Silloin tällöin tulee seurattua millaisilla hakusanoilla blogiini löydetään. Viime viikkojen hauskimpia on ollut otsikon mukainen "esikoiskirjailijan sammakko".
Vuoden viimeisen päivän kunniaksi kirjoitan siitä.
***
Esikoiskirjailijan sammakko on käsikirjoitus, joka näyttää juuri sillä hetkellä limaiselta ja rupiselta. Sadut kuitenkin kertovat, että jos voittaa pelkonsa ja inhotuksensa ja uskaltautuu suutelemaan sammakkoa, se voikin muuttua prinssiksi.
Esikoiskirjailijan sammakko on kirjan ensimmäinen arvio. Se loikkaa yleensä varoittamatta herukkapensaan juuresta ja säpsäyttää. Kun sydän on asettunut, voi saappaalle seisahtunutta sammakko tarkastella lähemmin. Joskus käy ilmi, että kyseessä on rupikonna, mutta useimmiten loikkaaja on aivan tavanomainen sammakko.
Esikoiskirjailijan sammakko on suusta loikkaava lause haastattelussa, jota ei voi vetää takaisin; josta on jo hetimiten eri mieltä ja joka painetaan lehteen (tai siirrytään messuhaastattelussa seuraavaan aiheeseen). Se on jalostamaton ajatus, mielipide, joka olisi saanut kypsyä vielä hetken ennen poimintaa. Kuten yleensä käy, sammakko on ollut sammakko vain sanojansa mielestä eikä kukaan muu kiinnitä siihen mitään huomiota.
Sammakot ovat sellaisia, yllättäviä mutta pian aluskasvillisuuteen sulautuvia.
Kun vaihtaa sammakkoperspektiivin lintuperspektiiviin, esikoiskirjailijan vuodessa lienee paljon samaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esikoiskirjailija. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esikoiskirjailija. Näytä kaikki tekstit
31.12.2012
21.8.2012
Kun koskaan ei ole valmis
Vaellus alkaa yhdestä askeleesta ja romaani kirjoitetaan sana kerrallaan.
Näitä kahta sanontaa mietin usein, kun tuntuu siltä, että projekteja, kirjoittamista ja tekemistä on tulvaksi asti. Askel kerrallaan, sana kerrallaan. Muuta ei vaadita.
Romaanin kirjoittamisessa tulee vaihe, kun kirjoittajan pitää hyväksyä, että se on siinä: parempaan en pysty. Totuus lienee, että kirja ei koskaan ole valmis -- eikä kirjailijakaan. Kirja muuttuu lukijoiden mielissä ja kirjailijakin kasvaa ja kehittyy ihmisenä. Sellaista kirjaa, joka kaikille esiintyisi samanlaisena, on mahdoton kirjoittaa.
***
Esikoiskirjailijan vuosi on pitkä. Katson sen alkavan kustannussopimuksesta ja päättyvän seuraavan kirjan julkaisuun. Teknisesti voisi ajatella, että esikoiskirjailijan vuosi alkaa esikoiskirjan julkaisusta ja päättyy toisen kirjan julkaisuun, mutta tämä ajattelu sulkee pois kaiken sen, mitä jännittävää tapahtuu ennen ensimmäistä julkaisua: sopimukset, kustannusväkeen tutustuminen, kirjailijakollegat, käsikirjoituksen muokkaus ja viimeistely, esittelytekstien kanssa puljaaminen, taittoversioon tutustuminen, kannen suunnittelu, koko projektin aikataulu... Mielestäni kaikki tämä on merkittävää, koska esikoiskirjailija kohtaa paljon uusia asioita ja ihmisiä jo ennen kuin kirja julkaistaan. Ehdottomasti ne ovat osa esikoiskirjailijan vuotta.
Julkaisun jälkeen uutta ihmeellistä tulee lisää: oman kirjan saa ensimmäistä kertaa käteensä. Ensimmäiset arviot, lehtikritiikit, lukijapalaute, haastattelupyynnöt, toimittajien kanssa toimiminen, messuesiintymiset, haastattelut, paneelit. Vähitellen alkaa rakentua jonkinlainen käsitys omasta kirjailijaidentiteetistä, mutta voi miten hauras se tässä vaiheessa onkaan!
