Kaikki tarinat eivät mahdu yksiin kansiin. Se on totuus. Eivät kaikki tarinat kysy lupaa, vaan alkavat kasvaa välittämättä luojansa tuumailuista tai kustantamoiden pöytäkirjoista.
Kirjasarjoja sekä vihataan että rakastetaan. Kustantajan näkökulmasta paljon riippuu siitä, tuleeko sarjasta menestys vai ei -- kuinkas ollakaan! Raha puhuu. Välittömistä myyntihiteistä saatetaan rukoilla sarjaa, kun taas joidenkin sarjojen kohdalla rukoillaan niiden päättymistä. (Yhtä lailla lukijoiden kuin kustantamoiden puolelta.)
Jostain syystä kirjasarjoista puhuttaessa ensimmäisenä ajatellaan köykäistä, lasten- ja nuortenkirjallisuutta, dekkareita. Viihdettä kuitenkin, sellaista, jota ei ihan riemumielin haluttaisi valtiollisesti tukea. Yksittäisissä romaaneissa ajatellaan kai olevan syvyyttä ja merkitystä enemmän. Ne ovat selkeitä, jämäköitä, selvästi harkittuja ja rajattuja. Poikkeuksen tekee tietenkin Iijoki-sarja. Ja Täällä Pohjantähden alla.
Joskus rajat sarjojen ja yksittäisten teosten kohdalla häilyvät. Yksi paksu teos voidaan kansittaa useampiin osiin, kuten Taru sormusten herrasta -trilogia. Joskus taas trilogian osat liittyvät toisiinsa vain teemallisesti, eivät niinkään tarinallisesti tai juonellisesti.
***
Myönnetään, kirjasarjat ovat hankalia.
Kivijalkakaupoista sarjan osia löytyy satunnaisesti, jolloin on vaikea myydä sarjan kakkos- tai kolmososaa ostajalle, jolle ykkönen ei ole tuttu ja jota ei kaupasta löydy. (Poikkeuksen tekevät luonnollisesti ne myyntihitit, joiden KAIKKIA osia pidetään uskollisesti saatavilla.) Kirjastossakin voi olla vaikea vinkata sarjaa, jos vain loppupuolen osia on lainattavissa. Ja sitten on vielä se, että jos alkaa lukea sarjaa, jota parhaillaan kirjoitetaan, joutuu seuraavaa osaa odottamaan vuoden, joskus kauemminkin, ja aina on olemassa vaara, että kirjailija kuolla kupsahtaa tai muuten vain lakkaa kirjoittamasta. Tai on ainakin pirun hidas.
Jotkut eivät aloita lukemaan sarjaa ollenkaan ennen kuin tietävät, että se on kohdannut onnellisen loppunsa -- eli loppunut sentään.
Trilogia on hyvä vaihtoehto, jos on aivan pakko kirjoittaa enemmän kuin yksittäinen teos. Se sentään on sarjakoko, joka jotenkin on hallittavissa niin kustantamossa, kaupoissa, kirjastossa kuin kouluissa. Se on uskottava, napakka ja klassinen. Sen lopetus on selkeästi niin lukijan kuin kustantajan tiedossa, ja viimeisten osien valmistumisvuodet antavat lisähappea ensimmäiselle osalle, joka yksittäisenä kirjana olisi jo vaipunut unholaan. Jokainen uusi osa sarjaan pitää aiemmatkin osat tuoreena ja suuren yleisön mielessä, se on sarjan kirjoittamisen etu. Julkinen kiinnostus kyllä vähenee osa osalta, esikoisen saamaa huomiota ei kannata odottaa. Sarjakirjailija sentään tietää, ettei se todennäköisesti johdu yksittäisestä kirjasta, vaan yleisestä sarjoihin suhtautumisen luonteesta.
Jos oikein hyvin käy, trilogian käännösoikeuksien myyminen ulkomaille onnistuu. Pidemmät sarjat voivat käydä turhan tyyriiksi kustantajan kukkarolle, sen osoittaa joidenkin suomennosten ennenaikainen lopettaminen etenkin pitkien fantasiasarjojen kohdalla.
Kaiken kukkuraksi kirjasarjat vievät tolkuttomasti tilaa kirjahyllystä, ja osien nimistä ja ilmestymisjärjestyksestä on vaikea pysyä perillä.
***
Kirjailija ei tietenkään tästä kaikesta osaa ottaa opikseen. Ei välitä. Menee tarinan perässä kuin pässi narussa. Aina ei edes tiedä määkiikö itse vai onko se joku muu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste viihde. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste viihde. Näytä kaikki tekstit
15.11.2013
Jotkut jäävät kisasta jo kalkkiviivoilla (eli palkinnot, joita ei jaeta)
Kirjavuoden loppu on pullollaan palkintopöhinää. Vaikka kirjallisuuspalkintoja on Suomessa tolkuttomaltakin tuntuva määrä, reilu 60 Wikipedian mukaan, minua on jo jonkin aikaa hiertänyt yhden palkinnon puute: vuoden paras viihdekirja.
