Kaikki tarinat eivät mahdu yksiin kansiin. Se on totuus. Eivät kaikki tarinat kysy lupaa, vaan alkavat kasvaa välittämättä luojansa tuumailuista tai kustantamoiden pöytäkirjoista.
Kirjasarjoja sekä vihataan että rakastetaan. Kustantajan näkökulmasta paljon riippuu siitä, tuleeko sarjasta menestys vai ei -- kuinkas ollakaan! Raha puhuu. Välittömistä myyntihiteistä saatetaan rukoilla sarjaa, kun taas joidenkin sarjojen kohdalla rukoillaan niiden päättymistä. (Yhtä lailla lukijoiden kuin kustantamoiden puolelta.)
Jostain syystä kirjasarjoista puhuttaessa ensimmäisenä ajatellaan köykäistä, lasten- ja nuortenkirjallisuutta, dekkareita. Viihdettä kuitenkin, sellaista, jota ei ihan riemumielin haluttaisi valtiollisesti tukea. Yksittäisissä romaaneissa ajatellaan kai olevan syvyyttä ja merkitystä enemmän. Ne ovat selkeitä, jämäköitä, selvästi harkittuja ja rajattuja. Poikkeuksen tekee tietenkin Iijoki-sarja. Ja Täällä Pohjantähden alla.
Joskus rajat sarjojen ja yksittäisten teosten kohdalla häilyvät. Yksi paksu teos voidaan kansittaa useampiin osiin, kuten Taru sormusten herrasta -trilogia. Joskus taas trilogian osat liittyvät toisiinsa vain teemallisesti, eivät niinkään tarinallisesti tai juonellisesti.
***
Myönnetään, kirjasarjat ovat hankalia.
Kivijalkakaupoista sarjan osia löytyy satunnaisesti, jolloin on vaikea myydä sarjan kakkos- tai kolmososaa ostajalle, jolle ykkönen ei ole tuttu ja jota ei kaupasta löydy. (Poikkeuksen tekevät luonnollisesti ne myyntihitit, joiden KAIKKIA osia pidetään uskollisesti saatavilla.) Kirjastossakin voi olla vaikea vinkata sarjaa, jos vain loppupuolen osia on lainattavissa. Ja sitten on vielä se, että jos alkaa lukea sarjaa, jota parhaillaan kirjoitetaan, joutuu seuraavaa osaa odottamaan vuoden, joskus kauemminkin, ja aina on olemassa vaara, että kirjailija kuolla kupsahtaa tai muuten vain lakkaa kirjoittamasta. Tai on ainakin pirun hidas.
Jotkut eivät aloita lukemaan sarjaa ollenkaan ennen kuin tietävät, että se on kohdannut onnellisen loppunsa -- eli loppunut sentään.
Trilogia on hyvä vaihtoehto, jos on aivan pakko kirjoittaa enemmän kuin yksittäinen teos. Se sentään on sarjakoko, joka jotenkin on hallittavissa niin kustantamossa, kaupoissa, kirjastossa kuin kouluissa. Se on uskottava, napakka ja klassinen. Sen lopetus on selkeästi niin lukijan kuin kustantajan tiedossa, ja viimeisten osien valmistumisvuodet antavat lisähappea ensimmäiselle osalle, joka yksittäisenä kirjana olisi jo vaipunut unholaan. Jokainen uusi osa sarjaan pitää aiemmatkin osat tuoreena ja suuren yleisön mielessä, se on sarjan kirjoittamisen etu. Julkinen kiinnostus kyllä vähenee osa osalta, esikoisen saamaa huomiota ei kannata odottaa. Sarjakirjailija sentään tietää, ettei se todennäköisesti johdu yksittäisestä kirjasta, vaan yleisestä sarjoihin suhtautumisen luonteesta.
Jos oikein hyvin käy, trilogian käännösoikeuksien myyminen ulkomaille onnistuu. Pidemmät sarjat voivat käydä turhan tyyriiksi kustantajan kukkarolle, sen osoittaa joidenkin suomennosten ennenaikainen lopettaminen etenkin pitkien fantasiasarjojen kohdalla.
