Loppuvuodesta palkitaan kirjoja ja kirjailijoita. Finlandiat, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto, Kalevi Jäntin palkinto, taiteen valtionpalkinnot, Blogistanian palkinnot ja lukuisat muut sähköistävät talvipimeyteen vajonnutta kirjallisuuskenttää ainakin mediassa. Suomessa on useita kymmeniä erilaisia kirjallisuuspalkintoja (vilkaiskaa vaikkapa Wikipedian artikkelia), mutta valitettavasti vain pieni osa kerää mediahuomiota niin, että vähemmän kirjallisesti valaistunut pysyisi niistä kärryillä.
Olen varmaan sanonut tämän ennenkin, mutta kaikista vaikeinta kirjailijuudessa on se, mitä oman pään sisällä tapahtuu. Niihin tunteisiin ei mitenkään ole pystynyt varautumaan, sillä tällaisia tuntemuksia joutuu potemaan melko harvan ammatin parissa: ehkä tämä on tyypillistä taiteenaloille. On vaikea hyväksyä mustia tunteita, joiden tuloa ei voi estää ja joiden luuli jääneen jonnekin ala-asteen välitunnille. Turhautuminen, pettymykset, kateus, katkeruus ja kaikenmoiset alemmuudentunteet ryöpsähtelevät pintaan ja vetävät kurimukseen silloinkin, kun objektiivisesti ajatellen mitään syytä ei olisi.
Pelkästään muusta maailmasta eristetty kirjoittamisprosessikin pitää sisällään vaikeita tunteita ja vastustusta. Kun työn tulos avautuu ulkomaailmalle, alkaa pommitus ulkoa päin. Vertaileminen, arvottaminen, huomionkerjuu, palkitseminen, kehut, kritiikit, näkyvyys -- kun luuli päässeensä selkeämmille vesille, tuleekin uusi myrsky. Egolle ei mikään riitä. Kirjojen kirjoittamisessa on paljon hallitsematonta, niin sisäisessä prosessissa kuin julkisessakin puolessa. Se on rankkaa enkä ihmettele, että moni heittää sulkakynänsä jossain vaiheessa takkatuleen.
Kirjoittaminen on jatkuvaa koskessa pyristelyä. Vastavirtaa, myötävirtaa ja pyörteitä, jotka tulevat odottamatta kohdalle. Kasvot on pidettävä pinnan yläpuolella ja nähtävä laajempi kokonaisuus, horisontti ja taivas, ettei pää mene sekaisin ja tule huono olo. Ja kuitenkin sen laajemman kokonaisuuden rinnalla on kyettävä pitämään sisin koossa ja luovuuden lähteen vesi kirkkaana. Minän on riitettävä, koska muuta ei ole.
Maria Peura kirjoittaa Antaumuksella keskeneräinen -kirjassaan, että kirjoittamisen mielekkyys on sen eheyttävyydessä. Olen täysin samaa mieltä. Jos kirjoittaminen ei eheytä, ellei kirjoittaminen itsessään lääkitse ja palkitse, ei ulkoa päin tuleva palkintokaan riitä.
Ja silti, vaikka tiedostaisi kaiken tämän ja kolmenakymmenenä päivänä kuukaudesta olisi täysin tyytyväinen saavutuksiinsa ja elämäänsä kirjoittajana, tulee se kolmaskymmenesensimmäinen päivä, jolloin mieli on mustanvihreä ja myrkyllinen. Silloin tuntee haluavansa pois itsestään. Nahka ei pidä sisällään mitään hyvää. Omat tunteet oksettavat, niitä häpeää.
Viimeksi kun pyristelin näissä tunteissa, mieleeni juolahti ajatus: mitä jos kirjallisuuspalkintoja ei jaettaisi. Mitä jos ketään ei asetettaisi toisen edelle, jos yksikään subjektiivinen kokemus ei olisi toisen kokemusta parempi? Niille kirjailijoille, joilla ei ole toivoakaan palkinnoista, tämä voisi tehdä hyvää. (Palkinnoitta tai ehdokkuuksitta jääminenhän ei kerro kirjan laaduttomuudesta tai huonoudesta. Se kertoo siitä, että jokaista kirjaa ei voi palkita; että paljon on kirjoja, jotka esimerkiksi lajityyppinsä tai kustantamon pienuuden vuoksi rajautuvat ulos.)
