Kirjailija ja raha

Rahasta puhuminen on aina hieman tulenarkaa. Jos kertoo, että sitä on liian vähän, on ruikuttaja; jos kertoo että sitä on oikein mukavasti, on kerskailija. Sopivaa on olla nöyrä ja hieman vähättelevä ja sanoa, että kyllä tällä toimeen tullaan (kun ollaan säästäväisiä). Paras on tietenkin olla ihan hiljaa. Niin useimmat tekevätkin.

Kirjailija ja raha on aihe, joka on ollut jonkin verran esillä ainakin sinä aikana, kun olen itse seurannut suomalaista kirja-alaa. Muun muassa tekijänoikeuskorvaukset, lainauskorvaukset ja Turun yliopiston teettämä tutkimus kotimaisten kirjailijoiden tuloista ovat olleet puheenaiheina.

Hämmentävän moni luulee, että kirjailijat ovat hyvätuloisia. Ehkä harha muodostuu siitä, että mediassa näkyvimmin esillä olevat kirjailijat ovatkin hyvätuloisia: tai ainakin he voivat elää kokopäiväisinä kirjailijoina. Entä voisiko käsitystä tukea myös se, että kirjailijan ammattia arvostetaan? Onhan se omalla tavallaan surkuhupaisaa, että kuka tahansa myyjä tai varastonhoitaja tienaa muutamassa kuukaudessa sen, mitä kirjailija saattaa saada vuosien työstä. Selvää onkin, ettei työstä makseta sen mukaan, arvostetaanko sitä vai ei. Silti lähestulkoon jokaisen mielestä tuntuu olevan hienoa, jos on kirjailija. Koska sillä tienaa!

Lienee turvallista väittää, että kirjailijoita on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tietokoneet ja painotekniikoiden kehittyminen ovat mahdollistaneet tekstin tuottamisen helppouden ja painamisen edullisuuden. Suomessa riittää kustantamoita -- pelkästään Suomen Kustannusyhdistyksessä on yli sata jäsentä. Tarjonta on siis valtavaa, joten kun kysyntä on pysynyt kutakuinkin ennallaan, on selvää että kirjailijoista vain murto-osa saa kirjansa/kirjojensa myyntituloja riittävästi niillä elääkseen. Nämä murto-osakirjailijat eli huippukirjailijat voi todeta esimerkiksi viime vuoden osalta Kirjakauppaliiton tammikuisesta tiedotteesta. Sofi Oksanen ja Ulla-Lena Lundberg myivät kumpikin yli 100 000 kpl sinä vuonna julkaistuja teoksiaan.

Kuten Pasi Ilmari Jääskeläinen on osuvasti todennut, suurin osa kirjailijoista ei julkisesti halua puhua kirjojensa myyntituloista, sillä ne ovat yleensä aina pienemmät kuin ulkopuolinen voisi kuvitella. Ja se on vähän noloa. Hyvän tai loistavan kirjan kirjoittaminen ei nimittäin riitä. Täytyy kirjoittaa kirja, joka myy, ja se on temppu johon ei tiedetä varmaa reseptiä. Jälkikäteen voidaan kyllä analysoida menestyksen syitä, mutta toisintoa ei kyetä tekemään.

Kummallisesti ostot tuntuvat kertyvän aina tiettyjen teosten ympärille. Arkihavainnoissani olen laittanut merkille, että toisia kirjailijoita ostetaan, toisia lainataan kirjastosta -- eikä tätä jakoa määrää se, kummasta kirjailijasta pidetään enemmän. Nyt kun uusin Dan Brown on kaupoissa, kuulen sellaisia hämmentäviä puheenpätkiä kuin se edellinen oli kyllä ihan surkea, mutta kai tämä uusin on pakko silti ostaa. Selvästi on siis kirjoja, jotka ostetaan, vaikka niiltä ei paljon odotettaisikaan. Lempikirjailijan kirja saatetaan sitä vastoin lainata.

