Esikoisuuden lumo

Olen ollut sellainen.

Esikoiskirjailija.

Kirkassilmäinen, innokas, niin paljosta tietämätön. Häikäistynyt, hölmistynyt, ihmettelevä, kaikelle avoin. Kaikelle nälkäinen.

Esikoiskirjailija astuu uudenlaiseen maailmaan. Käsikirjoitus, jonka parissa on ahkeroitu vuosia, on viimein kirja. Sitä on työstetty kustantamon ammattilaisten kanssa. Esikoiskirjailija kuvittelee, että suurin ponnistus on ohi, koska ei tiedä tulevasta. Yleensä hän ei edes täysin hahmota, miten kiinnostava ja vastustamaton hän kirjamaailmalle on, sillä hän on

uusi kyky
uusi lupaus
uusi ääni
uusi mahdollisuus
uusiuusiuusiuusi

Niin kustantamot, lukijat, kriitikot ja toimittajat intoilevat, hehkuttavat, metsästävät, kokeilevat, odottavat jotain uuttauuttauutta. Jotain mullistavaa, poikkeuksellista, ennennäkemätöntä, raikasta, uudistavaa, Seuraavaa Sensaatiota. Onko tässä uusi sofioksanen? Onko tässä uusi saarikoski? Onko tässä Mitä Suomi Lukee -listan uusi ykkönen?

Uutuudenviehätys on valtava. Esikoisvuosi kuluu sekavassa vuoristoradassa. Ilo ja onnistumisentunne heittelevät ensimmäisten njääh-arvioiden myötä syvään pettymykseen ja epäonnistumisen tunteeseen. Ylös alas, ylös alas. Onnitteluita ropisee, kannustajia ja ihailijoita riittää. Oma suunta on hakusessa, kaikki on avoimena. Tästä se vasta lähtee, ajattelee esikoiskirjailija. Tämä on alku.

Sitten jysähtää hiljaisuus.

Esikoisvuosi on kulutettu loppuun. Toinen kirja ei ole syntyäkseen, kässäri vaatii erikoisponnisteluja. Kustantajaa ei toisinkoinen yhtäkkiä kiinnostakaan. Kustannusjohtaja vaihtuu, kustannustoimittaja vaihtuu. Joskus kustantamo vaihtuu. Toinen kirja julkaistaan, mutta kriitikot lyttäävät sen. Toinen kirja julkaistaan, mutta se katoaa vuoden esikoisten kuohujen alle. Toinen kirja tulee, mutta ei mitään. Hiljaisuus. Ketään ei enää kiinnosta. Ei kustantamoa, ei toimittajia, ei kriitikoita -- ja mikä ehkä pahinta: ei edes lukijoita.

Esikoiskirjailija 
voit olla 
vain 
kerran.

Entisen esikoiskirjailijan, nykyisen kirjailijan, on nieltävä, että uusi on aina kiinnostavampaa. Ei tullut tehtyä hittikirjaa, ei noustua palkintopalleille, ei kirmattua käännöslaitumille, ei muutettua suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Ei ollut ihmelapsi, poikkeus, mullistava, jotain uutta. Ei ollut välttämättä edes se, joka olisi saanut kustantamon väen tuen ja uskon tulevaa kirjailijan uraa ajatellen, olikin vain yksi esikoiskiiman ymmärtämätön osanottaja, numero talousosaston laskentataulukossa, hukkakauraa kirjallisuuden heinäpellolla.

Kirjailija oppii, että esikoiset ovat poikkeus. Heihin suhtaudutaan kannustuksella, nostalgialla, odotuksella, lämmöllä, voi-katsokaa-kuinka-hämillään-toiveikkaana-viattomana-se-hymyilee-muistan-kun-minäkin-joskus. He eivät kuulu kustannusmaailman kirjailijaluokituksiin A, B, C, D.

Sillä
myyntilukuja 
ei ole 
nähty vielä.

Esikoisuuden lumo on särkynyt. On tyydyttävä olemaan rivikirjailija. On tyydyttävä pohtimaan, mitä kirjailijan ammattitaidon kartuttaminen merkitsee kustannusmaailmassa, jos sieltä yhä vahvemmin viestitään, että läpimurto pitäisi tehdä jo esikoiskirjalla; jos kustantamoilla ei riitä resursseja eikä löydy halua pitkäjänteisyyteen niiden kirjailijoiden kohdalla, joihin se esikoisen kohdalla uskoi, mutta jotka se jo toisena vuotena unohti.

Sillä eihän kyse ole siitä, että vain parhaat pärjäävät ja huonot putoavat pois. Ei kirja- eikä kustannusmaailma lepää pelkkien kirjojen varassa: se lepää ihmisten varassa. Ihmiset kirjoittavat kirjat, ihmiset kustantavat kirjat, ihmiset valitsevat  ja ihmiset nostavat kirjat toisten ihmisten luettaviksi.

Kirjailija tarvitsee niitä ihmisiä.

Vielä esikoisvuoden jälkeenkin.

