Ainutlaatuinen keskinkertaisuus

On helpompi ajatella olevansa huono jossain kuin myöntää, että on keskinkertainen. Joko ei osaa ollenkaan tai sitten osaa oikein hyvin. Joko tai. Keskinkertaisuus hirvittää.

Näin on ollut kohdallani pitkään. Miksi? Onko kyse luonteenpiirteestä? Olen miettinyt asiaa paljon, koska kunnianhimo, tuo intohimon ekstrovertti isoveli, ajaa asioita toisten nähtäväksi ja arvioitavaksi, vaikka osa minästä tiedostaa, että jokainen työ (teksti tai piirustus) ei ole tasoltaan huippu.

Totuus taitaa olla, että keskinkertainen on kaikissa niissä asioissa, joissa tietäisi olevansa parempi, jos tahtoisi harjoitella tai opiskella tai perehtyä paremmin. Tai työstää kauemmin. Mutta minun elämänohjeeni on elää tässä hetkessä, juurtuneena, ja unohtaa kaikenlainen asioiden jälkikäteen märehtiminen -- ja etenkin katuminen. Jos tekee kaiken aina sen hetkisen parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan, paremmin ei voisi tehdä.

Kun on kyse teksteistä ja piirustuksista, jälkikäteen näkee paljon sellaista, minkä olisi voinut tehdä toisin -- ja omasta mielestään paremmin. Kyse ei ole kuitenkaan katumuksesta, ainoastaan etääntymisestä ja kehittymisestä. On kasvattavaa ja inspiroivaa käydä varhaisia töitään läpi. Tekstien kohdalla minulla on materiaalia valitettavan vähän, mutta piirustuksia löytyy yli kymmenen vuoden ajalta.

Jos ajattelee isommassa mittakaavassa, minä olen keskinkertainen. Se on vain myönnettävä. Joku jossain on aina parempi, kekseliäämpi, menestyneempi, taitavampi, lahjakkaampi. Ja se on oikeastaan ihanteellista. Silloin ei jää koskaan yksin. Yksilötasollakin siitä on etua: en ole niin huono kuin aloittaessani, mutta en ole vielä siellä, mihin minun on mahdollista päästä. Intohimo tekemiseen pitää huolen, että tahto tahkota loputtomia portaita säilyy.

Tavallaan sitä toivoo, että huipulle ei koskaan pääsisi.