Pidätkö kirjasarjoista? Luetko mielelläsi tarinoita, joissa esiintyvät tutut henkilöt ja jotka sijoittuvat maailmaan, joka syvenee vähitellen? Oletko kirjailijakiintyväinen, eli toisin sanoen kerran kirjailijalta hyvän lukukokemuksen saaneena jaksat kahlata hänen koko tuotantonsa läpi, uskollisesti ostat jokaisen uutuuden, kaiholla muistelet Sitä Ensimmäistä Lukukokemusta, vaikka mikään sen jälkeen tullut ei ole jättänyt kielelle kuin happaman jälkimaun?
Minä pidän, luen ja osittain olen.
Haluan uskoa, että vielä kerran hän minut palkitsee. Vielä joskus tulee teos, joka on kuin se ensimmäinen, se raikas, se täydellinen, se muuttava. Vielä tulee sarja, joka ei huonone osa osalta; johon kustannustoimittaja on kirjan suosiosta huolimatta uskaltanut kovakätisestikin kajota; joka tuo kirjailijan luomaan maailmaan jatko-osillaan jotain uutta -- ei toista vain vanhaa. Että tutuksi tullut hahmo, joka oli alussa niin kiinnostava ja salaperäinen, säilyttää vaikutusvoimansa.
***
Aiemmassa genrepostauksessa kerroin olevani genrepainotteinen lukija. Tämä liittynee siihen, että olen lukijatyypiltäni ahmija. Lukijahistoriani koostuu ajanjaksoista, jolloin olen lukenut painottuneesti jotakin tiettyä genreä. Kauhu, jännitys, dekkarit, "afrikka-seikkailut" (siis tämä Wilbur Smith -genre), romantiikka, chick-lit ja fantasia ovat kaikki menneet isoina kulutusklöntteinä alas. Ja aina kyllästymispisteeseen asti. Nyt minua saisi melkein aseella uhata, että avaisin Wilbur Smithin kirjan tai norjalaisdekkarin tai Nora Robertsin. Ei siksi, että ne olisivat huonoja. Olen yksinkertaisesti ammentanut kaivon tyhjiin -- tai ehkäpä sittenkin täyttänyt sen.
Ja silti, kun kirjastossa tai kirjakaupassa lehteilen kirjoja, sydänalassa käy tutun nimen kohdalla haikeus: ehkäpä tässä uusimmassa on yhä sitä jotakin, olisiko, olisihan. Kirjailijaksi tulemisen jälkeen on käynyt niin, että kotimainen kirjallisuus on vallannut lukupinosta kolmeneljäsosaa. Selkeä genreahmiminen on vähentynyt viimeisen vuoden aikana. Mutta miten käy tulevaisuudessa? Palaanko tuttujen pariin vai ovatko he totisesti menneen talven lumia?
Havaittavissa on jopa välttelyä silloin, kun kohtaa jotain oikein hyvää. Kristina Carlson, Leena Krohn, Hannele Mikaela Taivassalo ja Haruki Murakami esimerkiksi ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun vitkastellen sen vuoksi, että pelkään. Jospa tämä kirja muuttaakin sen ensimmäisen lukukokemuksen huonommaksi? Tajuan tämän olevan järjetöntä, mutta joskus on helpompi lukea viihdekirjoja ja heitä, joita ei välttämättä kirjailijoina niin arvosta. Jos lukukokemus jää miinuksen puolelle, se on henkisesti helpompaa.
***
Miten on teidän kohdallanne, hyvät lukijat? Koukuttavatko sarjat, luotatteko kirjailijan nimeen vaikka lunta tuiskuttaisi tupaan jo kolmatta kertaa? Entä kärsiikö joku samasta taudista kuin minä: odotushorisontin korkeuden vuoksi lempikirjailijan teos voi jäädä lukematta?
Eniten koukuttanut kirjasarja on kyllä ollut muuan Harry Potter. Sinänsä erikoista, etten ole fantasian suuri ystävä, ja iänkin puolesta väärää kohderyhmää... toinen, jota olen seurannut aktiivisesti on Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja. Sen uusia osia odotan aina kovasti. Mutta erityisemmin en ole sarjaihmisiä.
