Milloin kustannustoimittajan rooli kirjan synnyssä ylittää kirjailijan osuuden? Voiko kusti vaikuttaa niin rajusti, että kirjailijan ääni jää alle? Onko sellainen mahdollista?
Tällaisia kysymyksiä nousi mieleeni sen jälkeen, kun olin lukenut artikkelin Harri Haanpäästä Suomen Kuvalehdessä. Haanpää toimittaa lukuisia eturivin kirjailijoita Suomessa ja hänen vaikutuksensa monen tuotantoon lienee kiistämätön. Vaan kuinka suuri? Jutun luettuani en voinut olla miettimättä, miten heidän käy sitten, kun Haanpää ei enää ole käytettävissä. Sain vaikutelman, että monelta putoaisi paras mahdollinen, kenties ainoa mahdollinen, ensikriitikko, luottohenkilö ja tekstin toimittaja. Tulisiko ketään korvaavaa? Muuttuisiko kirjailijoiden tuotanto?
Minua ravisutti esimerkiksi Rosa Liksomin maininta siitä, että Hytti nro 6 oli alunperin 300 -sivuinen, mutta Haanpään kehotuksesta hän pudotti siitä kaikki sivuhenkilöt pois, jolloin käsikirjoituksen koko puolittui. Haanpää epäilemättä näki ytimen ja halusi karsia turhana pitämänsä oksat pois. Puuttumatta lopputulokseen -- sillä en ole vielä teokseen tutustunut -- jäin miettimään, mitä kirjasta jäi pois. Jäin miettimään, oliko tosiaan niin, että pitkän kirjallisen uran tehnyt Liksom olisi sivuhenkilöillään huonontanut kirjaa. Mitä Liksom olisi halunnut meille kertoa sillä, mitä lopulta ei painettu? (Liksom päätyi toki myös itse tähän ratkaisuun.)
En aja tässä takaa sitä, että kustannustoimittajan pitäisi olla vain kielenkorjaaja tai pintaviilaaja. Hyvä kustannustoimittaja kiinnittää huomiota kaikkeen teemoista rakenteeseen ja henkilöhahmoihin. Lienee kirjailijalle (ja sitä kautta myös lukijalle) erinomaista, jos sama kustannustoimittaja pysyy rinnalla uran alusta alkaen. Hän näkee kirjailijan potentiaalin ja kehityksen ja näkee selkeämmin, mikä suunta on hyvä ja mikä huono. Hän on ikään kuin järki ja kirjailija on tunteet.
Ajan ehkä takaa sitä, miksi kustannustoimittajan vaikutus on niin vaiettu. Se, mitä olen kuullut, kustit eivät edes halua nimeään esiin. He ahkeroivat mielellään kaikessa hiljaisuudessa ja antavat kirjailijalle kunnian silloinkin, kun kunnia ei kirjailijalle välttämättä kokonaan kuuluisi. Vai kuuluisiko?
Minulla riittää vielä paljon ihmeteltävää tässä eriskummallisessa työsuhteessa.
Eikös joku ole sanonut, että valmis kirja on 50% kirjailijaa ja 50% kustannustoimittajaa.
VastaaPoistaOmani kiinnitti huomiota eniten sujuvuuteen ja oikeakielisyyteen. Hirveästi en joutunut puuttumaan juoneen ja sen sellaiseen, mutta välillä hän saattoi mainita esimerkiksi ettei jonkun hahmon toimet vaikuttaneet uskottavilta tai, että jokin yksittäinen luku ei toiminut. Näkökulmiakin vaihdettiin. Kirjoitin kyllä paljon lisää, mutta en ktn toiveesta, vaan se tapahtui siinä samalla käsikirjoitusta muokatessa. Uskoisin, että Haanpää leikkaisi omastani pois aika siivun, mutta se olisi sinällään ikävää, koska kirjassani nimenomaan sivuhenkilöt ovat niitä, jotka tuovat mukaan maustetta.
Milloin mentäisiin sitten rajan ylitse? Ehkä sitten, kun kirjailija ei enää tunne omaa kirjaansa.
Olen seuraillut tuota Haanpään ympärillä käytyä keskustelua itsekin. Jotenkin hämmentävää, miten valtava asema hänellä tuntuu kirjailijoidensa keskuudessa olevan. Tavallaan kadehdittavaa, että on tuollainen "työkaveri", mutta olisi se myös pelottavaa. Haluaisin ajatella, että se taide, mitä tuotan, on lähtöisin suurimmaksi osaksi minusta itsestäni.
VastaaPoistaRosa Liksom sinällään on aika mielenkiintoinen tapaus, hänen työmetodinsa on ilmeisesti alusta asti ollut tuottaa valtava läjä tekstiä, josta kustannustoimittaja sitten muokkaa rankalla kädellä kirjan. Toiset kirjailijat taas tuovat kustantajalle loppuun asti viilatun teoksen, johon tehdään vain nopea oikoluku. Kumpikin työtapa on äärimmäinen omalla tavallaan. Liksomin tyylillä pettymykset (kieltävä kustannuspäätös) on ehkä helpompi kestää, koska hänen tapauksessaan materiaalin muokkaus on vasta aluillaan. Jälkimmäinen työtapa johtaa siihen, että kirjailijalla on käsissään käytännössä valmis kirja, johon kustantaja sanoo Kyllä tai Ei. Itse tykkään pompotella kustantajalle ideoita. "Mitä ajattelet tällaisesta?" "Olisiko tämä hyvä?" En tiedä, pitääkö ne sitten Karistolla minua tämän takia äärimmäisen rasittavana sählääjänä, mutta näin Kerjäläisprinsessankin työstäminen lähti kunnolla käyntiin.
