Helmi-Maaria Pisara kirjoitti blogissaan työyhteisön tärkeydestä, kirjailijapiirien ulkopuolelle jäämisestä ja vapaudesta, joka koituu kun lakkaa tavoittelemasta apurahaa, jonka saaminen on aina epävarmaa.
Koin hyvin vahvaa vastakaikua kirjoitukseen.
Kuluneen talven, kun olin vapaa (eli työtön) kirjoittaja, kaipasin kipeästi työyhteisöä. Sosiaaliset kontaktit samaa työtä tai samaa tarkoitusta varten työtä tekevien kanssa puuttuivat. Ne puuttuivat siitä huolimatta, että jos vuonna 2006 en tuntenut yhtään kirjailijaa henkilökohtaisesti, vuonna 2011 tunsin jo melkein kymmenen. (Kirjailijat ovat uskomattoman verkostoitunutta väkeä.) Mutta kuten ehkä on käynyt ilmi, kirjailijoiden ja runoilijoiden päivät vuosirytmeistä puhumattakaan kulkevat yleensä omia polkujaan ja valtaosa tekee sitä sivutyönä aikaisin aamulla, myöhään yöllä tai ruokatuntinsa aikana. Kadehtien luin Terhi Rannelasta, jolla on jaettu työhuone, minne mennä kirjoittamaan, ja työkavereita, joiden kanssa jakaa lounas. Hän kutsuu itseään osuvasti virkamieskirjailijaksi. Sellainen minäkin haluaisin olla. Aamulla kirjoittaisin, päivällä pitäisin pidemmän tauon ja illemmalla jatkaisin työntekoa, oli se sitten ajattelemista tai naputtelemista tai piirtämistä.
Onneksi avasin suuni, sillä sain Saara Henrikssonista viikoittaisen lounaskaverin. Se oli todellinen henkireikä. Jakaa kuulumisia, puhua kirjoittamisesta toisen kirjoittajan kanssa, päivittää tietojaan siitä, mitä kirjailijamaailmassa tapahtuu ja ihmetellä elämää. Sellaista tavallista, mitä työkaverin kanssa voisi kuvitella juttelevansa päivän mittaan.
Nyt ei enää noihin lounastapaamisiin ole aikaa, mutta minun käsitykseni työyhteisön tärkeydestä itselleni vahvistui entisestään. On oltava joku, joka ymmärtää työn luonteen ja tarjoaa omia näkemyksiään asioista. Ja kun ympärillä on kunnianhimoisia, innostuneita ja aikaansaavia ihmisiä, pääsee osallistumaan monenlaisiin projekteihin, joista muuten ei välttämättä edes kuulisi.
***
Apurahoista. Mitä minä niistä tietäisin? En vielä paljon mitään, koska tänä vuonna hain niitä ensimmäistä kertaa. Yksi kieltävä päätös on tullut, mutta ei sitä voi yllätykseksi sanoa. Kirjoitan viihdyttävää tekstiä, en mitään kirjallisuutta mullistavaa ja ennennäkemätöntä.
Huonoja puolia apurahattomuudessa tällä hetkellä:
- kirjoittamiseen käytettävä aika ja energia ovat säästökokoa
- ulkopuolisten päättäjien uskonpuute, joka pahimmassa tapauksessa muuntuu kirjailijan uskonpuutteeksi omaan työhönsä
- työskentelyaikojaan ei voi vapaasti valita
- ei lomia
Hyviä puolia apurahattomuudessa tällä hetkellä:
- ei ulkoisia rahaan sidoksissa olevia paineita kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä
- riippumattomuus ja vapaus (edelliseen kohtaan liittyen)
- vakaa toimeentulo, yleensä vielä parempikin (apurahat ovat pieniä), joten ei rahahuolia
- hieman naurettava tunne siitä, että pärjää omillaan, vaikka samalla tulee kutistaneeksi vakavaksi ammatikseen ajattelemansa työn harrastuksen tasolle
Tuleeko teille jotain lisättävää mieleen?
Kirjoittajan ja kirjailijan työ on taatusti rahallisella tasolla yksi kivuliaimpia. Kuten millä tahansa luovalla alalla, sitä joutuu taistelemaan paitsi byrokratian, myös oman mielen ja sen ailahteluiden kanssa ja elämään tietynlaisessa epävarmuuden tilassa. Itse olen toiminut free-toimittaja muutaman viimeisen vuoden ajan ja kirjoittanut omia juttujani runojen ja novellien muodossa. Mutta samalla sitä joutuu väkisinkin tekemään pätkätöitä siellä, missä vaan mahdollisuus tarjoutuu. Usein tämä juuri kiusaa minua kovin; olen monesti niin väsynyt perustöiden jälkeen, että kirjoittamiselle ei yksinkertaisesti ole tilaa. :/
VastaaPoistaMitä ihmisen tulisi tehdä, jotta saisi tehdä vain sitä mitä rakastaa ? Mistä apuraha ihmiselle, joka ei ole vielä lyönyt itseään läpi muuten kuin lehtijuttujen kautta ja joka ei voi todistaa olevansa apurahojen arvoinen ? Ja miten sitä voi koskaan todistaa mitään tai saada aikaan julkaisukelpoista materiaalia, jos siihen ei tarjoudu mahdollisuutta (=aikaa ja rahaa)? Kinkkisiä kysymyksiä kerta kaikkiaan.
