(Tämä teksti sisältää kirjan maailmaan liittyviä paljastuksia.)
Olen saanut kaksi aivan samanlaista lukijapalautetta siitä, että Mifongin perintöön oli vaikea päästä kiinni, koska paikka, jossa asiat tapahtuvat ja aika, jota eletään, ovat niin epämääräisiä. Lukija ei ole kyennyt kiinnittymään tekstiin.
Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista (ei suinkaan huolestuttavaa), sillä lukijat ovat kumpikin henkilöitä, jotka eivät ole lukeneet aiemmin fantasiaa -- muuta kirjallisuutta kylläkin. He ovat myös suurta ikäluokkaa, jolle fantasiagenre lienee melkoisen etäinen asia ylipäätään. En siis usko, että vika on kirjassa vaan lajityypin outoudessa.
Mifongin perinnössä maailma on nimeltään Maailma. Ensiaukeaman kartta toimii lukijalle edes jonkinlaisena ankkurina. Olen tietoisesti välttänyt käyttämästä tarinan yhteydessä ajanlaskua. Määreet ovat epätarkkoja (vuosi, päivä, tunti) eikä missään vaiheessa avata sitä, ovatko nämä samanmittaisia kuin meidän todellisuudessamme. Vuodenajat toimivat näkyvimpänä mittarina siinä, minkälaisissa aikajaksoissa tarina ja juoni kulkevat.
Entä kulttuurit ja niiden kehitys sitten? Lukija vaivaa päätänsä turhaan, jos hän alkaa kovasti selaamaan historian kirjoja selvittääkseen, milloin ruutiaseet yleistyivät, oliko noin tarkkoja kelloja ollut siihen aikaan tai minkälainen vimpain on milloinkin keksitty. Mifonkisarja sijoittuu maailmaan, joka ei seuraa meidän maailmamme kehityskaarta millään tavoin orjallisesti. On myös hyvä huomata, että edes meidän tuntemassamme historiassa monet keksinnöt eivät esiinny samaan aikaan kaikkialla. Yhä vieläkin jossain metsästetään myrkkynuolilla lannevaatteessa, vaikka toisaalla käytetään teknisiä pukuja ja tuliaseita. Olen halunnut tuoda tämänkaltaista erilaisuutta myös Mifonkisarjaan. Keskimantereelta voi välittyä hyvinkin keskiaikainen tunnelma, mutta Itämantereella ruksuttavat painokoneet ja kahvilat kuuluvat katukuvaan.
Sepitteen on kuitenkin oltava uskottavaa, jotta lukija pystyy samaistumaan tarinaan. Kirjailija on epäonnistunut, jos kirjaan eksyy elementtejä, jotka repäisevät irti tarinasta. Teksti on käyty tiheällä kammalla läpi ja toivon, että pahoilta mokilta on vältytty, mutta tarkkaavaiset lukijat ovat poimineet tarinasta sellaisia keksintöjä kuin "santapaperi" ja "tulitikku" ja kyseenalaistaneet niiden olemassaolon. Uskokaa pois, olen punninnut näitä keksintöjä pitkään ja hartaasti ja miettinyt, kuuluvatko ne kyseisiin kulttuureihin. Vasta kun olen löytänyt perustelut niiden käyttämiselle sanatarkasti (kummassakin kyse on erittäin kuvaavasta sanasta, kuten suomen kielestä löytyy paljon), olen hyväksynyt niiden jäämisen tekstiin. Santapaperia on osattu tehdä meidänkin maailmassamme melko kauan, joten on perusteltua, että kirjan kulttuurissa se on olemassa. Tulitikun ei puolestaan ole mikään pakko syttyä samojen aineiden vaikutuksesta kuin olemme tottuneet.
Fantasiagenre on satujen jälkeläinen, siitä ei pääse mihinkään. Sadut tunnetusti alkavat "olipa kerran, kauan kauan sitten, linna eräässä valtakunnassa" -tyylillä, joka heti vinkkaa lukijalle, että nyt ei paikalla eikä ajallakaan ole niin väliä. Tarinalla (tai opetuksella) on.