VastaaPoistaSuosikkikirjailijoiden suhteen en tunnista itsessäni välttelytaipumusta - päin vastoin.
Kähkösestä olen nyt kuullut sen verran paljon, että taitaa olla pakko laittaa lukulistalle. :) Kuopiossa tuli käytyä viime keväänä ja jotenkin ihastuin sen historiaan.
PoistaSarjat koukuttavat ehdottomasti, tosin toiset enemmän. Esimerkiksi teininä ahmin fantasiasarjoja, tai ahmin nykyäänkin mutta valikoivammin. Tai sekin on nyt vähän niin ja näin, juuri luin Daniel Abrahamsin uusimman ja se oli minusta pääosin tylsä ja silti tiedän lukevani kolmannen osan.
VastaaPoistaJonathan Carroll on minun pelkokirjailijani. Omistan koko tuotannon, mutta olen lukenut kirjoista vasta vain viisi. Pelkään, että seuraava voi olla huono ja miten tämän rakkauteni sitten käy. Huih. Murakami myös, hänen lukemisensa jännittää.
Rakkaalle kirjailijalle kyllä ehkä antaa muutaman harha-askeleen helpommin anteeksi, siis että uskaltaisi palata kokeilemaan seuravaa. Jos on joku ihan tuntematon josta en tykkää, niin en kyllä varmaan kokeilisi ainakaan perusteluitta uudelleen.
Ihanaa, toinen pelkolukija! (Tai siis oikeastaan kamalaa, koska se on, no, kamalaa ettei uskalla lukea lempikirjailijoitaan.)
PoistaVaikeaa on, kun haluaisi pitää kovasti jostakin kirjasta esimerkiksi sen aiheen vuoksi tai siksi, että tuntee kirjailijan, mutta ei vain pidä. Kai tässäkin täytyisi opetella armollisemmaksi itselleen ja todeta, että jokin tässä ei nyt sytytä ja minun ei ole pakko lukea enempää.
Jostain syystä Trilogiat koukuttavat eniten, mutta jotkut sarjatkin, kyllä.
VastaaPoistaToisaalta luen paljon myös itsenäisiäkin kirjoja...
Ehkä kaikista koukuttavin sarja on ollut tuo samainen Harry Potter, ja jos pelkkä yksi kirja voi jo koukuttaa, niin tämä Mifongin perintö on kyllä ollut sellanen, toivottavasti siitä trilogiasta tulee todella koukuttava, sillä rakastan jäädä koukkuun kirjoihin...
Paitsi silloin, kun kirjat loppuvat.
Kirjasarjan loppumisen sureminen...Tuttua.
PoistaJoskus suree sitä, että kirjailija ei osannut lopettaa ajoissa. Joskus sitä, kun se osasikin lopettaa juuri oikein: kirpaisee ja haikeus valtaa.
Minäkin toivon, että Mifongit jatkuisivat koukuttavina -- mutta olen jäävi arvioimaan! :D
Tykkään lukea sarjoja ja hyväksi havaittujen kirjailijoiden teoksia putkeen, mutta kaikkien kirjojen pitää olla vähintään ok. Hirveän montaa "hutia" (tässä tietenkin vahvasti kyseessä oma kokemukseni lukijana, ei niinkään kirjan yleinen hyvyys tai huonous!) en jaksa. Sarjoilta sietää enemmän, koska niissä yleensä on joku jatkumo, jonka haluaa katsoa loppuun, vaikka yksittäinen kirja olisikin vaatimaton. Kirjailijoiden tuotannossa taas on ihan yleistäkin, että joku kirja iskee enemmän kuin toinen. Nykyään lukemiseen käytetty aika on niin kortilla, että jätän helposti paremmatkin kirjat kesken, varsinkin jos ne ovat 300+ sivuisia. (Aikaa! Tarvitsen enemmän aikaa!) Rakastin todella Haruki Murakamin Norwegian Woodia, mutta jätin silti Kafkan rannalla kesken, koska se ei vain vetänyt minua mukaansa. Vaikka kaikki jumaloivat Murakamilta nimenomaan sitä. Näitä sattuu.
