Olen kokeillut niitä kaikkia, uskokaa pois. Olen romantiikkanarkkari. Kun avaan kirjan ja alan lukea, aivoissani -- vai kenties sydänalassa -- aktivoituu aistielin, joka etsii vihjettä romantiikasta. Romantiikasta, ei välttämättä romanssista. Uskon, että olen siinä mielessä hieman kuin valtameren hai: pienikin pisara verta riittää houkuttelemaan paikalle matkojen päästä.
Minä rakastan rakkautta. Rakastan rakkautta kirjoissa sen eskapistisimmissa ja naiiveissa ja puhtaimmissa muodoissaan. Rakkaus on minulle tunne, josta löytyy kaikki elämän tärkeimmät sävyt. Rakkaus ei aina ole hyvää ja helppoa eikä oikein, mutta se on jotain, mistä ei voi vaieta, mitä ei voi peittää. Se on syvästi inhimillistä. Se tekee meistä ihmisiä.
Kaikessa, mistä kirjoitan ja mitä haluan kertoa, on romantiikkaa tai rakkautta. Se on siellä, surullisimmassakin tarinassa, syvällä maaperässä, josta tarina versoo. Romantiikka ei ole yhtä kuin viihde -- tai kevyt viihde. Ajatelkaa Humisevaa harjua, Tuulen viemää, Anna Kareninaa. Joskus ei voi olla miettimästä, kohoaako romantiikka arvostetuksi kirjallisuudessa vasta vuosikymmeniä teoksen ilmestymisen jälkeen, kun teoksen ajankuva muuttuu historiallisesti kiinnostavaksi ja sen tekijää peittää kuusi kottikärryllistä multaa.
Fantasia on ytimeltään romanttista, samoin kauhu. Romantiikka on mielestäni jotain, joka korottaa arkisen ihmeelliseksi. Romantiikka kaunistelee, jotta elämän vastakohtaisuus jysähtäisi tajuntaan rajummin. Elämässään romantiikan saa pidettyä vain tahdonvoimalla ja taidolla nähdä asiat niin kuin haluaa -- ei niin kuin ne ovat. Tässä onkin romantikon puolustus halveksuvaa tuhinaa päästävälle realistille: realisti voi luulla tietävänsä miten asiat oikeasti ovat, mutta ei hänkään lopulta tiedä. Meillä voi olla rokotteita ja antibiootteja ja avaruusluotaimia, mutta vieläkin on epäselvää mitä vesi on. Vettä ei osata tehdä. Veren kanssa on sama juttu. Olemassaolomme perustuu asioille, joita emme käsitä.
Olen pitkään kummastellut termiä "romanttinen komedia" -- mitä kaikkea se pitääkään sisällään. Pinnalta katsottuna se vaikuttaisi edustavan viihdehötön ja -hattaran kermaa, ainakin elokuvissa. Hetkellistä makeutta kielellä ja mielellä, jälkeenpäin tyhjä ja hieman ontto olo. Silti monesti kun olen kävellyt elokuvateatterista kotiin, oikein hyvän romanttisen komedian jälkeen, olo on ollut kaikkea muuta kuin huoleton ja sokerihumalainen. (Tämä sama tunnetila pätee myös oikein hyvän kirjan päätöstunnelmiin.) Rinnassa tuntuu vieläkin jomotusta siinä kohdassa, josta vihlaisi kun samaistuminen tarinan henkilöön meni hermoihin asti. Jossain silmien takana väreilee muisto kyyneleistä, joita salaa pimeässä valui poskia pitkin, kun ero tai kuolema oli väistämätön. Ja silti kaiken takana: toivo. Toivo siitä, että kaikki kääntyy paremmaksi; toivo siitä että rakkaus lopulta voittaa.
Toivo on se nuotti, johon me haluamme päättää kaiken: kirjan, elokuvan, näytelmän, elämän.
Hyvät lukijat, mikä on teidän suhteenne romantiikkaan?
Aika lailla laitoit sanoiksi omat fiilikseni :)
VastaaPoistaOlipa hieno postaus aiheesta! Piti oikein miettiä omaa kirjoittamistaan ja tarinoiden sisältöä. Miten rakkaus tai romantiikka niissä ilmenee? Useimmiten epäsuorasti, rivien välistä löytyvinä, mutta siellä ne teemat ovat.
VastaaPoistaKäsittelen tänään postauksessani kirjan teemaa sen eri muodoissaan. Tule mukaan keskustelemaan!
En taida vastata, kun tuntuu että olen tämmöisissä jutuissa aina se paraatin sadettaja ;)
VastaaPoistaAhmu, jee, kanssaromantikko!
VastaaPoistaMarke, käydäänpä kurkistamassa. :)
Anu, oletko sinä sellainen realisti (kuiskaa)? ;) No joo, itse asiassa olisi kyllä mielenkiintoista kuulla erilainen näkökanta aiheeseen, mutta en toki halua pakottaa sinua sadettajan asemaan.
