Usein sekoitetaan keskenään kaksi asiaa, joilla on harvoin tekemistä keskenään: nimittäin laatu ja maku. (Vertaisin näitä itse asiassa mielipiteeseen ja faktaan, jotka myös usein sekoitetaan iloisesti keskenään.)
Ja kun käsitteet menevät sekaisin, muuttuu keskustelukin sekavaksi. Aina ei ole helppo erottaa, onko tuomio "täyspaska" tai "parasta ikinä" makuun perustuva vai osoitus laadusta. Laatu ei nimittäin ole mielipideasia. Ei minun mielestäni. (Sori, oli pakko.) Mielipiteen ja makuasian tunnistaakin yleensä siitä, että sitä ei kykene perustelemaan järkevästi. Se perustuu tunteeseen.
Mistä sitten tunnistaa laadun?
Laatu on jotain, mikä on todistettavissa jollain tavalla objektiivisesti, eikö vain? Laatutuote kestää käyttöä pidempään, on kaikin puolin hyvä ja toimiva. Mutta entä jos puhutaan taiteesta? Elokuvista, kirjoista, tarinoista, jotka koetaan subjektiivisesti? Avainasemassa on silloin perehtyneisyys, jota monissa yhteyksissä myös ammattitaidoksi kutsutaan. Todellinen asiantuntijuus, joka tavoitetaan ankaralla työllä. Kriitikoilta tulisi mielestäni edellyttää tätä, jotta esimerkiksi kirja-arvio ei jäisi pelkästään lukukokemuksen tasolle. (Lukukokemuskirjaamisessa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta kriitikon pitäisi pystyä syvempään ja yleisempään tulkintaan.)
Kirjassa selkeästi todennettavia laadun merkkejä ovat muun muassa paino- ja toimitustyö. Sisällön kanssa vaaditaankin sitten tarkempaa syynäystä.
***
Toisinaan puhutaan sellaisista käsitteistä kuin laaja lukumaku tai laatukirjallisuus. Laatukirjallisuudesta tulee ensimmäisenä mieleen käännetty maailmankirjallisuus, klassikot ja kotimainen pienilevikkinen nykyproosa. Mutta voiko genrekirjallisuuskin olla laadukasta? Totta hemmetissä. Tunnistaako genrekirjallisuuteen perehtymätön laadukkaan genrekirjan? Entä ymmärtääkö genrelukija laatukirjallisuutta? Tässä mennään alueelle, jossa jokaisen lukijan perehtyneisyys (tai sen puute) alkaa näkyä.
Kirjallisuuskin on niin laaja kenttä, että pelkkä laaja lukumaku ei välttämättä takaa asiantuntijuutta kuin muutamalla osa-alueella.
Miksi oikein pohdin tätä?
Archipelaconin kirjablogipaneelissa me panelistit mietimme, millä tavalla bloggaaminen on muuttanut tapaamme kirjoittaa ja lukea. Itse olen kirjoittanut kirja-arvioita pienimuotoisesti lähinnä Goodreadsiin. Sellaisen kirja-arvion, johon itse olisi tyytyväinen, kirjoittaminen on todella vaikeaa. Se on vaikeampaa kuin minkään muun kirjoittaminen, mukaan lukien romaanin. On helppo laittaa ruksi "pidin"/"en pitänyt", mutta kirjoitapa sanallinen arvio, joka hyödyttäisi muita ja olisi vielä uskollinen kirjalle ja omalle lukukokemukselle... Tsiisus, haastetta kerrakseen!
Silti olen jatkanut arvioiden kirjoittamista. Ne ovat lyhyitä yllä mainitusta syystä (perkeleellisen vaikeaa), mutta juuri niiden haastavuudessa piilee hienous: joudun jatkuvasti erottelemaan, mikä kokemuksistani perustuu makuun ja mikä voisi olla merkki laadusta tai sen puutteesta. Mikä toimii, mikä ei ja ennen kaikkea miksi. Perustelut, ah nuo perustelut, jotka jo alakoulun kokeissa mainittiin, mutta joita ilman on vaikea ulkopuolisen tietää, miksi joku ajattelee niin kuin ajattelee.
Jostain syystä joidenkin on todella vaikea hyväksyä sitä, että oma maku saattaa erota jonkun toisen mausta, tai että vaikka itse ei pitäisi jostakin, se ei välttämättä ole huonon laadun osoitus. Ja että jokin, mikä aivan selvästi on huonolaatuista, onkin suuressa suosiossa.
Maku ja laatu, taiteen ikuinen kummastus?