Siitä kävin miettimään: entä jos kirjan alussa olisi lyhyt fiktiiviseen muotoon puettu lukuohje? "Tarina tapahtuu maailmassa, joka sijaitsee samankaltaisella planeetalla kuin tuntemamme Maa. Kulttuuri, johon päähenkilömme X kuuluu, elää tarinan alkaessa vuotta 666."
Turhan scifihenkistä vai helpottava kaide, johon fantasiaan tottumaton lukija voi tukeutua?
Minusta lukuohje ei ole tarpeen, vaan se aliarvioi jopa genreen tottumatonta lukijaa.
VastaaPoistaEn sano kuitenkaan, että tarkempaa aikamäärettä hakeva lukija olisi jotenkin "väärässä", saati tavallista tyhmempi lukija. Hän on ehkä vain maultaan sellainen, tarkemmista yksityiskohdista pitävä?
Fantasiakirjoissa harvoin kaipaan aikamäärettä. Kyllä se jonkinlainen mutu sieltä tulee, jos on tarpeen. Mifongistakin tuli mieleen joku meikäläisten vähän myöhäiskeskiaikaisempi aikakausi...
Kun taas historiallisissa romaaneissa arvostan tarkempaa aikamäärettä kovastikin paljon :)
Minusta oli hyvin mielenkiintoista, millä tavoin nämä lukijat kuvailivat sitä epämääräisyyden tunnetta, joka ajan ja paikan ankkuroimatta jättämisestä koitui (kävimme siis aiheesta keskustelua). Jos ymmärsin oikein, heidän oli vaikea irrottautua reaalimaailmasta ja heittäytyä lukemaan tarinan ehdoilla. Voisivatko lukujen alussa mainitut tekaistut päivämäärät auttaa asiaa? En jaksa uskoa. ;)
PoistaPidän sitä melko tärkeänä huomiona, että fantasian ei tarvitse kopioida meidän maailmamme kehityskulkua. Lukijana minusta on vapauttavaa ja kiehtovaa, jos kirja ottaa vapauksia siitä, mitä omassa historiassamme on (tiettävästi) tapahtunut. Uskottavuus on kuitenkin kaiken a ja o.
Historialliset romaanit pyrkivät realistisuudessaan syvemmälle, joten niiltä odottaakin aivan erisuhteista sekoitusta realistisuutta ja fantastisuutta. Vaikka kyse on fiktiosta, minusta on ihana oppia asioita, joista ei ole ennen tiennytkään. (Muistan esimerkiksi Utriota ensimmäisiä kertoja lukiessani, kuinka haltioissani olin kesteistä: ahaa, tästä siis nimitys "kestikievarit"!)
Totta on se, ettei fantasiamaailman tarvitse noudattaa meidän aikakehitystämme, mutta uskottava on oltava. Fantasiassakaan ei oikein voi edetä kärryillä ellei pyörää ole keksitty ;)
PoistaKynnys tuleekin siinä, että fantasian lukija lukee tietysti taustallaan tämä meidän reaalimaailmamme. En muista Mifongissa kiinnittäneeni huomiota tuohon tulitikkuun, mutta ymmärrän miksi se jotakin on häirinnyt. Jos tulitikku siinä maailmassa syttyykin eri aineesta, niin asia pitäisi avata. Muuten itsepintaisesti on mielessä meikäläinen tulitikku. Mutta tietysti on taas sitten työlästä ryhtyä selittämään joka asiaa ihan siitä tulitikusta lähtien. Helpompaa minusta on silloin puhua asiasta toisella nimellä. Jos törmäisin fantasiassa vaikkapa sanaan "liekkitikku", niin ymmärtäisin sen joksikin tulitikun kaltaiseksi jutuksi, mutta en osaisi kyseenalaistaa sitä että voiko siinä ajassa uskottavasti olla sellaista. Eihän liekkitikku välttämättä toimi samoin kuin tulitikku, vaikka käyttötarkoitus onkin sama...
Tämäkin keino on tietysti käyttömäärältään rajallinen. Jos monelle tutulle asialle alkaa keksiä uusia nimityksiä, tulee äkkiä turhan keinotekoinen maku suuhun.