Meillä kirjoitetaan muun muassa hienoja historiallisia romaaneja, chick litiä, jännäreitä, spekulatiivista fiktiota ja nuortenkirjoja, jotka eivät pärjää perinteisissä kilpailuissa liiallisen viihteellisyytensä vuoksi. (Tämä on oma arvioni, älähtäkää jos olette tyystin eri mieltä.) Se on mielestäni ymmärrettävää, sillä viihde painii omassa kategoriassaan, sen tarkoitusperät ovat osittain eroavaiset vakavampaan kirjallisuuteen. Vähän sama kuin jälkiruoka yrittäisi osallistua suolaisen pääruoan kilpailuun eikä pärjäisi, koska on liian makea.
Joku saattaa nyt ajatella, että eihän viihdekirjallisuus mitään palkintoja tarvitse -- sen laatua mittaa kirjan myynti. Jos on onnistunut viihdekirja, se kyllä palkitsee kirjailijan ja kustantajan myyntiluvuilla. Väärin. Kotimainen viihde kisaa ulkomaisen käännösviihteen kanssa (siis sama tilanne kuin fantasialla), joten esimerkiksi suomalainen chick lit -romaani räpsyttelee glitter-ripsiään Helen Fieldingin, Candace Bushnellin ja Sophie Kinsellan vieressä. Yritä siinä tulla huomatuksi.
Toiseksi, palkinnottomuus heijastaa myös arvostuksen puutetta. Uskallan nimittäin väittää, että onnistuneen viihderomaanin kirjoittaminen on ihan yhtä työlästä, haastavaa, luovaa ja taitoa vaativaa kuin vakavamman romaanin.
Mutta mikä olisi se taho, joka Vuoden parhaan viihdekirjan valitsisi? (Hei, te kaikki suuret, keskisuuret ja vähän pienemmätkin kustantamot: olisiko ihan tyhmä ajatus, että viihde, jolla kuitenkin kassakirstuun kilisee yritystoiminnalle niin välttämättömiä roposia, saisi julkisen tunnustuksen?)
Entä kuuluisiko Vuoden parhaalla viihdekirjalla olla alakategorioita, koska niitä tosiaan on niin hyvin erilaisissa lajityypeissä?
Tulipa tässä mieleeni yksi toinenkin kirjallisuuspalkintovaje, nimittäin antologiat! Tämä koskisi tosin enemmän spekulatiivisen fiktion lajia, sillä realismin puolella antologiat taitavat olla harvinaisempia.
Entä miten olisi pienkustantamon tai mikrokustantamon julkaiseman teoksen kilpailu?
***
Hyvät lukijat, olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne! Pitäisikö viihdettä palkita? Mikä olisi sopiva taho? Unohdinko tyystin jotakin olennaista?
Meillä kirjoitetaan muun muassa hienoja historiallisia romaaneja, chick litiä, jännäreitä, spekulatiivista fiktiota ja nuortenkirjoja, jotka eivät pärjää perinteisissä kilpailuissa liiallisen viihteellisyytensä vuoksi. (Tämä on oma arvioni, älähtäkää jos olette tyystin eri mieltä.) Se on mielestäni ymmärrettävää, sillä viihde painii omassa kategoriassaan, sen tarkoitusperät ovat osittain eroavaiset vakavampaan kirjallisuuteen. Vähän sama kuin jälkiruoka yrittäisi osallistua suolaisen pääruoan kilpailuun eikä pärjäisi, koska on liian makea.
Joku saattaa nyt ajatella, että eihän viihdekirjallisuus mitään palkintoja tarvitse -- sen laatua mittaa kirjan myynti. Jos on onnistunut viihdekirja, se kyllä palkitsee kirjailijan ja kustantajan myyntiluvuilla. Väärin. Kotimainen viihde kisaa ulkomaisen käännösviihteen kanssa (siis sama tilanne kuin fantasialla), joten esimerkiksi suomalainen chick lit -romaani räpsyttelee glitter-ripsiään Helen Fieldingin, Candace Bushnellin ja Sophie Kinsellan vieressä. Yritä siinä tulla huomatuksi.
Toiseksi, palkinnottomuus heijastaa myös arvostuksen puutetta. Uskallan nimittäin väittää, että onnistuneen viihderomaanin kirjoittaminen on ihan yhtä työlästä, haastavaa, luovaa ja taitoa vaativaa kuin vakavamman romaanin.
Mutta mikä olisi se taho, joka Vuoden parhaan viihdekirjan valitsisi? (Hei, te kaikki suuret, keskisuuret ja vähän pienemmätkin kustantamot: olisiko ihan tyhmä ajatus, että viihde, jolla kuitenkin kassakirstuun kilisee yritystoiminnalle niin välttämättömiä roposia, saisi julkisen tunnustuksen?)
Entä kuuluisiko Vuoden parhaalla viihdekirjalla olla alakategorioita, koska niitä tosiaan on niin hyvin erilaisissa lajityypeissä?
Tulipa tässä mieleeni yksi toinenkin kirjallisuuspalkintovaje, nimittäin antologiat! Tämä koskisi tosin enemmän spekulatiivisen fiktion lajia, sillä realismin puolella antologiat taitavat olla harvinaisempia.
Entä miten olisi pienkustantamon tai mikrokustantamon julkaiseman teoksen kilpailu?