Kirjoittajan pulmia, osa 14. Kynnyksiä: lukijan odotukset

Mifongin perinnön julkaisusta on kaksi kuukautta ja minulla on ollut aikaa hieman mutustella tuntoja esikoiskirjailijana. Kiitos runsaan lukijapalautteen minulle on avautunut aivan uudenlainen ikkuna kirjailijan maailmaan. Vaikka palaute innostaa, se saattaa myös luoda paineita.

Ennen kaikkea lukijoista on tullut todellisia. Heillä on odotuksia. He haluavat hyvälle tarinalle vielä paremman jatkon ja tietenkin aivan järjettömän tyydyttävän lopun. Ensimmäisen kirjan kanssa lukijat olivat suuri tuntematon ja etäinen Jokin. Nyt helposti tuntuu siltä, että he ovat hiirenhiljaa odottava yleisö auditoriossa ja minä olen se, joka hikoilee spottivalossa alassuin käännetty silinterihattu kädessä ja toivoo, että hatusta löytyy muutakin kuin hilsettä.

Kirjoitusvaiheessa kirjailijan on aktiivisesti pyrittävä unohtamaan lukijat ja päästää heidät mieleensä vasta kun editointi alkaa. Muuten hommasta ei tule mitään, kynnys sen kun kohoaa ja ajatukset siroavat sen seitsemään tuuleen. On mahdoton miellyttää kaikkia, joten paras kun ei yritä miellyttää ketään muuta kuin itseään (ja mahdollisesti kuunnella kustannustoimittajaansa -- ainakin puolella korvalla).

Olen helpottunut siitä, ettei minun tarvitse lähteä luomaan toista osaa Mifonkeihin alusta alkaen. Tarina on jo koossa, joskaan ei valmis. Lukijoiden odotukset ainoastaan siivittävät kirjailijan intoa saada tarina ansiokkaasti kansien väliin: eivät pakota luomaan jotain, joka ei ole vielä valmis.

Tämän kirjoituksen ei missään nimessä ole tarkoitus olla napinaa lukijapalautteesta. Ei, lukijapalaute on mahtavaa eikä sitä koskaan voi saada liikaa. Mutta julkaisemisen myötä on jonkinlainen muutos tullut siinä, miten suhtautuu kirjoittamiseen: missä painopiste sijaitsee. Ehkä tämä on ohimenevä prosessi, jonka jokainen julkaiseva kirjoittaja käy lävitse. Ehkä tasapainon hakeminen lukijoiden odotusten nostamien paineiden ja oman luovuutensa elinvoiman välillä on läpi uran jatkuva tila. En tiedä.

Mutta olen alkanut hahmottaa yhä paremmin, että kirja on vuoropuhelua.

Hämeen Sanomat 20.5.

Leikekirjaan tuli lisätäytettä:

Kuinka herättää lukijan nälkä?

Toimittaja Marika Riikonen teki oivan jutun mielenkiintoisesta näkökulmasta Hämeen Sanomien Sieppari-teemasivuille ja artikkeli julkaistiin kymmenen päivää sitten. Itse pääjutun yhteydessä oli myös kainalojuttu, joka ei yhdelle sivulle skannauksen jälkeen enää mahtunut:

Saman tien syvään veteen.

Löytyipä jälleen uusi seurattava esikoiskirjailija, Ville Tanttu, joka muuten olisi varmaankin jäänyt tutkani ulottumattomiin. Peukut pystyyn elokuvan onnistumiselle, sillä elokuva-ala jos mikä on tuulinen!


(Jutun julkaisemiseen on pyydetty lupa Hämeen Sanomilta.)

Mahdollisuuksien tulevaisuus

Tämän vuoden esikoiskirjailija Saara Henriksson kirjoittaa Margaret Pennyn muistikirja -blogissaan mietintöjään vastaanotosta, joka esikoiskirjailijalla on edessään.

Alan ymmärtää paremmin ja paremmin sitä, miten ainutlaatuinen vuosi minulle onkaan tulossa. Tosin on hieman hassua puhua vuodesta, kun aloituksilla, keskikohdilla ja päätepisteillä ei ole selkeää paikkaa laisinkaan. Esikoiskirjavuoteni on samalla sekä alkanut että ei. On ajateltava ympyrää. Jossain siellä takana häämöttää mahdollisuuksien tulevaisuus, vielä hämärä ja hahmoton, mutta oleva. Siellä kelluu sellaisia suuria sanoja kuin "ura" ja "tuotanto" ja "teokset".

Olen alkanut hahmottaa, että olen osa jatkumoa, jonkinlaista verkkomaista kokonaisuutta. Kirjoista, jotka kertovat kirjailijoista, olen lukenut kymmenien henkilöiden ajatuksia ammatistaan ja sen varjopuolista. Jokainen niin erilainen ja silti jokaisen ajatuksia voi löytää itsestään. He kaikki ovat joskus olleet esikoiskirjailijoita. He ovat olleet lupauksia, tuoreita kasvoja, uutuudenviehätystä ja sitten, kun toinen teos tulee, he astuvat syvemmälle mahdollisuuksien tulevaisuuteen; nyt ei ole enää esikoisuuden antamaa turvaa, on pärjättävä omillaan.

Jotkut tekevät pitkän uran, joillakin tuotanto jää muutamaan teokseen. Koskaan ei voi tietää. 

Mutta esikoiskirjailijoita on aina.