Usein kuulee sanottavan, että on hyvä, että muutama kirja myy paljon, koska sillä ne vähemmän myyvien kirjojen kulut katetaan. Minun järjelläni voisi ajatella, että kassaan ropisee ihan sama määrä euroja, jos myydään Oksasta 100 000 kpl tai Pulkkista ja Oksasta kumpaakin 50 000 kpl. Tai jos myytäisiin kymmentä eri kirjailijaa kutakin kymppitonnilla. Mutta ehkä homma ei mene niin. Kirja-alalta tuntuu välillä löytyvän kaikenlaisia outouksia.

***

Kirjailijan työtä ja toimeentuloa tukemaan on Suomessa kuitenkin monisäikeinen apurahaverkosto, joka kannattelee minuakin seuraavien töideni osalta. Apurahat ovat niitä, joista monilla on mielikuva, että ne käytetään punaviinitahraiseen taiteilijaelämään tai vähintään muutoin vastuuttomasti; että ne maksetaan veronmaksajien pussista ja aina väärälle ihmiselle (lue: tuntemattomalle henkilölle).

Ei huomata, että hakemuksiin tarvitaan melkoisen tarkat selvitykset ja työsuunnitelmat. Ei tiedetä, että kirjailijalta vaaditaan loppuraportti apurahankäytöstä tai että Suomessa on lukuisia yksityisiä apurahanmyöntäjiä: veronmaksajia taiteen apurahat rasittavat todella vähän. (Ja sekin unohdetaan, että kirjailija maksaa kaikesta veroa hänkin.)

Myyntitulojen (kustantamoiden ennakot kuuluvat näiden piiriin) ja apurahojen lisäksi kirjailijoille on Suomessa itkun ja taistelun myötä saatu nyt maksuun myös lainauskorvauksia. Ne ovat varsin pieniä ja maksetaan luonnollisesti takautuvasti, mutta ovat paikkansa ansainneet. Esimerkiksi 2012 vuoden lainauskorvausmäärärahan jaossa 35 % saajista sai alle 50 euroa, 0,5 % yli 10 000 euroa. Minulle lainauskorvauksia ei ole tullut vielä ollenkaan.

***

Kirjailijan tuloihin vaikuttaa näiden lisäksi se, otetaanko kirjasta pokkaripainos (lisää myyntiä, mutta huonommilla tekijänpalkkioprosenteilla!), mahdolliset käännösoikeuksien myynnit ulkomaille, tai se, onko hänelle muita kirjallisia töitä tarjolla (kuten kolumneja, artikkeleita, lehtinovelleja ym.).

Kuukausipalkkaan tottuneelle duunarille tämä tulojen sillisalaatti on ollut suoranainen järkytys. Miten oman talouden hoitaminen onnistuu, kun tulojen epävarmuus ja ennustettavuus on tätä luokkaa? Kovin nopeasti en ole ryhtymässä vapaaksi kirjailijaksi. Kuvioiden selvittäminen verovirkailijan kanssa ahdistaa jo etukäteen.

Niin kovin lyhyet ovat askelmat teksti-julki-vaikka-ilmaiseksi, täh-maksetaanko-tästä-rahaakin ja apua-pitäisikö-tällä-tulla-toimeen -tilojen välillä.

Toisaalta ei ole mikään ihme, että rahasta puhuminen kirjallisuuden yhteydessä tuntuu epämukavalta. Kirjojen olemassaolon rahallista arvoa on mahdoton mitata: taiteen hintalappu on aina subjektiivinen. Monien kirjojen tuotto on miinusmerkkinen talouden puolella, mutta henkisellä puolella voidaan hyvinkin olla plussalla. Kustantamoille talous on tahtipuikkoa pitelevä taho, joten kirjailijoidenkin on pakko taipua miettimään myyntiä, mikä on haastavaa yhdistää luomistyöhön.