***
Hyvät lukijat, olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne! Pitäisikö viihdettä palkita? Mikä olisi sopiva taho? Unohdinko tyystin jotakin olennaista?
25.10.2013
Kirjallisuuden teini vastaa fossiililautakunnalle
Uusimman Suomen Kuvalehden (25.10.2013) artikkeli "Romaani sairastaa" oli tällaiselle viihdekirjailijalle aika turhauttavaa luettavaa. Siinä toimittaja Riitta Kylänpää haastattelee Tommi Melenderiä, Harri Haanpäätä, Lea Rojolaa, Putte Wilhelmssonia ja Pekka Tarkkaa suomalaisen nykyromaanin surkeuden tilasta.
Minun näkökulmastani aiheesta on menty kysymään kirjallisuuden fossiililautakunnalta. Tunnen itseni teiniksi -- ja varmaan kirjalliselta maultani ja mielipiteiltäni jotain yhtä epämiellyttävää olenkin -- mutta voi nyyh sentään!
Alla poimintoja artikkelista ja ajatuksiani niiden esittämistä väitteistä.
***
Kirjallisuus on menettänyt yhteiskunnallisen merkityksensä.
"Vielä 1960-luvulla kirjallisuus oli keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä. Kokeneet kirjailijat halusivat esittää yhteiskunnasta oman tulkintansa." -- Pekka Tarkka
Teini tässä terve. Me elämme 2010-lukua ja moni asia on valitettavasti muuttunut. Hienoa, jos viisikymmentä vuotta sitten oli kirjallisuus niin puhdasta, että kokeneet kirjailijat siellä esittivät yhteiskunnallisia näkemyksiään sen sijaan, että jotkut viihdekirjailijat olisivat tahranneet ihmisten mieliä joutavanpäiväisillä teoksillaan. On nimittäin selvää, että se naapurin täti lukisi Sitä Yhteiskunnallisesti Merkittävää Romaania, jos Kaari Utriolta ei olisi julkaistu esikoisromaania.
Koska ellei viihdekirjallisuutta olisi, korkeakirjallisuus myisi paljon paremmin. Eikö vain?
Jos nyt oikein ymmärrän yhteiskunnallisuuden merkityksen, annan sellaisen vinkin, että kannattaa avata silmänsä ja lukea vaikkapa sellaista kirjallisuutta kuin tieteiskirjallisuus. Se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.
Lisäksi esittäisin kysymyksen: saako romaani muuttua? Mikä sen osa on nykyajan digiyhteiskunnassa? Tuskin sama kuin 1960-luvulla.
***
Nykykirjailijat ovat insinöörejä.
"[Putte]Wilhelmssonista nykykirjailijan ammatti-ihanne muistuttaa 1980-luvun Nokia-insinööriä. 'Nykykirjailija kirjoittaa autotallissa kahdeksan tuntia päivässä, vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan. Kirjallisuus ei ole enää boheemiutta vaan työtä.'"
Kyllä ennen oli paremmin, kun taiteilijoiden työ ei ollut työtä vaan inspiraation pirtsakoita purskahduksia. Hei, Putte. Inspiraatio on romaanin kirjoittamisessa tärkeä mauste, mutta ei siitä pääruokaa tehdä. Ilmeisesti siis kirjailijatkaan eivät nykypäivänä osaa olla oikeanlaisia. Insinööriys on silti tästä hommasta kaukana.
Esittäisin kysymyksen: onko kirjailijalla lupa suhtautua kirjoittamiseen kuin mihin tahansa työhön? Onko taide työtä? Viihdekin voi muuten olla taidetta.
***
Romaanit ovat elokuvakäsikirjoituksia.
"'Suuri osa kirjallisuudesta on tv-sarjaa romaanin sivuilla. Teksti on kohtauksellista ja miljöökuvaus rajattua sen sijaan, että luotaisiin kerrontakosmoksia', Tommi Melender arvostelee."
Niin, tervetuloa tosiaan 2010-luvulle. Meidän nuoremmat nykykirjailijat on taidettu marinoida television ja elokuvien ja tietokonepelien visuaalisuudessa ihan lapsesta lähtien. Ei ihme, jos se vaikuttaa siihen miten romaaneja kirjoitetaan ja miten niitä luetaan. Ihminen muuttuu, yhteiskunta muuttuu -- vääjäämättä myös romaani, tuo hitaista hitain media, muuttuu.
Nuoren ero vanhaan on usein se, että menneiden asioiden perään ei tarvitse kitistä, koska niiden olemassaolosta (tai subjektiivisesta hienoudesta) ei tiedä. Vanha voi ryhtyä muutokseen, mutta nuoren ei tarvitse. Sillä nuori itse on muutos.
Kumpi muuten on romaanille tärkeämpää? Että se kirjoitetaan, vai että sitä luetaan?
***
Kirjat ovat makuasia.
