On miestenpäivä, siis lukekaa!

Hyvää miestenpäivää!

Rakkaan kotikaupunkini pää-äänenkannattaja, Aamulehti, julkaisi toimittaja Matti Kuuselan "esseen" viime lauantaina otsikolla "Naiset päättävät mitä miehet lukevat". Ingressissä kerrotaan että kustannustoimittajissa "lasten ja nuorten kirjallisuudessa naisvalta on liki täydellinen. Ei siis ihme, että pojat eivät lue kirjoja."

Kirjallisuudentutkija Maria Laakso on kirjoittanut jo loistavan vastineen kirjoitukseen, joten en toista häntä.

Kysyn vain: Eikö tämä milloinkaan lopu? Tämä naisten demonisointi, heidän olemassaolonsa nostaminen syyksi siihen, etteivät pojat lue. Nyt syyllisiä ovat kustannustoimittajat. Opettajakunnankin naisistuminen on monen mielestä pääsyy siihen, että pojat pärjäävät koulussa yhä huonommin. Naisen kirjoittama kirja on vain tytöille suunnattu, siksi pojat eivät lue. Huomaatteko trendin? Samalla tullaan sanoin toisintaneeksi ajatusta, että tyttö/nainen = huono, poika/mies = hyvä. Jo ingressi kylvää misogynian siemenen, vaikka vilpittömästi uskon, ettei kirjoittaja tätä tajua.

Jos "naisvalta" on ilmiselvä ja jopa kenties ainoa järkeenkäypä syy sille, etteivät pojat lue, se ilmentää naisvihaa. Se pohjautuu ajatteluun, jossa naisen elämänpiiriin tai tyttönä elämiseen liittyvät asiat ovat jotain, mistä pojat eivät voi olla tai saa olla kiinnostuneita. Se olettaa, että nainen ei osaa tai kykene näkemään maailmaa muuten kuin sukupuolensa kautta (mikä vastavuoroisesti kertoo aina paljon siitä, että mies joka näin ajattelee, ei itse kykene näkemään muuten kuin oman sukupuolensa kautta). Se pelkistää pojat ja miehet naisten ja tyttöjen vastakohdiksi ja tekee binääriolettaman, joka nykypäivänä tuntuu tunkkaiselta. Aivan kuin tytöt ja pojat eläisivät täysin eri maailmoissa. (Tavallaan he elävätkin, koska me ylläpidämme tätä kahtiajakoa kaiken aikaa, esimerkiksi tämänkaltaisten lauantaiesseiden avulla.) Ajatuksessa kaikuu kuvittelu, että vain mies voi kasvattaa pojasta miehen -- tai vain kustannustoimittajamies osaa valita tai kustannustoimittaa sellaisen kirjan, joka voisi kiinnostaa poikia.

Hei oikeasti nyt.

Irvileuka minussa odottaa päivää, jolloin miehet alkavat toivoa, että joku muu kuin nainen synnyttäisi pojat, koska naisen läsnäolo pojan elämässä niin varhain ajaa turmion tielle.

Nyt on tosiaan miestenpäivä. Olisiko sitä vielä jonain vuonna mahdollista viettää niin, ettei nainen olisi kaiken pahan alku ja juuri?

Paras tapa saada pojat lukemaan, on näyttää heille esimerkkiä siitä, että lukeminen on elintärkeä kansalaistaito; että se on siistiä, hauskaa ja palkitsevaa. Miehet, lukekaa itse, lukekaa näyttävästi. Isät, lukekaa pojillenne. Sedät, enot, kummit, veljet. Lukekaa myös naisten kirjoittamia kirjoja. Ostakaa kirjoja. Nostakaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta esille mediassa muutenkin kuin ongelmalähtöisesti -- nyt se on lähes näkymättömissä.