Täytyy myöntää, että minun on vaikea kirjoittaa rakkaudesta. Jopa siinä määrin, että olen alkanut tietoisesti harjoitella sitä. Miten kirjoittaa kaunista ilman että siitä tulee imelää? Siinäpä päämäärä tälle vuodelle, kirjoittaa rakkaudesta kauniisti. :)
VastaaPoistaMinäkin rakastan rakkautta mutta vain sellaista, mikä sopii minun rakkauskäsitykseeni. Mielestäni rakkaus vaatii toisen kunnollista tuntemista. Titanic on hyvä esimerkki siitä, mikä on yleisesti olevinaan traaginen rakkaustarina mutta minua se ei liikuta. Jack ja Rose eivät tunteneet toisiaan! Sen sijaan leffassa on kohtaus, tai pikemminkin vain yksi nopea otos: Laiva on täynnä vettä, ihmiset ryntäilevät paniikissa paitsi vanha pariskunta. He makaavat sängyssä pitäen toisiaan kädestä kiinni, kuin hyväksyen kuolemansa - kuolevathan he yhdessä. Se on romanttista. Kyllähän se pääparikin on loppuun saakka kahdestaan mutta kamoon, muutama päivä ja autoseksi ei oikein herätä tunteita.
VastaaPoistaHumiseva harju sen sijaan... Se on enemmänkin tarina kostosta mutta sen pohjalla on sellainen rakkaus jota pidän uskottavana - ja näin koskettavana.
Magdalena Hai, yksi juttu onkin, että rakkaus ei aina ole kaunista. Rakkautta voi kuvata onnistuneesti käyttämättä yhtäkään kauniina pidettyä sanaa. Mutta ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat. Sama juttu on onnellisuudessa. Se ei ole mielenkiintoista, jännitteistä tai sisällä draamaa. Ei siis kovin hyvää kirjoitusmateriaalia. :) Onnellista rakkautta ei voi kuvata suoraan, täytyy käyttää kiertoteitä. Onnellisuus on aurinko, sitä kohti ei voi katsoa suoraan.
VastaaPoistaDee, erittäin hyvä lisäys: oma rakkauskäsitys! Se taatusti vaihtelee ihmisten kesken. Olen osittain samaa mieltä kanssasi siitä, että rakkaus vaatii toisen tuntemista -- nimittäin kestävä rakkaus, vai sanoisinko realistinen rakkaus.
Mutta rakkaus voi syttyä pikavauhtia. Uskon tähän, koska minulla on omakohtaisia kokemuksia. Ehkä ne osaltaan ovat syynä siihen, että olen romantikko juuriani myöten. Mutta rakkaus ensisilmäyksellä ei välttämättä kestä. Jackin ja Rosen kohtalo Titanicissa kouraisi syvältä, koska he eivät koskaan saaneet tutustua kunnolla toisiinsa. Heillä oli kemiaa ja syvä ihastus, jota he eivät koskaan päässeet syventämään. Jäi vain kaipaus. Rose ei koskaan unohtanut. Heidän rakkautensa pysyi idealistisena, koskemattomana ja toteutumattomana.
Humiseva harju (yksi lempikirjojani muuten) on rankka. Se on raaka kuvaus pakkomielteen omaisesta intohimosta ja siteestä kahden sielun välillä. Ulkopuolisen tarkkailijan käyttäminen kertojana on hyvä ratkaisu, koska tämänkaltainen rakkaus on miltei pakko kuvata kauempaa.
Ihana muuten pohtia näitä! :)
Okei, jospa mä vastaan ;)
VastaaPoistaKyllä mä tykkään romantiikasta, mutta siinä pitää olla juuri oikea sävy, ja joko jonkinlaista realistista uskottavuutta (esim. eräs dokkari pitkistä onnellisista avioliitoista sai mut nyyhkimään kun se oli niiiiin ihana <3 ) tai sitten homman pitää olla NIIN överiksi vedetty että tulee täysin selväksi että se on kirjaimellisesti fantasiaa (esim. Moulin Rouge).
Realismia on sekin että rakkaus ei aina voitakaan kaikkea, ei olekaan sitä millaiseksi sen hurmosharhoissaan kuvitteli, ja että joskus rakkaus vain päättyy ilman että se olisi jonkun osapuolen syytä.
Sen sijaan sellanen laskelmoidulta haisevat nyyhkyvedätys on ällöttävää, varsinkin jos siihen sotketaan ihan älyvapaata epärealismia. Titanic on loistoesimerkki - eihän herranjestas Jackilla ja Rosella ole MITÄÄN yhteistä. EI MITÄÄN muuta kuin se kuuluisa molemminpuolinen panetus, jota tänäkin päivänä yllättävän moni kuvittelee Tosi Rakkaudeksi :-p
Oonkin sanonut että pitäis tehdä Titanic 2, jossa Jack ihmeen kautta on pelastunut ja Rose sitten yrittää sopeutua johonkin köyhälistömurjuun, Jack ryyppää silloin kun ei ole jossain työreissussa, liuta ipanoita kirkuu yötäpäivää räjähtäneen Rosen helmoissa jne. Ah romance! ;)
Mitä rakkaus sitten on? Mun mielestä se on sellaista sielujen sympatiaa, että ymmärtää - ja _haluaa_ ymmärtää - toista, ollaan sekä rakastavaiset että parhaat ystävät, ja molemmilla on vapaus olla juuri sellainen kuin on, ja tulla sellaisena rakastetuksi ja hyväksytyksi.
Yhteishenkeä, yhteistä huumoria ja jatkuvaa kumppaniin tutustumista. Sitä, että silloinkin kun toinen ei välttämättä ole samaa mieltä kuin minä, voin luottaa että hän on silti minun puolellani :)
Rakkaus voi toki syntyä pikavauhtia, mutta rakastuminen luo AINA harhan siitä että tuntee toisen jollain aivan erityislaatuisen syvällisellä tavalla - ja rakastunut ihminen itsekin yrittää sovitella itseään toisen odotuksiin.