Sanotaan, että makuasioista ei kannata kiistellä, mutta minusta juuri niistä ilman muuta kannattaa. Ei ehkä kiistellä, mutta keskustella. Faktat ovat faktoja, joten niistä on hyödytöntä vääntää loputtomiin. Laatu on laatua. Mutta maut, mielipiteet, ne mitkä tekevät meistä niin erilaisia, kysymykset joihin ei ole vain yhtä vastausta... Juuri niistähän on kivointa haastella. Parhaassa tapauksessa se avartaa näkemyksiä puolin ja toisin.
***
Miten on teidän laitanne, armaat lukijat? Oletteko kiinnittäneet huomiota maun ja laadun sekoittamisen hassuuksiin? Ajatteletteko paljon mielipiteidenne perustuksia, luotatteko makuun ja kokemukseen enemmän kuin todisteisiin laadusta tai tosiasioista? Onko mielipide-eroista helppoa keskustella?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lukumaku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lukumaku. Näytä kaikki tekstit
2.8.2015
25.6.2012
Kotimaista en lue
Tämä ei ole syyllistävä kirjoitus. Jokainen saa lukea puhtain mielin juuri sitä, mitä haluaa, loukkaantua tästä ei pidä.
Kuitenkin, kun nyt olen itse sovittelemassa alkutuottajan saappaita jalkoihini, olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä, miksi niin moni lukija tarttuu kotimaiseen kirjaan ennakkoluuloisena -- tai jättää kokonaan tarttumatta, koska kirjoittaja on suomalainen tai tapahtumat sijoittuvat Suomeen.
Kotimaisuus on hyvä ja kannatettava asia niin monessa muussa: ruuassa, päivittäistavaroissa, huonekaluissa... Miksi se ei olisi myös kirjallisuudessa? Lähiruoka on in, mutta paikallista kirjailijaa tuskin huomioidaan kotiseudun kirjakaupoissa, jotka ovat pääasiassa valtakunnallisia ketjuja (jos kivijalkakauppoja ylipäätään kaupungissa on). Kirja saa etupöytäpaikan joko valtakunnallisesti tai ei ollenkaan.
En ole sen parempi kuin muut: nuoruudessani oli vähintään kymmenvuotinen jakso, jolloin en lukenut kotimaisia kirjoja. En yhden yhtäkään. Syy? Ne olivat arkisia. Tylsiä. Liian kotoisia, en vain halunnut eläytyä henkilöön nimeltä Matti tai Mari. En halunnut kulkea tarinan mukana Loimaalla. Ei, henkilön nimessä piti olla mahdollisuus eskapismiin ja arjen unohtamiseen. Jotain, mikä ei haissut loskassa liotetuille tumpuille ja makaronilaatikolle.
Entä nyt? Eskapismi ja romantisointi ovat vallalla lukumaussani edelleen, mutta kotimaista on luettava jo pelkästään kielen vuoksi. Hätäiset käännöskirjat saavat sormeni kouristelemaan: niin kovasti tekisi mieli tarttua punakynään. Mutta kun raottaa taattua kotimaista, kielen puhtaus suorastaan hivelee sielua. Tämä on kieli, jolla kirjoitan; tämä on tapa, jolla suomeksi ajatellaan.
Eikä tarjolla ole vain halkopinoproosaa tai tiskirättitarinoita. Ehei, kun jaksaa nähdä hieman vaivaa, median päällyskerman alta paljastuu monenmoisia kerroksia ja kirjailijoita, joista ei aiemmin ole kuullutkaan. Löytyy juuri niitäkin lajityyppejä, joiden edustajia ei uskonut kotimaan tarjoavan. Meillä vain on niin paljon kirjailijoita, että kirjastoihinkaan he eivät mahdu kaikki esille.
Mielenkiintoista olisi kuulla, mistä nämä ennakkoluulot oikein juontavat. Onko niille mitään perusteita? Onko tosiaan niin, että kotimainen on pettänyt lukijansa joltain osin sen verran pahasti, ettei uusille anneta mahdollisuuksia? Vai onko kyse siitä, että kaikki ulkomailta tuleva on lähtökohtaisesti paremmin tehty (ja jos jo siellä itsensä läpi lyönyt, niin luottamus siihen, että teksti on hyvää, on lukijalla suurempi?) Se lienee tosiasia, että intohimoinen lukija tutustuu ulkomaiseen antiin siksikin, että omaa makua kiinnostavia kirjoja ei kotimaan tarjonnassa ole riittävästi. Jos kirjailija kirjoittaa yhtä kirjaa vuoden, lukija voi hyvinkin ahmia sen päivässä. Ja jos jonkin tietyn genren kirjoittajia löytyy Suomesta esimerkiksi viisi, koko vuoden anti yhden lajityypin osalta on viikossa luettu.