Merkillisen hyvä päivä

Kyllästyin eilen blogin punaiseen ulkoasuun ja tempaisin jotain vaaleampaa ja selkeämpää tilalle. Varma kevään merkki, kun tekee mieli järjestellä ja uudistaa. Pöllyttää talven pölyt pois.

Tänään on ollut merkillisen hyvä päivä.

Ensinnäkin koin taas eilen illalla nukkumaan mennessä valaistumisen siitä, miten kiihkeästi työn alla ollut novelli tulee huipentumaan ja loppumaan. Kuinka kaikki palaset liukuvat paikoilleen. On villiä ja hienoa, kun tarkkoja sanoja virtaa mieleen dialogin ja kerronnan muodossa. Ne on saatava merkittyä ylös mahdollisimman uskollisesti, koska usein sanajärjestyksessä ja nimenomaisessa sanavalinnassa piilee tärkein ydin. Kyse on kuin melodiasta: jos sen kadottaa, sitä on vaikea uudestaan tavoittaa, vaikka musiikin syntyrakenne olisikin tuttu.

Tänä aamuna minulla oli siis kasa koukeroisia merkintöjä käsissäni ja kahvilla karkotettava väsymys silmissäni. Mutta lisäksi oli varmuus siitä, että novelli paitsi valmistuu ajallaan, myös toimii!

Toiseksi sain yllättävän yhteydenoton toimittajalta (itse asiassa jo eilen), ja niinpä ensi perjantaina Aamulehden Valo-liitteessä saattaa olla meikäläisestä pieni juttu. Tänään sain jutun tarkistettavakseni, ja kiva juttu se olikin!

Kolmanneksi, tattadataadaa, Ritarin ansion käsikirjoitus palasi kustannustoimittajalta kommenttien kera. Esilukijoiltakin on palaute jo tullut, joten pääsen huhkimaan tämän parissa ensi viikolla. Minähän olin aivan rikki siitä, että jouduin lähettämään ensimmäisen version lukijoille niin raakana, hyväset sentään, ihan oikeasti kuumotin häpeästä kotona, raastoin kaksin käsin hiuksiani, kiskoin paitani rintamusta ja menin nurkkaan istumaan ja seinää tuijottamaan. (Miten niin draamakuningatar?)

Ihme ja kumma, esilukijat ja kusti olivatkin lukeneet ihan eri tekstiä kuin olin kuvitellut kirjoittaneeni. Jotenkin kun kässäri tuli heiltä takaisin kommentteineen, se oli muuttunut höyryävästä lantakasasta istutuskelpoiseksi multamaaksi. Hämmästyttävä on esilukijoiden katseen voima.

Hyvä siitä tulee.

Ja neljänneksi -- kyllä, neljäskin hieno asia tapahtui tänään -- Osuuskumman aaveantologia Ruumiittomat on saapunut painosta ja on nyt jokaisen halukkaan ostettavissa! Mukana on minunkin novellini, Kielolinna. Oolalaa, julkaisuvuosi on korkattu!

Mutta... ei hemmetti, oli viideskin hyvä asia tässä päivässä! Kirjoitin nimittäin raapaleen. Idea tuli vessassa -- kuinkas ollakaan-- ja täytyi heti kirjoittaa. Raapaleideat tuntuvat nimittäin olevan erityisen aikaliukoisia. Jos se on kelpo, se ilmestyy jossain vaiheessa Osuuskumman raapalepalvelussa (joka on ihan uutta ja parasta jokaiselle tarinannälkäiselle, mutta kiireiselle digi-ihmiselle).

Pisin ja pimein

Joulusilinterissä hän. (c) J.S. Meresmaa

Vietin talvipäivänseisausta ulkoilemalla, laittamalla inkivääristä ruokaa ja ottamalla selfieitä sesongin henkeen tuunattu silinteri päässä. (Syy omakuviin paljastuu, mutta vähän myöhemmin!)