Mutta jos on oikein hyvää onnea, salamarakkauden kohde onkin juuri se ihminen jollaiseksi hänet rakastumishetkellä kuvitteli :)
Anu, kirjoituksesi on täyttä asiaa. En näe siinä mitään romantiikkaa poissulkevaa. :) Sen verran vielä Titanicin päähenkilöistä, että vaikka heillä ei ole "mitään" yhteistä, rakkaus heidän välillään käy mahdolliseksi, koska he ovat laivassa, ikään kuin välitilassa ja irrallaan todellisuudesta. Arjen realiteetteja he eivät koskaan pääse kokemaan keskenään, siksi rakkaus säilyy idealistisena. Olen melko varma, että arki heidän välillään ei sujuisi, sillä he kuuluivat eri yhteiskuntaluokkiin. Tuohon aikaan se merkitsi paljon.
VastaaPoistaPascale Ferranin elokuva "Lady Chatterley" vuodelta 2006 on muuten mahtava ja voimallinen kuvaus rakkaudesta kahden eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan ihmisen välillä. Hyvin realistinen ja romanttinen samaan aikaan. Ellet ole nähnyt, suosittelen. :)
"Arjen realiteetteja he eivät koskaan pääse kokemaan keskenään, siksi rakkaus säilyy idealistisena."
VastaaPoistaJoo, tajuan tämän kyllä, mutta sitä mä en ymmärrä miksi rakkauden ideaalina ylipäätään pidetään sellaista asetelmaa, joka on jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittua eikä mitenkään voisi kestää todellisuutta. Samaan kehikkoon kuuluu väljästi myös kaikenlaiset "vastakohdat täydentää toisiaan", "riita puhdistaa ilmaa", "rakkaus vain vahvistuu kun sitä koetellaan" yms. väitteet jotka mun havaintojen mukaan äärimmäisen harvoin vastaa todellisuutta. Jos ihmiset on oikeasti toistensa vastakohdat niin ajatus- ja arvomaailmoiltaan kuin elämänodotuksiltaan, homma menee suurella todennäköisyydellä persiilleen. Ja riidellessä tulee suutuspäissään helposti sanottua asioita, joita ei saa enää sanomattomiksi ja jotka kylvävät aina uusien riitojen siemeniä (tarkoitan nyt sellaista oikeaa riitelyä, jossa huudetaan raivona mitä sylki suuhun tuo, en sitä että ollaan eri mieltä asioista).
Ei siinä mitään että noita yltiöromanttisen epärealistisia tarinoita kerrotaan, mutta kun tuntuu että hämmästyttävän moni ottaa ne TOSISSAAN ja rakentaa omat rakkausodotuksensa niiden varaan. Aikuisillekin pitäisi varmaan muistaa kertoa, että se on vain satua, ei se ole totta ;)
Anu, en pidä Rosen ja Jackin kaltaista tilannetta varsinaisesti ideaalina esityksenä rakkaudesta -- ehkä enemmänkin menetetyn mahdollisuuden kaihoa nostavana esimerkkinä. Tietysti teini-ikäisenä kaikenlaiset epärealistisetkin rakkaudet menivät täydestä, sillä eihän silloin ollut vielä omakohtaista kokemusta asiasta.
VastaaPoistaParisuhderakkaus (en oikein tiedä miten sitä nimittäisin) kahden aikuisen ihmisen välillä on melko hankala käsite purettavaksi. Tarvitaan niin paljon muutakin kuin rakkautta siihen, että kaksi ihmistä pysyy yhdessä. Mainitsemasi arvomaailmakysymys ja odotukset elämältä ovat jotain, jotka varmistuvat vasta ajan kuluessa, kun rakastumisvaiheen jälkeen puolison todellinen karva paljastuu. Ihmiset muuttuvat. Elämä heittää yllättäviä töyssyjä tielle. Joskus tuntuu, että niin vähän vaaditaan eroon. Ja joskus se on väistämätöntä, vaikka suhteessa olisi edelleen rakkautta ja paljon hyvää.
"Vastakohdat täydentävät toisiaan."
Olen itse ajatellut tämän sanonnan viittaavan enemmän ihmisten temperamenttiin ja joihinkin luonteenpiirteisiin kuin elämänkatsomuksellisiin seikkoihin. Puhelias/hiljainen, spontaani/harkitseva, kitsas/antelias -vastaparit voivat toimia parisuhteessa toisiaan tasaavana, kunhan pari kunnioittaa toisiaan.
Toisen ihmisen kunnioittamisen puute onkin yksi suurimmista syistä, jotka romuttavat rakkauden. Täytyy löytyä tahtoa ajatella puolisosta hyvää ja nähdä asiat myös hänen kannaltaan, jos ja kun mielipide-eroja löytyy.
"Riita puhdistaa ilmaa."
Tämän näen niin, että puhumattomuus myrkyttää suhteen. Riidan ei pitäisi olla ainoa keino kommunikoida sanallisesti, ja riita on tässä jopa harhaanjohtava sana. Huutaminen, syyttely ja kiroilu eivät ole toisen kunnioittamista.
"Rakkaus vahvistuu kun sitä koetellaan."