Kirjailijuudessa on vielä se vinha mahdollisuus voittaa jättipotti: merkittävä kirjallisuuspalkinto tai nousu ilmiöksi. Se voi tulla uran alussa, uran keskivaiheilla, uran lopussa tai kirjailijan kuoleman jälkeen. Ehkei koskaan. Mutta mahdollisuus, se on.

***

Pitkän (ja toivottavasti ei kovin puuduttavan) tekstin jälkeen olisi mielenkiintoista kuulla teiltä, rakkaat lukijat, oletteko tulleet koskaan miettineeksi kirjailijan finanssipuolta, ja jos olette, minkälaiseksi sen kuvittelitte? Entä onko teistä keskustelu kirjailijoiden tekijänoikeuskorvauksista ja lainauskorvauksista tarpeellinen? Onko taloudellinen epävarmuus ammatinvalintakysymys?

Korvaus tehdystä työstä

Kukaan pitkiä julkaisukelpoisia tekstikokonaisuuksia kirjoittanut voi tuskin sanoa, ettei se kävisi työstä.

Kävin lueskelemassa artikkeleita Myytti lukukansasta? -sivustolla. Kirjailija Jarkko Tontti kirjoitti postauksessaan sananvapaudesta ja tekijänoikeuksista, joista on viime aikoina riittänyt uutisointia, väittelyitä ja jos jonkinlaisia mielipiteitä. Jostain syystä kansamme keskuudesta löytyy heitä, joiden mielestä kirjailijoille (ainakaan vähän luetuille -- vai pitäisikö sanoa nykyaikaan sopivammin "vähän myyville") ei kuuluisi maksaa työstään minkäänlaisia korvauksia.

Aina kun olen tämän asian äärellä (tekijänoikeuksien, -korvauksien ja kirjailijan tulojen), tunnen seisovani levottoman valtameren äärellä. Kokonaisuus on suuri, mutta koostuu yksittäisistä liikkuvista osista. Se vaikuttaa kaikkiin, vaikka kääntäisi selkänsä ja leikkisi, ettei sitä ole.

Aloitetaan ihan alusta, eli ideasta, joka kirjailijan päässä syttyy ja alkaa hiljalleen hehkua. Ideat ovat vapaata riistaa. Niitä ei voi patentoida eikä niihin ole kenelläkään tekijänoikeuksia. Kenellä tahansa meistä voi olla ideoita vaikka mihin: vaikka siihen suurteokseen, jota ei koskaan saa kirjoitetuksi. Kun idea siirtyy paperille, kun kirjailija ottaa käyttöönsä kirjaimet ja sanat ja välimerkit, jotka myös ovat vapaasti kenen tahansa käytössä, tapahtuu jotain ainutlaatuista: hän luo uutta ja tuottaa tähän maailmaan jotain, johon hänellä on tekijänoikeus. Syntyy jotain, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Tässä voi olla yksi syy, miksi joidenkin mielestä kirjailijoiden työ ei ole työtä laisinkaan. Me luomme asioita mielikuvituksesta, emme konkretiasta. Jos joku hakee pajua pellolta ja punoo siitä korin, lienemme yksimielisiä siitä, että hän on juuri tuon korin tekijä. Hänellä on siihen oikeudet ja hän voi myydä sen ja saada työstään korvauksen.

Entä kirjailija? Hänen tuotteensa ei ole pajukori. Ei edes kirja. (Kirja on kustantamon tuote.) Se on kirjan sisältö.

Kirjailijalla on siis tekijänoikeus mielikuvituksensa tuotokseen.

Tähän kadunmies naurahtaa, että kyllähän hänelläkin on mielikuvitus ja hän kuvittelee kaikenlaista kaiken aikaa. Hänellekin pitäisi maksaa korvauksia!

Mutta mistä me hänelle maksaisimme? Korvaus saadaan vastineeksi jostain. Kirjaa ei ole olemassa ilman lukijaa, mutta kirjailijaa ei ole olemassa ilman lukemisesta saatua korvausta.