Mutta palkinnot tuovat näkyvyyttä, ne tuovat kirjailijalle tuloja ja taatusti onnistumisen tunteen. Ei sellaisesta voisi luopua vain sen takia, että välillä on antauduttava mustien virtojen vietäväksi.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaSanohan muuta tuosta virran vietävänä olemisesta. Joinakin päivinä riittää, että yleensä saa jotain paperille. Toisina tuntee itsensä väärinymmärretyksi, jos vaikka arvostelut eivät ilmesty tarpeeksi nopeasti (koska minä haluan niitä hetipaikallatännenyt). Vertailussa on aina se toinen puoli - tälläkin hetkellä joku kadehtii sinua tai jotakin, jota sinulla on. Itse sitä ei koskaan muista, vaan tähyää sinne aidan toiselle puolelle.
VastaaPoista"Vertailussa on aina se toinen puoli - tälläkin hetkellä joku kadehtii sinua tai jotakin, jota sinulla on. Itse sitä ei koskaan muista, vaan tähyää sinne aidan toiselle puolelle."
PoistaOikein mainio huomio. Niinhän se on, että itsensä vertaileminen toisiin ei oikein tuota mitään kehittävää lopputulosta, koska jokainen katsoo eri vinkkelistä omaa ja toisten tilannetta. Ja jos alkaa tuntea kateutta niin että katkeroituu, kannattaa vaihtaa alaa. :)
(Toi eka kommentti oli siis sama kuin toka, tuli laitettua väärällä profiililla.) Saara
VastaaPoistaNiin. Se on se intohimo kirjoittamiseen, mikä näkyy sekä negatiivisena että positiivisena. Jotta saisi satunnaisista tarinanpätkistä ja mielikuvista aikaiseksi oikean kirjan, täytyy osata heittäytyä sen tekemiseen koko sielulla ja sydämellä. Hieno ominaisuus, joka toisinaan potkaisee päähän ja pahasti. :/
VastaaPoistaPalkinnoissa on se hyvä puoli, että ne nostavat esiin koko alaa/genreä/mitä milloinkin ollaan palkitsemassa, ei vain yksittäisiä kirjoja. Blogistanian Kuopus -kisassa iloitsin erityisesti siitä, että äänet jakautuivat suht laajalle. Kisat, joissa on yksi "ennalta määrätty" voittaja kahmimassa kaikki äänet, ovat tylsiä.
Olen itse nyt siinä nautinnollisessa tilassa, jossa kaikki toimii, loksahtaa, palkitsee. Kellopelikuninkaan editointi on kivaa, Kerjäläisprinsessaa on huomioitu mukavasti ja erityisen hienoa viime aikoina on ollut, että Mörkö Mööstä tulee yhä palautetta. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, etten ollut osannut odottaa sitä, se on tullut täysin puskista. Ilokseni, tietysti. Esikoinen porskuttaa maailmalla, jee. :) Nautin tästä fiiliksestä erityisesti sen takia, että tiedän jo, ettei se tule kestämään. Mustat päivät ovat nurkan takana odottamassa. Hyökkäävät pirulaiset sieltä, kun niitä vähiten odottaa. Joskus ne tulevat kateuden takia, joskus ihan vain siitä syystä, että kaikki, mitä kirjoitan on mielikuvituksetonta kökköä. Kumpi noista sitten on pah/rempi? :o
Kaikenlaisia riivaajia vastaan sitä saa olla taistelemassa! Jatkan uskontohenkistä vertausta: uskolla pääsee eteenpäin. Sillä että uskoo itseensä ja siihen, mitä tekee. Ulkopuolinen tuki kantaa silloin kun omat jalat eivät usko seisomiseen saati kävelemiseen, mutta loppujen lopuksi itse ne askeleet on otettava, jos johonkin mielii päästä.