VastaaPoistaTunnistan itsessäni myös tuon genreähkyn. Tietyt genret ovat kuuluneet tiettyyn ikäkauteen tai vaiheeseen elämässä ja melko pitkälti myös jääneet sinne. En usko, että vampyyri Lestat olisi ihan niin ihana nyt kuin silloin joskus. :)
"Sarjoilta sietää enemmän, koska niissä yleensä on joku jatkumo, jonka haluaa katsoa loppuun, vaikka yksittäinen kirja olisikin vaatimaton."
PoistaOlen todennut, että hyvät ja mielenkiintoiset henkilöhahmot saavat lukemaan sarjoja, jotka muuten välillä vähän onnahtelisivatkin. Esimerkiksi dekkarisarjoissa usein on kirjakohtainen tapaus, jota tutkitaan ja joskus se voi olla vähän heikommin rakennettu tai aiheeltaan ei niin kiinnostava kuin sarjan jossakin muussa osassa.
Rakenteeltaan juuri tällä hetkellä minua kiehtovat eniten sarjat, jotka juonellisesti ja tarinaltaan muodostuvat suuresta yhtenäisestä kokonaisuudesta: jossa sarjan yhtenäinen kaari rakentuu muutenkin kuin pelkkien henkilöhahmojen kehityksen varaan. (Hmm, mistäköhän johtuu? ;))
:D Tiedän tunteen.
PoistaKyllä sarjat vetävät minua puoleensa. Tämä pätee sekä kirjallisuuteen että filmiteollisuuteen. Kummassakin on sama periaate:
VastaaPoistaSarjassa on enemmän aikaa/tilaa paneutua yksityiskohtiin, henkilöhahmojen kasvuun ja tunnelman kehittämiseen.
Elokuvissa joudutaan säntäämään kovasti eteenpäin, ja niissä syvimmät tunteet saadaan useimmiten aikaiseksi vain draamoissa ja kolmetuntisissa spektaakkeleissa. Kun kirjallisuudessa tahdotaan kertoa kokonainen suurtarina yksien kansien sisällä, tulee teoksessa käsitellä henkilöhahmojen menneisyydet, nykyiset "ongelmat" ja vieläpä kasvattaa hahmot kohti todennäköistä tulevaisuuttaan. Siihen ei mikään lyhyt taskukirja riitä.
Vaikka ammattilaiskirjailijat voivat päänsärkyä kestämällä ja yöunensa menettämällä pusertaa upeita ja syvällisiä kertomuksia yllättävän pieneen sivumäärään, paksut kirjat herättävät minun huomioni etsiskellessäni uutta luettavaa. Kun alan lukea, tahdon tarinan jatkuvan kunnolla, kerronnan olevan sopivan kärsivällistä ja realistisesti rytmitettyä. Ja tietenkin, jos vaikkapa sattuisin pitämään henkilöhahmoista, toivon lukunautinnon jatkuvan mahdollisimman pitkään voidakseni viettää aikaa heidän kanssaan. Vain siten voi oppia tuntemaan jonkin mutkikkaamman hahmon "pintaa syvemmältä" ellei jopa "rivien välistä".
Väitänpä jopa, että henkilöhahmojen tragedioista välittää enemmän kun on seurannut heidän edesottamuksiaan kauemmin. Kun hahmo on mönkinyt riesana/mukana sata sivua, on vaikeaa tirauttaa kyyneltä tämän saadessa tikun jalkaansa... Toisin kuin jos hahmo on ollut mukana monessa käänteessä, saanut aikaa voittaa arvonsa lukijan silmissä. Silloin tikusta tulee lukijalle vihollinen, ja se pitää äkkiä saada luetuksi pois hahmon jalasta. "Lähteekö se seuraavalla sivulla? Tai seuraavassa luvussa?"
"Hudeista" en oikein osaa sanoa vielä mitään. Kun aloitan jonkin sarjan, luen sen loppuun vaikka se ei aivan lunastaisikaan odotuksiani. Sarjan esiosa saa olla melkoisen eri aaltopituudella kanssani, että jätän sarjan kesken. Toisaalta tutustun melko tarkkaan sarjan ideaan jo ennen kuin alan lukea sitä, mistä miinus minulle. Miksi en uskalla tarttua johonkin aivan tuntemattomaan? Eikö minulla muka ole aikaa "harhalaukauksiin"?