***

Ongelmahan on oikeasti se, että kirjoja ja kirjailijoita on liikaa. Jos kaikki Suomen kirjailijat menisivät lakkoon ja lopettaisivat tuotantonsa, kauppojen hyllyt täyttyisivät käännöskirjoista ja omakustanteista. Jäisikö kukaan lukija edes kaipaamaan kotimaista kirjailijaa, vai palaisiko vain tämän vanhan tuotannon pariin? Lukeminen ei tästä maailmasta lopu, valitettavasti. Sitä on saatavilla niin paljon, että lukijat ahdistuvat ennemmin tarjonnan paljoudesta kuin sen vähyydestä. Ja samalla moni sanoo, ettei lue kirjoja lainkaan -- tai ei lue tietynlaisia kirjoja.

Laadusta kukaan ei uskalla sanoa enää mitään, koska kirjahan on subjektiivinen kokemus, eikö vain. Eikä sillä anglismeistä ja svetisismeistä vapaalla suomen kielelläkään ole mitään merkitystä. Kieli muuttuu koko ajan. Se on sen luonne. Ja toisaalta, miksi lukea edes niitä käännöskirjojakaan, kun alkuperäiskielellä saa teokset heti tuoreeltaan käsiinsä eikä tarvita tulkkia kirjailijan ajatuksen ja teoksen ulkoasun välillä.

Mutta entä jos kaikki maailman kirjailijat lopettaisivat kirjoittamasta nyt heti? Minkälainen maailma olisi kymmenen, kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä? Kukaan ei kuolisi lukemisen puutteeseen, sen uskon. Mutta silti en voi välttyä tuntemasta syvästi, että se olisi valtava tragedia koko ihmiskunnan kannalta -- niidenkin, jotka eivät lue. Miltä tuntuisi, jos saisit kuulla, että yhtäkään kirjaa ei sitten enää tule? Pärjätkää niillä, joita tähän asti on julkaistu.

***

Olen tässä blogissani joskus kirjoittanut, että en osaa vielä mieltää kirjailijuutta ammatiksi. Asia ei ole muuttunut. Luulen, että se on hyvin pitkä prosessi, joka edellyttää sen hahmottamista, että saan tekemästäni työstä jonkinlaista toimeentuloa. Muutenhan se on vain harrastus. Tätä hahmottamista on vaikea toteuttaa, koska kenttä, jolta kirjailija yrittää riipiä tulonsa, on niin laajalle hajonnut. On apurahaa, jota saa hyvin harva tai harvoin, on lainauskorvausta, joka on kolmisen senttiä per lainauskerta ja jota ei tilitetä jos tulo jää alle 15 euron; on palkintoja ja stipendejä, joiden varaan ei ymmärrettävästi voi laskea; ja sitten, tietenkin, ovat myyntitulot. Omakohtaista tilinpäätöstä ei ole vielä tehtävissä, mutta jos viisaampia on uskominen, tulot ovat parin euron luokkaa per kirja, miinus tietenkin verot. Ennakko, jonka kustantajalta saa, on osa myyntituloja.

Olen tottuneempi palkkaan, joka rapsahtaa tilille tiettynä päivänä kuukaudesta ja suunnilleen saman suuruisena.

Asiahan on niin, että alkutuottajana kirjailija on melkoinen työllistäjä. Hänen mielikuvituksensa kannattelee kustantamoita, kirjakauppoja ja välillisesti esimerkiksi graafikoita ja kirjapainoja. Joku ne tv-sarjojen, teatteriesitysten ja elokuvienkin käsikirjoitukset kirjoittaa. Jonkun on ensin luotava jotain ainutlaatuista, että harrypotter-penaalit ja hobitti-reput myisivät.

***

Kirjoituksesta on jo nyt tullut pitkä, mutta en tiedä olenko itse sen viisaampi aiheen suhteen -- tai onko lukijakaan. Tuskin kukaan, joka ei ole erityisen kiinnostunut kirjailijan toimeentulosta tai jolla ei ole oma lehmä ojassa, jaksaa paneutua aiheeseen kovin syvästi. Tänä kirjojen yltäkylläisyyden aikana on lukijana helppo heilauttaa olkapäätään kirjailijan itkulle ja parulle -- mieluiten sitä olisi kuulematta, koska se haittaa lukukokemusta.

