomien, myönnetään) tietojeni mukaan on vain dialogin kirjoittamisen alkeet osaavia kirjoittajia ja sellaisia dialogin kirjoittamisessa vähemmän harjaantuneita :D"
PoistaNäin minäkin jossain vaiheessa luulin, mutta sitten lainasin pitkän uran tehneen kirjailijan sukuromaanin ja jouduin jättämään sen kesken, koska dialogi oli niin kökköä. Ihmiset pukahtelivat ja sipisivät. Arvelin, että täytyy löytyä suuri joukko ihmisiä, jotka pitävät tällaisesta dialogista, ei näitä sukuromaaneita muuten niin paljon myytäisi. :D
Apua, en varmaan uskalla enää lukea yhtään sukuromaani näiden sipistuksien ja pukahduksien pelossa. No, sanotaan, että Volter Kilvellä ne kuuluvat asiaankin :D Mutta muilla... enpä tiedä. Tosin olen läytänyt näitä "sanoi pelokkaasti" "tokaisi vihaisesti" myös viihdekirjallisuudessa, joissa kuitenkin esim. juoni on ihan vetävää, joten aina pätevätkään kustannustoimittajat eivät näköjään jaksa risuja sahata pois ;) Ehkä nämä kirjailijat sitten ovat vain niitä, joilla dialogi ei totisesti ole se vahvuus.
PoistaSuoraan sanoen en ole varma missä menee raja milloin jokin kuuluu tyyliin ja milloin se on "huonoa kirjallisuutta" tai löysää kirjoittamista.
PoistaJossain määrin on kyse mieltymyksistä ja mausta. Lukijoita on monenlaisia ja kaikki eivät viihdy ns. korkeakirjallisuuden parissa. Jotkut lukevat vain kevyempää kirjallisuutta enkä minä ole oikea henkilö moralisoimaan lukutottumuksista -- tuskin kukaan on. :)
Mutta tämä oikeastaan alustuksena sille, että dialogin toimivuus taitaa ainakin osittain riippuvainen tekstin tyylilajista. Ehkä kevyempään sukuromaaniin mahtuvat sipisemiset ja pukahdukset paremmin kuin johonkin korkealentoisempaan ja kuvailultaan niukkaan tekstiin.
Seikkailufantasiaa kun kirjoitan, niin olen huomannut että kyllä minullakin esiintyy enemmän näitä puhetavan kuvailuja ja hihkaisuja kuin jossain niukassa novellissa. Editointivaiheessa yrittää sitten hieman hillitä ilmaisuaan. :D
Minusta tuossa ensimmäisessä esimerkissäsi ei ole mitään epäselvää. Jos kaksi ihmistä puhuu, niin totta kai ne puhuu vuorotellen. Ja jos eivät puhu, niin silloin minä ajattelen aina, että kirjailijalla on sattunut moka, jos repliikit ovat menneet eri riveille. :) Tuo oli muuten tosi hauska esimerkki leguaaneineen! Oikeastaan minua häiritsee, jos kahden ihmisen dialogissa sanoja mainitaan koko ajan tai tosi usein.
VastaaPoistaTuo toinen esimerkki kyllä ärsyttäisi, mutta en ole onneksi törmännyt tuollaiseen kirjoissa, en ainakaan muista. Olisi tosiaan tympeää arvuutella sanojaa noin pitkän repliikin loppuun!
Tykkään kyllä lukea hyvää dialogia, olen oikeastaan dialogifani. Mutta huono dialogi saa niskakarvani pystyyn. Joitakin nuortenkirjoja lukiessa on häirinnyt se, että henkilöt ovat puhuneet uskomattoman muodollisesti tavalla, jolla kukaan ei varmasti oikeasti puhu.
"Minusta tuossa ensimmäisessä esimerkissäsi ei ole mitään epäselvää. Jos kaksi ihmistä puhuu, niin totta kai ne puhuu vuorotellen."
PoistaMinulla onkin ongelma se, etten pysy laskuissa mukana. ;) Vuorotellen, joo, mutta kukas himputti se oli joka dialogin aloitti? Muistini on kuin ikääntyneellä kanalla: tarvitsen kaikenlaisia lukuapuja, mitä saatavilla on.
Dialogifanille kysymys: mitä mieltä olet, onko hyvän dialogin tunnusmerkki se, ettei siihen lukiessaan oikeastaan kiinnitä huomiota vai loistaako hyvä dialogi tekstistä?
