Mifongin perinnön julkaisusta on kaksi kuukautta ja minulla on ollut aikaa hieman mutustella tuntoja esikoiskirjailijana. Kiitos runsaan lukijapalautteen minulle on avautunut aivan uudenlainen ikkuna kirjailijan maailmaan. Vaikka palaute innostaa, se saattaa myös luoda paineita.
Ennen kaikkea lukijoista on tullut todellisia. Heillä on odotuksia. He haluavat hyvälle tarinalle vielä paremman jatkon ja tietenkin aivan järjettömän tyydyttävän lopun. Ensimmäisen kirjan kanssa lukijat olivat suuri tuntematon ja etäinen Jokin. Nyt helposti tuntuu siltä, että he ovat hiirenhiljaa odottava yleisö auditoriossa ja minä olen se, joka hikoilee spottivalossa alassuin käännetty silinterihattu kädessä ja toivoo, että hatusta löytyy muutakin kuin hilsettä.
Kirjoitusvaiheessa kirjailijan on aktiivisesti pyrittävä unohtamaan lukijat ja päästää heidät mieleensä vasta kun editointi alkaa. Muuten hommasta ei tule mitään, kynnys sen kun kohoaa ja ajatukset siroavat sen seitsemään tuuleen. On mahdoton miellyttää kaikkia, joten paras kun ei yritä miellyttää ketään muuta kuin itseään (ja mahdollisesti kuunnella kustannustoimittajaansa -- ainakin puolella korvalla).
Olen helpottunut siitä, ettei minun tarvitse lähteä luomaan toista osaa Mifonkeihin alusta alkaen. Tarina on jo koossa, joskaan ei valmis. Lukijoiden odotukset ainoastaan siivittävät kirjailijan intoa saada tarina ansiokkaasti kansien väliin: eivät pakota luomaan jotain, joka ei ole vielä valmis.
Tämän kirjoituksen ei missään nimessä ole tarkoitus olla napinaa lukijapalautteesta. Ei, lukijapalaute on mahtavaa eikä sitä koskaan voi saada liikaa. Mutta julkaisemisen myötä on jonkinlainen muutos tullut siinä, miten suhtautuu kirjoittamiseen: missä painopiste sijaitsee. Ehkä tämä on ohimenevä prosessi, jonka jokainen julkaiseva kirjoittaja käy lävitse. Ehkä tasapainon hakeminen lukijoiden odotusten nostamien paineiden ja oman luovuutensa elinvoiman välillä on läpi uran jatkuva tila. En tiedä.
Mutta olen alkanut hahmottaa yhä paremmin, että kirja on vuoropuhelua.
sain eilen kirjan luettua ja vieroitusoireet ovat jo nyt kovat! aluksi pelotti aloittaa kirja, mitä jos se olisikin huono, tai edes tylsä mutta jo kolmisenkymmentä sivua luettuani olin koukussa! kirja on loistava ja odotan innolla jo seuraavaa osaa ,joka toivon mukaan valmistuu pian!? etenkin suomenkieli oli minusta rikasta ja tylsiä suvantovaiheita ei kirjassa ollut, myös ripaus hyvää huumoria paikka paikoin sai minut ääneen nauramaan. tämänkin teoksen perustana oli kuitenkin rakkaus jonka etenemistä jään levottomana odottamaan. t: betonimies
VastaaPoistaKiitos, betonimies! Tämä tieto ilahdutti päivääni suuresti. :) Väliaikatietona kerrottakoon, että sarjan toinen osa on aivan tuota pikaa muokkausvaiheessa kustannustoimittajan kommenttien saattelemana.
PoistaHyvää pohdintaa. Itselläni tämä vaihe on vielä edessä, koska kuvakirjasta saatu palaute on aika erilaista kuin romaanista. :) Mutta täytyy myöntää, että syksy jännittää. Minähän olen aivan puhkirakastunut siihen maailmaan ja hahmoihin, jotka olen luonut, mutta lukijat lukevat kirjan omalla tavallaan. Oman lisänsä soppaan tuo se, että Kellopelikuninkaan tarina on näinä päivinä kustikseni pöydällä. Eli se tarinan kaari on valmis ja minä tiedän tasan tarkkaan, mitä hahmoille tulee tapahtumaan vuoden päästä siitä, mihin Kerjäläisprinsessa loppuu! Itseasiassa aivot alkavat jo valmistautua Ihmissusien kuningattaren kirjoitusprosessiin, joka alkaa syksyllä... :) Toisaalta on helpottavaa, että olen niin pitkällä. Ei tule kiusausta muuttaa tarinaa mahdollisen lukijakritiikin pohjalta. Puskuria on riittävästi. Toisaalta sitten taas... kääk. Nyt se on tosissaan annettava lukijoiden käsiin, se eka osa. Se on valmis. Sille ei voi tehdä enää mitään!
VastaaPoistaKääk-tunne on tosiaan tullut tutuksi! Asiassa on juuri nuo kaksi puolta, jotka mainitsit: tietty irtipääsyn tunne siitä, että sarja on hahmottunut mieleen ja paperille jo ennen kuin ensimmäinen osa julkaistaan, mutta toisaalta ymmärrys siitä, että jos onkin mennyt luomaan aivan hirvittävän pohjanoteerauksen, siinä ei sarjan myötä tuleva lukijapalautekaan auta, kun tarina on mitä on. (Jälkikäteen isoja kaaria on vähän hankalaa muutella...)
PoistaOn vielä vähän enemmän sellainen tunne, että on menossa seisomaan alasti yleisön eteen. :D