Varjoja ja valoa

Ihan hirveän vaikea uskoa, että on jo maaliskuun puoliväli. Valoa alkaa riittää, ja se on ihanaa, mutta toisaalta tämän kuun alku on mennyt melko lailla sairastaessa. Jos ei migreeni, sitten jokin virus joka on edelleen päällä.

No, sairauskertomukset sikseen. Tavallaan.

Tein viime viikonloppuna päätöksen, joka oli tekeytynyt jonkin aikaa: Ei enää Facebookia. Poistin kaikki tilit. Kaipaan vähemmän hälyä, vähemmän tietoisuutta kaikesta mitä on meneillään Tuolla Jossain, vähemmän ärtymystä systeemistä joka ei toimi säädöistä huolimatta. Samalla tietysti lähti kymmeniä ja kymmeniä kontakteja, joita ei ole millään muulla alustalla; ryhmiä joissa jaettiin itseä kiinnostavaa tietoa ja tukea... mutta juuri tässä piilee FB:n kirous. Se laittaa välittämään myös sellaisista asioista ja ihmisistä, jotka ovat ensimmäisten joukossa poistumassa, kun tilanne vähääkään muuttuu. Se kasvattaa tunteen, että jää jostain olennaisesta paitsi, jos ei ole siellä, missä "kaikki tapahtuu". FB muuttui minulle vaativaksi kylkiäiseksi, josta koin enemmän turhautumista kuin täyttymystä. Ja ilman muuta se vei liikaa aikaani ja hajotti keskittymiskykyä.

Ei enää.

FB:n käytön lopettaminen on yksi osa prosessia, joka on alkanut yli vuosi sitten ja jatkuu edelleen. Olen nimittäin ollut todella uupunut elämän heittämistä yllätyspalloista, vastoinkäymisistä ja (edelleen) työmäärästä, jota lähdin leikkaamaan silloin kun jättäydyin täyspäiväiseksi kirjailijaksi (supistin kolmesta työstä kahteen) ja kun lopetin puheenjohtajahommat Osuuskummassa (supistin kahdesta työstä yhteen). Vaan arvatkaapa mitä? Ei se väsymys sillä poistunut tuosta noin vain, vaan jatkuu ja jatkuu. On energisiä päiviä, jaksan edelleen tehdä tätä yhtä työtä (kirjoittaminen), mutta hälyä on edelleen liikaa. Mieli on innokas lähtemään kaikenlaiseen, mutta nyt on vain hyväksyttävä, että kroppa ei jaksa. Sille on annettava aikaa toipua.

Yksi päätöksistäni tälle vuodelle olikin: Vastaan kaikkiin kutsuihin "ei", jos vähääkään epäröin. Sillä tavalla vastaan "kyllä" niille asioille, jotka rakentavat hyvinvointiani.

Pirullisinta tässä näin vapaana agenttina on se, että samalla mielessä kuiskii pelko: Jos kerron julkisesti olevani uupunut, tarjoaako kukaan enää töitä? Olenko vielä uskottava tekijä? Seuraako uupumuksen varjo minua silloinkin, kun olen jo toipunut ja jaksava?

En voi tietää. Haluaisin olla välittämättä. Ja ehkä jollain tavalla rakennan tietä siihen, kun julkaisen tämän kirjoituksen.

Ja niin -- miten minut nyt sitten saa kiinni, kun en ole enää naamakirjassa? Sähköpostiosoitteeni löytyy tuosta vasemmasta palkista. Olen Instagramissa ja (vielä toistaiseksi) Twitterissä. Tämä blogikin on. Ja puhelin. Ja postikortit ja kirjeet.

Karsittavaa siis todellakin riittää vielä!

Mifongin lunastama

Ensi syksynä ilmestyy Mifonki-sarjan päätösosa, Mifongin lunastama. Tältä se sitten näyttää!

Tuntuu uskomattomalta, että aloitin tarinan kirjoittamisen kymmenen vuotta sitten. Matkalle on mahtunut monta yllätystä, iloa ja surua. Mifonkien matkassa olen kulkenut kirjailijanurani alkutaipaleen ja voi, millaisiin maisemiin se onkaan minut johdattanut!

Käsikirjoitus ei ole vielä valmis, ja hiljaisuuteni blogimaailmassa johtuukin isolta osin siitä. Kirjoittaminen on hidasta mutta ei raskasta. Tuntuu tärkeältä saada sanat ja tarina juuri oikein. Takana on pitkä matka Ardisin, Danten, Reun, Linnin, Fewrynnin, Ciaranin ja kumppanien seurassa. Edessä siintää hyvästit, mutta kuten kirjojen kohdalla on, ne ovat parhaat mahdolliset hyvästit: tarina ja hahmot eivät katoa mihinkään.

Ne ovat vain kannen raotuksen päässä.

Sen pituinen se

Olen tehnyt päätöksen.

Seuraavan kerran kun minulta kysellään, että montako osaa Mifonkeihin on tulossa, vastaan "sen verran kuin siihen kirjoitan". Ei tässä ole enää mitään mieltä, että merkittävintä kirjasarjassani on sen pituus. Alan kokea sen jo melko ahdistavaksi, ja siltä pohjalta tämä päätös syntyikin. Ei ole minun asiani arvuutella pituuksia ja lokeroida asioita, joita ei ole mielekästä lokeroida: asettaa rajoja, jotka eivät välttämättä pidäkään kutiaan. Tuntuu, että minua ajetaan valheelliseen karsinaan, joka on nimeltään "hän joka ei osaa päättää/ hän joka on arvaamaton". Ikään kuin minusta tehtäisiin vaikeaa ihmistä pelkästään sen vuoksi, että kysyjää itseään vaivaa epävarmuus.

Minä en kuulu siihen karsinaan. Minua ei vaivaa epävarmuus. Saan siitä voimaa.

Mifonki-sarja on sarja, koska siihen kuuluu monta kirjaa. Ymmärrän, että se kiinnostaa, kuinka pitkään tarina jatkuu. Ymmärrän, koska se kiinnostaa minuakin. Mutta asia on niin, että ensin minun on kirjoitettava se -- keskityttävä itse tarinaan, ei sen mittaan. Ja ennen kuin sanon "sen pituinen se", mifonkien tarina jatkuu.