Jos tähtää kirjailijaksi, ei homma suinkaan pääty siihen, että kirja kustannetaan. Ei ainakaan, jos aikoo jatkaa uralla enemmän kuin yhden kirjan verran. Samppanjan ja onnitteluiden lisäksi esikoiskirjailijan vuoteen kuuluu myös paljon selvitettävää. Verotus, apurahat ja kirjamyynnin kiemurat ovat asioita, joista kenties haluaa ottaa selvää. Eriarvoisuus, epäreiluus, kilpailu, kateus sekä ulkoiset ja sisäiset paineet on kohdattava. Jatkuva itsensä ja työnsä uudelleen arvioiminen ja omien taitojensa epäily kuuluvat myös asiaan.
Mutta jos vuosi on rankka, on se myös antoisa.
***
Tällä hetkellä odottelen kuulumisia kustantamolta. Ensi kuussa on kokous, jossa selviää seuraavan Mifongin aikataulu. Mifongin perintö, niin rakas kuin se minulle esikoisena onkin, elelee elämäänsä varsin kaukana mielestäni. Kirjoitan edelleen kirjoittamisen ilosta: monta pientä, tai vähän suurempaakin, kirjallista projektia on liedellä porisemassa. Syksyn mittaan niistä kuuluu varmasti enemmän.
En koskaan ole valmis. Aina löytyy mielenkiintoinen polku seurattavaksi, outo ihmismielen sopukka tutkittavaksi, ihmeellinen maailma luotavaksi. Ja hyvä tarina kerrottavaksi.
Sana ja askel kerrallaan.
Näitä kahta sanontaa mietin usein, kun tuntuu siltä, että projekteja, kirjoittamista ja tekemistä on tulvaksi asti. Askel kerrallaan, sana kerrallaan. Muuta ei vaadita.
Romaanin kirjoittamisessa tulee vaihe, kun kirjoittajan pitää hyväksyä, että se on siinä: parempaan en pysty. Totuus lienee, että kirja ei koskaan ole valmis -- eikä kirjailijakaan. Kirja muuttuu lukijoiden mielissä ja kirjailijakin kasvaa ja kehittyy ihmisenä. Sellaista kirjaa, joka kaikille esiintyisi samanlaisena, on mahdoton kirjoittaa.
***
Esikoiskirjailijan vuosi on pitkä. Katson sen alkavan kustannussopimuksesta ja päättyvän seuraavan kirjan julkaisuun. Teknisesti voisi ajatella, että esikoiskirjailijan vuosi alkaa esikoiskirjan julkaisusta ja päättyy toisen kirjan julkaisuun, mutta tämä ajattelu sulkee pois kaiken sen, mitä jännittävää tapahtuu ennen ensimmäistä julkaisua: sopimukset, kustannusväkeen tutustuminen, kirjailijakollegat, käsikirjoituksen muokkaus ja viimeistely, esittelytekstien kanssa puljaaminen, taittoversioon tutustuminen, kannen suunnittelu, koko projektin aikataulu... Mielestäni kaikki tämä on merkittävää, koska esikoiskirjailija kohtaa paljon uusia asioita ja ihmisiä jo ennen kuin kirja julkaistaan. Ehdottomasti ne ovat osa esikoiskirjailijan vuotta.
Julkaisun jälkeen uutta ihmeellistä tulee lisää: oman kirjan saa ensimmäistä kertaa käteensä. Ensimmäiset arviot, lehtikritiikit, lukijapalaute, haastattelupyynnöt, toimittajien kanssa toimiminen, messuesiintymiset, haastattelut, paneelit. Vähitellen alkaa rakentua jonkinlainen käsitys omasta kirjailijaidentiteetistä, mutta voi miten hauras se tässä vaiheessa onkaan!
Jos tähtää kirjailijaksi, ei homma suinkaan pääty siihen, että kirja kustannetaan. Ei ainakaan, jos aikoo jatkaa uralla enemmän kuin yhden kirjan verran. Samppanjan ja onnitteluiden lisäksi esikoiskirjailijan vuoteen kuuluu myös paljon selvitettävää. Verotus, apurahat ja kirjamyynnin kiemurat ovat asioita, joista kenties haluaa ottaa selvää. Eriarvoisuus, epäreiluus, kilpailu, kateus sekä ulkoiset ja sisäiset paineet on kohdattava. Jatkuva itsensä ja työnsä uudelleen arvioiminen ja omien taitojensa epäily kuuluvat myös asiaan.