"'Toki kirjat ovat makuasia', Lea Rojola jatkaa. 'Olen myös jo niin vanha, että en jaksa innostua loputtomiin kolmekymppisten identiteettikriisin kuvauksista ja parisuhteen mälväämisestä.' [--]Lukijana hän kuitenkin toivoisi, että myös kirjojen pinnan alla olisi jotain. 'Että kirjailijat näkisivät tämän ajan suhteessa johonkin isompaan. Mutta kirjoista puuttuu analyysi, näkemystä ja kyky nähdä asioiden taakse.'"
Hienoa, että kaiken arvottamisen välissä huomataan mainita, että toisille tyhjänpäiväiset kirjat voivat toisille olla merkityksellisiä. Tämä osoittaa huomattavaa näkemystä ja kykyä nähdä asioiden taakse. Kun kerran nykypäivänä kirjoja julkaistaan vuosittain tuhatmäärin, epäilen, ettei Rojola ole lukenut niitä kaikkia. Hän on siis hyvinkin voinut sivuuttaa vahingossa ne teokset, joissa käsiteltäisiin muutakin kuin kolmekymppisten identiteettikriisiä tai parisuhdesolmuja.
Minäkään en niistä muuten kauheasti pidä, vaikka kohdeikää olenkin. Silti olen löytänyt lukuisasti luettavaa kotimaisilta nykykirjailijoilta. Kumma juttu. Mutta tosiaan, makuasioitahan nämä vain ovat.
(Mutta minun makuni on sivistyneempi.)
***
Varokaa, viihdettä!
"Pekka Tarkka jyrähtää: 'Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta. Mutta toki on myös kirjoja, jotka on tehty viihteeksi, emmekä mekään ole niiltä turvassa.'"
Teini älähtää: "Jos kerran täytyy elää tässä hikidigiyhteiskunnassa, kai vähimmäisvaatimus on, että saa lukea sitä mitä huvittaa. Sitä mikä huvittaa; liikuttaa, kiinnostaa, elähdyttää, lohduttaa. Kuten me kaikki tiedämme, ajattelu sattuu."
Mutta kertokaapa tosiaan, te paremmin kaikesta tietävät: miksi viihde lähtökohtaisesti mädättää? Miksi ihmeessä se aina niputetaan yhdeksi ja samaksi köntiksi, kun mielestäni viihteen kirjo on sata sateenkaarta? Joskus nauru on itkua parempi tapa saada viesti perille. Charlie Chaplinkin tämän tiesi.
***
Kirjallisuus on siistiä ja keskiluokkaista.
"'Kirjallisuudesta on tullut ehkä liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Kirjailijat kirjoittavat enää vain toisista kirjailijoista', Haanpää lainaa Arto Salmista."
Tähän ei teini voi sanoa kuin: minkälaiset laput silmillä te oikein niitä kirjoja luette? Katsokaa nyt hyvät ihmiset kauemmaksi kuin Hesarin esikoiskirjapalkinnon ehdokaslistaan. Haastakaa itsenne, laajentakaa elinpiiriänne. Annan vinkin: lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä spekulatiivinen fiktio kaikkine alalajeineen. Sieltä löytyy kapinaa, rosoa ja näkemystä.
Ai mutta olivatko ne viihdettä?
***
Kohtia, joihin tarttua, olisi löytynyt enemmänkin (kuten kotimaisen proosan yksitotisuus ja sen avautumattomuus ulkomaiselle lukijalle), mutta teini alkaa väsyä. Tai menettää kiinnostuksensa, koska sosiaalinen media kutsuu enemmän kuin kirjallisuussaarna. Rojola kiteyttää artikkelissa: "Kirjallisuuselämä on köyhtynyt."
Mitä tähän voisi sanoa? Minä, joka en ole saanut elää sitä kirjallisuuselämän rikkaampaa aikaa, olen varsin tyytyväinen nykytilaan, sillä: kirjailijat kirjoittavat ja lukijat lukevat. Enemmän tai vähemmän.
Kulttuurisnobismin aika on ohi.
Minun näkökulmastani aiheesta on menty kysymään kirjallisuuden fossiililautakunnalta. Tunnen itseni teiniksi -- ja varmaan kirjalliselta maultani ja mielipiteiltäni jotain yhtä epämiellyttävää olenkin -- mutta voi nyyh sentään!
Alla poimintoja artikkelista ja ajatuksiani niiden esittämistä väitteistä.
***
Kirjallisuus on menettänyt yhteiskunnallisen merkityksensä.
"Vielä 1960-luvulla kirjallisuus oli keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä. Kokeneet kirjailijat halusivat esittää yhteiskunnasta oman tulkintansa." -- Pekka Tarkka
Teini tässä terve. Me elämme 2010-lukua ja moni asia on valitettavasti muuttunut. Hienoa, jos viisikymmentä vuotta sitten oli kirjallisuus niin puhdasta, että kokeneet kirjailijat siellä esittivät yhteiskunnallisia näkemyksiään sen sijaan, että jotkut viihdekirjailijat olisivat tahranneet ihmisten mieliä joutavanpäiväisillä teoksillaan. On nimittäin selvää, että se naapurin täti lukisi Sitä Yhteiskunnallisesti Merkittävää Romaania, jos Kaari Utriolta ei olisi julkaistu esikoisromaania.
Koska ellei viihdekirjallisuutta olisi, korkeakirjallisuus myisi paljon paremmin. Eikö vain?