Jep, riippuu vain vähän siitä miten koetellaan. Uskottomuus, väkivalta, valehtelu ym. lienevät sellaisia asioita, jotka tuskin kuuluvat näihin vahvistaviin asioihin. Minusta elämä koettelee rakkautta itsessään ihan tarpeeksi, ilman että täytyy lähteä hakemaan yllykkeitä. :)
Olet ihan oikeassa siinä, että nykyään rakkaudesta ja parisuhteesta, siitä mitä sen muka pitäisi olla, annetaan vääristynyt käsitys monella tapaa. Ihmissuhdetaidot ovat opeteltavia asioita. Niin paljon vaikuttaa pelkästään se, miten puhuu toiselle, mitä sanoja käyttää. Sitä tiedostamattaan voi toimia vahingollisesti ja elätellä ihmeellisiä utopioita siitä, miten asioiden pitäisi olla.
Tämän vääristymän tiedostaminen ei kuitenkaan ole estänyt minua nauttimasta romanttisesta viihteestä kirjallisuudessa tai romanttisista komedioista elokuvissa. Ehkä en ole vielä elämän kyynistämä tai ehkä minulla on vain huono maku. ;) Tiedä tuota, mutta olen iloinen siitä, että on niin monta "kirjallisuuden tasoa", joista voin vielä nauttia.
Kuka tietää, ehkä viisikymppisenä tuhisen romanttiselle viihteelle ja yökin pelkästä ajatuksesta romanttisesta rakkaudesta, mutta vielä voin siitä nauttia. Eläköön!
(Ja kuten ehkä huomaa, pähkäilen rakkautta ja ihmisten välisiä suhteita erityisen innokkaasti.)
Niin no kyllä minäkin viihdyn romanttisten tarinoiden äärellä, kunhan ne täyttävät ne tietyt itselleni mielekkäät raamit :) Mutta mä tykkään nimenomaan semmoisista uskottavista, elämänmakuisista pikku tarinoista, en megasuperduperdramaattisista siirappilällytyksistä ;)
VastaaPoistaJa pidän myös "epätavallisista" aiheista romanttisissa komedioissa, siis joissa poiketaan mies + nainen = ainoa oikea tie romantiikkaan -asetelmista. Esimerkiksi Woody Allenin Vicky Cristina Barcelona oli todella hyvä :)
PS: Silti katson melkein aina Titanicin kun se tulee telkkarista, koska se laiva on niin mielettömän hieno! :D Ja koko leffan olemassaolon oikeuttaa se kammottavan kaunis hetki, kun Titanicin valot välähtävät viimeisen kerran.
VastaaPoista"Se on syvästi inhimillistä. Se tekee meistä ihmisiä."
VastaaPoistaAi niin, tästä olen myös eri mieltä ;) Esimerkiksi joutsenet lienevät rakkaudessaan uskollisempia puolisoita kuin ihmiset keskimäärin. Ja koiran uskollisuus huonoakin omistajaa kohtaan on suorastaan legendaarista (joskaan ei ihmisnäkökulmasta aina kovin järkevää, vaikka roikkuuhaan moni ihminenkin surkeissa parisuhteissa "rakkauden" takia).
Eläin todennäköisesti kokee rakkauden ihan eri tavalla eikä tietenkään abstrahoi ja/tai idealisoi sitä ihmisen tapaan, mutta samat primitiiviset juuret on ihmisenkin rakkaudessa :)
Anu, myös minua kiinnostaa rakkaus, joka on jotain muuta kuin "perinteinen" mies-nainen -asetelma, vaikka taivas tietää siinäkin löytyy ihmettelemistä loppuiäksi. ;)
VastaaPoista"Ai niin, tästä olen myös eri mieltä ;)"
En ole niin varma, että olemme ihan kauhean eri mieltä loppujen lopuksi. :)
"Esimerkiksi joutsenet lienevät rakkaudessaan uskollisempia puolisoita kuin ihmiset keskimäärin."
Mutta ovatko joutsenet vain uskollisia? Mistä tiedämme, onko kyse rakkaudesta? Sama juttu koiran uskollisuuden kanssa. Voimmeko sanoa sitä rakkaudeksi?
En ole mikään "ihminen on luomakunnan kruunu" -ajatuksen kannattaja, mutta ihmisillä on se etu kommunikoinnissa, että me pystymme kielen avulla luomaan, pohtimaan ja käsittelemään abstraktejakin asioita. Emme voi kysyä eläimiltä niiden tunteista.
"Mutta ovatko joutsenet vain uskollisia? Mistä tiedämme, onko kyse rakkaudesta? Sama juttu koiran uskollisuuden kanssa. Voimmeko sanoa sitä rakkaudeksi?"
VastaaPoistaMutta emme voi myöskään väittää että se EI ole rakkautta ;)
Vaikka tieteellä on vielä tekemistä jotta eläinten ajatusmaailmaa saadaan yksityiskohtaisemmin selvitettyä, uskon että kukaan joka on eläinten kanssa vähän enemmän tekemisissä ei voi vakavissaan väittää, etteikö eläimillä olisi tunne-elämää siinä kuin ihmisilläkin :) Ja eläimet myös puhuvat, vaikkeivät ihmisten sanoja käytäkään.
Piti ihan tarkemmin miettiä omaa suhtautumistaan fiktiorakkauteen. Kauniin rakkauden ei tarvitse tosiaankaan olla kiiltokuva. Usein pakahduttavinta ON menettäminen ja luopuminen. (Siis fiktiossa, tosielämässä kannatan ehdottomasti sellaista 50 vuotta yhdessä ja yhä pidetään kädestä kiinni meininkiä.) Tykkään lukea tarinoita, joissa rakkaus on sivuosassa. Tai epäonnistunut. Tai jotenkin virheellistä. Näin tuppaa olemaan myös omissa tarinoissani, jos sitä siellä on.