PoistaPalkitsevuus on jollakin tavalla kuin viina; viisasten juoma. Siitähän voi humaltua jos ei ole varovainen. Se tulisi jakaa viisaasti, ja vastaanottaa kuin jonkinlaisena odottamattomana, joskin tervetulleena bonuksena. Sen liiallinen havittelu kun voi johtaa oman tyylin hautautumiseen ja siihen, että kirjoittaa vain sitä mitä taiteelliset piirit ihannoivat. Sillä tavalla se on myös kuin tuli; hyvä renki, mutta huono isäntä taiteellisuuden takassa.
VastaaPoistaJos sitten tuli on ollut kirjan kirjoittamisessa isäntä ja siihen tuikataan palkinnoksi viinaa sekaan, voi roihahtaa melko pahasti. Mitä se sitten merkitseekään...
Suomessa totisesti on monenlaista palkintoa. Kyllähän niitä tarvitaankin muistuttamaan siitä, että täälläkin arvostetaan kirjallista taidetta. Jotenkin mieleeni juolahtaa ajatus siitä, että palkinnot ja tunnustukset meillä täällä ovat jollakin tavalla jopa tärkeämmät kirjailijoiden tukijat kuin joissakin suuremmissa maissa. Meillä "köyhä" kirjailija voi palkinnon avulla työskennellä seuraavan vuoden huoletta, tai saa merkittävästi enemmän nimeä markkinointikoneistonsa vipuvarteen. Näin vähälukuisessa lukijakunnassa se merkitsee paljon. Sitten taas jossakin suuressa Ameriikan maassa jo yhdessä suurkaupungissa on yhtä paljon väkeä ostamaan kirjoja. Tosin onhan heillä siellä varmaan enemmän palkintojakin.
Kyllähän tunnustuksen saaminen varmasti innoittaa kirjailijaa. Palkinnon mahdollisuuden olemassaolo lienee mukava kutkutus taiteen kentässä. Toisaalta oma uskoni ja toivoni joistakin palkinnoista ovat parissa vuodessa hiipuneet melkoisesti. Esim. Suomen arvostetuinta Finlandia -palkintoa en odottaisi koskaan saavani vaikka onnistuisinkin aloittamaan pitkän uran. Sitä kun ei varmasti anneta "viihdekirjallisuudelle" niin kauan kuin taidepiirimme nostavat realismin jalustalle. Siinä fantasiakirja tippuu ehdokasasettelusta vaikka sitä olisi hiottu timantiksi koko elinikä.
Näin valtavirran mukaan palkitseminen saattaa hieman tuimentaa ajatuksia ja nostattaa katkeruutta. Juuri sitä vähemmyyden tunnettakin. Katkeruudesta ja kateudestahan ei saisi puhua, vaikka esim. kateus on kansamme suurin ja yleisin helmasynti. Niiden olemassaolo olisi kuitenkin tunnustettava, ei lakaistava maton alle. Me kaikki... AIVAN kaikki tunnemme sitä edes vähäsen. Ainakin tuona kolmantenakymmenentenäensimmäisenä päivänä, josta osuvasti puhuit, J.S.
Mutta, mutta. Ehkäpä niitä tunnustuksia olisikin sitten ilahduttavinta saada niistä piireistä, jotka ovat keskittyneet kirjailijan omaan genreen ja osaavat siten arvostaa onnistunutta suoritusta genren sisällä. Suuria rahoja sellaisesta ei saa, mutta ehkä se saa uusia lukijoita etsimään kirjailijan teokset käsiinsä.
Ja eikös sen pitäisi olla se palkinnoista suurin?
Luulen, että kirjailijuuteen kuuluu väistämättä jonkinlainen narsismi ja egoismi. Näitä piirteitähän löytyy meistä jokaisesta, mutta kirjan julkaisemisessa on jotain, mikä saa ne korostettuna näkyviin ainakin kirjailijalle itselleen. Ehkä siihen liittyy se oman tekstin kanssa pitkään nyhertäminen, navan kaivelu, luominen, hurmos ja tuska.
PoistaAluksi kirjan saaminen kustantamosta läpi oli palkinnoista suurin. Ensimmäinen lukija, joka tykkäsi, oli palkinnoista suurin. Ensimmäinen kriitikko, joka näytti peukkua, oli palkinnoista suurin. Ensimmäinen kollega, joka tuki, oli palkinnoista suurin.
