Punnittu ja oma

En tiedä teistä, mutta minä olen toisinaan törmännyt kirja-arvioihin, joissa kerrotaan, mitä ja miten kirjailijan olisi pitänyt kyseinen tarina kirjoittaa sen sijaan, että oltaisiin punnittu sitä, mitä on kirjoitettu ja miten.

Varjon arviointia, ikään kuin. Ohipuhumista.

Pahimmassa tapauksessa saatetaan jopa pistää aikeita ja vaikutteita kirjailijan kontolle, vaikka ne kuuluisivat ennemmin arvioijalle. Auttamatta mennään metsään sanomalla asioita kuten "kirjailija on selvästi yrittänyt asiaa X" tai "kirjailija on lukenut danbrowninsa". Ulkopuolinen ei nimittäin voi tietää. Hän tekee tulkintaa kirjasta, ei sen kirjoittajasta. Aika usein käy niin, että kun kirjailijalta sitten kysytään, hän ei olekaan lukenut Dan Brownia. Arvelut kirjailijan motiiveista kertovat enemmän arvioijasta itsestään kuin kirjailijasta.

Olen itse yrittänyt tiedostaa tämän lukijana ja palautteenantajana. Jos minulle tulee tarinasta mieleen Dan Brown, muotoilen ajatuksen niin että se kuvastaa minun tulkintaani tekstistä, ei kirjailijan aietta.

Kun kirja on lukijan käsissä, sille on syynsä miksi se on juuri sellainen kuin se on.

***

Tarinan voi kertoa onnistuneesti monella tavalla.

Jos yksi synopsis annetaan viidelle kirjailijalle, saadaan viisi toisistaan eroavaa tarinaa. Kaikki toimivia. Mutta yksi on preesensissä, toinen imperfektissä. Yksi kerrotaan koiran näkökulmasta, toinen kaikkitietävällä kertojalla. Yhdessä painottuu surun teema, toisessa anteeksiannon. Ja niin edelleen. Jokaisessa tarinassa on eri sävy, eri ääni -- kirjailijan oma ääni. Silti kaikki on jäljitettävissä samaan synopsikseen.

Miksi mietin tätä?

Parhaillaan työn alla on yksi tarina, jolle näen monta mahdollista kerrontatapaa. Jos siirrän palikkaa vasemmalle, painottuu vasen puoli. Jos nostan palikan kokonaan pois, näkökulma katoaa kokonaan, mutta muut palikat saavat enemmän tilaa.

Olen siis vaiheessa, jossa seikkaileva, intuitiivinen kirjoittajaminä on saanut työnsä päätökseen (raakaversio) ja tiedostava, punnitseva kirjoittajaminä on aloittanut sarkansa. Siirrän, kokeilen, terävöitän, luetutan ateljeekriitikoilla, kuuntelen palautetta. Näen lukuisia vaihtoehtoja, ja jokaisen niistä saisi toimimaan, mutta ratkaistavana on, mikä niistä on eniten minua. Mikä tavoista kertoo tarinan niin kuin juuri minä koen tärkeäksi? Miten perustelen ratkaisuni?

Meni syteen tai saveen, kirjailija seisoo oman työnsä takana. Ratkaisu on tehtävä, sen on oltava punnittu ja tietoinen, vaikka joskus toki intuition ohjaama.

Nimittäin lukijoille sama tarina voi olla yhtä lailla yhden kuin viiden tähden lukukokemus, mutta jos se on juuri sellainen miksi kirjailija sen tarkoitti, se on juuri oikeanlainen.

Kirjoittajan pulmia, osa 18. Saanko julkaista muuta kuin parasta?

Jokaisessa ammatissa tarkkaillaan ja arvioidaan työn laatua. Monien kohdalla paine tuottavuuden ja laadun huippulukemissa pitämiseksi tulee ylhäältä ja ulkopuolelta, mutta kirjoittajan suurin paine tulee sisäpuolelta, hänestä itsestään.

Kun iloisesta ja huolettomasta harrastelukirjoittamisesta siirtyy ammattimaisempaan ajatteluun ja alkaa asetella itselleen uratavoitteita, kirjailija huomaa olevansa paineistetussa tilassa. On olemassa sanonta, että olet yhtä hyvä kuin viimeisin työsi. Voiko tämä pitää paikkansa myös taiteessa, jossa kokemus on suurelta osin subjektiivinen?