Sinulla on varmaankin jo suhteellisen tasapainoinen tilanne, vai kuinka ? Vai onko niin, että kun saa esikoisensa läpi, taistelu helpottaa ? Tosin saan teksteistäsi myös sen vaikutelman, että se ei mene ihan niin. Kuten joku viisas joskus sanoi: Taiteilija on aina yhtä hyvä kuin viimeinen työnsä. Aika masentavaa. Huomaan itsestäni, että yhden onnistuneen jutun jälkeen paine tosiaan kasvaa ja sitä pyrkii luomaan jotain entistä parempaa seuraavalla kerralla. Onko tämä taiteilijaluonteisten ihmisten kohtalo ? Voi kurja ja hurja :)
Kiitos blogistasi muuten. Luen aktiivisesti, mutten useinkaan saa sanaista arkkua auki. Olen löytänyt täältä paljon uskoa omien juttujeni työstämiseen ja siihen, että tällä alalla on mahdollista edistyä ulkopuolisten suhtautumisesta, ajoittaisista "lama-kausista" ja taloudellisista ongelmista huolimatta.
Mukavaa pääsiäisviikkoa sinulle!
Kiitos toivotuksista, samoin! :)
PoistaLuovassa työssä tuntuu olevan aina jonkinlainen vastahanka ja kitka, joka voi olla niin ulkoista kuin sisäistäkin. Jos on kaikki maailman aika kirjoittaa, sisäinen kitka voi tehdä sen, ettei mitään saakaan aikaan. Toisaalta ajanpuute voi toimia niin, että saakin tehokkaammin aikaan. Se tuntuu vaihtelevan paljon. Apuraha antaa aikaa, mahdollisuuden ja ikään kuin luottavaisen tuuppauksen, mutta kyllä se luo myös paineita tuloksesta. Loisi ainakin minulle.
Ilmiselvää on kuitenkin se, että kirjoittaminen sivutyönä on raskasta. (Niin kuin nyt voisi ajatella minkä tahansa kahden duunin tekemisen olevan.) Kuinka kauan sitä jaksaa ja millä tavalla se vaikuttaa lopputulokseen? Tässä on paljon mielenkiintoista ajateltavaa ja aika näyttää kohdallani, minkälaisissa olosuhteissa teokset syntyvät.
En tiedä tilanteeni tasapainoisuudesta. :) Tällä hetkellä tuntuu, ettei taistelu lopu koskaan, se vain muuttaa muotoaan. Ei taiteilija ole koskaan valmis, niin kuin ei elämäkään. Aina löytyy jotain uutta ja jännittävää, jotain mitä täytyy kokeilla, jotain mikä haastaa. Niin sen täytyy olla, jotta kehittyy.
Se on kieltämättä aika hurjaa, mutta en ajattele sen olevan masentavaa. Siinä on jokin omanlaisensa rauha, kun tietää olevansa keskeneräinen, aina matkalla. Perille täytyy pyrkiä, mutta ei pidä harhautua uskomaan liiaksi, että sinne koskaan pääsee.
Meneepäs nyt filosofiseksi. Se on tämä lauantai-ilta. ;)
Olen kirjoittanut työkseni vuodesta 2000, kotoa käsin koko ajan. Vuosina 2000-2006 kirjoitin yhteen lehteen, jossa meillä oli jonkinlainen porukka, kävimme kahdesti risteilyllä ja juttelimme IRCissä. Sen jälkeen minulla ei ole ollut minkäänlaista työporukkaa. Toisaalta en osaa sellaista kaivata. Täällä Amsterdamissa minulla sentään on pieni kirjoittajayhteisö, jollaista Suomessa minulla ei ollut koskaan.
VastaaPoistaEn kaipaa sitä kanssakäymistä mitenkään erityisesti, mutta tiedän, että siitä olisi iloa ja hyötyä, kun kaiken maailman miitit, konferenssit ja muut tapaamiset, silloin harvoin kun sellaiseen pääsee, tuntuvat aina älyllisesti ja muutenkin virkistäviltä. Teen liian vähän muuta kuin kirjoitan. :-P
Minulla on onneksi se taloudellinen vapaus, että asun mieheni kanssa ja periaatteessa minun ei tarvitse tienata kovin paljoa rahaa. Haen apurahoja ja olen kaksi saanutkin, yhden tietokirjalle ja toisen romaanille, mutta jos en saakaan apurahaa, se ei ole maailmanloppu. Silloin teen enemmän kääntötöitä, joita teen kyllä melko vähän. Tiedän kyllä, että olen etuoikeutettu kun voin kirjoittaa päivätyökseni, vaikka en tosiaankaan mikään bestselleristi ole.