Lukeudun siis näköjään siihen kastiin...
Siinä säännössä Mifongin perintö on tosin poikkeus. Tietoinen sellainen. Tuntematon kirjailija ei pelottanut, päin vastoin innosti tutustumaan.
Ja sen sarjan -- kuten muutkin -- luen loppuun kun kerran aloitin.
(Ei itsepäisyyden takia vaan ihan siksikin, että tarina jätti minut uteliaaksi. ^^ )
Loppuun vielä omat (eräältä Puuparralta osittain lainatut?) tuumani sarjoista kirjoittajan ja lukijan näkökulmasta:
"En tahtoisi kertoa tarinaa, jos sivuraja estää sen kertomisen kunnolla."
"En raaskisi käyttää aikaani lukemalla lyhyitä pintaraapaisuja, sijoitus laajempaan kokonaisuuteen maksaa itsensä takaisin korkoineen."
"Väitänpä jopa, että henkilöhahmojen tragedioista välittää enemmän kun on seurannut heidän edesottamuksiaan kauemmin."
PoistaTämä on jännä juttu! Aloin miettiä asiaa kohdaltani, että onko näin. Pohjalla ehkä on kyse siitä, kuinka samaistuttava juuri kyseinen henkilöhahmo on lukijalle. Joistain saa paremman otteen lyhyelläkin tuttavuudella, jotkin jättävät kylmäksi vaikka kirja olisi nelisataasivuinen. (Enkä jaksa uskoa, että syynä olisi ollut vain kirjailijan epäonnistuminen: kuten on tullut moneen kertaan todettua, lukukokemukset ovat subjektiivisia.)
Havainnossasi on kuitenkin varmasti perää. Paksuissa kirjoissa on enemmän tilaa kaikelle -- ja etenkin monipolvisemmalle tarinalle ja sivuhenkilöille. On kuitenkin kirjoittajan näkemyksestä kiinni, mikä pituus riittää kertomaan tarinan, jonka hän haluaa kertoa. Itseni kohdalla olen nyt havainnut sen, että kun kirjoitan Mifonkeja, kirjoitan eri tavalla kuin kirjoittaessani mitään muuta. Henkilöt, tapahtumat, juonenkäänteet ja kuvailu vaativat kaikki tilaa itselleen. Sitten ollaankin tiiliskiviromaanin mitoissa, jos haluaa saada kaiken kerrottua.
Ihan vähäinen tekijä ei varmasti ole myöskään aika. Nimittäin paksua romaania lukiessa sen kanssa viettää pidemmän ajan ja kenties kiintyy henkilöihin senkin vuoksi enemmän. Ohuen, yksittäisen kirjan hahmojen kanssa saattaa viettää vain yhden illan. He voivat tehdä vaikutuksen, suurenkin, mutta toisaalta tapaaminen on niin lyhyt, ettei luumuistiin ehdi kaivertua merkkiä. Heistä näkee vain vilauksen, kuvan peilistä tai hahmon ikkunassa.
Minusta on tullut tietoisesti genrelukija vasta 12 vuotta sitten. Sitä ennen luin vuosikymmenet läpi kirjoja sekaisin lähes kaikista kirjaston luokista keskittymättä kaunokirjallisuudessakaan mihinkään erityiseen genreen. Genrekirjallisuuden myötä minusta on tullut myös kirjasarjojen lukija, mutta en tiedä käyttäydynkö kovin sarjauskollisesti. Joihinkin jatkuvajuonisiin sarjoihin olen koukuttunut ja luen ne loppuun saakka. Ajan pyörä on esimerkkisarja, jossa on 14 ilmestyneen osan (esiosa mukaan lukien) joukossa muutamia hutilyöntejä ja kirjailijan kuoleman jälkeen toinen kirjailija kirjoitti sarjan lopulta loppuun ja sarjan kääntäminen suomeksikin lopetettiin kesken kaiken. Näistä seikoista huolimatta haluan tietää miten käy niille hahmoille, joihin aikoinaan kiinnyin ja jotka tulivat uniinikin. En osaa edes kuvitella miltä tuntuu lukea viimeinen kirja ensi tammikuussa.