Kun seisoskelin kirjakaupan tyrkkypöytien edessä, kyllä sydäntäni hieman kirpaisi, kun etualalla kotimaisen tarjonnan sijaan oli ulkomaisia kirjoja vaikka varastohyllystä näkyi löytyvän uusia kotimaisiakin. Sitä kirjakaupat tarjoavat, mitä ihmiset varmasti ostavat. Ja ihmiset ostavat sitä, mitä kirjakaupat tarjoavat.
Tarina on universaali, oli se sitten alkuperäiskieleltään mikä hyvänsä. Toivon silti hartaasti, että kotimainen kirjallisuus pitää pintansa, sillä se on osa kansallista identiteettiä. Kirjat ovat ikuisia ja ne, joita kirjoitamme nyt, ovat rakentamassa tulevaisuuden ihmisille kuvaa siitä, mitä luimme ja ajattelimme 2010 -luvun alussa.
Kuitenkin, kun nyt olen itse sovittelemassa alkutuottajan saappaita jalkoihini, olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä, miksi niin moni lukija tarttuu kotimaiseen kirjaan ennakkoluuloisena -- tai jättää kokonaan tarttumatta, koska kirjoittaja on suomalainen tai tapahtumat sijoittuvat Suomeen.
Kotimaisuus on hyvä ja kannatettava asia niin monessa muussa: ruuassa, päivittäistavaroissa, huonekaluissa... Miksi se ei olisi myös kirjallisuudessa? Lähiruoka on in, mutta paikallista kirjailijaa tuskin huomioidaan kotiseudun kirjakaupoissa, jotka ovat pääasiassa valtakunnallisia ketjuja (jos kivijalkakauppoja ylipäätään kaupungissa on). Kirja saa etupöytäpaikan joko valtakunnallisesti tai ei ollenkaan.
En ole sen parempi kuin muut: nuoruudessani oli vähintään kymmenvuotinen jakso, jolloin en lukenut kotimaisia kirjoja. En yhden yhtäkään. Syy? Ne olivat arkisia. Tylsiä. Liian kotoisia, en vain halunnut eläytyä henkilöön nimeltä Matti tai Mari. En halunnut kulkea tarinan mukana Loimaalla. Ei, henkilön nimessä piti olla mahdollisuus eskapismiin ja arjen unohtamiseen. Jotain, mikä ei haissut loskassa liotetuille tumpuille ja makaronilaatikolle.
Entä nyt? Eskapismi ja romantisointi ovat vallalla lukumaussani edelleen, mutta kotimaista on luettava jo pelkästään kielen vuoksi. Hätäiset käännöskirjat saavat sormeni kouristelemaan: niin kovasti tekisi mieli tarttua punakynään. Mutta kun raottaa taattua kotimaista, kielen puhtaus suorastaan hivelee sielua. Tämä on kieli, jolla kirjoitan; tämä on tapa, jolla suomeksi ajatellaan.
Eikä tarjolla ole vain halkopinoproosaa tai tiskirättitarinoita. Ehei, kun jaksaa nähdä hieman vaivaa, median päällyskerman alta paljastuu monenmoisia kerroksia ja kirjailijoita, joista ei aiemmin ole kuullutkaan. Löytyy juuri niitäkin lajityyppejä, joiden edustajia ei uskonut kotimaan tarjoavan. Meillä vain on niin paljon kirjailijoita, että kirjastoihinkaan he eivät mahdu kaikki esille.
Mielenkiintoista olisi kuulla, mistä nämä ennakkoluulot oikein juontavat. Onko niille mitään perusteita? Onko tosiaan niin, että kotimainen on pettänyt lukijansa joltain osin sen verran pahasti, ettei uusille anneta mahdollisuuksia? Vai onko kyse siitä, että kaikki ulkomailta tuleva on lähtökohtaisesti paremmin tehty (ja jos jo siellä itsensä läpi lyönyt, niin luottamus siihen, että teksti on hyvää, on lukijalla suurempi?) Se lienee tosiasia, että intohimoinen lukija tutustuu ulkomaiseen antiin siksikin, että omaa makua kiinnostavia kirjoja ei kotimaan tarjonnassa ole riittävästi. Jos kirjailija kirjoittaa yhtä kirjaa vuoden, lukija voi hyvinkin ahmia sen päivässä. Ja jos jonkin tietyn genren kirjoittajia löytyy Suomesta esimerkiksi viisi, koko vuoden anti yhden lajityypin osalta on viikossa luettu.