Ajattelen ehkä, että hyvän dialogin erottaa jotenkin tekstistä ja siihen kiinnittää huomiota. Muuten dialogi tuntuu ehkä mitään sanomattomalta. Tosin ehkä ei sitä lukiessa kiinnitä koko ajan huomiota, ehkä se on enemmänkin että lukemisen jälkeen tulee mieleen, että tässä oli tosi hyvää dialogia. Tosin vielä enemmän sitä ehkä kiinnittää huomiota, jos dialogi on aivan kauheaa. :) Mutta eipä se onneksi yleensä ole.
PoistaPääasiassa samaa mieltä. Ja olen ehdottomasti enemmän dialogi- kuin ympäristönkuvailutyyppiä.
VastaaPoista1) Menin sekaisin puhujissa. Eri asia on, jos puhuja käy selvästi läpi puhetavasta/sisällöstä (esim. väittely, jossa roolit/mielipiteet eivät keskustelun aikana vaihdu). Erityisen hankalaa on, kun puhuja tulee uutena paikalle ja osallistuu jo käynnissä olevaan keskusteluun (luulen usein, että aiemmin keskustelleista henkilöistä vuorossa oleva puhuu, kunnes oikea puhuja vihdoin paljastetaan).
2) En ole pahemmin törmännyt, onneksi. :D
3) Tällaisesta tulee aina mieleeni, että tekstin olisi kirjoittanut lapsi (=kokematon kirjoittaja?). Kuiskailua, mutinaa ja huudahteluja voi mielestäni silloin tällöin käyttää, sillä pelkkä "sanoi" on myös puuduttava.
Lisäisin vielä yhden itseäni häiritsevän esimerkin: Paikalla on useampia (>2) henkilöitä, ja joku puhuu toiselle sinä-muodossa pitkään, ennen kuin selviää, kenelle hän on puhunut. Pahimmassa tapauksessa myös toisen henkilön vastaus on pitkä, ja totuus paljastuu vasta sen lopuksi. Ehkä tämä on osittain kulttuurikysymys, kun Suomessa ei ole tapana hokea keskustelukumppanin nimeä, kuten vaikka Jenkeissä (tosin nimen hokeminenkin on rasittavaa).
Hyvä lisäys!
PoistaTuo amerikkalaisten puhuttelukäytäntö on muuten aika ahdistava. Yritin selittää tuntojani yhdelle amerikkalaiselle, mutta hänen oli lähes mahdoton käsittää, että joku voisi kavahtaa jatkuvaa etunimen käyttämistä. Heidän mielestään se on kohteliasta huomioimista (ja auttaa kyllä muistamaan toisten nimetkin!).
Meidän kulttuurissamme kai aika usein puhutellaan toista nimellä vain silloin kun on jotain negatiivissävytteistä asiaa. Sitä ei kyllä voi kieltää, että kummasti kuulo tarkentuu, kun joku kutsuu nimeltä. ;) (Sitä vain odottaa sitten pahinta.)
Erlend Loen uusimmassa romaanissa on aika pitkiä pätkiä dialogeja, joissa on pelkästään rivi toisensa jälkeen, ilman sanojia tai edes dialogimerkkejä (esim. ajatusviiva). Rivi kyllä vaihtuu aina puhujan vaihtuessa. Mielestäni se on tässä kirjassa perusteltua ja toimii, mutta kaikki eivät ole olleet samaa mieltä.
VastaaPoistaDialogissa on tärkeää, että ihmiset puhuvat toistensa ohi. Ja että siihen ei tarvitse oikeasti laittaa niin paljoa "selityssanoja" kuin ihmiset käyttävät. Selityssanat on hyvä pitää minimissään, vaikka puhe voi kuitenkin olla oikean puheen tavoin fragmentaarista. Usein keskeneräiset lauseet tekevät dialogista paljon aidompaa.
Muutenkin lähes aina parasta, mitä dialogille voi tehdä, on karsia, lyhentää ja tiivistää (repliikkien sisällä, ei välttämättä repliikkien määrää). Toisaalta oma dialogini kaipaa usein tuon lisäksi myös vähän "höttöä", sillä heti synnyttyään se on usein kovin funktionaalista, eli palvelee ainoastaan tarinan etenemistä, tyylistä tai henkilöistä viis.
Tuota murrejuttua olen miettinyt nyt, en edes fiktion takia, vaan luettuani Rebecca Sklootin erinomaisen kirjan The Immortal Life of Henrietta Lacks, jossa on paljon kouluttamattomien Etelävaltioiden tummaihoisten haastatteluita alkuperäisessä muodossaan. Bestseller on käännetty jo ruotsiksi, ehkä vielä suomeksikin. En vain tiedä, miten nuo keskustelut, joissa kieliasun osuus on hyvin suuri, voi mitenkään kääntää. Mieheni ehdotti jotain suomen murretta, mutta ei se tosiaan ole sama.