Jos nyt oikein ymmärrän yhteiskunnallisuuden merkityksen, annan sellaisen vinkin, että kannattaa avata silmänsä ja lukea vaikkapa sellaista kirjallisuutta kuin tieteiskirjallisuus. Se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.
Lisäksi esittäisin kysymyksen: saako romaani muuttua? Mikä sen osa on nykyajan digiyhteiskunnassa? Tuskin sama kuin 1960-luvulla.
***
Nykykirjailijat ovat insinöörejä.
"[Putte]Wilhelmssonista nykykirjailijan ammatti-ihanne muistuttaa 1980-luvun Nokia-insinööriä. 'Nykykirjailija kirjoittaa autotallissa kahdeksan tuntia päivässä, vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan. Kirjallisuus ei ole enää boheemiutta vaan työtä.'"
Kyllä ennen oli paremmin, kun taiteilijoiden työ ei ollut työtä vaan inspiraation pirtsakoita purskahduksia. Hei, Putte. Inspiraatio on romaanin kirjoittamisessa tärkeä mauste, mutta ei siitä pääruokaa tehdä. Ilmeisesti siis kirjailijatkaan eivät nykypäivänä osaa olla oikeanlaisia. Insinööriys on silti tästä hommasta kaukana.
Esittäisin kysymyksen: onko kirjailijalla lupa suhtautua kirjoittamiseen kuin mihin tahansa työhön? Onko taide työtä? Viihdekin voi muuten olla taidetta.
***
Romaanit ovat elokuvakäsikirjoituksia.
"'Suuri osa kirjallisuudesta on tv-sarjaa romaanin sivuilla. Teksti on kohtauksellista ja miljöökuvaus rajattua sen sijaan, että luotaisiin kerrontakosmoksia', Tommi Melender arvostelee."
Niin, tervetuloa tosiaan 2010-luvulle. Meidän nuoremmat nykykirjailijat on taidettu marinoida television ja elokuvien ja tietokonepelien visuaalisuudessa ihan lapsesta lähtien. Ei ihme, jos se vaikuttaa siihen miten romaaneja kirjoitetaan ja miten niitä luetaan. Ihminen muuttuu, yhteiskunta muuttuu -- vääjäämättä myös romaani, tuo hitaista hitain media, muuttuu.
Nuoren ero vanhaan on usein se, että menneiden asioiden perään ei tarvitse kitistä, koska niiden olemassaolosta (tai subjektiivisesta hienoudesta) ei tiedä. Vanha voi ryhtyä muutokseen, mutta nuoren ei tarvitse. Sillä nuori itse on muutos.
Kumpi muuten on romaanille tärkeämpää? Että se kirjoitetaan, vai että sitä luetaan?
***
Kirjat ovat makuasia.
"'Toki kirjat ovat makuasia', Lea Rojola jatkaa. 'Olen myös jo niin vanha, että en jaksa innostua loputtomiin kolmekymppisten identiteettikriisin kuvauksista ja parisuhteen mälväämisestä.' [--]Lukijana hän kuitenkin toivoisi, että myös kirjojen pinnan alla olisi jotain. 'Että kirjailijat näkisivät tämän ajan suhteessa johonkin isompaan. Mutta kirjoista puuttuu analyysi, näkemystä ja kyky nähdä asioiden taakse.'"
Hienoa, että kaiken arvottamisen välissä huomataan mainita, että toisille tyhjänpäiväiset kirjat voivat toisille olla merkityksellisiä. Tämä osoittaa huomattavaa näkemystä ja kykyä nähdä asioiden taakse. Kun kerran nykypäivänä kirjoja julkaistaan vuosittain tuhatmäärin, epäilen, ettei Rojola ole lukenut niitä kaikkia. Hän on siis hyvinkin voinut sivuuttaa vahingossa ne teokset, joissa käsiteltäisiin muutakin kuin kolmekymppisten identiteettikriisiä tai parisuhdesolmuja.
Minäkään en niistä muuten kauheasti pidä, vaikka kohdeikää olenkin. Silti olen löytänyt lukuisasti luettavaa kotimaisilta nykykirjailijoilta. Kumma juttu. Mutta tosiaan, makuasioitahan nämä vain ovat.
(Mutta minun makuni on sivistyneempi.)
***
Varokaa, viihdettä!
"Pekka Tarkka jyrähtää: 'Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta. Mutta toki on myös kirjoja, jotka on tehty viihteeksi, emmekä mekään ole niiltä turvassa.'"
Teini älähtää: "Jos kerran täytyy elää tässä hikidigiyhteiskunnassa, kai vähimmäisvaatimus on, että saa lukea sitä mitä huvittaa. Sitä mikä huvittaa; liikuttaa, kiinnostaa, elähdyttää, lohduttaa. Kuten me kaikki tiedämme, ajattelu sattuu."
Mutta kertokaapa tosiaan, te paremmin kaikesta tietävät: miksi viihde lähtökohtaisesti mädättää? Miksi ihmeessä se aina niputetaan yhdeksi ja samaksi köntiksi, kun mielestäni viihteen kirjo on sata sateenkaarta? Joskus nauru on itkua parempi tapa saada viesti perille. Charlie Chaplinkin tämän tiesi.