Menipäs tikunviilaamiseksi :D
Morre, näitä on hauska mietiskellä!
PoistaAhdistun siitä, jos teoreettiset seikat alkavat liikaa häiritä kirjoittamista. Joskus olen törmännyt keskusteluihin, joissa mennään niin pitkälle, että mietitään voiko pöytä olla "pöytä" tai ikkuna "ikkuna". Ajattelen sen niin, että fantasiakirjan kirjoittaja kääntää tarinan suomen kielelle, vaikka sen samalla äidinkielellä kirjoittaisikin. ;) Ihan käytännön syistä perusjutut on pakko pitää ymmärrettävinä. Lukijana tuskastuisin ennen pitkää, jos romaanimittaisessa tekstissä kaikelle olisi keksitty jokin hauska rinnakkaisnimitys. Pöytä olisi tavaranlaskutaso ja ikkuna maisemankatsomisaukko. Sen sijaan antamalla erikoisemmille esineille ja keksinnöille oman nimen (kuten mainitsemasi liekkitikku), lukijan on paljon helpompi saavuttaa fantasian henki.
Liekö sitten kirjoittajan jästipäisyyttä vai laiskuutta, kun ei liekkitikkua tai karhipaperia ottanut käyttöön. :D
Asiassa voisi nähdä myös sen puolen, että annostelemalla nämä "muunnossanat" oikein termistö ei ainakaan ala haitata lukukokemusta. Mifonkisarjassa esiintyvät hevoset, vaikka olisin aivan hyvin voinut kehittää niiden tilalle uuden lajin. Paitsi että hevosissa on oma tunnelmansa (ja mikä klassinen seikkailutarina se on, jossa ei hevosia esiinny!), niissä on helposti samaistuttavaa tuttuutta.
Jotain turvallista, johon lukija voi tarttua.
Enpä kyllä itsekään kiinnittänyt huomiota tulitikkuun tai muihin vastaaviin juttuihin. Mielestäni tuollaisilla jutuilla ei pitäisi olla väliä, fantasiakirjojen pääasiallisena tarkoituksena pitäisi olla enemmänkin temmata mukaan vaihdikkaaseen tarinaan, kuin toimia jonain keskiajan tai muun historiallisen tai keksityn aikakauden tietopankkina. (Ellei kirjoittajalla ole sitten jonkin oman erityisen harrastuneisuutensa takia mielenkiintoa tuoda tekstiin kosolti faktamaista sisältöä).
VastaaPoistaMifongin perintöön liittyen, itse koin tarinan enemmänkin seikkailu- tarinana kuin minään fantasiahifistelynä. Siis jos fantasiahifistelyllä tarkoitetaan jotain tyyliin Tolkien tai George R.R.Martin. Helpointa lienee tehdä elokuvavertaus: Jos Mifongin perintö olisi elokuva, se kuuluisi mielestäni samaan kategoriaan seuraavankaltaisten seikkailuelokuvien kanssa: Pirates of the Caribbean, Narnian tarinat, päättymätön tarina, Oz jne. Kyllähän nuokin toki ovat fantasiaa, mutta kuitenkin erityyppistä, kuin esim. Lord of the Ringsit tai Game of thronesit.
Hauska kuulla, että seikkailullisuus ylitti fantasiahifistelyn. Näin oli tarkoituskin! Olen ylipäätään huono hifistelemään mitään, jätän sen suosiolla niille, joilta se luonnistuu. :)
PoistaLukuohjeesta en innostuisi, prologit ja epilogitkin jo yleensä häiritsevät, koska niistä tulee joskus tunne, ettei kirjailija ole saanut sanottua kaikkea haluamaansa itse tekstissä ja on sen takia lykännyt ylimääräisen luvun mukaan. Mutta ei tietenkään aina! :D
VastaaPoistaTarkkoja vuosilukuja ja aikaan sitomisia en välttämättä kaipaa realistisissakaan teksteissä. Fantasiakirjaa lukiessa haluan tietää suurin piirtein, sijoittuuko tarina tuhansien vuosien taakse vai minne. Mutta ei sekään aina ole tarpeen. Tärkeintä on, että maailma toimii loogisesti, aivan niin kuin Morrekin sanoi, ettei fantasiassa voi edetä kärryillä, jos pyörää ei ole keksitty. :) Toisaalta fantasian lukeneisuuteni rajoittyy TSH:hon, Harry Pottereihin ja muutamaan Terry Pratchettiin...