Kaiken kukkuraksi kirjasarjat vievät tolkuttomasti tilaa kirjahyllystä, ja osien nimistä ja ilmestymisjärjestyksestä on vaikea pysyä perillä.
***
Kirjailija ei tietenkään tästä kaikesta osaa ottaa opikseen. Ei välitä. Menee tarinan perässä kuin pässi narussa. Aina ei edes tiedä määkiikö itse vai onko se joku muu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjasarja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjasarja. Näytä kaikki tekstit
3.9.2013
Uskottomat kirjailijat vai sitoutumiskammoiset kustantamot? (Eli kuinka kirjasarja jätetään kesken)
Tähän saumaan piti tulla kuvapostaus Berliinin matkasta, mutta toisin kävi. Berliinissä kyllä käytiin, mutta matkaa varjosti kustantamolta tullut yllättävä vaade: julkaisemme Mifonki-sarjan kolmannen osan vain, jos kirjoitat siitä selkeästi päätösosan (jota se ei nyt ole).
Arvaatteko mitä? En suostunut.
Mifongin mahdin muokkaaminen päätösosaksi olisi tarkoittanut sitä, että olisin joutunut typistämään tarinan muotopuoleksi, heittämään romukoppaan kaiken suunnittelemani ja pettämään lukijani mitä kurjimmalla tavalla: hylkäämällä tarinankertojan roolin ja asettumalla markkinointikoneiston kertakäyttöiseksi osaksi.
Kirjailija päättää, mitä kirjoittaa. Kustantamo päättää, mitä julkaisee. Roolit ovat mielestäni varsin selkeät. Kustantamo ei päätä, mitä kirjailija kirjoittaa. Tällä kertaa se johti siihen, että Mifonki-sarja ei jatka Karistolla.
Olenko vaikea kirjailija tai ihminen? Mielestäni en. Mitään sopimuksia trilogiasta minulla ei kustantamon kanssa ollut. Jokainen käsikirjoitus arvioitiin omanaan ja sopimus tehtiin kirjakohtaisesti. Yhtenäistä markkinointisuunnitelmaa ei ollut. Sen sijaan oli pöytäkirjamaininta ensimmäisen osan kohdalla ja huono kommunikaatio, joka oli syynä siihen, että Karistolle tuli uutisena se, ettei Mifonki-sarja olekaan trilogia. Tämä totisesti oli uutinen minulle. Olen ollut kyllä varsin avoin siitä, että sarja jatkuu neljänteen osaan ja siitä eteenpäinkin.
Kustannusala on tyly. Kirjailija on heittopussi, välttämätön paha ja silti ainoa syy, miksi kustantamoja ylipäätään on. Lyhytnäköisyys, nopeiden voittojen perässä juokseminen ja sitoutumiskammoisuus on johtanut siihen, että monilla kirjailijoilla on todella paha olla. Kirjailija elää jatkuvassa epävarmuudessa, koska mitään ei luvata, mutta kaikenlaista oletetaan. Kustantamolla on kaikki valta.
Ei siis ole mikään ihme, että monella kirjailijalla on useampi kuin yksi kustantaja. Jos yksi sanoo käsikirjoitukselle ei, toinen voi sanoa kyllä. Pitkään uraa luonut on samassa tilanteessa esikoiskirjailijoiden kanssa: jokaisen käsikirjoituksen kohdalla kirjailijuus ja yhteistyö punnitaan uudestaan. Siihen on tultu.
***
Miksi kerron tästä blogissani, julkisesti? Eikö tämä ole minun ja kustantamon välinen asia?
Kustannusala kaipaa enemmän läpinäkyvyyttä, niin moni katsoo sitä edelleen ruusunpunaisten lasien läpi. Kirjailijat elävät pelossa, joka kuiskii "entä jos". Entä jos kukaan ei usko enää minuun, entä jos kukaan ei julkaise minulta enää koskaan mitään, entä jos olen kadottanut kyvyn kirjoittaa.