"Dialogissa on tärkeää, että ihmiset puhuvat toistensa ohi."
PoistaTämä on niin totta! Ja joskus ihan kutkuttaa lukiessa, miten hienoja jännitteitä sillä saa aikaan.
En pidä itseäni vielä kovin hyvänä dialogin kirjoittajana, mutta vaikuttaa siltä että etenen siinä hieman samalla tyylillä kuin sinä. Eli ensin "asiasisältö" ja sitten muokkausvaiheessa karsintaa, jännitteisyyden lisäämistä ja pilkkomista.
Minäkin olen pitkälti samoilla aalloilla, paitsi että oma tyylini on vetää dialogia niin, etten lainkaan välttämättä kerro kuka sanoo. Mutta se onkin tyylimerkkini. Haluan pitää asioita hämärinä. Kiitos postauksesta, on hyvä aiheeltaan. Ja sisällöltään :)
VastaaPoistaKiva, että pidit postauksesta!
PoistaTekstin yleisellä tyylillä onkin melkoisen iso vaikutus tietynlaisen dialogin toimivuuteen. Silloin lukijana kyllä ymmärrän, että hämäryys on tarkoituksellista, kun muu teksti tukee sitä. Eikä siihen silloin välttämättä edes kiinnitä huomiota, että kuka sanoo mitäkin, koska koko tekstiä lukee eri tavalla.
Mutta jos luen vaikka jännäriä tai dekkaria enkä tiedä, kuka mitäkin tärkeää ja oleellista sanoo, niin aargh! :D
Olen ehdottomasti dialogikirjoittaja. Dialogin kirjoittaminen sujuu aina paljon sulavammin kuin kuvailu, itse asiassa usein tuntuu siltä, ettei tarvitse keksiä mitään, sen kun antaa henkilöiden vain lörpötellä keskenään :) Dialogissa henkilöt tulevat eläviksi ja heidän persoonansa pääsevät esiin. Jälkikäteen tekstiä pitää viilata vähän kirjakielisemmäksi ja johdonmukaisemmaksi, mutta yllättävän pienillä muutoksilla olen selvinnyt. Itseänikin ärsyttävän kohdat 1, 2 ja 3, tosin ymmärrän, että kirjoittaessa on välillä todella vaikea pysyä kärryillä siitä, millaisena dialogi näyttäytyy lukijalle. Kustannustoimittajasta on tässä suhteessa paljon hyötyä. Olen varmaan itsekin syyllistynyt kaikkeen kolmeen helmasyntiin jossain vaiheessa.
VastaaPoistaMinulla on samansuuntaisia kokemuksia, että dialogi asettuu useimmiten paikoilleen kuin itsestään. Ehkä se on ihan luonnollista, että tarinassa henkilöt alkavat elää enemmän omaa elämäänsä kuin ympäristö. (Ja täten alkavat myös lörpötellä kun tilaisuus aukenee.) :)
PoistaJoskus on sitten niitä päiviä, kun tarinan henkilöt ovat mykkiä eivätkä suostu pukahtamaan sanan sanaa.
Pidän valtavasti näistä sinun pohdinnoistasi. Ne auttavat myös kustannustoimittajaa miettimään asioita ja miettimään omia kantojaan. Pidän valtavasti kirjailijablogeista, sillä niistä saa paljon käsitystä kirjoittamisen eri vaiheista ja siitä ajatusprosessista tekstin takana.
VastaaPoistaHienoa kuulla, että viihdyt!
PoistaKun harkitsin blogin perustamista viime kesän lopulla, mietin mitä tarkoitusta se palvelisi. Koska olen mahdottoman laiska päiväkirjanpitäjä, ajattelin että tietynlainen yleishyödyllisyys voisi toimia kannustimena, kun kirjaan ylös mietteitä ja tuntoja esikoiskirjailjavuodesta. Tunnun muutenkin kirjoittavani tekstejä nimenomaan julkaistaviksi.
Olen hyvin iloinen siitä, että keskustelua on syntynyt ja erilaisia mielipiteitä ja näkökantoja ilmennyt!
