Fantasiamaailman luominen on aikaavievää, joten monet kirjailijat pitäytyvät yhdessä tai kahdessa maailmassa, jonne sijoittavat romaaniensa tapahtumat.
Kokemukseni mukaan tarinat monissa fantasiakirjoissa keriytyvät auki verkkaisesti ja niiden maailmoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Mifongin perinnön palautteissa on luettavissa, että fantasiaa paljon lukeneilla on ennakko-odotus siitä, että sekä hahmoja että maailmaa syvennytään kuvaamaan. Jos juonen kanssa edetään liian vauhdikkaasti, lukukokemuksesta jää puuttumaan se jokin.
Toisaalta monet (usein fantasiaa vähän tai tuskin lainkaan) lukeneet ovat palautteissaan sanoneet, että nopeatempoisuuden takia kirjaa ei malttanut laskea käsistään ja hahmotkin kehittyivät ja olivat mielenkiintoisia.
On siis löydettävissä kaksi erilaista lukijakuntaa: he, jotka olisivat kaivanneet enemmän taustoitusta (mikä olisi hidastuttanut juonta ja lihottanut kirjaa) ja he, joiden lukukokemus säilyi hyvänä vauhdista huolimatta (olisiko se pysynyt yhtä hyvänä, jos taustoitusta olisi ollut enemmän?).
Miten enemmän kaivanneet mahtavat kokea sarjan toisen kirjan? Syventääkö se ensimmäistä, tuoko se lisää jotain uutta, jotain heidän kaipaamaansa?
Tällaisia mietin nyt palautteen ruodittuani, kun kirjoitan neljättä osaa. Jännitän jo toisen osan vastaanottoa, mutta samalla koen, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kirjoittaa toisin kuin olen kirjoittanut. Ei ensimmäistä osaa, ei toista osaa eikä kolmatta. Tällä tavoin ne tapahtuivat.
Olen myös miettinyt sitä, kun sanotaan, että kirjasarjan jokaisen osan on seistävä omilla jaloillaan, eli toimittava myös itsenäisenä teoksena. Onko todella näin? Ja jos on, missä määrin ja miksi? Mifonkeja kirjoittaessani jokaisessa kirjassa on kyseiselle osalle uniikki juoni, mutta myös läpi sarjan kulkevia juonia. Sarjan kirjoittaminen on sujuvaa, sillä jokainen kirja rakentuu edellisten perustusten päälle ja hahmojaan pääsee syventämään eri tavoilla, vähitellen ja eri näkökulmista.
En yhtään ihmettele, miksi sarjat ovat suosittuja. Niiden kirjoittaminenkin on kutkuttavaa työtä, sillä mahdollisuuksia henkilögalleriaan, teeman variointeihin ja erilaisiin juoniin löytyy runsain mitoin. Sarja on eeppiselle fantasialle hyvin luonteva muoto: kun tapahtumat ovat isoja ja ajan mittakaava laaja, sivumääriä kertyy kuin varkain.
Toisinaan olen miettinyt arvioidessani lukukokemusta jonkin sarjan kohdalla, että pitäisikö kokonaisuus arvioida erikseen ja yksittäiset teokset omanaan. Millä tavalla kokemus sarjan ensimmäisestä kirjasta muuttuu jatko-osien myötä? On tapauksia, joissa tarina paranee ja tapauksia, joissa viimeisissä osissa munitaan homma niin pahasti, että ne ensimmäisetkin osat menettävät hohtonsa.
Oletteko te, lukijat rakkaat, sitä mieltä että kirjasarja on osiensa summa -- vai voisiko se olla enemmän? Vai onko se vain jono yksittäisiä kirjoja, joissa pyörii samoja henkilöitä samoissa maisemissa? Entä onko vastaan tullut tapauksia, joissa sarjaa venytetään niin pitkälle, että niistä menee maku? Pitäisikö kirjasarja arvioida myös kokonaisuutena?
Minusta yksittäistä osaa tärkeämpää on sarjan yhteneväisyys ja se, että jokainen osa tuo oman lisänsä siihen kokonaisuuteen, minkä sarja luo. Syventää tarinaa ja hahmoja. Minusta kirjasarja on ennen kaikkea monista osista koostuva yksikkö, jonka toimivuus on huomattavasti tärkeämpää kuin yksittäisen kirjan - vaikka tietysti sarjaa tulee harvoin luettua jos yksittäiset osat tökkivät eivätkä toimi. Annan siis huomattavasti enemmän painoarvoa sille, miten kirjat tukevat toisiaan ja miten niiden välinen punainen lanka toimii kuin sarjan yksittäisele osalle.