VastaaPoistaMieleenjäävin rakastumisen kuvaus itselleni on ollut muistaakseni Rushdien Maurin viimeisessä huokauksessa, jossa mies ja nainen (päähenkilön äiti ja isä?) rakastuvat niin yhtä-äkkiä, että päätyvät piehtaroimaan maustesäkkien päällä. Kohtauksen päätteeksi molemmat tuoksuvat mausteille, lopun ikäänsä. Muuta en siitä nimenomaisesta rakkaustarinasta muistakaan, olin jotain 16-17-vuotias, kun luin kirjan. Mutta kuvaus oli niin voimakas, että se jätti jäljen syvälle sieluun.
Olen samaa mieltä Anu H:n kanssa, kyllä eläimet voivat rakastaa. Ehkä rakkaus ei ole ihan samanlaista kissalla kuin ihmisellä tai jollain muulla sosiaalisella eläimellä, mutta ei me ihmiset oikeasti niin hirveästi erota muista nisäkkäistä. Pohjimmiltaan rakkaus on työkalu, joka on kehittynyt laumassa/pareina eläville eläimille varmistamaan lauman yhteistyö ja siitä seuraava todennäköisempi selviäminen.
Juu, olen tosi romanttinen luonne. :)
Anu, sen mitä olen itse ollut eläinten kanssa tekemisissä, ei ole riittänyt vakuuttamaan minua siitä, että eläimet kokisivat samanlaista rakkautta, mihin ihmiset joskus kykenevät. Eli nyt puhun romanttisesta rakkaudesta -- en kiintymyksen, hyödyn, tottumuksen tai rinnalla pysymisen kaltaisista asioista. Emme yksinkertaisesti voi tietää.
VastaaPoistaSiihen uskon, että eläimillä on tunne-elämä, mutta koska en ole nähnyt, kokenut tai lukenut mitään sellaista, mikä olisi vakuuttanut minut eläinten välisestä romanttisesta rakkaudesta, en siihen usko. :)
On niin helkkarin vaikea sanoa millä tavalla eläin tuntee, koska ihmisillä on tapana projisoida omia tuntemuksiaan vahvasti (myös toisiin ihmisiin).
Kun kirjoitin kommunikointikielen merkityksestä, tarkoitin nimenomaan eläimen ja ihmisen välistä kommunikaatiota. Eläin ei kykene kertomaan ihmisen sanoin kovin monimutkaisesti tunne-elämästään. (Toki jonkin verran kädellisten ja papukaijojen kanssa on erilaisia sana- ja kuvakommunikointia kokeiltu, mutta lukemieni juttujen perusteella tunteista on kuvattu lähinnä surua ja iloa, siis melko yleisellä tasolla. Rakkaus on ihmisen luoma käsite enkä tiedä miten sitä voisi suoraan eläimiin soveltaa.)
Magdalena Hai, fiktion ja tosielämän välinen ero on kiinnostava. Arkinen elämä on fiktiossa monesti tylsää kuvattavaa, mutta tuskin meistä kukaan kestäisi elää fiktion kaltaista elämää kovin kauan. Aika hengästyttävää ja kuluttavaa menoa. :)
Kaikenlainen jännitteetön täydellisyys (myös rakkaudessa) on tylsää luettavaa. Voisiko siis ajatella, että arki todellisuudessa on ihmiselle täydellistä, mutta me emme vain näe sitä, koska se on niin lähellä?
Varmuuden vuoksi pitää vielä mainita, että en siis todellakaan pidä ihmistä mitenkään eläintä parempana. Mielestäni tällainen arvottaminen on tarpeetonta. Ihminen on nisäkäs, mutta luonut tällaisen kulttuurin, joka on aivan omanlaisensa. Paljon abstrakteja käsitteitä, kuten jumaluudet, uskonnot, filosofia, matemaattiset laskelmat, joita muu eläinkunta ei ole kokenut tarpeelliseksi pohdiskella tai kehitellä. Onko se sitten ihmiskunnan tyhmyyttä vai viisautta, en tiedä. :D
Kiinnostavaa keskustelua!
Niin on, mukava keskustelu, ja pistää todella miettimään omia mieltymyksiä :) Oon tässä matkan varrella hahmottanut seikkoja mitkä monissa (ei toki kaikissa!) romanttisissa komedioissa hiertää. Ehdottomasti pahinta on tuo 1+1heteronormatiivi yhdistettynä Pyhä Avioliitto -propagandaan, joka kukoistaa varsinkin jenkkileffoissa aina vaan.
VastaaPoistaVaikka tyypit olisi alunperin vihanneet toisiaan, ja leffa kattaisi heidän yhteitä taivaltaan pari viikkoa tai korkeintaan muutaman kuukauden, niin viimeistään lopputekstien aikana - tadaa! - HÄÄT! Tietenkin neitsyenvalkoiset kermakakkusellaiset, örk >_<
Ja tietysti naimisiin PÄÄSTÄKSEEN kaikki muu tärkeä on alisteista Rakkaudelle. Opettavaisesti tarina kertoo että jos on valmis luopumaan vaikka kauan odotetusta unelmien työpaikasta jonkun jäbän takia, joka pistää pöksyt pyörimään jalassa, niin sitten PÄÄSEE naimisiin. Joka siis ilmanmuuta on ollut jokaisen naisen ykköshaave 5-vuotiaasta lähtien (tähän silmienpyörityshymiö tai pari).