VastaaPoistaKuitenkin minulle on kohtalaisen normaalia, että luen uudesta sarjasta vain ensimmäisen tai pari ensimmäistä kirjaa ja vaikka ne olisivatkin ok, en tunne pakottavaa tarvetta lukea trilogian päättävää osaa tai seuraavia kolmea kirjaa. Vain harvoilta kirjailijoilta luen systemaattisesti koko tuotannon. Mutta aina on helpompi valita luettavaa, jos kirjailija on ennestään tuttu ja hyväksi koettu. En jätä lempikirjailijani kirjaa lukematta sen vuoksi, että odotukseni olisivat liian korkeat.
Nykyään arvostan paljon yksittäisiä kirjoja, jossa on jonkinlainen alku ja jonkinmoinen loppu yksien kansien sisällä. Ajatus sitoutumisesta monen kirjan sarjoihin nyppii välillä, tosin jos ensimmäinen kirja koukuttaa, niin nyppiminen loppuu yleensä siihen. Etsin koko ajan kirjaa, joka vähintään papattimattopaukuttaisi aivojani ja rajallisia näkökantojani. Luen myös ns. genresivistyksen vuoksi eli asetan itselleni lukutavoitteita lukea kirjoja jollain muulla kriteerillä, kuin että ehkä pidän niistä. Tällaiset tavoitteet vähentävät sarjojen lukua.
"Luen myös ns. genresivistyksen vuoksi eli asetan itselleni lukutavoitteita lukea kirjoja jollain muulla kriteerillä, kuin että ehkä pidän niistä. Tällaiset tavoitteet vähentävät sarjojen lukua."
PoistaTämän tositarkoituksella mutta puolivahingossa syntyneen uuden ammattini myötä on minunkin lukulistalleni tullut paljon teoksia, jotka on luettava juurikin jostain muusta syystä kuin pelkästä rentoutumisen tai mielihyvän hakemisesta.
Tarkoituksenhakuinen lukeminen tuntuu joskus kuin työltä, vaikka siitä nauttisikin useimmiten. Jonkinlainen neitseellisyys lukemisesta on kuitenkin menetetty ja analysointi on vallannut sijan. Se joskus surettaa.
Sarjojen lukeminen on viime aikoina alkanut minullakin vähentyä osittain tuosta syystä: kirjailijan tyyliin ja kirjan aiheeseen tutustumiseen voi riittää sarjan aloituksen lukeminen, mutta koko sarjaan sitoutuminen "syö" monen muun uuden tuttavuuden tilan lukuajasta.
Kirjailijana haaste sitten onkin kirjoittaa sellaista sarjaa, että lukija haluaa lukea ennemmin sen loppuun kuin aloittaa jotain toista.
"Pidätkö kirjasarjoista? Luetko mielelläsi tarinoita, joissa esiintyvät tutut henkilöt ja jotka sijoittuvat maailmaan, joka syvenee vähitellen? Oletko kirjailijakiintyväinen..."
VastaaPoistaEi minulla ole erityistä fiksaatiota sarjoihin, mutta monesti kirjailijat sattuvat niitä kirjoittamaan jolloin niitä lukee. Esim Läckberg. Luen hänen kirjojaan koska pidän rauhallisesta tyylistä joka kirjoissa on, pidän siitä että lukija pääsee mukaan prosessiin jossa tutkitaan todisteet ja haastatellaan epäillyt ja todistajat. Läckberg sattuu kuitenkin sijoittamaan kaikki kirjansa samaan pieneen kaupunkiin ja poliiseina toimivat samat henkilöt joten kyllä, luen sarjaa vaikken välttämättä erityisemmin suosi niitä.
Mitä tulee kirjailijakiintymykseen niin jos käteen on sattunut kirja josta pidin, etsin käsiini kirjailijan muutkin teokset. Valitettavasti muutamaa teosta lukuunottamatta tuotanto voi olla aika vetistä ja ponnetonta. Muutaman pettymystä tuottavan kirjan jaksan lukea, mutta jos trendi näyttää jatkuvan, lopetan. Näin kävi esim Koontzin kanssa. Luin teininä todella paljon hänen kirjojaan, pidin niistä jopa, mutta jossain vaiheessa epäloogiset loput alkoivat tökkiä enkä teinivuosien jälkeen ole lukenut häneltä mitään.