Olen minä kirjoittanutkin. Mifongin kätkemä on tällä hetkellä telakalla huilahtamassa, ja olen keskittynyt Keskilinnan ritarit -sarjan toiseen osaan, Ritarin ansioon. Laadin sille tiukan aikataulun ja ainakin toistaiseksi olen siinä pysynyt. On tuntunut hyvältä hypähtää välillä ihan toisenlaiseen fantasiamaailmaan. Vähän kuin kävisi vierailulla toisessa kulttuurissa! Tänään tein myös Ritarin ansion kannen viimeistä silausta vaille valmiiksi.

Ai niin, Mifongin mahti palautui kustannustoimittajalta saatesanoin: "sarjan paras osa tähän asti"! Teki kirjoittajan egolle nannaa, mutta asettaa se rimaakin taas vähän korkeammalle tämän nelosen kanssa.

Aseenkantajan kunnia Elisa Kirjassa!

Aseenkantajan kunnia on saatavilla Elisa Kirjasta! Rahapussikaan ei paljoa kevene tämän hankkimisesta, mutta sydän saattaa hetkeksi keventyä. Kyseessä on nimittäin eroottinen veijarifantasiatarina, jonka pääosissa on kaksi miestä. Viihteen puolella mennään ja vahvasti.

Ja jos joltakulta meni ohi, niin tänä iltana uusinta julkaisuani juhlistetaan virtuaalijulkkareissa Facebookissa. Siis aivan pian! Aikaisempi postaus aiheesta ja julkkarijuliste löytyy täältä.

(c) J.S. Meresmaa

Sitä odotellessa kannattaa lukaista kustannustoimittajani Hannan bloggaus aiheesta (vaikka täällä vähän punastelenkin ylisanoista).

Skumpat ja kukat on iltaa varten hankittu, kuten kuvista näkee. Ja Berliinistä löytyi eräs täydellinen mekko tähän tilaisuuteen, se on Chapati-merkin, joka hurmasi minut täysin. "Kalsareissa kotisohvalla villasukat jalassa" ei nyt taida toteutua...

Tervetuloa, tilaisuus on kaikille Facebook-tilin omistajille avoin!

(c) J.S. Meresmaa

Kananpojista ja kustannustoimittamisesta

Uuden tekstin kanssa on usein vähän alaston kananpoika -olo. Kovalla touhulla on maailmaan tultu, munasta kuoriuduttu. Sydän jyskää ja jalat vispaavat, mutta sulkapeitteessä ja koordinaatiossa voi olla vielä vikoja. Voi olla, että sulkia ei ole lainkaan, ja suunta, johon kovasti pyrkii, ei olekaan se mistä jyvät löytyvät. Tätä varten teksti tarvitsee kustannustoimittajaa. Kustannustoimittaja osaa kertoa, että paleleminen johtuu siitä että sulkapeite on viallinen. Hän osoittaa oikean suunnan, josta jyvät löytyvät, kenties ripottelee muutaman uuden, jotka voi joko huomioida tai jättää huomiotta. Hän rauhoittelee, kun irrationaaliset pelkotilat iskevät. Hänen huomassaan kananpojasta kasvaa komea, itsenäinen olento.

Edessäni on jännittävä aika. Ensi syksynä julkaistavan Steampunk! --Höyryä ja helvetinkoneita -antologian toimittaminen on käynnistynyt. Minä ja Markus Harju toimimme päätoimittajina jälleen. Kesän aikana tulen siis tutustumaan moneen henkilöhahmoon, tarinaan ja maailmaan. Saan sekä vaikuttaa novelleihin että seurata sivusta, kuinka ne kehittyvät muotoon, jossa ne lopulta julkaistaan.