Kun seisoskelin kirjakaupan tyrkkypöytien edessä, kyllä sydäntäni hieman kirpaisi, kun etualalla kotimaisen tarjonnan sijaan oli ulkomaisia kirjoja vaikka varastohyllystä näkyi löytyvän uusia kotimaisiakin. Sitä kirjakaupat tarjoavat, mitä ihmiset varmasti ostavat. Ja ihmiset ostavat sitä, mitä kirjakaupat tarjoavat.
Tarina on universaali, oli se sitten alkuperäiskieleltään mikä hyvänsä. Toivon silti hartaasti, että kotimainen kirjallisuus pitää pintansa, sillä se on osa kansallista identiteettiä. Kirjat ovat ikuisia ja ne, joita kirjoitamme nyt, ovat rakentamassa tulevaisuuden ihmisille kuvaa siitä, mitä luimme ja ajattelimme 2010 -luvun alussa.
16.3.2012
Vieroksujat
Jokaisella meistä on varmasti lajityyppi tai kirjallisuudenhaara, jonka lukemista välttelee. Taustalla yleisimmin piilee ennakkoluulo tai huono kokemus. Yllättävää on, että jos lukee kirjailija Y:ltä kirjallisuuden lajityyppiä X edustavan teoksen, eikä pidä siitä, hylkimisreaktio ei välttämättä synny vain kirjailija Y:n lajityyppiä X edustaviin kirjoihin vaan jopa koko X-lajityyppiin.
Näin olen kuullut rivien välistä, kun olen ihmisten kanssa lukemisesta puhunut. Joku ei pidä fantasiasta, koska mielikuvitusmaailmoista lukeminen ei ole kehittävää tai kirjan se-ja-se kuvaus haltioista oli epäuskottava. Päihde- ja parisuhdeongelmainen kahvinlipityssukuromaani on jonkun mielestä synonyymi kotimaiselle realistiselle nykyproosalle. Ehdoton nounou. Chick-litiin ei kannata edes koskea, sillä eihän nyt mikään, minkä nimessä viitataan kananpoikiin, vaikka kirjan kannessa lähes poikkeuksetta kuvataan pastellisävyissä korkokenkiä ja shamppanjalaseja, voi olla terävää yhteiskuntakuvausta kansanosasta, joka on oikeasti olemassa.
Aito kaikkiruokainen lukija on harvinaisuus. Monet lajityypit liittyvät tiettyyn ikäkauteen, jonka jälkeen voi tulla tunne, että siltä saralta kaikki on nähty. Joskus iällä ei ole mitään tekemistä lukemiskauden kanssa. Luettavaa on yksinkertaisesti niin paljon saatavilla, että muutamaan genreen keskittyminen on ymmärrettävää. Tuttu ja hyväksi havaittu houkuttelee, sillä jotain erilaisuutta uutuuskirjassa on kuitenkin tarjolla. Sama soppa, eri mausteet.
Genreuralle on helppo jämähtää. Joskus luin vuoden vain dekkareita ja jännäreitä. Joskus meni kuukausia pelkän romanttisen viihteen parissa. Kerran urauduin klassikoihin, mutta niiden kuluttaminen on huomattavan hidasta eikä yksittäisiä teoksia kertynyt niin paljon kuin nopealukuisemman materiaalin kanssa. Fantasian ahmimiskaudesta on aikaa sen verran kauan, että joskus hävettää. Uudempaan ainekseen tutustuminen on jäänyt kotimaisen varaan, sillä viime vuosina kotimaiset kirjat ovat löylyttäneet käännöskirjat. Kieli, se puhdas ja horjumaton kieli!
Entäs ne ennakkoluulot sitten? Yllättävän moni nyrpistelee nenäänsä tieteiskirjallisuudelle, eli scifille ja fantasialle, vaikka eivät ole sitä koskaan kokeilleet. (Psst, ja koska Suomessa niiden on ajateltu niin pitkään kuuluvan vain satu-osastolle, ihan kuin kaikki fiktio ei olisi fiktiota!) Romanttinen viihde on monelle jotain, mitä vain teini-iän naivismilla varustettu voi nauramatta nauttia. Dekkarit pelottavat, koska niissä on raakaa väkivaltaa. Kotimaan tiskirättiproosa ahdistaa eikä Dostojevskiä viitsi edes aloittaa, kun kirjat ovat niin paksuja osiin jaettunakin, että lukijallekin ehtii jo pelkästä ajatuksesta kasvaa yhtä pitkä parta kuin kirjailijalla itsellään oli.