Suurimmassa osassa kustantamoja on unohdettu ihminen, kun täytynyt ajatella vain tuotetta ja kannattavuutta. Kirjat, jotka tuovat iloa, lohtua ja taikuutta elämäämme, syntyvät joskus todellisen kiirastulen ja epätoivon tilassa. Eikä aina ole kyse siitä, että käsikirjoituksessa tai kirjailijassa olisi vikaa. Vika voi löytyä systeemistä.
Blogini olemassaolon syy on kirjata ja kartoittaa kirjailijuuteni alkutaivalta. Tämän apurahakauden alkuun sattui osumaan tällainen pommi, ja haluan olla rehellinen syistä, jotka tilanteeseen johtivat. Vaihtoehtoja kun ei annettu, tulos on tämä. En halua olla kirjailija, joka kirjoittaa kustantamon ja markkinoinnin määräämistä lähtökohdista. Minun täytyy olla uskollinen ja rehellinen itselleni ja tarinalle, sillä jos kirjailija ei seiso työnsä takana, ei sen takana seiso kukaan muukaan.
Niille lukijoille ja mahdollisille faneille, jotka huolestuvat nyt Mifonki-sarjan tulevaisuudesta, haluan sanoa, että sarja jatkuu kyllä. Kustantamon nimi vain vaihtuu.
Jos kustantamon päätös ihmetyttää tai tuntee vahvasti, että haluaa tehdä asialle jotakin, voi Karistolle antaa palautetta heidän päätöksestään. Ehkä se auttaa jotakuta toista kirjailijaa tulevaisuudessa. Ehkä ei.
Arvaatteko mitä? En suostunut.
Mifongin mahdin muokkaaminen päätösosaksi olisi tarkoittanut sitä, että olisin joutunut typistämään tarinan muotopuoleksi, heittämään romukoppaan kaiken suunnittelemani ja pettämään lukijani mitä kurjimmalla tavalla: hylkäämällä tarinankertojan roolin ja asettumalla markkinointikoneiston kertakäyttöiseksi osaksi.
Kirjailija päättää, mitä kirjoittaa. Kustantamo päättää, mitä julkaisee. Roolit ovat mielestäni varsin selkeät. Kustantamo ei päätä, mitä kirjailija kirjoittaa. Tällä kertaa se johti siihen, että Mifonki-sarja ei jatka Karistolla.
Olenko vaikea kirjailija tai ihminen? Mielestäni en. Mitään sopimuksia trilogiasta minulla ei kustantamon kanssa ollut. Jokainen käsikirjoitus arvioitiin omanaan ja sopimus tehtiin kirjakohtaisesti. Yhtenäistä markkinointisuunnitelmaa ei ollut. Sen sijaan oli pöytäkirjamaininta ensimmäisen osan kohdalla ja huono kommunikaatio, joka oli syynä siihen, että Karistolle tuli uutisena se, ettei Mifonki-sarja olekaan trilogia. Tämä totisesti oli uutinen minulle. Olen ollut kyllä varsin avoin siitä, että sarja jatkuu neljänteen osaan ja siitä eteenpäinkin.
Kustannusala on tyly. Kirjailija on heittopussi, välttämätön paha ja silti ainoa syy, miksi kustantamoja ylipäätään on. Lyhytnäköisyys, nopeiden voittojen perässä juokseminen ja sitoutumiskammoisuus on johtanut siihen, että monilla kirjailijoilla on todella paha olla. Kirjailija elää jatkuvassa epävarmuudessa, koska mitään ei luvata, mutta kaikenlaista oletetaan. Kustantamolla on kaikki valta.
Ei siis ole mikään ihme, että monella kirjailijalla on useampi kuin yksi kustantaja. Jos yksi sanoo käsikirjoitukselle ei, toinen voi sanoa kyllä. Pitkään uraa luonut on samassa tilanteessa esikoiskirjailijoiden kanssa: jokaisen käsikirjoituksen kohdalla kirjailijuus ja yhteistyö punnitaan uudestaan. Siihen on tultu.
***
Miksi kerron tästä blogissani, julkisesti? Eikö tämä ole minun ja kustantamon välinen asia?