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, onko sillä merkitystä kirjailijan uralle mitä ja missä julkaisee. Genrekirjailijana minulla on jo lähtökohtaisesti kyseenalaisempi maine kuin esimerkiksi realistisen proosan kirjoittajalla, joten jos julkaisen kuraa, olen jo muutenkin lähellä maanpintaa. En putoa korkealta.

Mutta miten määritellä kura?

Kirjoittajalla on jonkinlainen mielipide jokaisesta työstään. Toiset ovat hänelle merkityksellisempiä kuin toiset. Jotkin tekstit voivat olla helppoja, jotkin erityisen vaikeita ja raskaita työstää. Jotkin voivat unohtua pian valmistumisensa jälkeen, jotkin pysyä erityisen rakkaina pitkän aikaa. Mutta mitä ikinä kirjoittaja ajatteleekaan tuotoksistaan, ei kerro mitään siitä miten lukijat ne kokevat, mitä kriitikot niistä sanovat.

Siksi on vaikea arvioida oman työnsä laatua: koska jokaiselle tekstille löytyy tykkääjä, jokaiselle löytyy se, jonka teksti jättää kylmäksi.

Erityisen vaikeaksi oman työnsä laadun arvioimisen tekee myös se, että käsikirjoitus joka ei kelpaa yhteen paikkaan, kelpaakin toiseen. Niin kustantamoiden kuin lehtien toimitustenkin laatuseula perustuu jonkinasteiseen subjektiivisuuteen.

Huomioitavaa on myös se, että kirjoittajan on seistävä työnsä takana. Aina. Vaikka itsestä tuntuisi jälkeenpäin siltä, että vähän hätäisestihän tuo tuli rykäistyä ja pieni kypsyttely olisi tehnyt tekstille eetvarttia, ei sitä ole järkevää kuuluttaa. Virallisesti kirjailija ei tee maanantaikappaleita, vaikka joskus kyllä kuulee puhuttavan ymmärtäväisesti "välitöistä".

Totuus on kuitenkin se, että kirjoittaessa -- kun luomisen noste ja hurmos kohottavat kirjoittajan aallon korkeimmalle harjalle -- oma teksti tuntuu aina hyvältä, aina julkaisemisen arvoiselta. Jos se pääsee julkaisuseulan läpi, joku toinenkin taho on kokenut sen riittävän hyväksi.

Onko riittävän hyvä siis riittävän hyvä? Vai täytyykö olla häikäisevä?

***

Kirjoittajana katseeni on aina tulevaisuudessa. Paras työni on aina edessäpäin. Miksi edes kirjoittaisin ellen tuntisi, että kykenen vielä parempaan?

Tarinan luominen on humalluttavaa. Erityisen juovuttavaa on se, kun teksti alkaa elää toisissa, kun se resonoi ja saavuttaa ikuisuuden. Julkaiseminen on erittäin voimakas kannustin. Ei siksi, että näkisi oman nimensä lehdissä tai kirjakaupoissa tai saisi julkisuutta henkilölleen vaan siksi, että tarina, joka ei tavoita toisia on kuin lapsi, jonka joutuu kasvattamaan pimeydessä muilta piilossa. Se ei koskaan kasva täyteen loistoonsa.

***

Laadusta puhuttaessa tulee usein sivuttua tuottavuutta.

Jos on tuottelias kirjoittaja, kärsiikö laatu? Entä jos julkaisee harvoin, tuleeko ulos vain timanttisia teoksia?

Tämähän on se oletus, mistä lähdetään. Tietäen kuitenkin kirjoitusprosessien kummallisuudet (kuten sen, että jokainen teksti syntyy uniikilla tavalla, oman aikataulunsa määräten), minusta on hedelmätöntä, vahingollistakin, takertua liian tiukasti tähän oletukseen.

Tällä hetkellä tyydyn siihen, että tarinan kertomisen tarve määrittelee sen, mitä ja kuinka paljon kirjoitan. Kaiken, mitä joku ulkopuolinen taho kokee julkaisemisen arvoiseksi, annan julkaista.

Jääköön yksilöiden osaksi määritellä laatu tai sen puute.

