Varjoja ja valoa

Ihan hirveän vaikea uskoa, että on jo maaliskuun puoliväli. Valoa alkaa riittää, ja se on ihanaa, mutta toisaalta tämän kuun alku on mennyt melko lailla sairastaessa. Jos ei migreeni, sitten jokin virus joka on edelleen päällä.

No, sairauskertomukset sikseen. Tavallaan.

Tein viime viikonloppuna päätöksen, joka oli tekeytynyt jonkin aikaa: Ei enää Facebookia. Poistin kaikki tilit. Kaipaan vähemmän hälyä, vähemmän tietoisuutta kaikesta mitä on meneillään Tuolla Jossain, vähemmän ärtymystä systeemistä joka ei toimi säädöistä huolimatta. Samalla tietysti lähti kymmeniä ja kymmeniä kontakteja, joita ei ole millään muulla alustalla; ryhmiä joissa jaettiin itseä kiinnostavaa tietoa ja tukea... mutta juuri tässä piilee FB:n kirous. Se laittaa välittämään myös sellaisista asioista ja ihmisistä, jotka ovat ensimmäisten joukossa poistumassa, kun tilanne vähääkään muuttuu. Se kasvattaa tunteen, että jää jostain olennaisesta paitsi, jos ei ole siellä, missä "kaikki tapahtuu". FB muuttui minulle vaativaksi kylkiäiseksi, josta koin enemmän turhautumista kuin täyttymystä. Ja ilman muuta se vei liikaa aikaani ja hajotti keskittymiskykyä.

Ei enää.

FB:n käytön lopettaminen on yksi osa prosessia, joka on alkanut yli vuosi sitten ja jatkuu edelleen. Olen nimittäin ollut todella uupunut elämän heittämistä yllätyspalloista, vastoinkäymisistä ja (edelleen) työmäärästä, jota lähdin leikkaamaan silloin kun jättäydyin täyspäiväiseksi kirjailijaksi (supistin kolmesta työstä kahteen) ja kun lopetin puheenjohtajahommat Osuuskummassa (supistin kahdesta työstä yhteen). Vaan arvatkaapa mitä? Ei se väsymys sillä poistunut tuosta noin vain, vaan jatkuu ja jatkuu. On energisiä päiviä, jaksan edelleen tehdä tätä yhtä työtä (kirjoittaminen), mutta hälyä on edelleen liikaa. Mieli on innokas lähtemään kaikenlaiseen, mutta nyt on vain hyväksyttävä, että kroppa ei jaksa. Sille on annettava aikaa toipua.

Yksi päätöksistäni tälle vuodelle olikin: Vastaan kaikkiin kutsuihin "ei", jos vähääkään epäröin. Sillä tavalla vastaan "kyllä" niille asioille, jotka rakentavat hyvinvointiani.

Pirullisinta tässä näin vapaana agenttina on se, että samalla mielessä kuiskii pelko: Jos kerron julkisesti olevani uupunut, tarjoaako kukaan enää töitä? Olenko vielä uskottava tekijä? Seuraako uupumuksen varjo minua silloinkin, kun olen jo toipunut ja jaksava?

En voi tietää. Haluaisin olla välittämättä. Ja ehkä jollain tavalla rakennan tietä siihen, kun julkaisen tämän kirjoituksen.

Ja niin -- miten minut nyt sitten saa kiinni, kun en ole enää naamakirjassa? Sähköpostiosoitteeni löytyy tuosta vasemmasta palkista. Olen Instagramissa ja (vielä toistaiseksi) Twitterissä. Tämä blogikin on. Ja puhelin. Ja postikortit ja kirjeet.

Karsittavaa siis todellakin riittää vielä!

Vuoden lyhyin yö

Sitä voisi luulla, että tämä likka lomailee, kun ei mitään kuulu.