Kustannusala kaipaa enemmän läpinäkyvyyttä, niin moni katsoo sitä edelleen ruusunpunaisten lasien läpi. Kirjailijat elävät pelossa, joka kuiskii "entä jos". Entä jos kukaan ei usko enää minuun, entä jos kukaan ei julkaise minulta enää koskaan mitään, entä jos olen kadottanut kyvyn kirjoittaa.
Suurimmassa osassa kustantamoja on unohdettu ihminen, kun täytynyt ajatella vain tuotetta ja kannattavuutta. Kirjat, jotka tuovat iloa, lohtua ja taikuutta elämäämme, syntyvät joskus todellisen kiirastulen ja epätoivon tilassa. Eikä aina ole kyse siitä, että käsikirjoituksessa tai kirjailijassa olisi vikaa. Vika voi löytyä systeemistä.
Blogini olemassaolon syy on kirjata ja kartoittaa kirjailijuuteni alkutaivalta. Tämän apurahakauden alkuun sattui osumaan tällainen pommi, ja haluan olla rehellinen syistä, jotka tilanteeseen johtivat. Vaihtoehtoja kun ei annettu, tulos on tämä. En halua olla kirjailija, joka kirjoittaa kustantamon ja markkinoinnin määräämistä lähtökohdista. Minun täytyy olla uskollinen ja rehellinen itselleni ja tarinalle, sillä jos kirjailija ei seiso työnsä takana, ei sen takana seiso kukaan muukaan.
Niille lukijoille ja mahdollisille faneille, jotka huolestuvat nyt Mifonki-sarjan tulevaisuudesta, haluan sanoa, että sarja jatkuu kyllä. Kustantamon nimi vain vaihtuu.
Jos kustantamon päätös ihmetyttää tai tuntee vahvasti, että haluaa tehdä asialle jotakin, voi Karistolle antaa palautetta heidän päätöksestään. Ehkä se auttaa jotakuta toista kirjailijaa tulevaisuudessa. Ehkä ei.
7.6.2013
Viikonlopun alun valitut palat
Minua on hemmoteltu viime päivinä blogiarvioilla Mifongin ajasta.
Todella vaiheessa
Hemulin kirjahylly
Kiitos, te lukevaiset, palautteestanne saa uskoa ja virtaa omaan kirjoitustyöhönsä! Kun taas syksyllä pääsen tosissani tahkoamaan neljättä mifonkia, tiedän, että en kirjoita tyhjyyteen.
Sarjan kirjoittamisessa on muuten yksi ylimääräinen jännitysmomentti: sitä jännittää kuinka moni lukija pysyy mukana loppuun saakka -- ja kuinka moni jättäytyy matkasta puolivälissä. Yksittäinen romaani seisoo omilla jaloillaan, mutta sarjan osat, ainakin kohdallani, nojaavat myös toisiinsa. Ne muodostavat pikku hiljaa suurempaa kokonaisuutta niin kuin palapelin osat.
Olen mielelläni lukenut kirjasarjoja, kuten blogissani joskus olen kai kertonutkin, ja tiedän kuinka paljon sarjan edetessä eri osille lataa odotuksia. Aika moni sarja väljähtyy loppua kohden. Joistakin huomaa, että kirjailijalta on loppunut näkemys tai into.
Tulevaisuus näyttää miten Mifonki-sarjan kanssa käy.
***
Vielä on aikaa osallistua kirja-arvontaan! Kolmelle vastanneelle on luvassa lukemista Mifongin ajan muodossa.
Todella vaiheessa
Hemulin kirjahylly
Kiitos, te lukevaiset, palautteestanne saa uskoa ja virtaa omaan kirjoitustyöhönsä! Kun taas syksyllä pääsen tosissani tahkoamaan neljättä mifonkia, tiedän, että en kirjoita tyhjyyteen.
Sarjan kirjoittamisessa on muuten yksi ylimääräinen jännitysmomentti: sitä jännittää kuinka moni lukija pysyy mukana loppuun saakka -- ja kuinka moni jättäytyy matkasta puolivälissä. Yksittäinen romaani seisoo omilla jaloillaan, mutta sarjan osat, ainakin kohdallani, nojaavat myös toisiinsa. Ne muodostavat pikku hiljaa suurempaa kokonaisuutta niin kuin palapelin osat.
