Uinuvista

Mitäpä tänne kuuluu? Töitä, töitä. Hämäränsäteiden käsikirjoitus on toistaiseksi poissa käsistäni, ja katse on kiinnittynyt trilogian päätösosaan. Muutama novelli on myös työn alla, yksi editointivaiheessa, yksi raakakirjoitusvaiheessa ja yksi hautomossa.

Hassu juttu, mutta minusta on miltei vuoden tuntunut siltä, että toistan blogissa itseäni. Mitä muuta olisi sanottavana kuin että kirjoitan -- joko sormet rapisevat näppäimistöllä tai tarina on muhitusvaiheessa. Kirjailijan työ on tavallaan kauhean toisteista, ulkopuolelta katsottuna ehkä tylsääkin. Vaikka jokainen tarina on omanlaisensa prosessi, noudattavat ne kuitenkin samantapaisia valmistumiskaavoja. Ideointi, mahdollinen suunnittelu, raakaversio nousuineen ja laskuineen, yleinen hype ja masis, palautekierros ja kommentit, editointi, editointi, editointi. Ja sitten, jos kaikki menee putkeen, tarina näkee päivänvalon.

Koska olen minä, en halua tehdä vain yhtä asiaa viikkotolkulla tai kuukausitolkulla. Joskus on pakko, mutta silloin kun ei ole, pidän huolta moniajosta. Vähän yllättävänä sivuprojektina on tiukasti pysynyt raapalekokoelma, johon välillä ei ole riittänyt aikaa ja välillä taas on loppunut usko, että saisin kasaan julkaistavaksi kelpaavan kokonaisuuden. Prosessissa on meneillään nyt hypevaihe, sillä lepuutettuani käsistä ja kirjoitettuani pari loistavaa raapaletta minusta on alkanut tuntua, että ehkä sittenkin siitä on tulossa jotain. Pientä mutta itselle tärkeää.

Kansainväliset kuviot teettävät myös kirjoittamisen rinnalla lisäduunia, mutta eipä se haittaa. Viime viikolla kävi sellainen ihme, että yksi englanninkielinen tarinani hyväksyttiin julkaisuun. Kylläpä tulin onnelliseksi! Viime vuoden loppu oli sellaista hylsysadetta, että sateenvarjo meni mäsäksi, mutta tämä vuosi on alkanut paremmin. Se editointivaiheessa oleva novellikin on saanut toimittajilta hyväksynnän.


***

Mifongin lunastama on ollut lukijoiden käsissä nelisen kuukautta. Palaute on ollut kautta linjan positiivista, vaikka toistaiseksi lähinnä vakilukijoilta saatua. (Mikä on nykypäivän kirjapaljouden keskellä toki ymmärrettävää. Mammuttipitkä kotimainen fantasiasarja ei ole kovinkaan monen lukulistan kärjessä.) Useampikin lukija on pitänyt viimeistä osaa koko sarjan parhaana. Mitään muuta sen en soisikaan olevan: Voisiko olla hirveämpää kuin kirjoittaa kymmenen vuotta eeppistä fantasiasarjaa ja mokata viimeisen osan kohdalla? Ja samaan hengenvetoon: Sori, että joudutte kahlaamaan 2500 sivua läpi ennen sitä parasta. Minusta todella tuntuu, että laitoin siihen kaikkeni.

Aika näyttää, jääkö Mifonki-sarjan loppuosien näkyvyys muutamaan blogipostaukseen ja tähtiarvioon. Katoaako se uusien sarjojen alle unohdettuna jättiläisenä, niin kuin mifongit itsekin sarjan alussa olivat.

Sen kuitenkin tiedän, että uinuvan voi aina herättää, syntymätöntä ei milloinkaan.

Juhlan aika

Eilen matkamittariin kertyi 370 kilometriä, kun käväisin Naantalissa kertomassa kirjailijaksi tulemisesta ja erilaisten maailmojen rakentamisesta lämminhenkisessä Kirjahyrrä -tapahtumassa.

Tänään ajattelin liikkua vain 16 kilometrin verran, mutta senkin iloisissa tunnelmissa: nimittäin juhlistamme Saara Henrikssonin kanssa 10-vuotiseksi kuin varkain hujahtanutta taiteilijataivaltamme! Tutustuimme Saaran kanssa Oriveden opiston kurssilla, jossa työstimme kumpikin esikoisromaanikässäreitämme.

