Varjoja ja valoa

Ihan hirveän vaikea uskoa, että on jo maaliskuun puoliväli. Valoa alkaa riittää, ja se on ihanaa, mutta toisaalta tämän kuun alku on mennyt melko lailla sairastaessa. Jos ei migreeni, sitten jokin virus joka on edelleen päällä.

No, sairauskertomukset sikseen. Tavallaan.

Tein viime viikonloppuna päätöksen, joka oli tekeytynyt jonkin aikaa: Ei enää Facebookia. Poistin kaikki tilit. Kaipaan vähemmän hälyä, vähemmän tietoisuutta kaikesta mitä on meneillään Tuolla Jossain, vähemmän ärtymystä systeemistä joka ei toimi säädöistä huolimatta. Samalla tietysti lähti kymmeniä ja kymmeniä kontakteja, joita ei ole millään muulla alustalla; ryhmiä joissa jaettiin itseä kiinnostavaa tietoa ja tukea... mutta juuri tässä piilee FB:n kirous. Se laittaa välittämään myös sellaisista asioista ja ihmisistä, jotka ovat ensimmäisten joukossa poistumassa, kun tilanne vähääkään muuttuu. Se kasvattaa tunteen, että jää jostain olennaisesta paitsi, jos ei ole siellä, missä "kaikki tapahtuu". FB muuttui minulle vaativaksi kylkiäiseksi, josta koin enemmän turhautumista kuin täyttymystä. Ja ilman muuta se vei liikaa aikaani ja hajotti keskittymiskykyä.

Ei enää.

FB:n käytön lopettaminen on yksi osa prosessia, joka on alkanut yli vuosi sitten ja jatkuu edelleen. Olen nimittäin ollut todella uupunut elämän heittämistä yllätyspalloista, vastoinkäymisistä ja (edelleen) työmäärästä, jota lähdin leikkaamaan silloin kun jättäydyin täyspäiväiseksi kirjailijaksi (supistin kolmesta työstä kahteen) ja kun lopetin puheenjohtajahommat Osuuskummassa (supistin kahdesta työstä yhteen). Vaan arvatkaapa mitä? Ei se väsymys sillä poistunut tuosta noin vain, vaan jatkuu ja jatkuu. On energisiä päiviä, jaksan edelleen tehdä tätä yhtä työtä (kirjoittaminen), mutta hälyä on edelleen liikaa. Mieli on innokas lähtemään kaikenlaiseen, mutta nyt on vain hyväksyttävä, että kroppa ei jaksa. Sille on annettava aikaa toipua.

Yksi päätöksistäni tälle vuodelle olikin: Vastaan kaikkiin kutsuihin "ei", jos vähääkään epäröin. Sillä tavalla vastaan "kyllä" niille asioille, jotka rakentavat hyvinvointiani.

Pirullisinta tässä näin vapaana agenttina on se, että samalla mielessä kuiskii pelko: Jos kerron julkisesti olevani uupunut, tarjoaako kukaan enää töitä? Olenko vielä uskottava tekijä? Seuraako uupumuksen varjo minua silloinkin, kun olen jo toipunut ja jaksava?

En voi tietää. Haluaisin olla välittämättä. Ja ehkä jollain tavalla rakennan tietä siihen, kun julkaisen tämän kirjoituksen.

Ja niin -- miten minut nyt sitten saa kiinni, kun en ole enää naamakirjassa? Sähköpostiosoitteeni löytyy tuosta vasemmasta palkista. Olen Instagramissa ja (vielä toistaiseksi) Twitterissä. Tämä blogikin on. Ja puhelin. Ja postikortit ja kirjeet.

Karsittavaa siis todellakin riittää vielä!

Erään raapaleen tarina

Hammas

”Hammasasemalla Milla Nemosa puhelimessa. Miten voin auttaa?”

”Pitäisi varata aika.”

”Lääkärille vai suuhygienistille?”