Olen mielelläni lukenut kirjasarjoja, kuten blogissani joskus olen kai kertonutkin, ja tiedän kuinka paljon sarjan edetessä eri osille lataa odotuksia. Aika moni sarja väljähtyy loppua kohden. Joistakin huomaa, että kirjailijalta on loppunut näkemys tai into.
Tulevaisuus näyttää miten Mifonki-sarjan kanssa käy.
***
Vielä on aikaa osallistua kirja-arvontaan! Kolmelle vastanneelle on luvassa lukemista Mifongin ajan muodossa.
2.1.2013
Fantasiasarjan kirjoittamisesta
Sarjojen kirjoittaminen fantasiassa on hyvin yleistä eikä ihme: kun mennään aivan uppo-oudolle maaperälle, on lukijalle annettava enemmän maamerkkejä siitä, minkälaisesta paikasta on kyse. Lukijan on vaikeampi tulkita rivien välejä, kun kyse on entuudestaan tuntemattomasta maailmasta. Aukot väärissä paikoissa tekstiä aiheuttavat etääntymistä ja epäuskottavuuden tunnetta. Maailma ei tunnu aidolta ja ihmeen tuntu jää haaveeksi.
Fantasiamaailman luominen on aikaavievää, joten monet kirjailijat pitäytyvät yhdessä tai kahdessa maailmassa, jonne sijoittavat romaaniensa tapahtumat.
Kokemukseni mukaan tarinat monissa fantasiakirjoissa keriytyvät auki verkkaisesti ja niiden maailmoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Mifongin perinnön palautteissa on luettavissa, että fantasiaa paljon lukeneilla on ennakko-odotus siitä, että sekä hahmoja että maailmaa syvennytään kuvaamaan. Jos juonen kanssa edetään liian vauhdikkaasti, lukukokemuksesta jää puuttumaan se jokin.
Toisaalta monet (usein fantasiaa vähän tai tuskin lainkaan) lukeneet ovat palautteissaan sanoneet, että nopeatempoisuuden takia kirjaa ei malttanut laskea käsistään ja hahmotkin kehittyivät ja olivat mielenkiintoisia.
On siis löydettävissä kaksi erilaista lukijakuntaa: he, jotka olisivat kaivanneet enemmän taustoitusta (mikä olisi hidastuttanut juonta ja lihottanut kirjaa) ja he, joiden lukukokemus säilyi hyvänä vauhdista huolimatta (olisiko se pysynyt yhtä hyvänä, jos taustoitusta olisi ollut enemmän?).
Miten enemmän kaivanneet mahtavat kokea sarjan toisen kirjan? Syventääkö se ensimmäistä, tuoko se lisää jotain uutta, jotain heidän kaipaamaansa?
Tällaisia mietin nyt palautteen ruodittuani, kun kirjoitan neljättä osaa. Jännitän jo toisen osan vastaanottoa, mutta samalla koen, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kirjoittaa toisin kuin olen kirjoittanut. Ei ensimmäistä osaa, ei toista osaa eikä kolmatta. Tällä tavoin ne tapahtuivat.
Olen myös miettinyt sitä, kun sanotaan, että kirjasarjan jokaisen osan on seistävä omilla jaloillaan, eli toimittava myös itsenäisenä teoksena. Onko todella näin? Ja jos on, missä määrin ja miksi? Mifonkeja kirjoittaessani jokaisessa kirjassa on kyseiselle osalle uniikki juoni, mutta myös läpi sarjan kulkevia juonia. Sarjan kirjoittaminen on sujuvaa, sillä jokainen kirja rakentuu edellisten perustusten päälle ja hahmojaan pääsee syventämään eri tavoilla, vähitellen ja eri näkökulmista.
