Tiistaitunnustus: suomalaista fantasiaa? Kiitos hyi!

Seuraa tunnustus.

Kuusi vuotta sitten olin siinä käsityksessä, että kotimaista fantasiaa ei ole. Ja jos onkin, se on paskaa tai ainakin suunnattu lapsille. (Tuohon aikaan en tiennyt termistä spekulatiivinen fiktio.)

Ei kiinnostanut edes ottaa selvää, sillä ulkomaisella tarjonnalla pärjäsi mainiosti.

Kun sitten aloin itse kirjoittaa fantasiaa -- ja etenkin sen jälkeen kun halusin tekeleeni kustannetuksi -- tajusin mahdollisesti liittyväni tuohon pieneen porukkaan. Aloin hankkia tietoa siitä, mitä täällä oikein kirjoitetaan, ja kuka kirjoittaa. Ja kappas, tällaisen ensivaikutelman sain: suomalainen scifi makaa peltiosat ruostuneina aktiiviharrastajien hartioilla, aikuisille julkaistaan laadukasta, syvällistä ja omaperäistä (korkeakirjallista!) uuskummaa, jossa realistinen maailma jollain tavalla hassusti nytkähtää, ja lapsosille on tarjolla iloista fantasiaa.

Älkää vetäkö hernettä nenään, tämä oli rehellinen, koulimaton ensivaikutelmani tavislukijana.

Aivan viime vuosien aikana on kuitenkin tapahtunut paljon. Vaikka Anu Holopainen on tarjonnut fantasiaa jo viidentoista vuoden ajan ja Johanna Sinisalokin pokkasi mainiolla peikko-teoksellaan Finlandian kaksitoista vuotta sitten (anteeksi kaikille niille kirjailijoille, jotka eivät tulleet mieleen, mutta tässä piileekin kenties juttuni pointti), tuntuu siltä että kotimainen anti spekulatiivisen fiktion saralla vain paranee ja monipuolistuu. Hieman syvemmälle kahlaamalla löytyy lukuisa joukko teoksia, joihin kannattaa tutustua. Nyt on käynyt niin, että luen kotimaista spefiä huomattavasti enemmän kuin ulkomaista.

Silti, toistuvasti, törmään (pääasiassa) nuorten lukijoiden kommentteihin: "yllättävän hyvää suomalaiseksi", "minulla oli epäluuloja tätä kohtaan, koska kirjoittaja oli suomalainen", "en yleensä lue kotimaisia fantasiakirjoja" jne.

Täytyy sanoa, että suomalaiselle fantasiakirjailijalle nuo sanat eivät ole kauhean kannustavia, mutta tunnistan niistä silti itseni takavuosina. Hävettää ja hämmästyttää. Mistä tämä jo hyvin nuorilla esiintyvä epäluulo syntyy? Ovatko tosiaan kotimaiset kirjat aiheuttaneet suuria pettymyksiä? En muista omalta kohdaltani mitään megapettymystä, ennemminkin sitä etten vain löytänyt juuri sitä mitä kaipasin.

Tuntuuko ulkomainen sitten jännemmältä tai tarpeeksi etäiseltä takaamaan varmasti eskapismin, kun kirjaa ei esimerkiksi ole kirjoittanut sannanieminen? Onko tulevaisuudessa tulossa muutos, kun suomalainen fantasiatarjonta muuttuu entisestään monipuolisemmaksi? Jotkut povaavat jo realismin rynnistävän takaisin ryminällä, mutta minä säilyttäisin mielelläni kummatkin. Jokaiselle jotakin, mutta spefi on tullut jäädäkseen!