”Mistä minä tiedän. Hammasta särkee peevelisti.”

”Lääkärille siis”, sanon. ”Siena-Mari Lempukalla on peruutusaika huomenna kello yksi. Sopiiko silloin?”

”Ei. Minulle sopii aika joko hyvin myöhään aamulla tai aikaisin illalla. Kun on vielä pimeää.”

Toteamus saa minut nostamaan kulmakarvojani. Kliksuttelen Lempukan kalenterilehdyköitä auki ja kysyn hiljaisuuden täyttääkseni: ”Onko teillä ajatusta, mikä hammastanne vaivaa?”

”Nykyaika.” Mies tuhahtaa. ”Nykyaika ja nuoret, jotka juovat niin paljon limsoja ja mitä lie. Vähemmästäkin sokerista saa kiillevaurioita.”

”Kerrotteko vielä, mikä hammas on kyseessä?”

”Kulmahammas.”

***

Minkälainen keskustelu käytäisiin, jos verenimijä yrittäisi varata aikaa hammaslääkärille? Ylläoleva raapale, eli tasan sadan sanan mittainen tarina, sai alkunsa tästä kysymyksestä.

Töistä palattuani istahdin koneen ääreen ja kirjoitin allaolevan tekstin:

 Kulmahammas

Ääni yhteyden toisessa päässä puhui niin epäselvästi, että toistin varmuuden vuoksi: ”XX:n hammasasema, Milla Nemosa puhelimessa. Miten voin olla avuksi?”
”Aika pitäisi varata”, karhea ääni sanoi.
”Lääkärille vai suuhygienistille?” Napsautin näyttöpäätteeltä ajanvarauskalenterin auki.
”Mistä minä tiedän mille. Hammasta särkee ja niin peevelisti. Ei ennen ole tällaista ollut.”
”Hammaslääkärille siis”, sanoin. ”Leena-Mari Simpukalla on peruutusaika huomenna kello yksi. Sopiiko silloin?”
”Ei.” Mies – ainakin oletin, että kyseessä oli mies – oli hetken hiljaa. ”Tarvitsen, tai minulle sopii aika joko hyvin myöhään aamulla tai aikaisin illalla. Silloin kun on vielä pimeää.”
Soittajan äreys ei ollut minua hetkauttanut, mutta viimeisin toteamus sai minut nostamaan kulmakarvojani. Hänen käsityksessään ajasta oli jotain ristiriitaista. ”Pimeää?”
”Niin.”
Kliksuttelin lääkäri Simpukan kalenterilehdyköitä auki ja kysyin hiljaisuuden täyttääkseni: ”Onko teillä ajatusta, mikä hammastanne vaivaa?”
”Nykyaika.” Mies tuhahti. ”Se on tämä nykyaika ja nuoret, jotka juovat niin paljon limsoja ja energiajuomia ja mitä lie. Vähemmästäkin sokerista saa kiillevaurioita.”
Päätin jättää Leena-Marille viestin mahdollisesti sekavasta asiakkaasta, jos sopiva aika löytyisi. Ja sitten aika löytyi. Ensi viikon torstaille, aikaiselle aamulle.
”Kerrotteko vielä, mikä hammas on kyseessä?”
”Kulmahammas”, mies vastasi.

Idea ylsi 185:een sanaan saakka. Alku, keskikohta, loppu. Ei ajatustakaan novelliksi paisuttamisesta. Tajusin, että tämä olisi juuri sopivan mittainen idea raapaleeksi. Raakkasin 85 sanaa mäkeen ja tadaa: raapale.

Mitä sitten muuttui?

1) tiputin kaiken turhan kuvailun ja epäoleellisen tiedon dialogin ulkopuolelta. Täytesanat ja toistot harkitsin tarkkaan.

2) Muutin Leena-Mari Simpukan nimen samanlaiseksi sanaleikiksi kuin Milla Nemosan.

3) Vaihdoin aikamuodon preesensiin, koska preesens toimii lyhyessä usein paremmin kuin imperfekti.