Jos tällaiseen kökköpläjäykseen on vielä tungettu ajatus, että se hyvä, kunnollinen ja mukava poikaystävä kannattaa heivata heti kun vaan pöksyissä oikein riittävän kovasti kutkailee joku retkumaisen elämänhallintahaasteinen ääliömulkvisti, niin a vot (esimerkkinä vaikka äskettäin telkasta tullut Tuplamorsian, joka mulla on ollut kyseenalainen kunnia nähdä aiemmin).
Magdalena Hai puhui mun suulla - minäkin tykkään romanttisista leffoista, joissa rakkaus on jotenkin epäonnistunutta, edes vähän jostain kulmasta rikki, nuhjuista, normeja rikkovaa tai muutoin outoa. Tai sitten niin arkista että se on aidosti uskottavaa :)
Esim. näistä olen tykännyt: Love & Other Drugs, (500) Days of Summer, Up in the Air, LA Gigolo, Miss Potter (joka on tietysti myös elämäkertaleffa).
Ja tänään tuli tosi katkeransuloinen romanttinen elokuva ykköseltä, Laventeli-leidit :'-)
Anu, romanttisissa leffoissa on todellakin mielikuvitukseton ja tylsä loppuveto tämä "onnellisina elämänsä loppuun asti, kunhan vain häät saadaan aikaiseksi." Hollywoodin leima, arvatenkin. Muunmaalaisissa romanttisissa elokuvissa löytyy enemmän kirjoa.
VastaaPoistaEipä ihme, että naimisissaololle asetetaan epärealistia odotuksia, kun se esitetään tällaisena utopiana, jonka jälkeen kaikki on onnellista. :D
Olen ihan armoton Studio Ghiblin tuotantojen ihailija. Ne ovat mielestäni todella romanttisia, vaikka ovatkin animaatioiden puolelta. Love & Other Drugsin olen nähnyt ja siitä pidin kovasti!
Oi, romantiikka! Totta kai se on kaukana todellisuudesta, mutta hyvin tehty romanttinen viihde on ihan parasta, niin kirjana kuin elokuvanakin. Miss Potter, suloinen elokuva ja ihanat päähenkilöt. Toinen ehdoton suosikkini on Brokeback Mountain, jota katsoessani itken aina, joka kerta.
VastaaPoistaItse inhoan liian sokerisia loppuja. Bittersweet, siinäpä sana jota kannatan niin elokuvissa kuin romaaneissakin. Joskus tosin myös onnellinen loppu käy kuten esim. komediassa Something's gotta give.
Eläinten rakkaudesta en tiedä. En yleensäkään pidä tästä nykyisestä trendistä inhimillistää eläimiä liikaa; tehdä niistä perheenjäseniä, jotka sitten hemmotellaan ja lihotetaan ihan pilalle. Rakastan eläimiä, mutta ne eivät ole ihmisiä, eivätkä tunne samoin kuin me. Niitä pitää kunnioittaa, niitä voi rakastaa, mutta jos kuvittelee, että ne rakastavat sinua samoin takaisin, niin silloin ollaan väärillä jäljillä.
Epärealistisia odotuksia parisuhteelta kohtaa ehkä nuorissa, jotka imevät vaikutuksia juuri mediasta. Kun elämänkokemusta karttuu, niin ruusunpunakin haihtuu ja realismi tunkee päälle. Romantiikkaa tulee silti aina olemaan, sitä tullaan aina haluamaan ja sitä tarvitaan. Nuorille se antaa toivoa tulevaisuudesta, meille vanhemmille se nostattaa kaikuja menneisyydestä, antaa vielä kerran mahdollisuuden tuntea rakkauden ensi kirpaisun, menetyksen viiltävän surun. Ilman romantiikkaa arki olisi kovin harmaa varsinkin kun kaikilla ei ole sitä parisuhdetta, josta romantiikan siruja voisi veistellä.
"Bittersweet"
VastaaPoistaJuuri näin! :) Mutta kuolemakaan ei välttämättä ole "bittersweet" vaan liian imelä, jos se on ikään kuin liian valmiiksi katsojalle/lukijalle pureskeltu.
Se on myös mielestäni todella romanttista, jos päähenkilö tarinan aikana oppii olevansa kokonainen ja ehyt ihminen vaikka olisi yksinkin. Hyvää vastapainoa sille syvään juntatulle normille, että "kaikilla pitää olla joku".
"Rakastan eläimiä, mutta ne eivät ole ihmisiä, eivätkä tunne samoin kuin me."
Niin no mun pointti on se, että tätähän emme voi tietää.
En tosin rakastanut koiraani romanttisesti eikä se minua (toivottavasti ainakaan ;) Mutta tiedän tapauksia joissa samassa perheessä on ollut "koirapari", ja toisen kuoltua toinen on lopettanut syömisen, menettänyt elämänilonsa, kierrellyt kotona ja tutuissa paikoissa selvästi kumppania etsiskellen jne. Vaikkei kukaan voi tieteellisesti todistaa että kyseessä on suru, ja vaikka inhimillistäminen jätetään täysin sivuun niin silti mun mielestä tuo kertoo suuresta kiintymyksestä - eli rakkaudesta.