P.S. Olit viime yönä unessani! Siinä luin, että Mifonki-sarjan seuraava osa tulee syksyllä ulos Murujalta (eli minun kustantajaltani) ja mietin, että miksihän vaihdoit pois Karistolta. Siinä oli myös kuva sinusta, jossa sinulla oli hurjan pitkät hiukset poninhännällä.
Olen ollut suorastaan äimistynyt siitä energian määrästä, joka suonissa kiertää toisten kirjoittajien tapaamisen jälkeen. Miten se inspiroikin niin paljon, vaikka sanaakaan ei puhuttaisi omista keskeneräisistä projekteista tai tulevista tuotoksista? Jotain maagista siinä on.
PoistaKirjoitat muuten tosi monipuolisesti kaikenlaista, ja se tuntuu olevan eräs selviytymiskeino, jos haluaa elättää itsensä kokopäiväkirjoittajana. Luulen, ettei minusta olisi moiseen yritteliäisyyteen. Tuntuu vieraalta ajatukselta kirjoittaa muuta kuin sitä fiktiota, johon sillä hetkellä on veto. (Tämä blogi ilmeisesti sijoittuu jollekin harmaalle alueelle.)
Hehe, hauska tuo uni! Ja tiedätkö, ei siitä ole pitkää aikaa kun näin itse unta siitä, että minulla oli paksut pitkät hiukset, punaisetkin vielä. (Eivät siis oikeasti ole kovin pitkät eivätkä tosiaankaan paksut. Eivätkä punaiset.) Ja se uni liittyi nimenomaan kirjailijaimagoon.
Muutenkin hämmentävän tarkkanäköinen ja enteellinen uni, sillä vaikka Karistolta en tietääkseni ole mihinkään siirtymässä, on tähän rinnalle tulossa erilainen kustannusmuoto, josta kerron myöhemmin vähän enemmän. :)
Meitä kirjoittajia on varmasti moneen lähtöön, ja kuten Maija, jotkut eivät ehkä kaipaakaan työyhteisöä ympärilleen. Se on ihailtavaa; olisi toisaalta hyvin tehokasta ja jännittävääkin tehdä työkseen pelkästään kirjoittamista. Mutta kuten olen sanonut, minulle itselleni työyhteisö on hyvin tärkeä. Kun olin viime syksyn yksin kotona, huomasin, että mielenterveys oli vaakalaudalla..siis meinasi pää niin sanotusti hajota, kun oli niin yksinäinen, mihinkään kuulumaton olo. Ja nyt, kun on ihana työpaikka, kirjoittaminen sujuu paljon sutjakkaammin ja mikä parasta: on hyvä mieli :)
VastaaPoistaJos joskus lykästää ja innostuttaa, tahtoisin varmastikin kokea jonkinmoisen lyhyehkön apurahakauden, mutta muuten..eih. Haluan sen verran enemmän taloudellista hohdokkuutta, että voi esim. matkustaa kuten opettaja-aikoinani. Apurahoilla sitä ei kovin paljoa voi harrastaa, ellei sitten saa matka-apurahaa, mikä taitaa olla ainoa, jota vielä lähitulevaisuudessa haen.
Sivutyönä kirjoittaminen on raskasta, mutta eikö se ole toisaalta tehokkaampaa? Antoisampaa ehkä nyt ainakin. Siis näin ainakin omalla kohdallani. Minulla kun ei ole työn lisäksi lapsia tai "karjaa" hoidettavana :)
Ihanaa pääsiäisviikkoa esikoiskirjailijalle :)
Oi, kiitos toivotuksista! :) Kovin luminen pääsiäinen näyttää olevan tulossa, trullit ja puput hautautuvat nietokseen ja pajunkissat paleltuvat... Ei vaineskaan, karvahan niillä on päällä.
PoistaTavallaan kirjoittaminen on tehokkaampaa sivutyöksi puristettuna. Minkäänlaiseen vetkutteluun ei ole varaa. Mutta minua arveluttaa pystyisinkö tämän työn ohella luomaan uutta romaania -- alusta loppuun. Esikoinenhan kyllä valmistui palkkatyön ohessa, mutta silloin oli kyse 30 viikkotunnista ja iltavuoroista, jolloin aamut jäivät kirjoittamiselle. Maailmaan syventyminen ja henkilöihin sisälle pääseminen vaatii minulta yleensä ponnistusta ja se ponnistus ottaa aikaa. Ja maailmasta palaaminen onkin sitten se toinen vaativa juttu... :)
Pirteitä pääsiäispäiviä sinullekin!