4) Nimi. "Kulmahammas" olisi ollut liian paljastava. Toinen vaihtoehto nimelle olisi ollut "Nykyaika", mutta pelkkä "Hammas" kiteytti mielestäni tarinan paremmin.

***

Onko teillä kirjoittavilla lukijoilla hauskaa muistoa jostakin kirjoitusprosessista? Nyt kun olen kirjoittanut romaanien rinnalla lyhyempiä tekstejä, olen huomannut, että tapa jolla kirjoitustyö tai luominen etenee voi olla hyvinkin erilainen. Niiden erilaisuudessa on jotain lohduttavaa. Koskaan ei tiedä, milloin tai millä tavalla hyvä idea iskee. Ikinä ei tiedä mitä joskus saattaa kirjoittaa.

Tämä oli erään raapaleen syntytarina.

Hiljainen yhtiökumppani

Milloin kustannustoimittajan rooli kirjan synnyssä ylittää kirjailijan osuuden? Voiko kusti vaikuttaa niin rajusti, että kirjailijan ääni jää alle? Onko sellainen mahdollista?

Tällaisia kysymyksiä nousi mieleeni sen jälkeen, kun olin lukenut artikkelin Harri Haanpäästä Suomen Kuvalehdessä. Haanpää toimittaa lukuisia eturivin kirjailijoita Suomessa ja hänen vaikutuksensa monen tuotantoon lienee kiistämätön. Vaan kuinka suuri? Jutun luettuani en voinut olla miettimättä, miten heidän käy sitten, kun Haanpää ei enää ole käytettävissä. Sain vaikutelman, että monelta putoaisi paras mahdollinen, kenties ainoa mahdollinen, ensikriitikko, luottohenkilö ja tekstin toimittaja. Tulisiko ketään korvaavaa? Muuttuisiko kirjailijoiden tuotanto?

Minua ravisutti esimerkiksi Rosa Liksomin maininta siitä, että Hytti nro 6 oli alunperin 300 -sivuinen, mutta Haanpään kehotuksesta hän pudotti siitä kaikki sivuhenkilöt pois, jolloin käsikirjoituksen koko puolittui. Haanpää epäilemättä näki ytimen ja halusi karsia turhana pitämänsä oksat pois. Puuttumatta lopputulokseen -- sillä en ole vielä teokseen tutustunut -- jäin miettimään, mitä kirjasta jäi pois. Jäin miettimään, oliko tosiaan niin, että pitkän kirjallisen uran tehnyt Liksom olisi sivuhenkilöillään huonontanut kirjaa. Mitä Liksom olisi halunnut meille kertoa sillä, mitä lopulta ei painettu? (Liksom päätyi toki myös itse tähän ratkaisuun.)

En aja tässä takaa sitä, että kustannustoimittajan pitäisi olla vain kielenkorjaaja tai pintaviilaaja. Hyvä kustannustoimittaja kiinnittää huomiota kaikkeen teemoista rakenteeseen ja henkilöhahmoihin. Lienee kirjailijalle (ja sitä kautta myös lukijalle) erinomaista, jos sama kustannustoimittaja pysyy rinnalla uran alusta alkaen. Hän näkee kirjailijan potentiaalin ja kehityksen ja näkee selkeämmin, mikä suunta on hyvä ja mikä huono. Hän on ikään kuin järki ja kirjailija on tunteet.

Ajan ehkä takaa sitä, miksi kustannustoimittajan vaikutus on niin vaiettu. Se, mitä olen kuullut, kustit eivät edes halua nimeään esiin. He ahkeroivat mielellään kaikessa hiljaisuudessa ja antavat kirjailijalle kunnian silloinkin, kun kunnia ei kirjailijalle välttämättä kokonaan kuuluisi. Vai kuuluisiko?

Minulla riittää vielä paljon ihmeteltävää tässä eriskummallisessa työsuhteessa.