Pieni maa, pienet julkaisumäärät, joten ehkä voi hyvinkin olla, että viime vuosiin saakka himolukijat eivät kerta kaikkiaan ole löytäneet tarpeeksi ja juuri omanlaistaan. Muistan, että kun etsin, löysin kotimaisesta fantasiatarjonnasta lähinnä muinaiseen Suomeen tai suomalaiseen mytologiaan pohjautuvia tai niistä ammentavia kirjoja, jotka eivät olleet minun teekupposeni. (Kutsun niitä hellästi tuohifantasiaksi.) Niille on sijansa, mutta itse kaipaan usein jotain lennokkaampaa ja viihteellistä -- jota sitten päädyin kirjoittamaankin, kun turhauduin.

Jossain määrin ei voi myöskään välttyä miettimästä, onko vika osittain kustantamoissa: löytyykö niistä näkemystä, osaamista ja ennen kaikkea ymmärrystä fantasiagenreä kohtaan? Mitä kaikkea on mahdettu tarjota, mihin ei ole tartuttu?

***

Sana on vapaa! Mikä erottaa sinun mielestäsi kotimaista spefi/fantasiatarjontaa ulkomaisesta? Uppoaako kotimainen vai vältteletkö sitä viimeiseen asti? Mitä kaipaat tai olet jäänyt kaipaamaan kotimaan fantasia-annilta?

Syksyn hedelmiä

Tämä viikonloppu on yhtä juhlaa: kahdet julkkarit, joista toiset ovat glamour-teemalla, toiset steampunkin hengessä.

Kyllä -- syksyn suurin kirjallinen duunini Mifongin ajan lisäksi on ollut ensimmäinen suomalainen steampunk-novellikokoelma, ja nyt se on vihdoin tullut painosta! Yksin ei tätä olisi aikaiseksi saatu: ilman taittajan apua ja toimitusapua ja muiden osuuskummalaisten ahkerointia kokoelma kärvistelisi vielä novellikässäreinä tietokoneen uumenissa. Yhdeksän kirjoittajaa ovat luoneet huikaisevia höyrypunk-maailmoita, joita on ollut ilo lukea ja toimittaa, vaikka loputtomat oikolukukerrat koettelivatkin välillä kärsimättömän mieltä.

Lopputulos pyyhki tuskastumiset kerta heitolla tiehensä. Se on valmis! Se on upea! Se on yhteistyöllä ja rakkaudella tehty!

Kirjailija väistämättä joutuu opettelemaan editoimista, oikolukua ja stilisointia, mutta toisten tekstien toimittaminen on kuitenkin hyvin erilaista kuin oman tekstin. Parhaiten oppii tekemällä ja yhdessä tietotaitoa jakamalla, sen tätä tehdessä huomasin.

Vaikka oma lehmä on niin syvällä ojassa, ettei edes turpaa näy, suosittelen tätä lämpimästi kaikille niille, joita kiehtoo viktoriaaninen aika, höyrykoneet ja mielikuvitukselliset keksinnöt; seikkailut, romantiikka ja jännitys. Steampunkissa on jotain perinteistä ja samaan aikaan ennen näkemätöntä -- miten oivat edellytykset viihtymiselle!

Kiireisimmät löytävät kirjaa myynnistä jo tätä kautta.

Myöhemmin antologiaa on saatavilla hyvin varustetuista kirjakaupoista kautta maan -- e-kirjaa unohtamatta!

Kotimaista en lue

Tämä ei ole syyllistävä kirjoitus. Jokainen saa lukea puhtain mielin juuri sitä, mitä haluaa, loukkaantua tästä ei pidä.

Kuitenkin, kun nyt olen itse sovittelemassa alkutuottajan saappaita jalkoihini, olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä, miksi niin moni lukija tarttuu kotimaiseen kirjaan ennakkoluuloisena -- tai jättää kokonaan tarttumatta, koska kirjoittaja on suomalainen tai tapahtumat sijoittuvat Suomeen.