Dialogiahan voi kirjoittaa myös suorasanaisesti, ts. ilman repliikkiviivoja tai lainausmerkkejä. Olen huomannut että monet kirjoittajat suosivat sitä, itsekin olen käyttänyt kyseistä tapaa muutamassa novellissani. Kritiikkipiirissä, jossa olin kevätkaudella, sanottiin että se on ihan ok. Tekstistä kuulemma kävi ilmi, kuka kulloinkin puhui ja milloin oli kyse dialogista. Mielestäni kyseinen tapa kirjoittaa dialogia voi kertoa myös jotain myös henkilöistä, joista kerrotaan.
VastaaPoistaEsitetyistä esimerkeistä olen sitä mieltä, että sen toistaminen, kuka puhuu, on turhaa jos kyseessä on kaksi puhujaa, toisto saa tekstin tuntumaan jotenkin kököltä/ rauta-aidasta vääntämiseltä. Sen sijaan jos on pitkää dialogia, sitä on hyvä pilkkoa niin että lukija tietää, kuka puhuu. Pitkiä repliikkejä on mielestäni syytä välttää: ei mitään luennointia lukijoille, kiitos! Minulta menee hyvin nopeasti halu jatkaa tekstin lukemista, jos repliikit muistuttavat yksinpuhelua.
Eivät kaikki välttämättä puhu toistensa ohi. Eivät oikeassa elämässäkään. Jos he puhuvat toistensa ohi kirjoitetussa tekstissä, sillä täytyy mielestäni olla jokin merkitys. Ajatus että ihmiset puhuvat toistensa ohi pitää mielestäni sisällään tietyntyyppisen ihmiskuvan. Että me emme ole sitä mitä aidosti olemme, että esitämme koko ajan jotain rooleja. Sitä tapahtuu. Mutta itselläni ei tällaista ihmiskuvaa ole.
"Eivät kaikki välttämättä puhu toistensa ohi. Eivät oikeassa elämässäkään. Jos he puhuvat toistensa ohi kirjoitetussa tekstissä, sillä täytyy mielestäni olla jokin merkitys. Ajatus että ihmiset puhuvat toistensa ohi pitää mielestäni sisällään tietyntyyppisen ihmiskuvan. Että me emme ole sitä mitä aidosti olemme, että esitämme koko ajan jotain rooleja."
PoistaKiinnostavia ja ajatuksia herättäviä mielipiteitä!
Kyllähän se on niin, että kirjoittaja kirjoittaa niistä lähtökohdista ja niiden näkemysten kautta, jotka tekevät hänestä hänet. Esimerkiksi minulle oli joskus suuri havainto, että fiktiossa voi kirjoittaa suoranaisia valheita henkilöhahmojen suuhun. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta kaiketi minun ihmiskuvaani eivät kuuluneet törkeästi valehtelevat ihmiset. En siis kirjoittanut heitä. Nyttemmin olen harjoitellut heidän kirjoittamistaan ja se on ollut hauskaa, vaikkakaan ei helppoa.
Ohipuhumisesta tuli sellainenkin vaihtoehto mieleeni, että roolien lisäksi kyse voisi olla myös siitä, ettei toisen kertoma kerta kaikkiaan kiinnosta tai sen ymmärtää tahattomasti väärin. Kokemukseni mukaan ihmisiä pääsääntöisesti kiinnostavat asiat, jotka jollain tavalla liittyvät heihin itseensä, ja siksi jotkut etsivät tai löytävät toisten sanomisista aina jotakin henkilökohtaista.
Ihmisten puhekäyttäytyminen on joskus todella kummallista (ja hiiskatin mielenkiintoista)! Onneksi kirjoittamalla voi tutkia kaikenlaisia asioita.
Itseäni on pitkään kiinnostanut dialogin kirjoittaminen tarinan sisään, mutta se on todella vaikea saada toimivaksi.
VastaaPoistaSe ei tosiaan ole helppoa. Tarinan sisään kirjoitettu dialogi tekee tekstistä jossain määrin staattista. Dialogikin ikään kuin kuvaillaan kerronnan kautta. Ehkä eniten olen törmännyt tähän tarinoissa, joissa päähenkilö tai kertoja on jollain tavalla ulkopuolinen tarkkailija, esimerkiksi lapsi, jonka mielen läpi keskustelut ja ulkomaailman tapahtumat suodattuvat lukijalle.
PoistaMakuasioilta nuo enemmän vaikuttavat kuin vääriltä tai oikeilta tavoilta kirjoittaa. Viihdekirjoissa tietty suositaan lyhyempiä lauseita ja ehkä jopa hieman dramaattisempaa dialogia... Huutoja ja kuiskauksia vaan on enemmän. Tai siis tällainen käsitys minulla on ja niin myös itse taidan kirjoittaa :)
VastaaPoista