Hyvin sanottu tuo, että kirjailija on tunteet ja toimittaja järki. Sitä minäkin odotan toimittajaltani. Että hän osaisi ja uskaltaisi sanoa, kun M. Hai menee taas metsään. :)
Anne, uskoisin, että tuo heitetty prosenttiluku vaihtelee hyvin paljon eri kirjojen kohdalla. Jotkut kässärit vaativat enemmän kustannustoimittajaa, jotkut vähemmän.
VastaaPoista"Milloin mentäisiin sitten rajan ylitse? Ehkä sitten, kun kirjailija ei enää tunne omaa kirjaansa."
Silloin kuin odottelin vielä vastauksia kustantamoista, kysyin eräältä kirjailijalta, että kuinka paljon hän olisi valmis tekemään myönnytyksiä käsikirjoituksessaan, jos se takaisi kustannussopimuksen. Olisiko hän valmis muokkaamaan sitä huolimatta siitä, että ei olisi lopputuloksesta yhtä mieltä?
Hän vastasi "kyllä".
Luulen, että tällä hän ajoi takaa sitä, että kirjailijalle kokonainen tuotanto on merkittävämpi kuin yksittäinen teos. Kirjailija, joka ei saa julkaistua mitään, ei ole kirjailija.
Magdalena Hai, Haanpää on aika myyttisiin mittoihin kasvanut henkilö. :)
Minä olen ollut arka tarjoamaan kustannustoimittajalle raakileisia tekstejä. Pakko viilata viimeiseen asti itse. Kokemusta ei ole vielä paljon karttunut, joten nähtäväksi jää onko tapa hyvä vai huono meikäläiselle. Isot muutokset ovat työläämpiä toteuttaa, jos kässäri on jo "paketoitu" omassa mielessä.
Minä olen sen verta periaatteen nainen, että jos koen, että jokin tapahtuma, henkilö tms tulee säilyttää niin näin myös on. Vaikka silläkin uhalla, että kirjaa ei julkaistaisi.
VastaaPoistaAnne, tällaiseen periaatteellisuuteen minäkin olen taipuvainen, mutta asia pistää silti pohtimaan. Milloin voi tietää, että kustannustoimittaja onkin väärässä? Ihminenhän hänkin vain on, mutta silti viimeisen sanan haltija. Samoin kirjailija voi olla väärässä ja huomaa sen vasta vuosia jälkikäteen.
PoistaJoskus voi olla edessä vaikeita päätöksiä.
Minä haaveilen, että saisin oikein rankasti tekstiin puuttuvan kustannustoimittajan. Tietysti niin, että olisimme samoilla linjoilla... Julkaisuun päätyneet kirjani eivät ole koskaan saaneet ns. rakenteellista editointia, enkä ole vielä toistaiseksi saanut ikinä keneltäkään kommentteja, jotka olisivat muuttaneet mitään tekstiäni todella paljon. En usko, että tekstini olisivat niin hyviä, etteivät ne mitään sellaista kaipaisi. Tietokirjoissani "rankin" palaute kustannustoimittajalta on ollut, että selitä tätä lausetta vähän lisää.
VastaaPoistaMarian ilmestyskirjassahan kustannustoimittajan kädenjälki ei näy käytännössä lainkaan. Onneksi tästä ei ole tullut valituksia. Joku tosin koki, että kirja oli melkein liiankin hiottu? Hassua sinänsä, koska se on kuitenkin alle puolessa vuodessa kirjoitettu - ja ilman koelukijoita.
Minulla oli kerran novelli, josta piti tulla noin liuskan mittainen, mutta päätin itse lyhentää sen kuuteen sanaan(!). Mietin, kuinka moni ulkopuolinen olisi uskaltanut antaa tällaisen kritiikin. "Leikkaa tekstistäsi yli 90 prosenttia pois."
Maija, suuriin muokkauksiin mukautumisen halukkuudesta on varmasti paljon kiinni siitä, että luottaa kustannustoimittajaansa. En tiedä kuinka nopeasti tällainen luottosuhde kustin ja kirjailijan välille tavallisesti muotoutuu, mutta ainakaan kirjailijat eivät hyväksi havaitusta kustannustoimittajasta hevin luovu. Moni siirtyy kustantamosta toiseen kustannustoimittajan perässä, kuten lehdistä on saanut lukea.
PoistaTyösuhde on siis merkittävä kirjailijan hyvinvoinnin kannalta. Entä kirjallisen kehityksen? Tässä mielessä onkin mahtavaa, jos saa kustannustoimittajan, joka puuttuu käsikirjoituksen kaikkiin puoliin, ei vain ulkoiseen olemukseen. Eli on tarvittaessa rankka.
J.S., pienet terveiset; jotkut kirjailijat toimivat tiiviissä yhteistyössä, kun taas joillekin toimii periaate noli turbare circulos meos paremmin!
VastaaPoista