Mutta kuten sanoin, ego on sellainen pirulainen, jolle ei mikään riitä. Olisikin mukava kuulla konkarikirjailijoilta, onko tämän pirulaisen kurissa pitäminen asia, jonka kanssa saa painia niin pitkään kun tietä riittää. Vai jääkö se kenties jossain vaiheessa pientareelle kiukuttelemaan itsekseen? ;)
Mietin sitäkin, että jos egonsa saisi kokonaan nitistettyä, kävisikö niin että ei haluaisi enää julkaista? Kirjoittaisi kyllä, sillä itselleen kirjoittaminen ei egoa ruoki. Mutta ei julkaisisi. Jättäisi pöytälaatikkoon.
Kyynistyminen on kuitenkin ehkä se pahin uhka. Egonsa kanssa pärjää, mutta kyynistyä en tahtoisi. Se tappaisi ilon.
"Mietin sitäkin, että jos egonsa saisi kokonaan nitistettyä, kävisikö niin että ei haluaisi enää julkaista?"
PoistaTätä kysymystä olen miettinyt joskus itsekin. Luulenpa, että jos saisin väännettyä egoni siltaan ja lukittua teräslaatikkoon ullakon pimeimpään nurkkaukseen, lauseistani alkaisi puuttua jotakin olennaista. Katoaisi tarve kertoa muille ajatuksistaan, jakaa toisille tarinoita, jotka pyörivät mielessä. Katoaisi laatuvaatimus, joka on taustavaikutteisesti saanut hiomaan lauserakenteita ja etsimään säväyttäviä sanontoja ja kerronnan muotoja.
Tekstistäni tulisi kliseistä, vaatimatonta. Sielutonta.
Kyllä, sanoisin, että jonkinlaista egoistisuutta ja narsistisuutta vaaditaan alalla, jossa halutaan tuoda jotakin omaa näytille muitten eteen. Kaipa siitä osittain kumpuaa tarve jakaa mitä mielessä liikkuu. Haluaa palautetta, haluaa, että toiset pitäisivät yhtä paljon siitä tarinasta, joka on piinannut mieltä monia vuosia. Haluaa saada tunnustusta saavutuksestaan kun on onnistuneesti tuonut tämän tarinan yhteiskunnan tietoon.
Pienestä pojasta lähtien piirtelin sarjakuvalehtiä. Luominen oli itsessäänkin mukavaa, mutta silloinkin suurimpana polttoaineena lieni se, että meillä oli veljeni kanssa tapana lukea toistemme uunituoreet numerot. Hyvän tarinan keksiminen oli itselle tärkeää, jotta veli saisi jotakin kehuttavaa. Piirrosjälkeä halusi kehittää voidakseen piirtää monipuolisempia tarinoita.
Että pienestä se silloinkin on alkanut. Vaan niin suurelta se tuntui, ja tuntuu muistoissa yhä :)
Jees, en ainakaan minä tohtisi repiä egoani ja narsistisuuttani irti minästäni. Vaikka se raatelee tasaisesti ja saattelee välillä sohvanurkkaan jupisemaan. Luovuuden yhtenä polttoaineena se varmasti kasvattaa hirvittävästi enemmän kuin jalostamaton optimismi.
Enkä usko, että se katoaa koskaan pidemmälläkään uralla. Kävelykeppiä ei heitetä ojaan jos tie käy kovin pitkäksi. Toivottavasti ei...
Itse asiassa luulen, etteivät nuo inhimilliset ja ymmärrettävät tunteet joista kirjoitat, johdu kuitenkaan ammatista. Missä tahansa ammatissa ihmiset voivat miettiä tuollaisia, jos nyt vaikka ajattelee psykologia tai sosiaalityöntekijää: osaavatko he aina luottaa itseensä ja tietävätkö he aina tekevänsä oikeita ratkaisuja?
VastaaPoistaKirjailijan ammatin nurjaa puolta lienee se, että työn pitäisi kerätä julkista kiinnostavuutta, mutta sitä on niukalti tarjolla. Rahaa ei saa edes kirjastoista. Ihmiset lukevat tekstiä ilmaiseksi.