Erityisen palkitsevaa on se, että jokaisen tekstin kanssa on erilaisia haasteita ja siten myös voittoja. Joissakin voi olla haasteena kieli, toisissa tyyli ja kolmansissa rakenne tai vaikkapa jokin henkilöhahmo. Viime antologian kohdalla opin, että kustannustoimittamisessa on tärkeää uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa, jos jokin asia mietityttää. Liian paljon ei saa jättää "taiteellisen vapauden" tai "kaipa kirjoittaja tietää mitä tekee" -asenteiden varaan. Kirjoittajallekin tekee hyvää opetella perustelemaan valintansa, sillä sitä kautta syntyy ymmärrys siitä, mihin omaa tekstiään haluaa viedä ja miksi. Tärkeää on myös muistaa (kun itsekin kirjoittaa), että teksti voi toimia, vaikka sitä ei olisi kirjoitettu niin kuin itse olisi sen tehnyt.

Kustannustoimittaminen ei ole helppoa, sillä se ei ole pelkkää kielenhuoltoa, johon voi riittää se, että opettelee tietyt säännöt (joista sitten voi perustellusti poiketa). Kustannustoimittaja yrittää ymmärtää paitsi tekstiä, myös sen kirjoittajaa, sillä etenkin alkuvaiheessa nämä kaksi ovat hyvinkin kiinni toisissaan. Kun työstämisessä päästään pidemmälle, teksti alkaa itsenäistyä, mutta kirjoittajaa -- tekstin luojaa -- ei silloinkaan voi unohtaa. Paljon on kyse siitä, miten saa vietyä viestinsä perille. Ihmisten välinen vuorovaikutus vaatii omanlaistaan taiteilua.

Minun näkemykseni on, että kustannustoimittajan tehtävä on tehdä käsillä olevasta tekstistä niin hyvä kuin se voisi olla. Tässäkin täytyy huomata, että tarkoitus ei ole viedä tekstiä liian väkevästi haluamaansa suuntaan, vaan auttaa kirjoittajaa pääsemään päämääräänsä.

Kustannustoimittajalla on siis rajoja, joista kirjoittaja on vapaa. Sen kuitenkin tiedän viime antologiasta, että tekstin julkaisemisen riemu on hänellä aivan yhtä suuri.

***

Miten on, te lukijani, jotka olette julkaisseet ja saaneet kustannustoimittamista töillenne: miltä se tuntui ja onko se mielestänne aivan ehdotonta laadun takaamiseksi?

Entäpä teillä, jotka kirjoitatte mutta ette välttämättä ole vielä julkaisseet: onko teillä odotuksia siitä, mitä kustannustoimittaminen pitää sisällään? Onko asioita, jotka siinä pelottavat tai jännittävät?

Kustantamo, kirjailijan koti?

Anna-Riikka Carlsson, joka aikoinaan perusti Avain-kustantamon ja nykyään toimii WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkönä, kirjoitti viimeisimmässä Särö-lehdessä kustannustoiminnasta ja kirjamyynnistä - ja etenkin rahasta.

Kirjailijan toimeentulottomuutta on viime vuosina yritetty nostaa esille, mutta Carlsson mainitsee, että juuri kukaan ei ole tuonut julki huolta siitä, miten kustantamoissa voidaan. Kiire kiusaa, sen voin sanoa, mutta kiinnostaisi tietää onko tämä aivan poikkeuksellista? Onko kirja-alalla ollut joskus kissanpäivät? Mielenkiintoista olisi kuulla myös arvioita siitä, onko vakiväen korvaaminen freelancereilla vaikuttanut laatuun. Tuleeko lapsuksia enemmän kuin ennen, vai haittaako se edes kaiken kirjatulvan keskellä, jossa räpiköimme?

Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä.

Jäin miettimään artikkelin lopun "10 faktaa" -luetteloa, jossa Carlsson kirjoittaa muun muassa näin: "[--] menestys mitataan vanhoin mittarein: sillä, kuka löytää parhaimmat tekstit, tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin ja keksii parhaimmat ideat, joilla kirja löytää lukijoiden käsiin."

Tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin.