Kotimaisuus on hyvä ja kannatettava asia niin monessa muussa: ruuassa, päivittäistavaroissa, huonekaluissa... Miksi se ei olisi myös kirjallisuudessa? Lähiruoka on in, mutta paikallista kirjailijaa tuskin huomioidaan kotiseudun kirjakaupoissa, jotka ovat pääasiassa valtakunnallisia ketjuja (jos kivijalkakauppoja ylipäätään kaupungissa on). Kirja saa etupöytäpaikan joko valtakunnallisesti tai ei ollenkaan.

En ole sen parempi kuin muut: nuoruudessani oli vähintään kymmenvuotinen jakso, jolloin en lukenut kotimaisia kirjoja. En yhden yhtäkään. Syy? Ne olivat arkisia. Tylsiä. Liian kotoisia, en vain halunnut eläytyä henkilöön nimeltä Matti tai Mari. En halunnut kulkea tarinan mukana Loimaalla. Ei, henkilön nimessä piti olla mahdollisuus eskapismiin ja arjen unohtamiseen. Jotain, mikä ei haissut loskassa liotetuille tumpuille ja makaronilaatikolle.

Entä nyt? Eskapismi ja romantisointi ovat vallalla lukumaussani edelleen, mutta kotimaista on luettava jo pelkästään kielen vuoksi. Hätäiset käännöskirjat saavat sormeni kouristelemaan: niin kovasti tekisi mieli tarttua punakynään. Mutta kun raottaa taattua kotimaista, kielen puhtaus suorastaan hivelee sielua. Tämä on kieli, jolla kirjoitan; tämä on tapa, jolla suomeksi ajatellaan.

Eikä tarjolla ole vain halkopinoproosaa tai tiskirättitarinoita. Ehei, kun jaksaa nähdä hieman vaivaa, median päällyskerman alta paljastuu monenmoisia kerroksia ja kirjailijoita, joista ei aiemmin ole kuullutkaan. Löytyy juuri niitäkin lajityyppejä, joiden edustajia ei uskonut kotimaan tarjoavan. Meillä vain on niin paljon kirjailijoita, että kirjastoihinkaan he eivät  mahdu kaikki esille.

Mielenkiintoista olisi kuulla, mistä nämä ennakkoluulot oikein juontavat. Onko niille mitään perusteita? Onko tosiaan niin, että kotimainen on pettänyt lukijansa joltain osin sen verran pahasti, ettei uusille anneta mahdollisuuksia? Vai onko kyse siitä, että kaikki ulkomailta tuleva on lähtökohtaisesti paremmin tehty (ja jos jo siellä itsensä läpi lyönyt, niin luottamus siihen, että teksti on hyvää, on lukijalla suurempi?) Se lienee tosiasia, että intohimoinen lukija tutustuu ulkomaiseen antiin siksikin, että omaa makua kiinnostavia kirjoja ei kotimaan tarjonnassa ole riittävästi. Jos kirjailija kirjoittaa yhtä kirjaa vuoden, lukija voi hyvinkin ahmia sen päivässä. Ja jos jonkin tietyn genren kirjoittajia löytyy Suomesta esimerkiksi viisi, koko vuoden anti yhden lajityypin osalta on viikossa luettu.

Kun seisoskelin kirjakaupan tyrkkypöytien edessä, kyllä sydäntäni hieman kirpaisi, kun etualalla kotimaisen tarjonnan sijaan oli ulkomaisia kirjoja vaikka varastohyllystä näkyi löytyvän uusia kotimaisiakin. Sitä kirjakaupat tarjoavat, mitä ihmiset varmasti ostavat. Ja ihmiset ostavat sitä, mitä kirjakaupat tarjoavat.

Tarina on universaali, oli se sitten alkuperäiskieleltään mikä hyvänsä. Toivon silti hartaasti, että kotimainen kirjallisuus pitää pintansa, sillä se on osa kansallista identiteettiä. Kirjat ovat ikuisia ja ne, joita kirjoitamme nyt, ovat rakentamassa tulevaisuuden ihmisille kuvaa siitä, mitä luimme ja ajattelimme 2010 -luvun alussa.