Mifongin perintö saikin komeat julkkarijuhlat Telakalla (ehkä ikimuistoisimmat minulle kaikista juhlista), mutta seuraavien osien kohdalla en tullut juhlia järjestäneeksi. Vaan nyt, kun sarjan kuudes ja viimeinen osa on ilmestynyt, on aika pitää kekkerit. Mifongin kaatajaiset, kuten armas kustini sanoi! (Iso jysäys siis tulossa...?)

Lämpimästi tervetuloa siis tänään Tulenkantajien kirjakauppaan Tampereen Hämeenpuistoon! Aloitamme tilaisuuden klo 18. Luvassa on haastatteluja, muisteluita, pikku naposteltavaa ja kenties ääneenlukuakin. Myös kirjoja löytyy niitä halajaville! (Joulukin on tulossa...)

Verenpunaisena loistava aurinko

En voi uskoa tätä.

Paitsi että minulla on käsissäni uunituore kirja, viimeinen Mifonki, kirjapakettia avatessani ulkona loisti suuri, verenpunainen aurinko. Kiekkona sumussa, koivikon takana. Mikä maaginen, uskomaton hetki!

Tässä on pitkän tien päätös, mutta samaan aikaan minusta tuntuu, että tien päästä haaroo uusia polkuja. Ne polut ovat teidän asteltavissanne, rakkaat lukijat. Mifonkien maailma ja kaikki siellä asustavat henkilöhahmot jatkavat elämäänsä, kun te luette sarjaa.

He ovat ikuisia niin kuin aurinko taivaalla.

(c) J.S. Meresmaa

Ardisin ja kumppaneiden matkan päätöstä pääsee lukemaan nopeimmin, kun kirjan tilaa suoraan Myllylahdelta tästä linkistä. Kirjaa on myös saatavilla Helsingin kirjamessuilta ja tietenkin hyvin varustelluista kirjakaupoista!

Mifongin lunastama on pian täällä!

Mifongin lunastama putkahtaa tällä viikolla painosta ulos. Nopeimmat pääsevät sitä lukemaan siis jo hyvässä lykyssä ensi viikolla! 

Tiedossa on myös muuta kivaa pientä Mifonki-sarjan tiimoilta: niistä lisää myöhemmin.

Nopeimmin saat Lunastaman itsellesi suoraan kustantajalta.

Lopussa

Tämä vuosi on ollut rankka kirjoittamiseen liittymättömistä syistä, mutta hommahan menee niin, että kaikki vaikuttaa kirjoittamiseen. Kirjailija ei ole kone, hän on ihminen ja se mitä elämässä tapahtuu, tapahtuu ihmiselle.

Tiedän, että puhun kuin vuosi olisi lopussa, vaikka lopussa on vasta kesä. Mutta lopussa on paljon muutakin, nimittäin Mifonki-sarja. Aloitin sen 11 vuotta sitten. Tällä viikolla saan Lunastaman taiton oikoluvun loppuun ja kirja menee pian painoon. Lukijoiden saatavilla se on Helsingin kirjamessuihin mennessä. Tähän saakka sarja on ollut urani selkäranka, vaikka tehtyä on tullut paljon muutakin. Olen iloinen, että Mifongit ovat löytäneet lukijoita, vaikka sen matka kustantamoissa on ollut kuoppainen eikä se siten ole saanut parhainta mahdollista tukea. Haastetta on siinäkin, että sarja on kuusiosainen, se toimii parhaimmin kronologisesti luettuna ja kirjoja on ilmestynyt yksi per vuosi: Lukijalta vaaditaan aikamoista sitoutumista, etenkin kun kiinnostavia ja herkullisia fantasiakirjoja ilmestyy koko ajan kiihkeämmällä tahdilla!

Tavallaan Mifonki-sarja saa myös uuden elämän, kun se tulee päätökseensä. Sitten nimittäin käy mahdolliseksi lukea se alusta loppuun juuri siinä tahdissa kuin lukija toivoo.

Kiitän jo tässä vaiheessa teitä, rakkaat lukijat ja tukijat -- ilman teitä kirjat eivät elä!

***

Jo ensi viikolla aloitan uuden kirjaprojektin. Olen siitä kovin innoissani.

Mifonkeja ja marsuja

Sanoja, sanoja, sanoja.