Mutta jos vuosi on rankka, on se myös antoisa.
***
Tällä hetkellä odottelen kuulumisia kustantamolta. Ensi kuussa on kokous, jossa selviää seuraavan Mifongin aikataulu. Mifongin perintö, niin rakas kuin se minulle esikoisena onkin, elelee elämäänsä varsin kaukana mielestäni. Kirjoitan edelleen kirjoittamisen ilosta: monta pientä, tai vähän suurempaakin, kirjallista projektia on liedellä porisemassa. Syksyn mittaan niistä kuuluu varmasti enemmän.
En koskaan ole valmis. Aina löytyy mielenkiintoinen polku seurattavaksi, outo ihmismielen sopukka tutkittavaksi, ihmeellinen maailma luotavaksi. Ja hyvä tarina kerrottavaksi.
Sana ja askel kerrallaan.
15.7.2012
Vertailun vääristymistä
Taipumus vertailemiseen lienee ihmisluonnon rakennuspalikoita.
Meidät opetetaan siihen hyvin varhain: onko palikka pyöreä vai neliskanttinen? Onko talo sininen vai punainen? Onko koira iso vai pieni? Vertaamalla asioita ja esineitä toisiinsa hahmotamme ne mielessämme ja luokittelemme omiin lokeroihinsa. Voisi sanoa, että vertailemalla luomme käsityksen maailmasta ja omasta itsestämme. Tunnistamme erilaisuuden ja alamme arvottaa sitä.
Ongelmia vertailun kanssa tulee, kun siirrytään hyvin subjektiivisiin kokemuksiin, kuten taiteen parissa, tai silloin kun mittatikku, johon itseään vertaa, on väärää kokoluokkaa kaikkinensa. Piirtäjänä vertaan itseäni muihin piirtäjiin. Kirjoittajana muihin kirjoittajiin. Olenko huono, keskitasoa vai hyvä? Kuinka sen muka osaisi hahmottaa, kun ympäriltä löytyy niin taitavia ihmisiä, kirjoittajia ja piirtäjiä -- kaikki erilaisia? Tarvitaan ulkopuolinen taho antamaan kritiikkiä ja näkemystä siitä, missä taitonsa kanssa menee -- ja silti tämäkin näkemys voi olla vain yhden henkilön näkemys asiasta.
Vertailulla voi kannustaa itseään parempaan suoritukseen, mutta siitä voi myös masentua. Totuus on, että kun tallailee keskitason polkuja kuten minä, löytyy aina niitä, jotka ovat parempia, oli ala mikä hyvänsä. Keskinkertaisuudessa on oma vapautensa, mutta kunnianhimoisen ihmisen on joskus vaikea saavuttaa vapaudentuntua. Vertaileminen on hyvästä vain silloin, kun se poikii positiivisia ajatuksia ja motivoi. Muu katkeroittaa.
Olen yrittänyt kasvaa eroon kaikenmaailman vertailusta itseni ja toisten välillä. Esikoiskirjailijana olo ei helpota asiaa, sillä kirjailijuus on epäreiluakin epäreilumpi ammatti. Kaikille ei riitä kakusta samankokoista palaa elämässä muutenkaan ja jos haluaa korostaa vallitsevia eroja entisestään, kannattaa alkaa kirjoittaa ja julkaista.
Kirjoittaminen on henkilökohtaista, josta tehdään julkista, kaikkien omaa. Kova työ ei tarkoita, että saisit kirjasi julkaistua tai että saisit siitä työtuntien mukaista rahallista korvausta. Loistava kirja ei välttämättä myy lainkaan tai saa ansaitsemaansa huomiota. Genre ja ikäluokka, johon kirjoitat vaikuttaa moneen asiaan, kuten siihen mihin voit olla palkintoehdokkaana, kuinka näkyvälle paikalle kirjasi sijoitetaan kirjakaupoissa, miten työtäsi arvotetaan. Asuinpaikkasi vaikuttaa tukien ja apurahojen saamiseen, messumatkojen kalleuteen (kustantamoiden kuuluu maksaa matkarahoja, joten kovin syrjässä asuva, vähänlaisesti myyvä kirjailija voi jäädä ehdotuslistalta pois) ja sitä myöten näkyvyyteen ja esiintymiskokemuksen kartuttamismahdollisuuksiin. Kustantajallasi on vaikutusta myös: onko se iso vai pieni, arvostettu vai ei, ja niin edelleen.