Lause pysäytti. Onko kustantamo kirjailijan koti? Tällä varmastikin viitataan siihen, että kustantamo tarjoaa kirjailijalle tietynlaisen ympäristön, tunnelman ja resurssit, ja jos ne ovat sopivat, kirjailija kotiutuu kustantamoon. Suomen Kuvalehdessä oli alkukesästä juttu "Bulevardi 12" (jos muistan oikein), jossa avattiin WSOY:n historiaa kustantamona. Minulle jäi mieleen, että he panostivat jossain vaiheessa kirjailijoidensa hyvinvointiin ja säilyttivät tämän talon sisäisen kulttuurin vuosituhannen vaihteeseen asti. Ehkä siksi sana "koti" kirvoitti tässä yhteydessä mielestäni kaikenlaisia kysymyksiä.

Tuskin voin myöskään unohtaa otsikoita ajalta, kun Siltalan kustannustoimittajaveljekset lähtivät WSOY:ltä, perustivat oman kustantamon ja vetivät mukanaan joukon nimekkäitä kirjailijoita. Kirjailijalla ja kustannustoimittajalla voi olla erittäin tiivis suhde. Muun muassa Rosa Meriläinen sanoi eräässä haastattelussaan, että kustannustoimittajalta saadut kannustavat tekstiviestit perjantai-iltaisin helpottivat epätoivoa ja epävarmuutta, joita jokainen kirjailija kohtaa.

Ehkä kyse on siitä, että olen nuori, tiettyä ikäpolvea, tottunut silppu- ja pätkätyömaailmaan tai vain luonteeltani erilainen, mutta en minä kustantamolta kotoisuutta odota. Jos kustannustoimittajani lähettäisi minulle tekstiviestejä, ahdistuisin. Ajattelen tätä työsuhteena: teemme kirjan eteen yhteistyötä. Toisaalta voi olla, että työhistoriani on opettanut minut varovaiseksi: työntekijä on korvattavissa, isot yritykset eivät tunteistasi välitä eikä nuori naimisissa oleva lapseton nainen ole heille muu kuin liian suuri riski. Kustannusala on toki hyvin omanlaisensa: kirjailijat ja kustannustoimittajat ystävystyvät, kirjailija on puolittain työnantaja, puolittain työntekijä (hänen valtansa määräytyy sillä, kuinka tuottoisa hän on) ja kirja on muutakin kuin tusinatuote. Kirja rakentaa kulttuuria ja ihmistä. Vaikka kustantamo haluaa jokaisen kirjansa myyvän kuin Puhdistus, realiteettien edessä heitä lohduttanee tieto, että jokainen kirja on jollekin Se Tärkein. He myyvät tietoa, tunteita ja taitoa -- eivät vain sanoja paperilla.

***

Kuinka talouskollisia kirjailijat mahtavat nykyään olla? Onko meno muuttunut? Onko suhde kustannustoimittajaan se tärkein vai käykö toimittajaksi kuka tahansa, kunhan kustannussopimus on tehty?

Tilanne lienee erilainen jokaisen kirjailijan kohdalla. On hyvä tiedostaa, että vaikka olisi saanut julkaistua kirjan kustantamossa, ei se automaattisesti tarkoita, että myös toinen kirja tulisi sieltä. Hylsyjä saavat muutkin kuin he, jotka koettavat saada esikoiskässäriään läpi. Jotkin kustantamot rajaavat julkaisulinjansa tarkkaan, jolloin heille lienee turha tarjota kässäriä, joka ei pysy linjassa. Joskus kustannusohjelma voi olla täynnä ja julkaisu menisi niin kauas epävarmaan tulevaisuuteen, että kirjailija haluaa kokeilla onneaan toisaalla.

Mitähän kustantamot mahtavat tästä ajatella? Jos kirjailija "hyppii kukasta kukkaan", ymmärtävätkö he sen vai kokevatko uhkaavana? Kustantamot kuitenkin kilpailevat keskenään.