Mifongin perinnöstä en osaa sanoa mitään, koska se on kesken. :)
Prologeista ja epilogeista: en ole tullut ajatelleeksikaan, että ne voisivat häiritä! (Tietysti kirjassa häiritsevät kaikki sellaiset asiat, jotka eivät toimi, joten ehkä en vain ole onnistunut törmäämään sellaiseen kirjaan, jossa prologi tai epilogi olisivat olleet epäonnistunut valinta. Nyt kun mietin, en äkkiseltään edes muista milloin olisin moisia lukenut omia kässäreitä lukuun ottamatta. :D)
PoistaMifonkisarjassa käytän kumpiakin, sillä tekstimassa on niin suuri ja aikajanakin pitkä. Rakenne selkeytyy kummasti. :)
Mielestäni Mifongin prologi oli ihan hyvä, kiinnostava eikä liian pitkä. Sellaiset ylipitkät infodumppaus prologit ovat minulle ehdoton ei ei, koska haluan päästä lukemaan äkkiä itse tarinaa. :)
PoistaHahmottelin tätä kommenttia pitkään, jottei siitä tulisi liian subjektiivinen ja jotta toisaalta saisin suunnilleen ymmärrettävään muotoon mitä haluan sanoa.
VastaaPoistaPiti toteamani, että ymmärrän varsin hyvin mainitsemiasi lukijoitasi.
On todella out todeta, ettei erityisesti nauti fantasian (tai muunkaan spefin) lukemisesta (tai kirjoittamisesta). Sillä saa helposti mielikuvituksettoman tosikon leiman otsaansa. Ehkä olenkin, en tiedä, mutta sen tiedän, että minulla on aivoissani jokin vika, joka vaatii pitämään jalat maassa ja etsii lukemistani teksteistä loogisuutta ja todenmukaisuutta suorastaan raivostuttavuuteen saakka. Minä olen se, joka hyviäkin fantasiaromaaneja lukiessaan tuskaantuu jossain kohtaa: Miksi tuo tekee noin, kun näin olisi paljon loogisempaa? Miksi tämä asia ei mene tämän yleisesti hyväksytyn säännön mukaan?
Ja niin edespäin ja niin edespäin. Tosin, teen sitä ihan realististenkin romaaneiden kohdalla, hyvä etten googleta tapahtumapaikkoja... tai sitä milloin ruutiaseet yleistyivät.
Itsehän tiedostan asian ja koetan spefiä lukiessani kääntää aivoni jonkinlaiseen lepotilaan. Mutta jos lukija ei tiedä missä "vika" on, niin maailma, joka kääntää päälaelleen monet yleisesti hyväksytyt totuudet ja josta puuttuvat arkiset koordinaatit, voi olla jollakin tapaa hyvin ahdistava. Ei se noin voi olla.
Kyse ei ole edes siitä, etteikö kirja omassa lajissaan voisi olla hyvinkin uskottava ja mainiosti kirjoitettu. Tarinaan mukaan tempautuminen vain kärsii, jos lukija ei kykene sivuuttamaan kaikkea sitä, mikä mahdollisesti on hiukan epämääräistä ja kummallista.
Onko kyse sitten lukutekniikasta, tottumuksesta, mieltymyksistä vai kaikista näistä? Mahdotonta sanoa. Kuten niin monesti on toisteltu, itse kullekin tekee hyvää lukea mukavuusalueen ulkopuolelta, mutta toisaalta jos jokin lajityyppi ei yritystenkään jälkeen vain uppoa millään, niin lieneekö tuota pakko.
Kiitos kommentista, joka raottaa minulle taas vähän enemmän sitä, miten erilaisia lukijoita löytyykään.