En yhtään ihmettele, miksi sarjat ovat suosittuja. Niiden kirjoittaminenkin on kutkuttavaa työtä, sillä mahdollisuuksia henkilögalleriaan, teeman variointeihin ja erilaisiin juoniin löytyy runsain mitoin. Sarja on eeppiselle fantasialle hyvin luonteva muoto: kun tapahtumat ovat isoja ja ajan mittakaava laaja, sivumääriä kertyy kuin varkain.
Toisinaan olen miettinyt arvioidessani lukukokemusta jonkin sarjan kohdalla, että pitäisikö kokonaisuus arvioida erikseen ja yksittäiset teokset omanaan. Millä tavalla kokemus sarjan ensimmäisestä kirjasta muuttuu jatko-osien myötä? On tapauksia, joissa tarina paranee ja tapauksia, joissa viimeisissä osissa munitaan homma niin pahasti, että ne ensimmäisetkin osat menettävät hohtonsa.
Oletteko te, lukijat rakkaat, sitä mieltä että kirjasarja on osiensa summa -- vai voisiko se olla enemmän? Vai onko se vain jono yksittäisiä kirjoja, joissa pyörii samoja henkilöitä samoissa maisemissa? Entä onko vastaan tullut tapauksia, joissa sarjaa venytetään niin pitkälle, että niistä menee maku? Pitäisikö kirjasarja arvioida myös kokonaisuutena?
Fantasiamaailman luominen on aikaavievää, joten monet kirjailijat pitäytyvät yhdessä tai kahdessa maailmassa, jonne sijoittavat romaaniensa tapahtumat.
Kokemukseni mukaan tarinat monissa fantasiakirjoissa keriytyvät auki verkkaisesti ja niiden maailmoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Mifongin perinnön palautteissa on luettavissa, että fantasiaa paljon lukeneilla on ennakko-odotus siitä, että sekä hahmoja että maailmaa syvennytään kuvaamaan. Jos juonen kanssa edetään liian vauhdikkaasti, lukukokemuksesta jää puuttumaan se jokin.
Toisaalta monet (usein fantasiaa vähän tai tuskin lainkaan) lukeneet ovat palautteissaan sanoneet, että nopeatempoisuuden takia kirjaa ei malttanut laskea käsistään ja hahmotkin kehittyivät ja olivat mielenkiintoisia.
On siis löydettävissä kaksi erilaista lukijakuntaa: he, jotka olisivat kaivanneet enemmän taustoitusta (mikä olisi hidastuttanut juonta ja lihottanut kirjaa) ja he, joiden lukukokemus säilyi hyvänä vauhdista huolimatta (olisiko se pysynyt yhtä hyvänä, jos taustoitusta olisi ollut enemmän?).
Miten enemmän kaivanneet mahtavat kokea sarjan toisen kirjan? Syventääkö se ensimmäistä, tuoko se lisää jotain uutta, jotain heidän kaipaamaansa?
Tällaisia mietin nyt palautteen ruodittuani, kun kirjoitan neljättä osaa. Jännitän jo toisen osan vastaanottoa, mutta samalla koen, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kirjoittaa toisin kuin olen kirjoittanut. Ei ensimmäistä osaa, ei toista osaa eikä kolmatta. Tällä tavoin ne tapahtuivat.
Olen myös miettinyt sitä, kun sanotaan, että kirjasarjan jokaisen osan on seistävä omilla jaloillaan, eli toimittava myös itsenäisenä teoksena. Onko todella näin? Ja jos on, missä määrin ja miksi? Mifonkeja kirjoittaessani jokaisessa kirjassa on kyseiselle osalle uniikki juoni, mutta myös läpi sarjan kulkevia juonia. Sarjan kirjoittaminen on sujuvaa, sillä jokainen kirja rakentuu edellisten perustusten päälle ja hahmojaan pääsee syventämään eri tavoilla, vähitellen ja eri näkökulmista.
En yhtään ihmettele, miksi sarjat ovat suosittuja. Niiden kirjoittaminenkin on kutkuttavaa työtä, sillä mahdollisuuksia henkilögalleriaan, teeman variointeihin ja erilaisiin juoniin löytyy runsain mitoin. Sarja on eeppiselle fantasialle hyvin luonteva muoto: kun tapahtumat ovat isoja ja ajan mittakaava laaja, sivumääriä kertyy kuin varkain.
