Paras hetki kirjoittaa

Yleensä töistä tultua kotona iskee turtumuksen ja väsymyksen olotila, johon helposti jumahtaa. Koen olevani hyvin vahvasti aamukirjoittaja: vaadin yöunet työelämän ja kirjoittamisen väliin puhdistamaan pään arjen kuonasta. Kirjoittelen siis hyvin harvoin arki-iltaisin novellien saati romaanien tekstejä. Tuntuu vaikealta vaihtaa raidetta, jolla ajatukset ovat kulkeneet koko päivän.

Toisin kävi tänään.

Minulle uuden Sólstafir-yhtyeen levy Svartir sandar lähti pyörimään soittimessa ja äkkiä iski halu avata eräs tekstitiedosto, jota olen työstänyt silloin tällöin parin vuoden mittaan. Novelli on tuntunut tärkeältä kirjoittaa, mutta se on ollut hidasta ja vaatinut pitkää työstöä. Viimeksi olin muokannut tiedostoa tammikuussa. Olin jäänyt kohtaan, jossa juoni eskaloituu kohti murtumapistettä, mutta jumahtanut siihen, sillä minulla ei ollut tietoa siitä, mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi.

Musiikki kuitenkin avasi jonkinlaisen tukkeutuneen putken, joka oli minun ja novellin välillä. Kun lähdin kirjoittamaan jatkoa, en vielä tiennyt kirjoittavani itse asiassa loppua. Nyt novellille on kirjoitettu lopetus, mutta olen siinä inhottavassa tilassa, jossa ei kykene arvioimaan tekstin toimivuutta lainkaan. Novellissa on monia onnistuneita virkkeitä, rytmistyksiä, tarina ja juonen kaari, mutta toimivatko ne yhdessä? En tiedä. Ihanankamalaa. Ihan kamalaa.

Sen kuitenkin opin (jälleen), että paras hetki kirjoittaa on nyt.

Takkuja

Kun kirjoittaa, väistämättä eteen tulee jossain vaiheessa takkuja. Henkilöhahmo voi tuottaa ongelmia, juoni karkaa käsistä, kirjoittaja kirjoittaa itsensä umpikujaan, idea väljähtyy tai usko loppuu. Kaikenlaista kampaan tarttuukin.

Mifonkisarjan päätösosa on tosiaan työn alla, ja kun viime viikko meni niistäessä ja yskiessä, tällä viikolla selvittelen takkuja. Melkein tekisi mieli loikata toisiin kirjoitusprojekteihin, sillä kiirettähän mifonkien kanssa ei ole, mutta se tuntuisi liikaa luovuttamiselta. Sitä paitsi on aikataulu. Ja tavoite. Ensilukija odottaa malttamattomana lukemista vuodenvaihteeksi.

Ei sitä uskoisikaan miten mahtavalta tuntuu, että joku odottaa saavansa tietää, miten tarina päättyy. Ei ennen kuin se joku kysyy: "Koska saan seuraavan luettavaksi?"

Vaikka sitä aina ja lähtökohtaisesti kirjoittaa ensin itselleen, tieto siitä ettei kirjoita vain itselleen, on kaivattu kannustin. Julkaiseva kirjoittaja on aina vähän huomionkipeä, kuinkas muuten. Hän haluaa tulla kuulluksi, ymmärretyksi. Ei sitä muuten julkaisisi.