PoistaAsia alkoi minua alun perin pohdituttaa erityisesti siksi, että eläytyminen aikaa ja paikkaa ja muita konkreettisia tietoja kaipaavan lukijan osaan tuntui vaikealta, jopa mahdottomalta. Kävi juuri niin kuin toivoin: syntyi keskustelua ja erilaisia avartavia näkökulmia aukeni.
Spefi alkaa pikkuhiljaa saada tukevampaa jalansijaa kustantamoiden valikoimissa. Realistinen proosa on pitkään hallinnut Suomen kirjallisuuskenttää ja onkin helppo ajatella, että se on varmasti vaikuttanut siihen, mitä kirjallisuutta pidetään korkeammassa arvossa ja mitä on totuttu lukemaan ja arvioimaan. Jos on lukenut 20 vuotta realistisia kirjoja, voiko se vaikuttaa siihen, miten lukee fantasiaa? Tai olla vaikuttamatta? Entä onko lukijan mahdollista totuttaa itsensä johonkin lajityyppiin, niin kuin lapsi uuteen ruokalajiin?
En tiedä. Mutta näitä on kiva mietiskellä. :)
Tuosta mielikuvituksettomuuden syytöksestä, jos ei nauti spefin lukemisesta: kurjaa, sanon minä. Kyllä kaikki fiktio edellyttää mielikuvituksen käyttämistä lukijalta.
Sitä luetaan, mistä pidetään. Joskus vain on hyvä uskaltautua maistamaan jotain erilaistakin.
Hee, taisin olla se hömppä, joka huomasi santapaperin ;)
VastaaPoistaMutta itseasiassa, mainitsit kirjoituksessasi: "Lukija vaivaa päätänsä turhaan, jos hän alkaa kovasti selaamaan historian kirjoja selvittääkseen - - ". Itse olen tästä tavallaan eri mieltä, koska olen kirjallisuudessa aikamoisen kiinnostunut intertekstuaalisuudesta. Eli vaikka kirja sijoittuisikin täysin fiktiiviseen fantasiamaailmaan, nautin siitä, että saan löytää ja etsiä kiinnekohtia aikaisemmin lukemaani/oppimaani. Esim. tämän santapaperi-diskurssin kohdalla selvisi itsellenikin, että kyseessä on meidän todellisuudessamme sellainen keksintö, joka on ollut olemassa kauemmin kuin tiesin. Aina voi viisastua.
Toisaalta olen ehkä vähän kriittinen sen suhteen, että fantasiakirjassa esim. keskiaikahenkiseen todellisuuteen tuodaan jokin elementti, joka meidän maailmassamme on keksitty vasta paljon myöhemmin. Ei esimerkiksi tuntuisi loogiselta, että Tulen ja jään laulussa ajeltaisiin autoilla. Tällaisesta ristiriidasta tulee sellainen olo, että luenkin scifiä, enkä suinkaan fantasiaa. Jos minulla lukemista aloittaessani on sellainen oletus, että luen keskiaikahenkistä seikkailufantasiaa, olen hämmentynyt ja jopa pettynyt, jos kirjan sisäisessä todellisuudessa keskiaikaan kuuluu sellaisia elementtejä, jotka ovat meidän historiassamme totuttu näkemään paljon myöhäisempinä ajanjaksoina. Pääsittekö yhtään perille siitä, mitä yritän selittää? ;)
No, minä voin joka tapauksessa tunnustaa olevani tosi kaavoihin kangistunut lukija, eli mikä tahansa uusi juttu tuntuu aluksi oudolta...
Niin olit, mutta ei siinä mitään hömppää ole. ;)
PoistaEn tarkoittanut sillä turhaan pään vaivaamisella sitä, etteikö saisi olla kiinnostunut ja etsiä intertekstuaalisia viittauksia -- tämä varmastikin on sellainen ominaisuus, joka lukijalla on jos on. Ei siitä tarvitse opetella pois. Se mitä tarkoitin (äh, miten vajavaisia sanat ovat) on, että minä kirjoittajana miksailen mielelläni uskottavuuden piirissä pysyen aikakausien, keksintöjen ja esim. vaatetuksen/muodin suhteen asioita, joten lukijalle voi olla helpottavaa tiedostaa tämä eikä olettaa historiallisten faktojen pitävän paikkaansa.