Mitä ajatuksia teiltä, arvon lukijat, löytyy kustantamon ja kirjailijan suhteesta? Pitäisikö sen olla BFF, onko siinä jotain suojeltavaa ja pyhää vai onko touhu kylmää kaupankäyntiä? Jos tähtäät julkaisuun tai olet jo julkaissut, onko sinulla jotain odotuksia kustantamolta?

Kevätkukkien aika

Kyllä minua nyt hellitään -- nimittäin Ahmu Vinttikamarissa on myös lukenut Mifongin perinnön ja arvostellut sen. Ei muuta kuin lukemaan, mitä hän siitä piti!

Nyt on aika hyvä fiilis muutenkin, sillä aamulla lähetin Mifongin ajan kustannustoimittajalle ja kuulen jossain vaiheessa hänen mielipiteensä siitä. Muutama esilukija tekstillä on ollut, mutta ei missään määrin niin suuri kuin esikoisella, joten kyllä jännittää, että mitä palautetta kustantamosta on tulossa.

Sillä välin, kun Mifongin perintö elää uutta elämäänsä ja Mifongin aika odottaa tuomiota, valmistaudun pitkään viikonloppuun ja kolmannen osan, eli Mifongin mahdin, työstämiseen. Tänään sain postissa ilmoituksen, että kirjastoapurahoja ei minulle heru, joten harrastuspohjalta kirjoitustyötä edelleen jatketaan. Jostain kumman syystä en osaa edes olla pettynyt.

Aurinko paistaa. On kevätkukkien aika.

Hiljainen yhtiökumppani

Milloin kustannustoimittajan rooli kirjan synnyssä ylittää kirjailijan osuuden? Voiko kusti vaikuttaa niin rajusti, että kirjailijan ääni jää alle? Onko sellainen mahdollista?

Tällaisia kysymyksiä nousi mieleeni sen jälkeen, kun olin lukenut artikkelin Harri Haanpäästä Suomen Kuvalehdessä. Haanpää toimittaa lukuisia eturivin kirjailijoita Suomessa ja hänen vaikutuksensa monen tuotantoon lienee kiistämätön. Vaan kuinka suuri? Jutun luettuani en voinut olla miettimättä, miten heidän käy sitten, kun Haanpää ei enää ole käytettävissä. Sain vaikutelman, että monelta putoaisi paras mahdollinen, kenties ainoa mahdollinen, ensikriitikko, luottohenkilö ja tekstin toimittaja. Tulisiko ketään korvaavaa? Muuttuisiko kirjailijoiden tuotanto?

Minua ravisutti esimerkiksi Rosa Liksomin maininta siitä, että Hytti nro 6 oli alunperin 300 -sivuinen, mutta Haanpään kehotuksesta hän pudotti siitä kaikki sivuhenkilöt pois, jolloin käsikirjoituksen koko puolittui. Haanpää epäilemättä näki ytimen ja halusi karsia turhana pitämänsä oksat pois. Puuttumatta lopputulokseen -- sillä en ole vielä teokseen tutustunut -- jäin miettimään, mitä kirjasta jäi pois. Jäin miettimään, oliko tosiaan niin, että pitkän kirjallisen uran tehnyt Liksom olisi sivuhenkilöillään huonontanut kirjaa. Mitä Liksom olisi halunnut meille kertoa sillä, mitä lopulta ei painettu? (Liksom päätyi toki myös itse tähän ratkaisuun.)

En aja tässä takaa sitä, että kustannustoimittajan pitäisi olla vain kielenkorjaaja tai pintaviilaaja. Hyvä kustannustoimittaja kiinnittää huomiota kaikkeen teemoista rakenteeseen ja henkilöhahmoihin. Lienee kirjailijalle (ja sitä kautta myös lukijalle) erinomaista, jos sama kustannustoimittaja pysyy rinnalla uran alusta alkaen. Hän näkee kirjailijan potentiaalin ja kehityksen ja näkee selkeämmin, mikä suunta on hyvä ja mikä huono. Hän on ikään kuin järki ja kirjailija on tunteet.