Mikä tähän avuksi? Kenenkään ei tietenkään ole pakko kurotella vieraiden aitojen taakse tai uskaltautua maistamaan sopan sijaan makaronilaatikkoa, mutta paras tapa kastaa varpaansa uuteen ja outoon lajityyppiin on suositus henkilöltä, joka tuntee uudislukijan lukumaun. Jos joku allergisoituu keijukaisista, löytyy varmasti fantasiaa, jossa keijukaisia ei esiinny. Jos joku pelkää saavansa veritahroja dekkarista, lajityypistä löytyy runsaasti verettömiäkin teoksia. Romantiikka-allergikoille ja kuivakoiden avaruusaluskuvausten pelkääjille rajarikkurikirjoja löytänee valveutunut ammattilainen kirjastoissamme.
Ei muuta kuin rohkeasti kokeilemaan!
Näin olen kuullut rivien välistä, kun olen ihmisten kanssa lukemisesta puhunut. Joku ei pidä fantasiasta, koska mielikuvitusmaailmoista lukeminen ei ole kehittävää tai kirjan se-ja-se kuvaus haltioista oli epäuskottava. Päihde- ja parisuhdeongelmainen kahvinlipityssukuromaani on jonkun mielestä synonyymi kotimaiselle realistiselle nykyproosalle. Ehdoton nounou. Chick-litiin ei kannata edes koskea, sillä eihän nyt mikään, minkä nimessä viitataan kananpoikiin, vaikka kirjan kannessa lähes poikkeuksetta kuvataan pastellisävyissä korkokenkiä ja shamppanjalaseja, voi olla terävää yhteiskuntakuvausta kansanosasta, joka on oikeasti olemassa.
Aito kaikkiruokainen lukija on harvinaisuus. Monet lajityypit liittyvät tiettyyn ikäkauteen, jonka jälkeen voi tulla tunne, että siltä saralta kaikki on nähty. Joskus iällä ei ole mitään tekemistä lukemiskauden kanssa. Luettavaa on yksinkertaisesti niin paljon saatavilla, että muutamaan genreen keskittyminen on ymmärrettävää. Tuttu ja hyväksi havaittu houkuttelee, sillä jotain erilaisuutta uutuuskirjassa on kuitenkin tarjolla. Sama soppa, eri mausteet.
Genreuralle on helppo jämähtää. Joskus luin vuoden vain dekkareita ja jännäreitä. Joskus meni kuukausia pelkän romanttisen viihteen parissa. Kerran urauduin klassikoihin, mutta niiden kuluttaminen on huomattavan hidasta eikä yksittäisiä teoksia kertynyt niin paljon kuin nopealukuisemman materiaalin kanssa. Fantasian ahmimiskaudesta on aikaa sen verran kauan, että joskus hävettää. Uudempaan ainekseen tutustuminen on jäänyt kotimaisen varaan, sillä viime vuosina kotimaiset kirjat ovat löylyttäneet käännöskirjat. Kieli, se puhdas ja horjumaton kieli!
Entäs ne ennakkoluulot sitten? Yllättävän moni nyrpistelee nenäänsä tieteiskirjallisuudelle, eli scifille ja fantasialle, vaikka eivät ole sitä koskaan kokeilleet. (Psst, ja koska Suomessa niiden on ajateltu niin pitkään kuuluvan vain satu-osastolle, ihan kuin kaikki fiktio ei olisi fiktiota!) Romanttinen viihde on monelle jotain, mitä vain teini-iän naivismilla varustettu voi nauramatta nauttia. Dekkarit pelottavat, koska niissä on raakaa väkivaltaa. Kotimaan tiskirättiproosa ahdistaa eikä Dostojevskiä viitsi edes aloittaa, kun kirjat ovat niin paksuja osiin jaettunakin, että lukijallekin ehtii jo pelkästä ajatuksesta kasvaa yhtä pitkä parta kuin kirjailijalla itsellään oli.
Mikä tähän avuksi? Kenenkään ei tietenkään ole pakko kurotella vieraiden aitojen taakse tai uskaltautua maistamaan sopan sijaan makaronilaatikkoa, mutta paras tapa kastaa varpaansa uuteen ja outoon lajityyppiin on suositus henkilöltä, joka tuntee uudislukijan lukumaun. Jos joku allergisoituu keijukaisista, löytyy varmasti fantasiaa, jossa keijukaisia ei esiinny. Jos joku pelkää saavansa veritahroja dekkarista, lajityypistä löytyy runsaasti verettömiäkin teoksia. Romantiikka-allergikoille ja kuivakoiden avaruusaluskuvausten pelkääjille rajarikkurikirjoja löytänee valveutunut ammattilainen kirjastoissamme.
Ei muuta kuin rohkeasti kokeilemaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)