Toisinaan olen miettinyt arvioidessani lukukokemusta jonkin sarjan kohdalla, että pitäisikö kokonaisuus arvioida erikseen ja yksittäiset teokset omanaan. Millä tavalla kokemus sarjan ensimmäisestä kirjasta muuttuu jatko-osien myötä? On tapauksia, joissa tarina paranee ja tapauksia, joissa viimeisissä osissa munitaan homma niin pahasti, että ne ensimmäisetkin osat menettävät hohtonsa.
Oletteko te, lukijat rakkaat, sitä mieltä että kirjasarja on osiensa summa -- vai voisiko se olla enemmän? Vai onko se vain jono yksittäisiä kirjoja, joissa pyörii samoja henkilöitä samoissa maisemissa? Entä onko vastaan tullut tapauksia, joissa sarjaa venytetään niin pitkälle, että niistä menee maku? Pitäisikö kirjasarja arvioida myös kokonaisuutena?
23.10.2012
Sarjalukijan sitkeä usko ja toivo
Pidätkö kirjasarjoista? Luetko mielelläsi tarinoita, joissa esiintyvät tutut henkilöt ja jotka sijoittuvat maailmaan, joka syvenee vähitellen? Oletko kirjailijakiintyväinen, eli toisin sanoen kerran kirjailijalta hyvän lukukokemuksen saaneena jaksat kahlata hänen koko tuotantonsa läpi, uskollisesti ostat jokaisen uutuuden, kaiholla muistelet Sitä Ensimmäistä Lukukokemusta, vaikka mikään sen jälkeen tullut ei ole jättänyt kielelle kuin happaman jälkimaun?
Minä pidän, luen ja osittain olen.
Haluan uskoa, että vielä kerran hän minut palkitsee. Vielä joskus tulee teos, joka on kuin se ensimmäinen, se raikas, se täydellinen, se muuttava. Vielä tulee sarja, joka ei huonone osa osalta; johon kustannustoimittaja on kirjan suosiosta huolimatta uskaltanut kovakätisestikin kajota; joka tuo kirjailijan luomaan maailmaan jatko-osillaan jotain uutta -- ei toista vain vanhaa. Että tutuksi tullut hahmo, joka oli alussa niin kiinnostava ja salaperäinen, säilyttää vaikutusvoimansa.
***
Aiemmassa genrepostauksessa kerroin olevani genrepainotteinen lukija. Tämä liittynee siihen, että olen lukijatyypiltäni ahmija. Lukijahistoriani koostuu ajanjaksoista, jolloin olen lukenut painottuneesti jotakin tiettyä genreä. Kauhu, jännitys, dekkarit, "afrikka-seikkailut" (siis tämä Wilbur Smith -genre), romantiikka, chick-lit ja fantasia ovat kaikki menneet isoina kulutusklöntteinä alas. Ja aina kyllästymispisteeseen asti. Nyt minua saisi melkein aseella uhata, että avaisin Wilbur Smithin kirjan tai norjalaisdekkarin tai Nora Robertsin. Ei siksi, että ne olisivat huonoja. Olen yksinkertaisesti ammentanut kaivon tyhjiin -- tai ehkäpä sittenkin täyttänyt sen.
Ja silti, kun kirjastossa tai kirjakaupassa lehteilen kirjoja, sydänalassa käy tutun nimen kohdalla haikeus: ehkäpä tässä uusimmassa on yhä sitä jotakin, olisiko, olisihan. Kirjailijaksi tulemisen jälkeen on käynyt niin, että kotimainen kirjallisuus on vallannut lukupinosta kolmeneljäsosaa. Selkeä genreahmiminen on vähentynyt viimeisen vuoden aikana. Mutta miten käy tulevaisuudessa? Palaanko tuttujen pariin vai ovatko he totisesti menneen talven lumia?