James Pattersonin kanssa kävi samalla tavalla. Ensimmäinen Patterson minkä luin oli "Jack and Jill" ja olin aivan myyty. Sen jälkeen luin useamman hänen kirjan, ja nämä kirjat olivat sarjoja siinä mielessä että niissä oli sama etsivä päähenkilönä. Jotkut näistä kirjoista oli hyviä, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntumaan että tyyppi ratsastaa maineellaan eikä oikeasti jaksa panostaa tekstiin. Viimeinen pisara oli kirja missä päähenkilö juoksi pyssy kädessä paikasta A paikkaan B eikä tutkinut mitään. Lopussa joku toinen agentti sulloo etsivälle kansion käteen jossa oli kaikki vastaukset. Hän oli tutkinut juttua sillä välin kun päähenkilö sääti ympäri Afrikkaa.
Läckbergin ja Pattersonin kanssa en erityisemmin edes pidä huolta että luen kirjat oikeassa järjestyksessä. Koska tarinan pääpaino on murha ja sen ratkaisu, ainoat jatkumot ovat päähenkilöiden siviilielämä. Jos tarinan kannalta on tärkeää lukea osat järjestyksessä, kuten Millennium sarja, niin silloin luen järjestyksessä.
"...jossain vaiheessa alkoi tuntumaan että tyyppi ratsastaa maineellaan eikä oikeasti jaksa panostaa tekstiin."
PoistaTämä tunne on tuttu minullekin -- tosin nykyään syytän pikemminkin kustannustoimittajaa, joka ei ole ollut tarpeeksi jämäkkä. ;) (Usein on niin, että kun kirjailija saa tarpeeksi nimeä, jo pelkän nimen oletetaan riittävän hyvään myyntiin ja joskus kirjasta voi tulla hutiloitu olo. Pidemmän päälle tämän ei luulisi kannattavan. Kirjailija- ja sarjauskollisuus on kuitenkin yllättävän sitkeää lajia.)
Kannattaa huomata sekin, että joidenkin menestyvien nimien taustalla onkin haamukirjoittajia. Suomessa tämä ei liene kovin yleistä, mutta englantia valtakielenään puhuvissa maissa sitä ainakin tapahtuu.
Ha, tästä oli just äsken puhetta toisaalla. En ole sarjalukija. Nautin sen vähän fantasianikin, minkä luen, mieluiten yksittäisissä osissa. Pidän lyhyestä, lyhyistä kirjoista, novelleista. Minua on vaikea saada niin uskolliseksi, että malttaisin ottaa käsittelyyn kokonaisen sarjan. Tämä tosin on vasta nyt aikuisiällä tullut "vika". Lapsena/nuorena luin kaikki mahdolliset tyttökirjasarjat mitä löytyi. (Myöhemmästä lukuhistoriasta sarjakirjoja ovat olleet kai ainoastaan TSH, Harry Potterit ja Sookie Stackhouset.) Ehkä on tullut tarve nähdä koko tarina samoissa kansissa. Ei cliffhangereita loppuun minulle, kiitos, vaikka sarjan vihjaistaisiinkin jatkuvan. Tai ehkä syy on omassa tarinankerrontatavassani.
VastaaPoistaSen sijaan saatan olla hyvinkin kirjailijauskollinen, kun löydän sellaisen josta oikeasti pidän. Ts. kerran kymmenessä vuodessa.
Mielenkiintoista!
PoistaHienoa kuulla, että lukijoita löytyy joka lähtöön. :) Monesti kuulee markkinointipuolella puhetta siitä, että lyhyitä tarinoita -- kuten novelleja -- on vaikea myydä, koska lukijat haluavat "isompia tarinoita" tai jonkinlaista jatkuvuutta. Jos on tosi hyvä mutta lyhyt teksti, kai se voi sitten harmittaa kun ei enempää saa.
Jatkuvuus lienee asia erikseen, mutta novelleihinkin mahtuu koko maailma, vaikka se rivien välistä suurimmaksi osaksi löytyisikin. Novelli on upea formaatti. Oikein vaikuttava novelli säilyy mielessä pitkään.