Enkä minäkään oikeastaan itke, koska olen niin hämilläni. Ei siitä kauan ole, kun luin joltakin nettisivustolta, jossa käsiteltiin lainauskorvausta, hienon kommentin, joka menin jotensakin näin: "Miksi kirjailijoille pitäisi maksaa joka kerta kun joku lukee sen kirjan? Eikö yksi kertakorvaus riitä? Eihän putkimiehellekään makseta sen yhden hanan asentamisesta vuosikausia jälkeen päin."

Mielestäni on ihan aiheellista olla huolissaan siitä, miten tekijänoikeuksien on käymässä. Pitäisikö kaiken sisällön olla ilmaista? Onko oikein, että maassamme on koulutettu ihmisryhmä, joka ei saa tekemästään työstä palkkaa tai korvausta, vaikka heidän työnsä on kaikkien saatavilla? Mikä on alkutuottajan asema ja mitkä hänen oikeutensa? Kuinka suuressa arvossa pidämme kotimaista kirjallisuutta ja sen saatavuutta varallisuuteen katsomatta? Mikä merkitys kirjalla on yhteiskunnassamme? Pitäisikö kirjailijan pystyä elämään kirjoja kirjoittamalla?

Kysyn teiltä, hyvät lukijat, että mikä olisi oikeudenmukaisin ja paras tapa varmistaa kirjailijan toimeentulo. En ole kopiosuojausten suuri puolestapuhuja, mutta riistoakaan en voi hyväksyä.

Mikä toimisi?

Työyhteisön merkityksestä ja apurahattomuudesta

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti blogissaan työyhteisön tärkeydestä, kirjailijapiirien ulkopuolelle jäämisestä ja vapaudesta, joka koituu kun lakkaa tavoittelemasta apurahaa, jonka saaminen on aina epävarmaa.

Koin hyvin vahvaa vastakaikua kirjoitukseen.

Kuluneen talven, kun olin vapaa (eli työtön) kirjoittaja, kaipasin kipeästi työyhteisöä. Sosiaaliset kontaktit samaa työtä tai samaa tarkoitusta varten työtä tekevien kanssa puuttuivat. Ne puuttuivat siitä huolimatta, että jos vuonna 2006 en tuntenut yhtään kirjailijaa henkilökohtaisesti, vuonna 2011 tunsin jo melkein kymmenen. (Kirjailijat ovat uskomattoman verkostoitunutta väkeä.) Mutta kuten ehkä on käynyt ilmi, kirjailijoiden ja runoilijoiden päivät vuosirytmeistä puhumattakaan kulkevat yleensä omia polkujaan ja valtaosa tekee sitä sivutyönä aikaisin aamulla, myöhään yöllä tai ruokatuntinsa aikana. Kadehtien luin Terhi Rannelasta, jolla on jaettu työhuone, minne mennä kirjoittamaan, ja työkavereita, joiden kanssa jakaa lounas. Hän kutsuu itseään osuvasti virkamieskirjailijaksi. Sellainen minäkin haluaisin olla. Aamulla kirjoittaisin, päivällä pitäisin pidemmän tauon ja illemmalla jatkaisin työntekoa, oli se sitten ajattelemista tai naputtelemista tai piirtämistä.

Onneksi avasin suuni, sillä sain Saara Henrikssonista viikoittaisen lounaskaverin. Se oli todellinen henkireikä. Jakaa kuulumisia, puhua kirjoittamisesta toisen kirjoittajan kanssa, päivittää tietojaan siitä, mitä kirjailijamaailmassa tapahtuu ja ihmetellä elämää. Sellaista tavallista, mitä työkaverin kanssa voisi kuvitella juttelevansa päivän mittaan.