Mielestäni tuo autojuttu menisi kirkkaasti uskottavuuden ulkopuolelle, kun ottaa huomioon millä tavoin muuten Tulen ja jään laulun maailma on rakennettu. Kirjoittajan on osattava käyttää elementtejä oikein.
Urbaanifantasia onkin oma juttunsa, jossa varmasti käy ensimmäisiltä sivuilta ilmi, jos tarinan maailmaan kuuluu moottoriajoneuvoja.
Kyse ei aina ole edes siitä, etteikö joku asia olisi ollut olemassa vuonna X, sillä voi olla, että se kuulostaa silti lukijan mielestä liian uudelta. On paljon esineitä, jotka ovat olleet käytössä jo satoja ja satoja vuosia, mutta, koska ne ovat edelleen meillä jokapäiväisessä käytössä, ne eivät meidän mielestämme sovi johonkin "primitiivisempään" ajanjaksoon. Esim. hakaneula. Ensimmäiset hakaneulat on löydetty muistaakseni kelttien haudoista (500-l. eaa), mutta auta armias, jos historiallisessa romaanissa joku keskiaikainen munkki kiinnittäisi viittansa hakaneulalla. Fantasiaankin hakaneula kuulostaa liian modernilta. Joskus kirjailija joutuu valitsemaan kuvaukseensa (jos ei vältä kuvausta kokonaan) vanhakantaisemman sanan tai "vanhemman oloisen" esineen, jotta tarina kulkisi jouhevasti eteenpäin eikä lukija jäisi ihmettelemään yhtä hakaneulaa.
VastaaPoistaTulitikut eivät häirinneet mua, mutta en mieltänyt Mifongin maailmaa keskiaikaiseksi. Mikä tulitikku on? Pala puuta, jonka päässä on köntti helposti syttyvää ainetta. Eiköhän joku vastaava ole kehitetty useammassakin universumissa. :)
Minustakaan fantasiakertomusta ei tarvitse ajoittaa. Eikä varsinkaan selittää kaikkea! En pidä scifissäkään siitä, että kaikki selitetään auki. Esim. mun ei tarvitse tietää, minkälainen tarkalleen on hilavitkutin, jolla päähenkilö suorittaa jonkin toimenpiteen, kunhan tiedän, mitä tapahtuu ja miksi. Selittäminen vie tehoa tarinalta. Riittää, että ymmärrän kokonaiskuvan.
Heh, tästä hilavitkuttimien kuvauksesta scifissä tuli mieleeni, että kerran muutaman muun kirjoittajan kanssa pohdittiin, miksi laitteiden toimintaa pitäisi kuvata ellei se liity oleellisesti juoneen. Eihän realistisessa proosassakaan kerrota, että "päähenkilö laski vettä kirkasmuoviseen säiliöön, mittasi pavuista jauhetuista puruista kuusi lusikallista suppilomaiseen astiaan, jonka läpi sähköllä kiehutettu vesi valui ja laski tumman uutteen lasiseen kaatonokalliseen kannuun." (Anteeksi monimutkainen virke.) Ei, kyllä tämä henkilö vain keitti kahvia. ;)
PoistaSitä paitsi en täysin ymmärrä miten tietokone tai netti toimivat, vaikka käytänkin niitä joka päivä. Eivät varmaan kaikki henkilötkään scifiromaanissa tunne läpikotaisin aikansa laitteita, elleivät insinöörejä ole.
Vähän aiheen vierestä, mutta menköön. :)
Tuo on aivan totta, että sillä on merkitystä minkälaista sanaa valikoituu käyttämään esineistä. Hakaneula on hyvä esimerkki! Joskus pohdin, milloin sana "sähkö" on tullut käyttöön. Etymologisen sanakirjan mukaan se taisi esiintyä uudissanana rinta rinnan "lieke" -sanan kanssa 1800-luvun puolivälistä sen lopulle saakka. Sitä ennen puhuttiin elektrisiteetistä. Yllättävän vanha sana siis!