VastaaPoistaMitä taas tulee sarjan osien toimimiseen yksittäisinä kirjoja, no, minulla on ainakin oletuksena, että kun sarjaa lähdetään lukemaan se aloitetaan sieltä ensimmäisestä osasta ja näin ollen tulevien osien tapahtumat voivat suoraan ilman selittelyjä pohjata tapahtumansa aiemmille. Eli ei, osien ei ensisijaisesti tarvitse toimia itsenäisenä, jos se edistää sitä että kirjasarja kokonaisuudessaan on parempi. Toisaalta hyvä kirja toimii myös itsenäisesti ja sen tulisi olla siinä mielin ymmärrettävä, että sarjan maailmasta tietämätön pystyisi lukemaan sen. Parhaisiin tuloksiin päästään minusta, kun jokaisella osalla on oma sivujuonensa, mutta koko sarjalla on kuitenkin pääjuoni.
Jatkanpa kilometrikommenttiani sanomalla vielä sen, että sarja menee minusta liian pitkäksi kun teosten lukumäärä alkaa lähennellä kymmentä. Siinä vaiheessa alkaa miettiä onko tarinalla oikeasti enää mitään sanottavaa vai venytetäänkö sitä ihan venyttämisen ilosta. Lapsena tuli luettua paria +20 kirjan sarjaa eikä niissä ollut kyllä päätä tai häntää juonen osalta. Mutta jos asiaa löytyy niin mikäpä siinä sitten :)
Kommentistasi käy hyvin ilmi, että asia ei ole yksioikoinen sarjojenkaan kohdalla. :) Jokaisella osalla on oltava oma itsenäisyytensä, mutta myös sarjalla yhteinen punainen lanka.
PoistaJos loikataan vaikkapa dekkari- tai hevostyttökirjojen puolelle, löytyy sarjoja, joissa ehkä jokaisen sarjan osan on seistävä vahvemmin omilla jaloillaan ja sellainen koko sarjan kattava punainen lanka on lähinnä päähenkilössä: hänen elämässään ja kasvamisessaan.
Fantasiassa en ole tällaiseen törmännyt -- voi kyllä olla, että en ole vain lukenut tarpeeksi -- mutta en toisaalta ihmettelisi, jos näin on. Maailma kun on fantasiassa yhtä merkittävä kuin henkilöhahmot.
Ylipitkiä sarjoja lukiessa voi käydä tosiaan vähän samalla tavalla kuin liikaa syödessä tai juodessa: alkuun oli kivaa, mutta lopussa ei tiedä mikä hemmetti sai jatkamaan siihen pisteeseen asti. ;)
Kommentoin pikkuisen asian vierestä, kun olen tätä miettinyt.
VastaaPoista"Kokemukseni mukaan tarinat monissa fantasiakirjoissa keriytyvät auki verkkaisesti ja niiden maailmoja kuvataan yksityiskohtaisesti."
Vaikka tämä onkin normi, niin onko asian pakko olla näin? Onko fantasiakirja automaattisesti puutteellinen, jos se ei toimikaan maailmanrakennus- ja sarjaperinteen mukaisesti?
Mainio kysymys, jota itsekin olen pohtinut sattuneesta syystä!
PoistaOlen kärsimätön lukija, eli en pidä junnaamisesta, ylikuvailusta ja adjektiivisuossa rämpimisestä -- infodumppauksesta puhumattakaan. Ei siis mikään ihme, että päädyin kirjoittamaan vauhdikkaan kirjan, jossa ei paljon selitellä. (On kuitenkin tarpeen huomauttaa, että omalle tekstilleen sokeana siinä voi nähdä ominaisuuksia, jotka eivät muille ole niin selviä. Eli vaikka en ole adjektiivien ystävä lukijana, voi pojat kuinka jouduinkaan editoimaan niitä ensimmäisestä romaanikässäristäni!)