Nyt ei enää noihin lounastapaamisiin ole aikaa, mutta minun käsitykseni työyhteisön tärkeydestä itselleni vahvistui entisestään. On oltava joku, joka ymmärtää työn luonteen ja tarjoaa omia näkemyksiään asioista. Ja kun ympärillä on kunnianhimoisia, innostuneita ja aikaansaavia ihmisiä, pääsee osallistumaan monenlaisiin projekteihin, joista muuten ei välttämättä edes kuulisi.

***

Apurahoista. Mitä minä niistä tietäisin? En vielä paljon mitään, koska tänä vuonna hain niitä ensimmäistä kertaa. Yksi kieltävä päätös on tullut, mutta ei sitä voi yllätykseksi sanoa. Kirjoitan viihdyttävää tekstiä, en mitään kirjallisuutta mullistavaa ja ennennäkemätöntä.

Huonoja puolia apurahattomuudessa tällä hetkellä:

- kirjoittamiseen käytettävä aika ja energia ovat säästökokoa
- ulkopuolisten päättäjien uskonpuute, joka pahimmassa tapauksessa muuntuu kirjailijan uskonpuutteeksi omaan työhönsä
- työskentelyaikojaan ei voi vapaasti valita
- ei lomia


Hyviä puolia apurahattomuudessa tällä hetkellä:

- ei ulkoisia rahaan sidoksissa olevia paineita kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä
- riippumattomuus ja vapaus (edelliseen kohtaan liittyen)
- vakaa toimeentulo, yleensä vielä parempikin (apurahat ovat pieniä), joten ei rahahuolia
- hieman naurettava tunne siitä, että pärjää omillaan, vaikka samalla tulee kutistaneeksi vakavaksi ammatikseen ajattelemansa työn harrastuksen tasolle


Tuleeko teille jotain lisättävää mieleen?

Työ, josta saa lämmintä kättä

Jos aikoo kirjailijaksi, on varauduttava siihen, että tuntipalkoille ei pääse, ei edes minimituntipalkoille.

Näin voisi päätellä siitä, että kun Suomen Kirjailijaliitto teki vuonna 2006 selvitystä, kaunokirjailijan keskimääräiseksi vuosiansioksi tuli 2000 euroa. Kuukaudessa siis karkeasti laskien 160 euroa. Tämä luku koskee vain kirjailijan työllä saatuja tuloja eli päättelisin tämän tarkoittavan kirjasta saatuja myyntituloja. Asiasta on myös tuoreempia tutkimuksia, jotka osoittavat että tilanne ei ole muuttunut.

Koska apurahoja ei riitä kaikille kaipaaville, ja ison osan kohdalla saadut summat ovat pieniä, joutuu suurin osa kirjailijoista tekemään muita töitä. Karu tosiasia on, että kirjailija ei saa työstään riittävää toimeentuloa.

Suomi alkoi maksaa lainauskorvausta kirjailijoille vasta vuonna 2007, kun Euroopan Komissio ärähti epäkohdasta. Siinä missä esimerkiksi Tanska on maksanut lainauskorvausta vuodesta 1946 ja korvauksen määrä on (ainakin tätä nykyä) 27 snt/lainaus, Suomessa kirjailija saa korvausta 3,5 snt/lainaus. 3,5 senttiä! Se tarkoittaa sitä, että 350 euron korvaukseen päästään, jos kirjaa lainataan 10 000 kertaa. Korvaus ei ole missään suhteessa mahdollisiin myyntitulomenetyksiin.

Asiaa yritetään korjata. Sanasto on polkaissut käyntiin kampanjan, jonka nimi on Kirja elää.

Mikä teidän mielestänne olisi kohtuullinen korvaus kirjastosta lainatulle kirjalle?

***

Edit: Tästähän on näköjään Anne Salomaa kirjoittanut Kiiltomadossa, ja jopa esimerkkisumma on sama kuin mitä itse käytin!