Fantasiasarjan kirjoittamisesta

Sarjojen kirjoittaminen fantasiassa on hyvin yleistä eikä ihme: kun mennään aivan uppo-oudolle maaperälle, on lukijalle annettava enemmän maamerkkejä siitä, minkälaisesta paikasta on kyse. Lukijan on vaikeampi tulkita rivien välejä, kun kyse on entuudestaan tuntemattomasta maailmasta. Aukot väärissä paikoissa tekstiä aiheuttavat etääntymistä ja epäuskottavuuden tunnetta. Maailma ei tunnu aidolta ja ihmeen tuntu jää haaveeksi.

Fantasiamaailman luominen on aikaavievää, joten monet kirjailijat pitäytyvät yhdessä tai kahdessa maailmassa, jonne sijoittavat romaaniensa tapahtumat.

Kokemukseni mukaan tarinat monissa fantasiakirjoissa keriytyvät auki verkkaisesti ja niiden maailmoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Mifongin perinnön palautteissa on luettavissa, että fantasiaa paljon lukeneilla on ennakko-odotus siitä, että sekä hahmoja että maailmaa syvennytään kuvaamaan. Jos juonen kanssa edetään liian vauhdikkaasti, lukukokemuksesta jää puuttumaan se jokin.

Toisaalta monet (usein fantasiaa vähän tai tuskin lainkaan) lukeneet ovat palautteissaan sanoneet, että nopeatempoisuuden takia kirjaa ei malttanut laskea käsistään ja hahmotkin kehittyivät ja olivat mielenkiintoisia.

On siis löydettävissä kaksi erilaista lukijakuntaa: he, jotka olisivat kaivanneet enemmän taustoitusta (mikä olisi hidastuttanut juonta ja lihottanut kirjaa) ja he, joiden lukukokemus säilyi hyvänä vauhdista huolimatta (olisiko se pysynyt yhtä hyvänä, jos taustoitusta olisi ollut enemmän?).

Miten enemmän kaivanneet mahtavat kokea sarjan toisen kirjan? Syventääkö se ensimmäistä, tuoko se lisää jotain uutta, jotain heidän kaipaamaansa?

Tällaisia mietin nyt palautteen ruodittuani, kun kirjoitan neljättä osaa. Jännitän jo toisen osan vastaanottoa, mutta samalla koen, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kirjoittaa toisin kuin olen kirjoittanut. Ei ensimmäistä osaa, ei toista osaa eikä kolmatta. Tällä tavoin ne tapahtuivat.

Olen myös miettinyt sitä, kun sanotaan, että kirjasarjan jokaisen osan on seistävä omilla jaloillaan, eli toimittava myös itsenäisenä teoksena. Onko todella näin? Ja jos on, missä määrin ja miksi? Mifonkeja kirjoittaessani jokaisessa kirjassa on kyseiselle osalle uniikki juoni, mutta myös läpi sarjan kulkevia juonia. Sarjan kirjoittaminen on sujuvaa, sillä jokainen kirja rakentuu edellisten perustusten päälle ja hahmojaan pääsee syventämään eri tavoilla, vähitellen ja eri näkökulmista.

En yhtään ihmettele, miksi sarjat ovat suosittuja. Niiden kirjoittaminenkin on kutkuttavaa työtä, sillä mahdollisuuksia henkilögalleriaan, teeman variointeihin ja erilaisiin juoniin löytyy runsain mitoin. Sarja on eeppiselle fantasialle hyvin luonteva muoto: kun tapahtumat ovat isoja ja ajan mittakaava laaja, sivumääriä kertyy kuin varkain.

Toisinaan olen miettinyt arvioidessani lukukokemusta jonkin sarjan kohdalla, että pitäisikö kokonaisuus arvioida erikseen ja yksittäiset teokset omanaan. Millä tavalla kokemus sarjan ensimmäisestä kirjasta muuttuu jatko-osien myötä? On tapauksia, joissa tarina paranee ja tapauksia, joissa viimeisissä osissa munitaan homma niin pahasti, että ne ensimmäisetkin osat menettävät hohtonsa.

Oletteko te, lukijat rakkaat, sitä mieltä että kirjasarja on osiensa summa -- vai voisiko se olla enemmän? Vai onko se vain jono yksittäisiä kirjoja, joissa pyörii samoja henkilöitä samoissa maisemissa? Entä onko vastaan tullut tapauksia, joissa sarjaa venytetään niin pitkälle, että niistä menee maku? Pitäisikö kirjasarja arvioida myös kokonaisuutena?