Tähän kun lisää vielä tosiasian, että kirjoja julkaistaan käsittämättömiä määriä -- mikä tarkoittaa, että samasta elintilasta ja lukijakunnasta taistelevat kotimaiset ja ulkomaiset, uudet ja vanhat -- voi saada käsitystä siitä, minkälainen vertailukurimus kirjailijaa uhkaa.
Vertaillen elämisessä on se ikävä puoli, että harvoinpa vastaan tulee sellainen mitta-asteikko, jonka ylittää räikät rähisten ja konfetit ilmassa kieppuen. Moni ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Aina voisi olla paremmin ja aina voisi olla parempi. Tässä pyrkimyksessä ei ole mitään vikaa, jos ymmärtää, että paras on silloin kun itsellä on hyvä olla ja kun on itse tekemisiinsä tyytyväinen. Ainoa järkevä mitta-asteikko löytyy ihmisestä sisältä.
Ruoho voi näyttää vihreämmältä aidan toiselta puolelta, mutta kaukaa ei voi erottaa, onko se tekonurmea vai ei.
Meidät opetetaan siihen hyvin varhain: onko palikka pyöreä vai neliskanttinen? Onko talo sininen vai punainen? Onko koira iso vai pieni? Vertaamalla asioita ja esineitä toisiinsa hahmotamme ne mielessämme ja luokittelemme omiin lokeroihinsa. Voisi sanoa, että vertailemalla luomme käsityksen maailmasta ja omasta itsestämme. Tunnistamme erilaisuuden ja alamme arvottaa sitä.
Ongelmia vertailun kanssa tulee, kun siirrytään hyvin subjektiivisiin kokemuksiin, kuten taiteen parissa, tai silloin kun mittatikku, johon itseään vertaa, on väärää kokoluokkaa kaikkinensa. Piirtäjänä vertaan itseäni muihin piirtäjiin. Kirjoittajana muihin kirjoittajiin. Olenko huono, keskitasoa vai hyvä? Kuinka sen muka osaisi hahmottaa, kun ympäriltä löytyy niin taitavia ihmisiä, kirjoittajia ja piirtäjiä -- kaikki erilaisia? Tarvitaan ulkopuolinen taho antamaan kritiikkiä ja näkemystä siitä, missä taitonsa kanssa menee -- ja silti tämäkin näkemys voi olla vain yhden henkilön näkemys asiasta.
Vertailulla voi kannustaa itseään parempaan suoritukseen, mutta siitä voi myös masentua. Totuus on, että kun tallailee keskitason polkuja kuten minä, löytyy aina niitä, jotka ovat parempia, oli ala mikä hyvänsä. Keskinkertaisuudessa on oma vapautensa, mutta kunnianhimoisen ihmisen on joskus vaikea saavuttaa vapaudentuntua. Vertaileminen on hyvästä vain silloin, kun se poikii positiivisia ajatuksia ja motivoi. Muu katkeroittaa.
Olen yrittänyt kasvaa eroon kaikenmaailman vertailusta itseni ja toisten välillä. Esikoiskirjailijana olo ei helpota asiaa, sillä kirjailijuus on epäreiluakin epäreilumpi ammatti. Kaikille ei riitä kakusta samankokoista palaa elämässä muutenkaan ja jos haluaa korostaa vallitsevia eroja entisestään, kannattaa alkaa kirjoittaa ja julkaista.
