Toivottomuuden torstai

Joskus kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin kivaa.

Se tuskin tulee yllätyksenä kenellekään, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut päämäärätietoisesti. Kirjoittaminen alkaa käydä työstä sitten, kun ulkopuolelta alkaa tihkua odotuksia: kustantaja, julkaisija, lukijat, apurahanmyöntäjät, kaverit, kollegat, sukulaiset... (Ja viimeisimpinä, vaan ei vähäisimpinä, kytevän tarinan henkilöhahmot. Ne osaavat olla varsinaisia riivaajia.)

Mutta mitäpä siitä, kaikkihan me kohtaamme odotuksia työssämme ja silti painamme eteenpäin. Valittaja vaietkoon!

Oikeastaan tarkoitukseni ei ole valittaa. Herramunjee, jos miettii, mitä olen saavuttanut muutamassa vuodessa -- sehän on huikeaa! Olen ylittänyt julkaisukynnyksen, luonut työhön liittyviä tukiverkostoja, liittynyt kustannusosuuskuntaan ja kehittynyt kirjoittajana. Työni ovat keränneet rohkaisevaa palautetta, palkintoehdokkuuksia ja sijoituksia äänestyksissä. En ole kirjoittanut tyhjyyteen.

Kirjoitan toivottomuuden tunteesta, koska haluan päästä siitä eroon. Olen jonkinlaisessa taitekohdassa elämässäni, tai ainakin kirjailijan urallani. Kolme vaihtoehtoa tulee mieleen: brake it, fake it, make it. Tässä ei oikeastaan ole kyse ulkoisista asioista, kuten muiden odotuksista, paineista, aikatauluista, vaatimuksista ja niin edelleen. On ennemminkin kyse syvästä havahtumisesta siihen, ettei se, mikä ennen oli yksin minun, ole sitä enää.

Puhun kuvittelemistani maailmoista ja tarinoista.

Ennen kuin julkaisin -- ennen kuin olin kirjoittanut yhtään mitään -- mielikuvitukseni tuottamat elämykset, tarinat ja maisemat olivat vain minulle. Ne tuottivat iloa, lohdutusta, pakoteitä, seikkailuja. Kaiken, mitä mielessäni keksin, sain pitää itselläni. En enää. Kirjailijana kaikki, mitä keksin, muuntuu julkiseksi. Mielikuvitukseni ei ole enää vain minulle. Lypsän sitä työkseni. Keskeneräiset käsikirjoitukset, jotka tähtäävät julkaisuun, on työstettävä nyt. Annan niille kaiken aikani, energiani, luovuuteni, mielikuvitukseni, hikeni. Kaiken mitä minussa on.

Ja näinä päivinä, kun aurinko ei paista, vaan harmaus pyyhkii ikkunoita ja pimeys ulottuu mieleen asti, sitä miettii, että mitä minusta jää sitten, kun olen kaiken antanut.