Sitten on niitä sanoja, kuten "keho", jotka puolestaan ovat hämmästyttävän nuoria sanoja. "Keho" on otettu käyttöön 1945.
Ha, hyvä tietää :) mä nimittäin pähkäilin yhden novellini kanssa 'sähköä' myös. Sitten kiersin sen jotenkin, kun tuntui kaikin puolin liian modernilta. Mutta 'lieke' on myös oiva! Kaunis sana, joka ehkä vaatisi selitystä, mutta hieno silti.
PoistaArgh, 1800-luvun uudissanat! Siihen on ehkä syynsä, että niitä ei enää käytetä. Monet niistä on vaan niin... kehiteltyjä. :) Voisin kuvitella käyttäväni tarinassa elektrisiteetti-sanaa, mutta lähinnä tietyissä yhteyksissä. Siinä on lainasanana kovin hienosteleva vivahde. :D
PoistaCalendula, sähkö on johdettu (pun intended) sanoista "sähähtää" ja "säkenöidä". Varsin kuvaavaa siis. :)
PoistaMagdalena, elektrisiteetti on hyvin steampunkahtava sana. Se soveltuu mainittavaksi kun silinteri on riisuttu ja sherrylasi kourassa. ;)
Ehkä tuota aikaan ja paikkaan liittyvää epämääräisyyttä saattaa aiheutua siitä, jos henkilöt jäävät jollakin tavalla paperisiksi, eikä heidän motiiveistaan saa otetta.
VastaaPoistaKeksintöihin liittyvät yksityiskohdat, esimerkiksi sen ajatteleminen, mitä kaikkea ennen tulitikkujen käyttöönottoa on täytynyt olla kehitetty,ovat sinänsä viehättäviä yksityiskohtia, jotka luovat todentuntua kertomuksen maailmaan, mutta pohjimmiltaan tarina rakentuu henkilöiden varaan?
Mielenkiintoinen ajatus!
PoistaJoskaan en usko, että henkilöiden kaksiulotteisuus vaivaisi Mifongin perintöä: niin paljon hahmoista on pidetty ja nämä "mikä paikka, mikä aika" -asian haastavaksi kokeneet lukijatkaan eivät löytäneet niistä vikaa.
Mutta se on varmaa, että tarina joko seisoo tai kaatuu henkilöidensä ansiosta.
Kuinka vakavasti pohdit tuota postauksessasi esittämääsi väittämää suurista ikäluokista?
VastaaPoistaEn ole ihan varma mitä tarkoitat vakavuudella tai väittämällä, sillä lähinnä spekuloin sitä, miten lukutottumukset painottuvat tiettyjen ikäryhmien sisällä. Postauksessa mainitut lukijat nimittäin epäilivät itse, että olisiko iällä vaikutusta. Vaatimattomien empiiristen tutkimuksieni mukaan esimerkiksi omien vanhempieni ikäluokasta ei juuri löydy fantasiaa tai scifiä lukeneita.
PoistaOlisi kiinnostavaa kuulla, jos koet asian toisin!
Olin lukevinani tekstistäsi väitteen, etteivät suuret ikäluokat tunne fantasiaa omakseen. Itse taas koen niin, että se joka tuntee kirjallisuutta, ymmärtää aina hyvän tarinan päälle. Ja eivätkö suuren ikäluokan edustajat ole lukeneet satuja lapsilleen ja ostaneet Tolkieneita lahjaksi?
VastaaPoistaOn totta, että osa fantasiagenren teksteistä on täynnä sellaisia jekkuja, etteivät ne ulkopuolisille aukene. Varsinkaan jos on opiskellut luonnontieteitä tai tekniikkaa. Mutta eikö fantasia ole ennen kaikkea kirjallisuutta? Intertekstuaaliset viittaukset tuovat tekstiin syvyyttä alan harrastajalle, mutta ne eivät ole tarinan selkärankaa, eikä se että osaa tulkita niitä ole sitä että hahmottaa tarinan kulun tekstistä. Tästä olet varmaan samaa mieltä?
Postausta lukiessani minulla tuli mieleen, että miltä minusta tuntuisi, jos jossakin sanottaisiin, että minun ikäluokkani edustaja ei ymmärrä sitä tai tätä. En varmaan ymmärräkään.