Ehkei koira tunne täsmälleen samanlaista rakkautta kuin ihminen, onhan suuria eroja myös ihmisyksilöiden välillä, enkä todellakaan kannata eläinten inhimillistämistä. Mutta en myöskään niele sellaisenaan väitettä että eläimissä ja ihmisissä ei ole mitään samaa. Koko ajatus on jo lähtökohtaisesti outo siinä mielessä, että eläimiähän mekin olemme.
On aivan selvää että eläimillä on kyky tuntea, ja mitä "älykkäämpi" (lainausmerkit, koska mittaamme myös "oikeaa" älykkyyttä vain omilla mittareillamme) laji, sen perustunteet voivat hyvinkin muistuttaa ihmisen tunteita. Tunteethan ovat kuitenkin primitiivisintä osaa meistäkin.
Ei eläin osaa myöskään sanoittaa "elämää", mutta kyllä ne silti eläviä ovat ;)
Minna Kristiina, enpä ollut täysin tajunnut tuota melko ilmiselvääkin yhteyttä, mikä romantiikan ja nuoruuden välillä on, hölmö minä. :D Nuorelle romantiikka on vielä tutkimaton alue, tuntematonta mutta kiehtovaa tulevaisuutta -- ja aikuisena on mukava päästä vierailemaan niissä tunnelmissa, joita arkirealismi ei vielä silloin ollut värittänyt.
VastaaPoistaAnu, allekirjoitan täysin tämän:
"Se on myös mielestäni todella romanttista, jos päähenkilö tarinan aikana oppii olevansa kokonainen ja ehyt ihminen vaikka olisi yksinkin. Hyvää vastapainoa sille syvään juntatulle normille, että "kaikilla pitää olla joku"."
Uskon siihen, ettei kenestäkään ulkopuolisesta voi löytää onnea ennen kuin löytää sen itsestään. Ensin on opittava rakastamaan itseään. Vasta sitten voi täysipainoisesti myös antaa ja vastaanottaa rakkautta.
Oletko muuten nähnyt The Cove -elokuvan (sen dokumentaarisen delfiini-leffan)? Jos on kovin herkkä eläimelliselle kärsimykselle, se voi aiheuttaa ahdistusta, mutta minussa se synnytti vahvan raivoreaktion: kuinka ihminen voi kohdella eläimiä tällä tavoin? Jos väkivalta ihmislajin sisällä jätetään tässä mainitsematta, on pöyristyttävää minkälaisilla argumenteilla ihminen oikeuttaa sorron. Juuri tuolla "älykkyyden" mittaamisella ja tunnekyvyttömyyteen vetoamalla saadaan omatunto hiljaiseksi.
Ei ei ei ei, en voi katsoa The Covea. Menisi yöunet viikko- ellei kuukausimääriksi :-(
VastaaPoistaOmalla kohdallani kyse ei ole niinkään eläimen inhimillistämisestä, vaan ihmisen eläimellistämisestä. Samat vietit ja tunteet meissä jyllää kuin lähinisäkkäissä, me vaan annamme niille hienot nimet ja väitämme, että meidän X on jotain parempaa kuin kissan X. Tai että kissalla ei ole X:ää, koska sillä ei ole sille sellaista ilmaisua, jonka me ihmiset ymmärtäisimme. Tai jos se ei ilmaise X:ää samalla tavalla kuin me. Mitä se muutakaan on kuin huolenpitoa ja kiintymystä, kun kissa tuo vastatapetun hiiren emännälleen? Eikö se ole jonkin sortin rakkautta? :)
VastaaPoistaOlen myös todistanut erään kissan suruprosessia kaverin kuoltua, hyvin samanlaista kuin mistä Anu H. kertoi. Kissa käyttäytyi tavalla, jota voi kutsua vain masentuneeksi. Tieteelliset selitykset eläinten tunne-elämästä tai sen puutteesta pohjaavat valitettavan usein edelleen luomakunnan kruunu -ajatukseen, että ihmiset eivät oikeastaan ole eläimiä. Tai ainakin ihan erilaisia eläimiä kuin muut eläimet. :) Ensin yritettiin todistaa, että eläimet eivät käytä työkaluja (väärin). Eläimillä ei ole kieltä (väärin). Eläimet eivät käytä abstrakteja käsitteitä (väärin). Eläimillä ei ole mielikuvitusta (vähän aikaa sittenhän julkaistiin tutkimus, jossa valaiden(delfiinien?) todettiin keksivän asioita omasta päästään).
Enkä tarkoita tällä sitä, että kaikki eläimet olisivat samanlaisia kuin ihmiset. Laumaeläimet käyttäytyvät eri tavalla kuin yksinään elävät, todennäköisesti niillä on myös erilainen tunnemaailma. Esim. karhut tuskin tuntevat romanttista rakkautta, mutta joutsenet saattavat tunteakin. Romanttisen rakkauden tunne olisi hyödyllinen tunne joutsenen selviytymisen kannalta, karhu taas ei sellaista tarvitse. Ehkä? Mistä minä tiedän. :)
Fiktiorakkaudesta vielä: Ehkä kyse on itselläni elämänvaiheesta. Olen liian vanha uskomaan ikuiseen tunteen paloon, romanttiseen sydän/hattara/höpörakkauteen. Sen sijaan viehätyn toisaalta JS:n mainitsemista Miyasakin viattomista ja lapsenomaisista rakkaustarinoista, toisaalta "viallisesta" rakkaudesta.
"Omalla kohdallani kyse ei ole niinkään eläimen inhimillistämisestä, vaan ihmisen eläimellistämisestä."