***
Kirjallisuus on siistiä ja keskiluokkaista.
"'Kirjallisuudesta on tullut ehkä liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Kirjailijat kirjoittavat enää vain toisista kirjailijoista', Haanpää lainaa Arto Salmista."
Tähän ei teini voi sanoa kuin: minkälaiset laput silmillä te oikein niitä kirjoja luette? Katsokaa nyt hyvät ihmiset kauemmaksi kuin Hesarin esikoiskirjapalkinnon ehdokaslistaan. Haastakaa itsenne, laajentakaa elinpiiriänne. Annan vinkin: lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä spekulatiivinen fiktio kaikkine alalajeineen. Sieltä löytyy kapinaa, rosoa ja näkemystä.
Ai mutta olivatko ne viihdettä?
***
Kohtia, joihin tarttua, olisi löytynyt enemmänkin (kuten kotimaisen proosan yksitotisuus ja sen avautumattomuus ulkomaiselle lukijalle), mutta teini alkaa väsyä. Tai menettää kiinnostuksensa, koska sosiaalinen media kutsuu enemmän kuin kirjallisuussaarna. Rojola kiteyttää artikkelissa: "Kirjallisuuselämä on köyhtynyt."
Mitä tähän voisi sanoa? Minä, joka en ole saanut elää sitä kirjallisuuselämän rikkaampaa aikaa, olen varsin tyytyväinen nykytilaan, sillä: kirjailijat kirjoittavat ja lukijat lukevat. Enemmän tai vähemmän.
Kulttuurisnobismin aika on ohi.
7.2.2012
Viihde
Viihde.
Miksi se kuulostaa kirosanalta?
Kevyt ajanviete. Hupia kansalle. Hymyä kasvoille. Ikään kuin olisi väärin nauttia ajanvietosta. Kuinka moni kysyy illanistujaisten päätteeksi vierailtaan, että toivottavasti teillä oli tylsää? Minä toivon, että he viihtyivät.
Ehkä avainsana onkin "kevyt". Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Jos ihminen viihtyy ja hänellä on hauskaa, tekeekö se hänestä jollain tapaa pinnallisen? Vähemmän aidon, vähemmän ajattelevan? Ei kai siihen kukaan usko. Korkeintaan naurulla voi harhauttaa ja peittää, viihteen nauttimisella turruttaa. Mutta sisimpiä tuntoja ei voi karamellisoida. Ihmiskunnan syvimmät kysymykset ovat alati läsnä.
Jospa meillä on viihteestä ylitarjontaa. Tyhjänpäiväistä läpätystä puskee joka tuutista. Mutta voiko kaikkea höttöä kutsua edes viihteeksi? Voiko tositv-ohjelmia (jotka ovat juuri niin kiinnostavia kuin niissä esiintyvät ihmiset) tai lehtilööppejä tyhjänpäiväisistä asioista edes verrata viihdekirjallisuuteen tai esimerkiksi sirkukseen? Jälkimmäiset vaativat hemmetin paljon enemmän työtä.
Käyttäisin itsestäni nimitystä viihteen suurkuluttaja, sillä katson paljon elokuvia ja tv-sarjoja, käyn teattereissa ja sirkuksessa, kuuntelen musiikkia monipuolisesti, luen kaikkea sarjakuvista romaaneihin -- viimeksi mainittujen kohdalla viihdettä ahmin, hitaampilukuisia makustelen. Ja kas, nyt kun asiaa mietin, huomaan, että suurin ajanvietteeni on viihde.
Mitä muutakaan sitä tekisi ajalla, joka jää unen, palkkatyön, arjen töiden ja muiden harrastusten jälkeen? Sillä sitä viihde minulle nimenomaan on ollut: harrastus.
Viihde ja sen tarjonta on muuttunut hurjasti viimeisen sadan vuoden aikana. Kuinka erilaista vapaa-ajan käyttö oli työläisten ja vapaa-herrojen välillä? Minkälaista musiikkia kuunneltiin herraskartanoissa, minkälaista rahvaan kesken? Kirjoja lukivat vain ne, jotka osasivat ja joilla oli aikaa ja rahaa. Yhteiskunnan eriytyneet kulttuurikerrokset ovat sittemmin lähentyneet ja miltei sulautuneet. Oopperassa on mahdollista käydä, vaikka ei ole sikarikas. Kirjoja voi lainata. Musiikkia kuulee, vaikka ei aina haluaisikaan. Ehkä nykyään ne, jotka nauttivat pääasiassa "korkeakulttuurista", pelkäävät, että helppo viihde jyrää muut taidemuodot alleen. Onko pelko aiheellista vai onko kyse jonkinlaisesta demokratisoitumisesta?
Mitä te, arvoisat lukijat, miellätte viihteeksi? Entä oletteko huolissanne kulttuurin tilasta?
Miksi se kuulostaa kirosanalta?
Kevyt ajanviete. Hupia kansalle. Hymyä kasvoille. Ikään kuin olisi väärin nauttia ajanvietosta. Kuinka moni kysyy illanistujaisten päätteeksi vierailtaan, että toivottavasti teillä oli tylsää? Minä toivon, että he viihtyivät.