Kirjoittaminen on henkilökohtaista, josta tehdään julkista, kaikkien omaa. Kova työ ei tarkoita, että saisit kirjasi julkaistua tai että saisit siitä työtuntien mukaista rahallista korvausta. Loistava kirja ei välttämättä myy lainkaan tai saa ansaitsemaansa huomiota. Genre ja ikäluokka, johon kirjoitat vaikuttaa moneen asiaan, kuten siihen mihin voit olla palkintoehdokkaana, kuinka näkyvälle paikalle kirjasi sijoitetaan kirjakaupoissa, miten työtäsi arvotetaan. Asuinpaikkasi vaikuttaa tukien ja apurahojen saamiseen, messumatkojen kalleuteen (kustantamoiden kuuluu maksaa matkarahoja, joten kovin syrjässä asuva, vähänlaisesti myyvä kirjailija voi jäädä ehdotuslistalta pois) ja sitä myöten näkyvyyteen ja esiintymiskokemuksen kartuttamismahdollisuuksiin. Kustantajallasi on vaikutusta myös: onko se iso vai pieni, arvostettu vai ei, ja niin edelleen.
Tähän kun lisää vielä tosiasian, että kirjoja julkaistaan käsittämättömiä määriä -- mikä tarkoittaa, että samasta elintilasta ja lukijakunnasta taistelevat kotimaiset ja ulkomaiset, uudet ja vanhat -- voi saada käsitystä siitä, minkälainen vertailukurimus kirjailijaa uhkaa.
Vertaillen elämisessä on se ikävä puoli, että harvoinpa vastaan tulee sellainen mitta-asteikko, jonka ylittää räikät rähisten ja konfetit ilmassa kieppuen. Moni ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Aina voisi olla paremmin ja aina voisi olla parempi. Tässä pyrkimyksessä ei ole mitään vikaa, jos ymmärtää, että paras on silloin kun itsellä on hyvä olla ja kun on itse tekemisiinsä tyytyväinen. Ainoa järkevä mitta-asteikko löytyy ihmisestä sisältä.
Ruoho voi näyttää vihreämmältä aidan toiselta puolelta, mutta kaukaa ei voi erottaa, onko se tekonurmea vai ei.
22.2.2012
Kirjalistapudokas
Innoissani olen odottanut sanomalehtien kevään kirjalistoja. Hei, tänä vuonna minäkin olen niissä mukana!
Vaan enpä olekaan.
En löydy yhdeltäkään esikoiskirjailija-listalta niistä lehdistä, joiden tiedän listoja julkaisevan (Aamulehti, Helsingin Sanomat). En ole lasten ja nuorten kirjoissa, en sci-fi - ja fantasiaosastolla. En olekaan kirjoittanut kaunokirjallista teosta, ainakaan isojen medioiden mielestä. Aamulehden kulttuuritoimitukselta kyselin, että miksi ette julkaise lasten ja nuorten kirjallisuuden uutuuslistoja. Eipä ole vastausta kuulunut. Helsingin Sanomilta kyselin, että olenko jäänyt erheen vuoksi listaamatta nettiin vai onko heillä jokin vaaka, jolla punnitaan, kuka kelpaa listalle. En ole saanut vastausta.
Ymmärrän, että elämä on sellaista, etteivät kaikkien kirjat pääse eturiviin paistattelemaan. Mutta edes esikoisen kanssa olisi kiva olla ollut muiden tämän vuoden esikoiskirjailijoiden kanssa saman otsakkeen alla. Seuraavan kirjan kanssa esikoishuomiosta saa vain haaveilla -- joskin nyt näyttää siltä, ettei jää paljon haaveiltavaa.
Onneksi sanomalehdet eivät ole ainoa kanava, joka tavoittaa tiedonjanoiset lukijat. Kun sanomalehdistö kääntää selkänsä kulttuuriväelle, kulttuuriväki kääntää selkänsä sanomalehdille. Internet mahdollistaa senkin äänen kuuluvuuden, joka lehtipainon rouskeessa jää huomiotta.
Tämä pettymys on onneksi pinnallinen. Enemmän kuin lehtimainintoja tai -kritiikkejä minä toivon lukijapalautetta ruohonjuuritasolta. Suurin syy, miksi tämä korpeaa, on listalle päässeiden valinnan summamutikkuus ja pohjimmainen epäreiluus. Miksi tuo pääsi, mutta en minä? Tiedän olleeni sinisilmäinen, kun kuvittelin, että sanomalehdet olisivat edes jollain tapaa puolueettomia tai tasapuolisia tiedonvälittäjiä.