VastaaPoistaAivan!
Koira ei ole ihminen.
Joutsen ei ole koira.
Ihminen ei ole joutsen, eikä koira.
Mutta
Koira on eläin.
Joutsen on eläin.
Ihminen on eläin.
Ehkei ihmistäkään kannata inhimillistää liikaa :)
Romantiikkaa ja rakkautta on vaikea vältellä. Olen tosi "yök" sellaisten asioiden suhteen, mutta kyllä sitä on Veriveljissäkin. Tärkeintä on kai se, että loppu ei saa olla onnellinen.
VastaaPoistaAnu, näin olin rivien välistä lukevinani (The Cove-elokuvasta puhuttaessa). :)
VastaaPoista"Ehkei ihmistäkään kannata inhimillistää liikaa."
Totta tietyissä tapauksissa! Mutta ketä me inhimillistäisimme, ellemme ihmistä? ;)
Magdalena Hai, Miyazakin leffoja katsoessa pääsee johonkin rauhalliseen paikkaan, jossa elämä pohjimmiltaan on aina hyvä. Sitähän romantiikka suurilta osin on: uskoa ja luottamusta siihen, että kaikki lopulta päättyy hyvin tai että kivusta ja kärsimyksestä huolimatta maailmassa on myös paljon hyvää.
Anne, riippuu lajityypistä, saako loppu olla onnellinen (esim. romanttinen viihde). Mutta nyt taidan vähän saivarrella; tarkoitit varmaan, että sinun lempiromantiikkasi kohdalla asia on näin. (Ja hyvä niin, sillä minä en osaa yhdistää vampyyreita ja romantiikkaa/rakkautta muuhun lopputulokseen kuin sydänsuruun ja menetykseen.) :)
Miyasaki, heh. En sitten osaa edes lempitarinankertojani nimeä näköjään kirjoittaa. :) Mutta totta puhut. Miyazakin filmeissä ihanaa on juuri se positiivisuus, luottamus, ilo. Hän tekee sen niin hyvin!
VastaaPoistaSelkeästi tässä joku matopurkki avautui, kun näin pitkä keskustelu aiheesta sukeutui. Rakkaus kiinnostaa, näemmä meitäkin, joita se muka ei kiinnosta.
Magdalena Hai, piti minunkin Miyazakin nimi tarkistaa... onneksi ei ole paljon muita, joihin sen voisi sekoittaa. :) Japanin kielessä "s" muuttuu usein soinnilliseksi "z":ksi, kun se on sanan keskellä vokaalien välissä (oma havainto, vielä ei kieliopinnot ole niin pitkällä, että osaisin sanoa jotain tarkempaa säännöistä). Studio Ghibliltä on katsomatta Pompoko. Huomaan vitkastelevani sen kanssa, ettei elämys mene ohi.
VastaaPoistaKaari Utrio kertoo rakkaudesta hyvin eräässä haastattelussa:
"Rakkaus, julkiselämässä ainaisesti kakkossijaa pitänyt ”pehmeä arvo”, on yksityisen ihmisen elämässä tärkeimpiä asioita ja panee liikkeelle uskomattomia voimia."
"-- Seikkailut ja romantiikka ovat ihmiskunnan tarinankerronnan kaikkein vanhimpia ja pysyvimpiä aiheita. Useimmat niitä kaipaavat, monet väittävät halveksivansa."
Juttu löytyy kokonaisuudessaan täältä: http://www.kaariutrio.fi/artikkelit/artikkeli1.html
Hyvä, Kaari! :)
Juu huonosti päättyvät rakkaussuhteet taitavat olla vampyyrikirjallisuudessa hyvinkin in. Mutta itse näen sen samalla tavoin oikeassakin elämässä, vaikka onnistuisikin puolisonsa kanssa selviämään elämän karikoista, niin lopulta toinen kuolee kuitenkin. Höttöonnellisesti päättyvät rakkaustarinat eivät vain minusta ole todellisuutta.
VastaaPoistaAnne, jep, kuolema korjaa elämän, mutta rakkaus voi silti jäädä. Viihdemaailman rakkauden kuvauksessa kysehän on vain siitä, mihin ruutu rajataan. He ovat onnellisia nyt, mutta entä huomenna? Kymmenen vuoden päästä? Fiktiossa tarvitaan todellisuutta vain tiettyyn rajaan asti.
VastaaPoistaKaipaisin enemmän elokuviin vanhojen ihmisten välisestä rakkaudesta kertomista (kirjallisuudessa tätä löytänee paremmin). Nyt keskitytään vain nuoriin ja hyvännäköisiin ja luodaan kuva, että rakkauselämä on ohi, kun täyttää 35. Mitä sille "onnellisina elämänsä loppuun asti" -lausahdukselle kävi? Ilmeisesti satujen aikaan ihmiset kuolivat kovin nuorina. ;)
No nimenomaan tuo, vanhuutta, sairautta ja erilaisuutta torjutaan noin 98% tapauksista. Usein kulttiklassikoita löytyykin niistä kirjoista, joissa uskalletaan ottaa jokin "hyljeksitty" tarinaan mukaan.
VastaaPoistaAnne, ruokavertaukset sopivat hyvin kirjoihin, joten voisipa sanoa, että hyvää vaihtelua perusmättöön tuovat sapuskat, joiden maustamisessa on käytetty mielikuvitusta ja yllätyksiä. :)
VastaaPoistaTämä pätee muihinkin kuin rakkauteen ja romantiikkaan.