Ehkä avainsana onkin "kevyt". Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Jos ihminen viihtyy ja hänellä on hauskaa, tekeekö se hänestä jollain tapaa pinnallisen? Vähemmän aidon, vähemmän ajattelevan? Ei kai siihen kukaan usko. Korkeintaan naurulla voi harhauttaa ja peittää, viihteen nauttimisella turruttaa. Mutta sisimpiä tuntoja ei voi karamellisoida. Ihmiskunnan syvimmät kysymykset ovat alati läsnä.
Jospa meillä on viihteestä ylitarjontaa. Tyhjänpäiväistä läpätystä puskee joka tuutista. Mutta voiko kaikkea höttöä kutsua edes viihteeksi? Voiko tositv-ohjelmia (jotka ovat juuri niin kiinnostavia kuin niissä esiintyvät ihmiset) tai lehtilööppejä tyhjänpäiväisistä asioista edes verrata viihdekirjallisuuteen tai esimerkiksi sirkukseen? Jälkimmäiset vaativat hemmetin paljon enemmän työtä.
Käyttäisin itsestäni nimitystä viihteen suurkuluttaja, sillä katson paljon elokuvia ja tv-sarjoja, käyn teattereissa ja sirkuksessa, kuuntelen musiikkia monipuolisesti, luen kaikkea sarjakuvista romaaneihin -- viimeksi mainittujen kohdalla viihdettä ahmin, hitaampilukuisia makustelen. Ja kas, nyt kun asiaa mietin, huomaan, että suurin ajanvietteeni on viihde.
Mitä muutakaan sitä tekisi ajalla, joka jää unen, palkkatyön, arjen töiden ja muiden harrastusten jälkeen? Sillä sitä viihde minulle nimenomaan on ollut: harrastus.
Viihde ja sen tarjonta on muuttunut hurjasti viimeisen sadan vuoden aikana. Kuinka erilaista vapaa-ajan käyttö oli työläisten ja vapaa-herrojen välillä? Minkälaista musiikkia kuunneltiin herraskartanoissa, minkälaista rahvaan kesken? Kirjoja lukivat vain ne, jotka osasivat ja joilla oli aikaa ja rahaa. Yhteiskunnan eriytyneet kulttuurikerrokset ovat sittemmin lähentyneet ja miltei sulautuneet. Oopperassa on mahdollista käydä, vaikka ei ole sikarikas. Kirjoja voi lainata. Musiikkia kuulee, vaikka ei aina haluaisikaan. Ehkä nykyään ne, jotka nauttivat pääasiassa "korkeakulttuurista", pelkäävät, että helppo viihde jyrää muut taidemuodot alleen. Onko pelko aiheellista vai onko kyse jonkinlaisesta demokratisoitumisesta?
Mitä te, arvoisat lukijat, miellätte viihteeksi? Entä oletteko huolissanne kulttuurin tilasta?
4.1.2012
Rakkaus, romantiikka ja toivo
Olen kokeillut niitä kaikkia, uskokaa pois. Olen romantiikkanarkkari. Kun avaan kirjan ja alan lukea, aivoissani -- vai kenties sydänalassa -- aktivoituu aistielin, joka etsii vihjettä romantiikasta. Romantiikasta, ei välttämättä romanssista. Uskon, että olen siinä mielessä hieman kuin valtameren hai: pienikin pisara verta riittää houkuttelemaan paikalle matkojen päästä.
Minä rakastan rakkautta. Rakastan rakkautta kirjoissa sen eskapistisimmissa ja naiiveissa ja puhtaimmissa muodoissaan. Rakkaus on minulle tunne, josta löytyy kaikki elämän tärkeimmät sävyt. Rakkaus ei aina ole hyvää ja helppoa eikä oikein, mutta se on jotain, mistä ei voi vaieta, mitä ei voi peittää. Se on syvästi inhimillistä. Se tekee meistä ihmisiä.
Kaikessa, mistä kirjoitan ja mitä haluan kertoa, on romantiikkaa tai rakkautta. Se on siellä, surullisimmassakin tarinassa, syvällä maaperässä, josta tarina versoo. Romantiikka ei ole yhtä kuin viihde -- tai kevyt viihde. Ajatelkaa Humisevaa harjua, Tuulen viemää, Anna Kareninaa. Joskus ei voi olla miettimästä, kohoaako romantiikka arvostetuksi kirjallisuudessa vasta vuosikymmeniä teoksen ilmestymisen jälkeen, kun teoksen ajankuva muuttuu historiallisesti kiinnostavaksi ja sen tekijää peittää kuusi kottikärryllistä multaa.
Fantasia on ytimeltään romanttista, samoin kauhu. Romantiikka on mielestäni jotain, joka korottaa arkisen ihmeelliseksi. Romantiikka kaunistelee, jotta elämän vastakohtaisuus jysähtäisi tajuntaan rajummin. Elämässään romantiikan saa pidettyä vain tahdonvoimalla ja taidolla nähdä asiat niin kuin haluaa -- ei niin kuin ne ovat. Tässä onkin romantikon puolustus halveksuvaa tuhinaa päästävälle realistille: realisti voi luulla tietävänsä miten asiat oikeasti ovat, mutta ei hänkään lopulta tiedä. Meillä voi olla rokotteita ja antibiootteja ja avaruusluotaimia, mutta vieläkin on epäselvää mitä vesi on. Vettä ei osata tehdä. Veren kanssa on sama juttu. Olemassaolomme perustuu asioille, joita emme käsitä.