Nyt en ole varma tästä, mutta mietin vain sitä että kuinka suuri osa toimittajista kuuluu vielä suuriin ikäluokkiin. Tai vaikkapa kirjallisuuden laitoksen opettajista.
Toimittajia ei tarvitse nuolla, mutta kohtelias kannattaa olla. Vai olisiko kyse enemmän siitä, että pitäisi osata arvostaa.
Laitetaan pari tärkeää seikkaa ruotuun, koska keskustelu on perin hedelmätöntä, jos me puhumme eri asioista. :)
Poista"Olin lukevinani tekstistäsi väitteen, etteivät suuret ikäluokat tunne fantasiaa omakseen."
Haluan tehdä selväksi, että en ole väittänyt missään vaiheessa mitään. Koska fantasian suosio on kasvanut huomattavasti viime vuosikymmeninä, on melko perusteltua ajatella, että 1940- ja 1950-luvuilla syntyneistä löytyy enemmän fantasiagenreen tottumattomia kuin esimerkiksi omasta ikäpolvestani. Toki kumpiakin löytyy kummastakin.
On myös hyvä huomata, että kotimaassa julkaistu fantasia on hyvin pitkään ollut lapsille ja nuorille suunnattua. Aikuisten genrefantasiaa on ollut tuskin ollenkaan tarjolla. Fantasia ei kuitenkaan välttämättä ole satu.
"Postausta lukiessani minulla tuli mieleen, että miltä minusta tuntuisi, jos jossakin sanottaisiin, että minun ikäluokkani edustaja ei ymmärrä sitä tai tätä."
Myöskään en ole puhunut ymmärtämisestä mitään. Olen puhunut tottumuksesta ja tuttuudesta, jotka ovat aivan eri asioita.
"Toimittajia ei tarvitse nuolla, mutta kohtelias kannattaa olla. Vai olisiko kyse enemmän siitä, että pitäisi osata arvostaa."
Olen pahoillani, mutta en ymmärrä tämän asiayhteyttä postaukseeni ollenkaan. Käsitinköhän jotain väärin? :)
Vähän myöhässä tulee kommenttini tähän postaukseen, mutta laitanpa kuitenkin...
VastaaPoistaLily, kyllä minä ainakin olen sitä mieltä, että on aivan normaalia, että suuret ikäluokat(tai ylipäätään ketkä tahansa), eivät välttämättä tunne 1960-luvulla suosituksi tullutta fantasiaa siitä huolimatta, että harrastavat kirjallisuutta. Se on ihan yhtä totta kuin se, että suuret ikäluokat voivat harrastaa musiikkia, mutta eivät silti tunne (tai ymmärrä) hevimetalli-musiikkia tai hiphoppia. Ei siinä ole mitään ihmeellistä, tai hävettävää. Enkä ymmärrä, miksei sitä voisi myöntää?
En myöskään ymmärrä lainkaan mielipidettäsi siitä, että joku saattaisi loukkaantua tai hänestä saattaisi tuntua pahalta, jos hänelle sanottaisiin, ettei hän ymmärrä jotakin asiaa, koska on suurta ikäluokkaa (tai jotakin muuta ikäluokkaa).
Itse ajattelen paremminkin niin, että ihminen, joka on elänyt todella pitkään ja nähnyt monien asioiden muuttuvan nyky-yhteiskunnassa elämänsä aikana, on varmasti jo moneen otteeseen joutunut toteamaan useistakin asioista, että huh huh, ei tätä tällaista menoa tai kehitystä johonkin suuntaan ihan ymmärrä. Toisaalta taas on ihan luonnollista, että esim. teini-ikäiset tuskin ymmärtävät moniakaan asioita, joita pitempään eläneet ovat jo oivaltaneet.
J.S lienee puhui suurista ikäluokista puhuessaan ihmisistä, jotka eivät ole kirjallisuustoimittajia tai kirjallisuuden opettajia. Minkä tahansa alan ammattilaiset toki hallitsevat kaiken omaan alaansa liittyvän varmasti hautaan saakka.