Eivät ne ole.
***
Lisäyksenä:
Kommenteissa kehotettiin tiedustelemaan kustantamosta, että ovatko he muistaneet lähettää tiedon sanomalehdille. Kysyin ja sain vastauksen: tottahan toki ovat! Se vain on niin, että kustantaja ei voi vaikuttaa, keitä toimittajat poimivat lehdessä tai nettilehdessä julkaistavaan uutuuskirjalistaan.
Pitäisiköhän ehdottaa Helsingin Sanomille, että otsikoisivat kirjalistansa tästä lähtien "Satunnaisia poimintoja tämän kevään/syksyn uutuuskirjoista"?
Tämä olisi reilua -- etenkin niille Hesarin lukijoille, jotka luulevat saavansa täydellisen luettelon.
Vaan enpä olekaan.
En löydy yhdeltäkään esikoiskirjailija-listalta niistä lehdistä, joiden tiedän listoja julkaisevan (Aamulehti, Helsingin Sanomat). En ole lasten ja nuorten kirjoissa, en sci-fi - ja fantasiaosastolla. En olekaan kirjoittanut kaunokirjallista teosta, ainakaan isojen medioiden mielestä. Aamulehden kulttuuritoimitukselta kyselin, että miksi ette julkaise lasten ja nuorten kirjallisuuden uutuuslistoja. Eipä ole vastausta kuulunut. Helsingin Sanomilta kyselin, että olenko jäänyt erheen vuoksi listaamatta nettiin vai onko heillä jokin vaaka, jolla punnitaan, kuka kelpaa listalle. En ole saanut vastausta.
Ymmärrän, että elämä on sellaista, etteivät kaikkien kirjat pääse eturiviin paistattelemaan. Mutta edes esikoisen kanssa olisi kiva olla ollut muiden tämän vuoden esikoiskirjailijoiden kanssa saman otsakkeen alla. Seuraavan kirjan kanssa esikoishuomiosta saa vain haaveilla -- joskin nyt näyttää siltä, ettei jää paljon haaveiltavaa.
Onneksi sanomalehdet eivät ole ainoa kanava, joka tavoittaa tiedonjanoiset lukijat. Kun sanomalehdistö kääntää selkänsä kulttuuriväelle, kulttuuriväki kääntää selkänsä sanomalehdille. Internet mahdollistaa senkin äänen kuuluvuuden, joka lehtipainon rouskeessa jää huomiotta.
Tämä pettymys on onneksi pinnallinen. Enemmän kuin lehtimainintoja tai -kritiikkejä minä toivon lukijapalautetta ruohonjuuritasolta. Suurin syy, miksi tämä korpeaa, on listalle päässeiden valinnan summamutikkuus ja pohjimmainen epäreiluus. Miksi tuo pääsi, mutta en minä? Tiedän olleeni sinisilmäinen, kun kuvittelin, että sanomalehdet olisivat edes jollain tapaa puolueettomia tai tasapuolisia tiedonvälittäjiä.
Eivät ne ole.
***
Lisäyksenä:
Kommenteissa kehotettiin tiedustelemaan kustantamosta, että ovatko he muistaneet lähettää tiedon sanomalehdille. Kysyin ja sain vastauksen: tottahan toki ovat! Se vain on niin, että kustantaja ei voi vaikuttaa, keitä toimittajat poimivat lehdessä tai nettilehdessä julkaistavaan uutuuskirjalistaan.
Pitäisiköhän ehdottaa Helsingin Sanomille, että otsikoisivat kirjalistansa tästä lähtien "Satunnaisia poimintoja tämän kevään/syksyn uutuuskirjoista"?
Tämä olisi reilua -- etenkin niille Hesarin lukijoille, jotka luulevat saavansa täydellisen luettelon.
21.12.2011
Kosmoskynä ja ensimmäinen haastatteluni
Muistin juuri unohtaneeni mainita täällä: uusin Kosmoskynä on julkaistu!
No, parempi kuukausi myöhään kuin ei silloinkaan... vai miten se meni.