Olen valuttanut itsestäni niin paljon sanoja kässäreihin, ettei blogiin ole jäänyt juuri mitään. Ajatukset ovat olleet tiiviisti työssä ja energia sen verran vähissä, että sisäänkäpertyminen on ollut välttämättömyys. Onneksi siihen on ollut mahdollisuuskin.

Mitä sitten olen puuhaillut?

- Mifonkeja. Olen punonut, puunannut ja puhissut, sillä tässä se nyt on. Tämä on viimeinen teos, mikä Ardisin ja Danten ja kumppaneiden osalta tulee. Mieli ei käsitä vielä urakan mittavuutta saati henkistä puolta, mikä liittyy pitkän sarjan valmiiksi saamiseen. Kun jokin valmistuu, se tarkoittaa myös päättymistä. Irtipäästämistä ja uuden alkua. Siihen liittyviä tunteita ei voi ennakoida, ne pitää elää läpi ennen kuin tietää.

- Urbaanin löytöretkeilyn antologiaa. Loppukesästä ilmestyvä Osuuskumma-teos Murtumia maisemassa on taiton viimeisessä oikoluvussa, joten siinä on riittänyt toimittajilla hommaa pitkin kevättä. Toimittamisen lisäksi olen antologiassa mukana novellilla Indiana, jossa on kryptozoologiaa, ihanaa teinidraamaa ja sortumavaaran vuoksi hylätty kaivoskylä, jonka alueella tapahtuu kummia.

Syksyn Kummalogin pääsee lukemaan tästä;
https://issuu.com/minttucarole/docs/kummalogi_syksy2017

- Salaprojekteja. Tai ei ne niin salaisia ole, mutta blogissa en ole niistä tainnut kirjoittaa. Tällä hetkellä ne ovat kustantamokierroksilla, ja jos hyvin käy, myöhemmin niistä kuullaan lisää.

- Reissaamista. Toukokuussa piipahdin Ruotsissa, tarkemmin ottaen Uppsalassa, jossa järjestettiin fantasia- ja scifitapahtuma Swecon. Kunniavieraina oli Ann Leckie, Kameron Hurley, Siri Pettersen ja Saladin Ahmed, joten täytyihän sinne mennä! Pääsin vaihtamaan pari sanaa Ann Leckien kanssa, mikä oli aika mahtavaa. Mielenkiintoinen uusi kirjailijatuttavuus oli teksasilainen Katherine Arden, joka on kirjoittanut 1300-luvun alun Venäjälle sijoittuvan, kiinnostavan kuuloisen fantasiaromaanin "The Bear and the Nightingale" -- asuessaan teltassa Havaijilla! Katsotaan, jos jossain vaiheessa riittäisi energiaa raportin kirjoittamiseen.

***

Kauan kaivatuksi vastapainoksi kirjoittamiselle meille tuli reilu kuukausi sitten kaksi marsupoikaa, Hiisi ja Saukko. Niiden kanssa touhutessa vierähtää päivittäin helposti useampikin tunti. Lisäksi on mukavaa, ettei ole päivisin ihan yksin. Vaikka pojat nukkuvat isoimman osan kirjoitusajastani, ne välillä käyvät heiniä rouskuttelemassa ja juttelevat keskenään. Nukkuvaa marsua on meditatiivista katsella. Oivia stressinhoitajia, siis!

Hiisi ja Saukko levolla.

Mifongin lunastama

Ensi syksynä ilmestyy Mifonki-sarjan päätösosa, Mifongin lunastama. Tältä se sitten näyttää!

Tuntuu uskomattomalta, että aloitin tarinan kirjoittamisen kymmenen vuotta sitten. Matkalle on mahtunut monta yllätystä, iloa ja surua. Mifonkien matkassa olen kulkenut kirjailijanurani alkutaipaleen ja voi, millaisiin maisemiin se onkaan minut johdattanut!

Käsikirjoitus ei ole vielä valmis, ja hiljaisuuteni blogimaailmassa johtuukin isolta osin siitä. Kirjoittaminen on hidasta mutta ei raskasta. Tuntuu tärkeältä saada sanat ja tarina juuri oikein. Takana on pitkä matka Ardisin, Danten, Reun, Linnin, Fewrynnin, Ciaranin ja kumppanien seurassa. Edessä siintää hyvästit, mutta kuten kirjojen kohdalla on, ne ovat parhaat mahdolliset hyvästit: tarina ja hahmot eivät katoa mihinkään.

Ne ovat vain kannen raotuksen päässä.