Ajan ehkä takaa sitä, miksi kustannustoimittajan vaikutus on niin vaiettu. Se, mitä olen kuullut, kustit eivät edes halua nimeään esiin. He ahkeroivat mielellään kaikessa hiljaisuudessa ja antavat kirjailijalle kunnian silloinkin, kun kunnia ei kirjailijalle välttämättä kokonaan kuuluisi. Vai kuuluisiko?

Minulla riittää vielä paljon ihmeteltävää tässä eriskummallisessa työsuhteessa.

Saatekirje.

Ajattelin jakaa ajatuksiani saatekirjeestä niille blogin lukijoille, joille asia on ajankohtainen tai joita se muusta syystä kiinnostaa.

Saatekirje on eräänlainen pikaesittely käsikirjoitukseen tarttuneelle kustannustoimittajalle tai esiarvioijalle. Pikaesittely siksi, että sen ei soisi olevan juuri yhtä A4 -kokoista liuskaa pidempi. Miksi näin? Koska ammattitaitoinen kustannustoimittaja näkee itse käsikirjoituksesta muutaman sivun lukemalla, onko siinä mahdollisuuksia. Ja, kuten on käynyt ilmi jo aiemmin, heillä on enemmän luettavaa kuin siihen on aikaa. On varmasti kustannustoimittajia, jotka eivät lue saatekirjeitä lainkaan tai vilkaisevat vain henkilötiedot.

Olen lukenut ohjeita, joissa kehotetaan laatimaan saatekirje hieman ansioluettelon tapaan. Joskus myös opastetaan laittamaan siihen omia ehdotuksia markkinointisuunnitelmasta ja kohdelukijaryhmästä. En osaa sanoa onko mikään näistä oikein tai väärin, sillä luulen, että kustannustoimittajilla voi olla henkilökohtaisia mieltymyksiä siitä, minkälaisia saatekirjeitä he mieluiten lukevat -- jos lukevat.

Mitä saatekirjeeseen sitten laitetaan?

Omaani kirjoitin muistaakseni henkilötiedot (nimi, osoite, puhelinnumero, sähköpostiosoite, ikä ja ammatti), lyhyen, muutaman rivin pituisen esittelyn siitä, mistä "Mifongin perintö" kertoo ja kenelle se on suunnattu; maininnan että kyseessä on trilogia ja että käsikirjoitus on hiottu Kohti Mestaruutta -kurssilla. En muuta.

Minulla ei ole tietoa, lukiko kustannustoimittaja saatekirjeen etukäteen vai vasta jälkikäteen henkilötietojen vuoksi. Tai lukiko ollenkaan. Mutta saatekirjeen merkitystä en lähtisi painottamaan liikaa -- joskin sillä erotuksella, että se ei saa olla liian pitkä ja puuduttava. Jos ensin jaarittelee elämäkertansa ja sitten yksityiskohtaisen synopsiksen, voi saatteen lukija ajatella, että jaahas, mitäs tässä enää käsikirjoitusta lukemaan, tarinahan on selvillä, tai: onpas harvinaisen tylsä/kompleksinen/ elämä kirjoittajalla, en minä ainakaan tuollaisen kanssa halua töitä tehdä. Tarkoitus on kuitenkin houkuttaa kustannustoimittaja avaamaan käsikirjoitus ja lukemaan se, eikö totta? Saatekirje kertoo paitsi käsikirjoituksesta, myös sen kirjoittajasta.

Jos on epävarma mitä saatekirjeeseen pistää, on vähempi parempi. Anna käsikirjoituksen puhua puolestaan. Tiedän ainakin yhden kirjailijan, joka laittoi käsikirjoitukselle saatteeksi vain sähköpostiosoitteensa. Ja käsikirjoitus kustannettiin.