Väärin. Olisikin lomaa. Painan kesän töissä -- tänään tuli tehtyä kaksitoistatuntinen päivä -- ja viikonloput kirjoitan -- paitsi silloin kun on Finncon. Mifongin kadottama alkaa olla hyvässä kuosissa syksyn julkaisua varten, vaikka stilisointia se vielä vaatiikin. Stilisointia ja uuden kartan!

Monenmoisia projekteja kuplii arjen alla. Hitaasti etenevät, kun aikaa on käytössä kovin niukalti juuri nyt, mutta joka päivä sydämessä tuikahtaa. Tämä sana, tämä tunnelma, tämä maisema, tämä dialogi. Palasia tarinasta.

Niin että eipä tässä oikeastaan ole valittamista. Kesästä saa nauttia työmatkoillakin, kun bussia odotellessa keskittyy kuuntelemaan lintukonsertteja, ja mansikoita ja kirsikoita ja herneitä voi ostaa torikojusta kotiin palatessa. Kun riittää valoa, riittää virtaa. Tiedostan, että käyn melkoisilla ylikierroksilla, mutta toisaalta on tästä ennenkin selvitty.

Ensi yö on vuoden lyhyin yö. Mitäpä sitä liikoja nukkumaan!

Nuokkuja. (c) J.S. Meresmaa

***

Naakkamestarikin liihottelee maailmalla ja kerää kauniita sanoja. Kas tässä muutama otanta arvioista:

"Naakkamestari on Robustoksen pienoisromaani kilpailun voittajateos. Kirjan voittoa en ihmettele lainkaan, on se kokonaisuudessaan niin kiehtova ja mielenkiintoinen teos. Naakkamestari yhdistelee kaiken, mitä kaipaan hyvältä pienoisromaanilta: se on sivumäärältään pieni mutta kuitenkin aiheiltaan suuri romaani, joka on kielellisesti todella hienoa luettavaa." 

- Lukutoukka-Krista, Suomi lukee -sivusto

"Tiheätunnelmainen tarina, jossa on surumielinen vivahde. Kerronta on napakkaa, tarina kulkee eteenpäin juuri oikeassa suhteessa miljöökuvauksen rinnalla." 

- Anni Nupponen, Goodreads

***

Tällä hetkellä pursuan kirjoitettavaa, mutta erityisesti sykähdyttää se, että keväällä ilmestynyttä steampunk-novelliani käännetään espanjaksi. Espanjaksi!

Kääntäjän kanssa on ollut mieletöntä tehdä yhteistyötä, sillä kaikenlaista termiä, tapakulttuuria ja vivahde-eroa on mietittävä, kun kieli muuntuu toiseen. Omaa tekstiään ja tarinaansa joutuu ajattelemaan aivan uusilla tavoilla -- ja toisaalta sen myös saa nähdä uudenlaisena. Niin tuttuna ja kuitenkin omanlaisenaan.

Hyvät uutiset (niitä on monenlaisia, mutta kaikkia ei voi kertoa!) ja etenevät projektit kannustavat. Töitä on tehtävä paljon, mutta tämä on nyt sitä elämää, jonka olen itselleni luonut.

Mitä siitä, jos vähän väsyttää.

Höyryrunoutta, #1.

(c) J.S. Meresmaa

Kesän viettelyksessä ja päivätöiden puristuksessa etsiskelen keinoja kanavoida tulvahduksia, joiden vallassa tekee mieli luoda kaikkea ihanaa, kummallista ja virkistävää ja vallatonta, mutta väsymys iskee aina pahimmalla hetkellä ja aika tuntuu karkaavan. On löydettävä matalan veden syöttejä, joilla houkutella piileskelevä luovuuden pirulainen esiin. Runo-ohjelmaa steampunk-bileisiin rakennellessani havaitsin, että irtonaiset sanat asettuivat kuin itsestään ajatuksiksi, tunnelmiksi ja tarinoiksi -- väsyneenäkin. Siispä aloin leikitellä steampunk-runojen rakentamisella, vaikka en tiedä runoudesta tuon taivaallista. (Onko muuten olemassa jotakin Runous for Dummies -opusta, joka ei olisi teoreettinen tai vain runouden kaanonia esittelevä, vaan enemmän kannustava, leikkisä tee-se-itse/ymmärrä-ainakin-nämä -henkinen teos?)