Syy, miksi tätä mainostan blogissani, on tietenkin se, että sain kunnian olla yksi henkilöistä, joita haastateltiin esikoiskirjailija-artikkelia varten. Kiinnostavia kirjailijoita ja kiinnostavaa keskustelua, joten kannattaa etsiä lehti käsiinsä. Kyseessä on kaiken lisäksi juhlanumero, joten lukupläjäys on taatusti tuhti.
Read on!
No, parempi kuukausi myöhään kuin ei silloinkaan... vai miten se meni.
Syy, miksi tätä mainostan blogissani, on tietenkin se, että sain kunnian olla yksi henkilöistä, joita haastateltiin esikoiskirjailija-artikkelia varten. Kiinnostavia kirjailijoita ja kiinnostavaa keskustelua, joten kannattaa etsiä lehti käsiinsä. Kyseessä on kaiken lisäksi juhlanumero, joten lukupläjäys on taatusti tuhti.
Read on!
18.11.2011
Mahdollisuuksien tulevaisuus
Tämän vuoden esikoiskirjailija Saara Henriksson kirjoittaa Margaret Pennyn muistikirja -blogissaan mietintöjään vastaanotosta, joka esikoiskirjailijalla on edessään.
Alan ymmärtää paremmin ja paremmin sitä, miten ainutlaatuinen vuosi minulle onkaan tulossa. Tosin on hieman hassua puhua vuodesta, kun aloituksilla, keskikohdilla ja päätepisteillä ei ole selkeää paikkaa laisinkaan. Esikoiskirjavuoteni on samalla sekä alkanut että ei. On ajateltava ympyrää. Jossain siellä takana häämöttää mahdollisuuksien tulevaisuus, vielä hämärä ja hahmoton, mutta oleva. Siellä kelluu sellaisia suuria sanoja kuin "ura" ja "tuotanto" ja "teokset".
Olen alkanut hahmottaa, että olen osa jatkumoa, jonkinlaista verkkomaista kokonaisuutta. Kirjoista, jotka kertovat kirjailijoista, olen lukenut kymmenien henkilöiden ajatuksia ammatistaan ja sen varjopuolista. Jokainen niin erilainen ja silti jokaisen ajatuksia voi löytää itsestään. He kaikki ovat joskus olleet esikoiskirjailijoita. He ovat olleet lupauksia, tuoreita kasvoja, uutuudenviehätystä ja sitten, kun toinen teos tulee, he astuvat syvemmälle mahdollisuuksien tulevaisuuteen; nyt ei ole enää esikoisuuden antamaa turvaa, on pärjättävä omillaan.
Jotkut tekevät pitkän uran, joillakin tuotanto jää muutamaan teokseen. Koskaan ei voi tietää.
Mutta esikoiskirjailijoita on aina.
Alan ymmärtää paremmin ja paremmin sitä, miten ainutlaatuinen vuosi minulle onkaan tulossa. Tosin on hieman hassua puhua vuodesta, kun aloituksilla, keskikohdilla ja päätepisteillä ei ole selkeää paikkaa laisinkaan. Esikoiskirjavuoteni on samalla sekä alkanut että ei. On ajateltava ympyrää. Jossain siellä takana häämöttää mahdollisuuksien tulevaisuus, vielä hämärä ja hahmoton, mutta oleva. Siellä kelluu sellaisia suuria sanoja kuin "ura" ja "tuotanto" ja "teokset".
Olen alkanut hahmottaa, että olen osa jatkumoa, jonkinlaista verkkomaista kokonaisuutta. Kirjoista, jotka kertovat kirjailijoista, olen lukenut kymmenien henkilöiden ajatuksia ammatistaan ja sen varjopuolista. Jokainen niin erilainen ja silti jokaisen ajatuksia voi löytää itsestään. He kaikki ovat joskus olleet esikoiskirjailijoita. He ovat olleet lupauksia, tuoreita kasvoja, uutuudenviehätystä ja sitten, kun toinen teos tulee, he astuvat syvemmälle mahdollisuuksien tulevaisuuteen; nyt ei ole enää esikoisuuden antamaa turvaa, on pärjättävä omillaan.
Jotkut tekevät pitkän uran, joillakin tuotanto jää muutamaan teokseen. Koskaan ei voi tietää.
Mutta esikoiskirjailijoita on aina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)