Olen pitkään kummastellut termiä "romanttinen komedia" -- mitä kaikkea se pitääkään sisällään. Pinnalta katsottuna se vaikuttaisi edustavan viihdehötön ja -hattaran kermaa, ainakin elokuvissa. Hetkellistä makeutta kielellä ja mielellä, jälkeenpäin tyhjä ja hieman ontto olo. Silti monesti kun olen kävellyt elokuvateatterista kotiin, oikein hyvän romanttisen komedian jälkeen, olo on ollut kaikkea muuta kuin huoleton ja sokerihumalainen. (Tämä sama tunnetila pätee myös oikein hyvän kirjan päätöstunnelmiin.) Rinnassa tuntuu vieläkin jomotusta siinä kohdassa, josta vihlaisi kun samaistuminen tarinan henkilöön meni hermoihin asti. Jossain silmien takana väreilee muisto kyyneleistä, joita salaa pimeässä valui poskia pitkin, kun ero tai kuolema oli väistämätön. Ja silti kaiken takana: toivo. Toivo siitä, että kaikki kääntyy paremmaksi; toivo siitä että rakkaus lopulta voittaa.
Toivo on se nuotti, johon me haluamme päättää kaiken: kirjan, elokuvan, näytelmän, elämän.
Hyvät lukijat, mikä on teidän suhteenne romantiikkaan?
Minä rakastan rakkautta. Rakastan rakkautta kirjoissa sen eskapistisimmissa ja naiiveissa ja puhtaimmissa muodoissaan. Rakkaus on minulle tunne, josta löytyy kaikki elämän tärkeimmät sävyt. Rakkaus ei aina ole hyvää ja helppoa eikä oikein, mutta se on jotain, mistä ei voi vaieta, mitä ei voi peittää. Se on syvästi inhimillistä. Se tekee meistä ihmisiä.
Kaikessa, mistä kirjoitan ja mitä haluan kertoa, on romantiikkaa tai rakkautta. Se on siellä, surullisimmassakin tarinassa, syvällä maaperässä, josta tarina versoo. Romantiikka ei ole yhtä kuin viihde -- tai kevyt viihde. Ajatelkaa Humisevaa harjua, Tuulen viemää, Anna Kareninaa. Joskus ei voi olla miettimästä, kohoaako romantiikka arvostetuksi kirjallisuudessa vasta vuosikymmeniä teoksen ilmestymisen jälkeen, kun teoksen ajankuva muuttuu historiallisesti kiinnostavaksi ja sen tekijää peittää kuusi kottikärryllistä multaa.
Fantasia on ytimeltään romanttista, samoin kauhu. Romantiikka on mielestäni jotain, joka korottaa arkisen ihmeelliseksi. Romantiikka kaunistelee, jotta elämän vastakohtaisuus jysähtäisi tajuntaan rajummin. Elämässään romantiikan saa pidettyä vain tahdonvoimalla ja taidolla nähdä asiat niin kuin haluaa -- ei niin kuin ne ovat. Tässä onkin romantikon puolustus halveksuvaa tuhinaa päästävälle realistille: realisti voi luulla tietävänsä miten asiat oikeasti ovat, mutta ei hänkään lopulta tiedä. Meillä voi olla rokotteita ja antibiootteja ja avaruusluotaimia, mutta vieläkin on epäselvää mitä vesi on. Vettä ei osata tehdä. Veren kanssa on sama juttu. Olemassaolomme perustuu asioille, joita emme käsitä.
Olen pitkään kummastellut termiä "romanttinen komedia" -- mitä kaikkea se pitääkään sisällään. Pinnalta katsottuna se vaikuttaisi edustavan viihdehötön ja -hattaran kermaa, ainakin elokuvissa. Hetkellistä makeutta kielellä ja mielellä, jälkeenpäin tyhjä ja hieman ontto olo. Silti monesti kun olen kävellyt elokuvateatterista kotiin, oikein hyvän romanttisen komedian jälkeen, olo on ollut kaikkea muuta kuin huoleton ja sokerihumalainen. (Tämä sama tunnetila pätee myös oikein hyvän kirjan päätöstunnelmiin.) Rinnassa tuntuu vieläkin jomotusta siinä kohdassa, josta vihlaisi kun samaistuminen tarinan henkilöön meni hermoihin asti. Jossain silmien takana väreilee muisto kyyneleistä, joita salaa pimeässä valui poskia pitkin, kun ero tai kuolema oli väistämätön. Ja silti kaiken takana: toivo. Toivo siitä, että kaikki kääntyy paremmaksi; toivo siitä että rakkaus lopulta voittaa.
Toivo on se nuotti, johon me haluamme päättää kaiken: kirjan, elokuvan, näytelmän, elämän.
Hyvät lukijat, mikä on teidän suhteenne romantiikkaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)