Havaittavissa on jopa välttelyä silloin, kun kohtaa jotain oikein hyvää. Kristina Carlson, Leena Krohn, Hannele Mikaela Taivassalo ja Haruki Murakami esimerkiksi ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun vitkastellen sen vuoksi, että pelkään. Jospa tämä kirja muuttaakin sen ensimmäisen lukukokemuksen huonommaksi? Tajuan tämän olevan järjetöntä, mutta joskus on helpompi lukea viihdekirjoja ja heitä, joita ei välttämättä kirjailijoina niin arvosta. Jos lukukokemus jää miinuksen puolelle, se on henkisesti helpompaa.
***
Miten on teidän kohdallanne, hyvät lukijat? Koukuttavatko sarjat, luotatteko kirjailijan nimeen vaikka lunta tuiskuttaisi tupaan jo kolmatta kertaa? Entä kärsiikö joku samasta taudista kuin minä: odotushorisontin korkeuden vuoksi lempikirjailijan teos voi jäädä lukematta?
Minä pidän, luen ja osittain olen.
Haluan uskoa, että vielä kerran hän minut palkitsee. Vielä joskus tulee teos, joka on kuin se ensimmäinen, se raikas, se täydellinen, se muuttava. Vielä tulee sarja, joka ei huonone osa osalta; johon kustannustoimittaja on kirjan suosiosta huolimatta uskaltanut kovakätisestikin kajota; joka tuo kirjailijan luomaan maailmaan jatko-osillaan jotain uutta -- ei toista vain vanhaa. Että tutuksi tullut hahmo, joka oli alussa niin kiinnostava ja salaperäinen, säilyttää vaikutusvoimansa.
***
Aiemmassa genrepostauksessa kerroin olevani genrepainotteinen lukija. Tämä liittynee siihen, että olen lukijatyypiltäni ahmija. Lukijahistoriani koostuu ajanjaksoista, jolloin olen lukenut painottuneesti jotakin tiettyä genreä. Kauhu, jännitys, dekkarit, "afrikka-seikkailut" (siis tämä Wilbur Smith -genre), romantiikka, chick-lit ja fantasia ovat kaikki menneet isoina kulutusklöntteinä alas. Ja aina kyllästymispisteeseen asti. Nyt minua saisi melkein aseella uhata, että avaisin Wilbur Smithin kirjan tai norjalaisdekkarin tai Nora Robertsin. Ei siksi, että ne olisivat huonoja. Olen yksinkertaisesti ammentanut kaivon tyhjiin -- tai ehkäpä sittenkin täyttänyt sen.
Ja silti, kun kirjastossa tai kirjakaupassa lehteilen kirjoja, sydänalassa käy tutun nimen kohdalla haikeus: ehkäpä tässä uusimmassa on yhä sitä jotakin, olisiko, olisihan. Kirjailijaksi tulemisen jälkeen on käynyt niin, että kotimainen kirjallisuus on vallannut lukupinosta kolmeneljäsosaa. Selkeä genreahmiminen on vähentynyt viimeisen vuoden aikana. Mutta miten käy tulevaisuudessa? Palaanko tuttujen pariin vai ovatko he totisesti menneen talven lumia?
Havaittavissa on jopa välttelyä silloin, kun kohtaa jotain oikein hyvää. Kristina Carlson, Leena Krohn, Hannele Mikaela Taivassalo ja Haruki Murakami esimerkiksi ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun vitkastellen sen vuoksi, että pelkään. Jospa tämä kirja muuttaakin sen ensimmäisen lukukokemuksen huonommaksi? Tajuan tämän olevan järjetöntä, mutta joskus on helpompi lukea viihdekirjoja ja heitä, joita ei välttämättä kirjailijoina niin arvosta. Jos lukukokemus jää miinuksen puolelle, se on henkisesti helpompaa.
***
Miten on teidän kohdallanne, hyvät lukijat? Koukuttavatko sarjat, luotatteko kirjailijan nimeen vaikka lunta tuiskuttaisi tupaan jo kolmatta kertaa? Entä kärsiikö joku samasta taudista kuin minä: odotushorisontin korkeuden vuoksi lempikirjailijan teos voi jäädä lukematta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)