Jos Mifongin perintö voisi jollain tapaa olla historiallinen seikkailukirja eikä fantasiaa, muuttuisiko jokin oleellinen taustoittamistarpeessa? Se on kiinnostava ajatus. Lukijakunnalla voisi olla erilainen odotushorisontti -- tai sitten ei.
Ehkä maailman kuvailemiseen olisi silti toivottu enemmän palstatilaa. Nyt mentiin seikkailupainotteisesti.
Hyvä aihe! Sarjan ensimmäistä osaa kirjoittaessa on se ongelma, että jos kirjailija valitsee tien, jossa maailmaa ei selitetä välittömästi auki vaan se avautuu pikkuhiljaa tapahtumien kuluessa, hän saanee väistämättä kommentteja, joissa toivotaan lisää selittämistä. Lukija kun ei voi tietää, mihin kirjailija on sarjaa viemässä, eikä kokonaisuus ole vielä näkyvillä. Toisaalta, tarvitseeko kirjailijan sen takia muuttaa toimintatapojaan? Minusta ei. (En ole infodumppauksen ystävä. :) ) Jos tarina toimii ilman selittämistä, asia on ok.
VastaaPoistaTietenkin tämä on myös kertojanäkökulmasta riippuvainen asia. Kuka kertoo? Mitä ja kuinka paljon hän voi tietää ympäröivästä maailmasta? Kyse on paitsi maailman, myös hahmojen uskottavuudesta. Kerjäläisprinsessalta on toivottu lisää maailmankuvausta, mutta näkökulma on kirjassa tarkoituksella kapea ja aistipohjainen. Kertoja on minämuotoinen eli ollaan todella päähenkilön nahoissa, ja ne nahat kuuluvat n. 11-vuotiaalle tytölle, joka on asunut melkein koko ikänsä yhdessä kaupungissa ja muutaman korttelin alueella. Ainoa, mitä hän tietää muusta maailmasta on se, mitä aikuiset ovat hänelle kertoneet ja mitä hän on siitä puheesta ymmärtänyt. Jos Gigi olisi alkanut selittää yhtäkkiä Vihreän saaren poliittisia kiemuroita etusormi pystyssä... Ei. :)
Lukijana jaan Jamin mieltymykset: Pikkuhiljaa avataan tarinalle ja hahmoille relevantteja asioita ja sarjan kasvaessa pituutta myös lukijan kuva maailmasta monipuolistuu ja kasvaa. Siinä kokee hienoja löytämisen tunteita.
Kertojanäkökulman esille ottaminen on erittäin mainio pointti. Jos kertoja on kaikkitietävä, tai jos edes jokin kertojista on kaikkitietävä, maailmasta voi kertoa eri tavalla.
PoistaJos kuitenkin asiat tapahtuvat näkökulmahenkilön omassa kotimaassa tai tutulla seudulla, taustoittaminen on rivien väliin jääviä viittauksia ja vihjeitä esimerkiksi dialogissa. Kun on kyse lapsesta -- niin kuin Gigistä -- hänen katsantokantansa on aivan erilainen. Maailma koetaan, ei järkeillä.
Melko paljon käytetty keino fantasiamaailman -- tai muuten hyvin poikkeavan maailman -- kertomiseen lukijalle on "muukalaistapa". Joku saapuu fantasiamaailmaan ensimmäistä kertaa ja vertaa sitä meidän maailmaamme. Yleensä mukana on opas, jolta henkilö voi vielä kysellä asioista. Erittäin kätevää!
Joo, kätevä, mutta helposti kliseinen ja osoitteleva. :P Scifissä, erityisesti novelleissa, tuohon välillä törmää, mutta myönnän itse olevani sille hieman allerginen. Se muistuttaa liikaa infodumppausta. Mutta tämä on taas omaa mieltymystäni, jollekin toiselle maailman selittäminen on huojentavaa. Se Juttu.
PoistaKyllä, hyvinkin kliseinen. :) Loppuhuudahduksestani ei välttämättä erottunut se kyynisyyden poikanen, joka siellä piileksi.
PoistaKoska se on varsin luonteva keino napata lukija mukaan turistimatkalle uuteen ja ihmeelliseen todellisuuteen, se on aika lailla käytetty loppuun.
Hemmetti, jos olisin syntynyt 150 vuotta sitten, voisin päässäni ehkä hautoa edes joitain omaperäisempiä kirjoitusideoita tai kerrontatapoja -- vai voisinko?