"Missä tahansa ammatissa ihmiset voivat miettiä tuollaisia, jos nyt vaikka ajattelee psykologia tai sosiaalityöntekijää: osaavatko he aina luottaa itseensä ja tietävätkö he aina tekevänsä oikeita ratkaisuja?"
PoistaMinun on oltava eri mieltä tästä asiasta. Näissä mustissa tunteissa, joista puhun, ei ole kyse niinkään itseluottamuksesta, oman ammattitaidon punnitsemisesta tai ratkaisujensa kyseenalaistamisesta. Ne ovat normaalia kauraa missä tahansa ammatissa, sanoisinko. :)
Yritän selventää kirjailijan työn lähtökohtien erilaisuutta.
1) Sosiaalityöntekijän työ ei ole julkista. Se ei ole kenen tahansa arvioitavissa. Kukaan tuntematon ei tule sanomaan sosiaalityöntekijälle, että teitpä muuten paskan duunin. Kirjasta kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa. Eikä kirjailija oikein voi sanoa, että lukijan kokemus oli väärä. Ja jos kirjailija menee korjaamaan asiavirheenkin, hän nolaa lukijansa, mikä ei ole kivaa kenellekään.
2) Sosiaalityöntekijä käy läpi koulutuksen, joka valmistaa hänet ammattiin. Hänellä ymmärtääkseni on paremmat mahdollisuudet työllistyä kuin esikoiskässärinsä kustantamoon lähettäneellä kirjoittajalla (luku on alle prosentin luokkaa). Kirjailijoille ei ole koulutusta, joka valmistaisi ammattiin. Jokaisella kirjalla joudut lunastamaan paikkasi uudelleen.
3) Sosiaalityöntekijä tekee töitä toisten kanssa. Hänellä on kuukausipalkka. Hänellä on työsopimus, joka turvaa hänen oikeuksiaan. Kirjailija tekee töitä pääsääntöisesti yksin. Kustannustoimittaja ei jaa työn julkisuutta, ei nauti palkintohedelmistä eikä kanna vastuuta julkisista haukuista. Kirjailijalla ei ole työsopimusta.
4) Sosiaalityöntekijöitä ei aseteta joka vuosi riviin ja palkita subjektiivisten kokemusten perusteella. Kirjailijat asetetaan. Lukuisat heistä unohtuvat rivistä alun alkaenkin. Joka vuosi.
5) Sosiaalityöntekijä ei väkerrä yhden ainoan työtehtävän parissa vuotta, paria, ilman tietoa siitä mitä hommasta lopulta tulee. Hän ei luo maailmaan jotain aivan uutta omista osistaan: ajatuksistaan, tunteistaan, intuitiostaan. Hän ei tee taidetta.
6) Sosiaalityöntekijä ei katso kollegaansa ja mieti, että miksi tuon työtä hehkuttavat kaikki, vaikka olen nähnyt aivan samanlaisen vaivan? Olen tehnyt yhtä paljon hommia, antanut kaikkeni, mutta silti kukaan ei tunnusta työni arvoa. Sosiaalityöntekijät ovat tasa-arvoisemmassa asemassa, sillä he saavat työehtosopimuksen mukaista palkkaa.
Ohhoh, tulipa vuodatus! Tuossa nyt joitain ajatuksia siitä, millä tavalla kirjailijan ammatti eroaa ammateista, joita tehdään työehtosopimusten alaisina. Nämä peruslähtökohdat ovat taatusti osasyy kirjailijan ajoittaisiin matalapaineisiin.
Kirjat ovat aina kirjoittajalle henkilökohtaisia, ainakin tuoreeltaan. On mahdoton kirjoittaa hyvin ilman, että takki on auki ja sielu paistaa läpi. Ja kun jokin tällainen sydänverellä luotu laitetaan torille seisomaan kaiken kansan silmien alle; kun sitä vertaillaan toisiin sydänverellä tehtyihin; kun sitä saa haukkua ja ylistää kuka tahansa; kun sen saa ohittaa kuka tahansa... Ei, vain kerta kaikkiaan ei.
Mikään ammatti, jossa olen toiminut (ja olen työelämää nähnyt muultakin kuin taiteenalalta) ei ole saanut aikaan samanlaisia tuntemuksia ja ajatuksia kuin kirjailijan työ.