Kuvan runo tekstinä:

Viiksekäs neiti, 

aina petollinen. 

Taskunauriiden absinttinen haju
                           vihreä muisto.

Ylitä kalpeus. 

Kaiken paljastava leikki. 

Kapina 

           kunnes 

                    metallin tuntu,
                    katoava tahto. 

Punainen lumi kiiltää.

Kuparinen sudenkarva.

Jään kylmyys

                           kaukaisin häive.

***

Minulle muodostui hyvin selkeä kuva hetkestä, paikasta ja tunnelmasta, kun loin tätä. Sormia alkoi syyhyttää taustakertomus ja tapahtumat, jotka johtivat runon hetkeen. Olisi kiehtova tietää, miten se aukenee muille!

Voimainponnistuksia

Selvisin. Takana kaksitoista työpäivää perätysten, niistä useimmat kymmenen-kaksitoistatuntisia. Kesän tiukin työrupeama on ohi, mutta aiheuttaa toisen ruuhkan kirjoitusrintamalla. Kommentoimatta on neljä novellia, muokkaamatta yksi oma novelli, stilisoimatta pienoisromaani. Lisäksi tänään hain postista Mifongin mahdin kässärin, johon kustannustoimittaja on tehnyt merkintänsä. Siihen paneutuminen siirtyy auttamatta elokuulle, kenties jopa syyskuulle.

Käsikirjoitus, joka odottaa vuoroaan.

Eikä sovi unohtaa kirjankantta, jonka olen lupautunut tekemään.

Nyt keho on kuitenkin niin uupunut, ettei ajattelukaan luonnistu. Yksi vapaapäivä tähän väliin. Unta. Lepoa. Huomenna lisää hiiliä kattilaan ja menoksi!

Paras hetki kirjoittaa

Yleensä töistä tultua kotona iskee turtumuksen ja väsymyksen olotila, johon helposti jumahtaa. Koen olevani hyvin vahvasti aamukirjoittaja: vaadin yöunet työelämän ja kirjoittamisen väliin puhdistamaan pään arjen kuonasta. Kirjoittelen siis hyvin harvoin arki-iltaisin novellien saati romaanien tekstejä. Tuntuu vaikealta vaihtaa raidetta, jolla ajatukset ovat kulkeneet koko päivän.

Toisin kävi tänään.

Minulle uuden Sólstafir-yhtyeen levy Svartir sandar lähti pyörimään soittimessa ja äkkiä iski halu avata eräs tekstitiedosto, jota olen työstänyt silloin tällöin parin vuoden mittaan. Novelli on tuntunut tärkeältä kirjoittaa, mutta se on ollut hidasta ja vaatinut pitkää työstöä. Viimeksi olin muokannut tiedostoa tammikuussa. Olin jäänyt kohtaan, jossa juoni eskaloituu kohti murtumapistettä, mutta jumahtanut siihen, sillä minulla ei ollut tietoa siitä, mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi.

Musiikki kuitenkin avasi jonkinlaisen tukkeutuneen putken, joka oli minun ja novellin välillä. Kun lähdin kirjoittamaan jatkoa, en vielä tiennyt kirjoittavani itse asiassa loppua. Nyt novellille on kirjoitettu lopetus, mutta olen siinä inhottavassa tilassa, jossa ei kykene arvioimaan tekstin toimivuutta lainkaan. Novellissa on monia onnistuneita virkkeitä, rytmistyksiä, tarina ja juonen kaari, mutta toimivatko ne yhdessä? En tiedä. Ihanankamalaa. Ihan kamalaa.

Sen kuitenkin opin (jälleen), että paras hetki kirjoittaa on nyt.