Olen melko vahvasti genrelukija ja genrekirjoittaja. Pidän siitä, että tiedän edes hieman mitä odottaa, kun avaan uuden kirjan. Ja kun kerron tarinaa, pidän siitä, että jonkinlaisia rajapyykkejä ja tienviittoja on löydettävissä. Maamerkkejä maisemassa, sanoisinko. Silti haluan myös yllättyä. Edes hieman. (Luen toki myös kirjallisuutta, joka ei luokittaudu mihinkään genreen. Avarakatseisuus on hyvä ominaisuus uteliaalle.)
Tuntemalla genren, tuntemalla sen mahdollisuudet ja rajoitukset, yllättyminen on mahdollista. Rajat täytyy tietää, jotta niitä voi rikkoa onnistuneesti. Ammattiin harjoitteleva kun vasta olen, tässä on vielä rutkasti opeteltavaa, mutta onneksi pidän haasteista.
Entäpä lukijan näkökulmasta: kun tekstistä antaa palautetta, mitä lajityypissä pitää ottaa huomioon? Mitä genre antaa anteeksi? Saako genre antaa anteeksi?
Usein kirja-arvioissa, joissa lukija on astunut mukavuusalueensa ulkopuolelle, hän voi ilmaista lukukokemuksen herättämää hämmennystä ja olotilaa sanomalla, että "ehkä en ole lukenut tarpeeksi tätä genreä, jotta osaisin sanoa" tai "kirja kuuluu genreen, joka ei ole suosikkini ja siksi mielipiteeni saattaa olla väärä". Mutta onko todella näin? Voiko lukija lukea kirjaa väärin, koska sen genre ei ole tuttu?
Täytyykö hyvän kirjan olla toimiva myös genrensä ulkopuolella?
Kyllä ja ei.
Annan esimerkin, jota olen sivunnut blogissani aiemmin. Ehkä se avaa hieman tätä plusmiinusnolla-vastausta.
Mifongin perintö on fantasiakirjallisuutta, joka voidaan käsittää hyvinkin laajasti. Mutta yksi piirre on hyvin ominaista fantasialle: maailmat, jotka eivät noudata orjallisesti meidän maailmamme historiaa, ajanlaskua tai luonnonlakeja. Jos siis ajanlaskun ja historiallisten seikkojen puuttuminen tai vääristely saavat lukijan hylkäämään teoksen tai kirjoittamaan siitä epäonnistumisena, tällöin mielestäni vika ei ole kirjassa vaan genren vieraudessa lukijalle.
Hyvä kirja ei mielestäni kuitenkaan voi olla niin genretuntemuksen sisään suljettu, ettei siitä voisi nauttia kuka tahansa aihepiiristä tai juonesta kiinnostunut lukija. Mahtaako tällaisia kirjoja ollakaan?
Ahkeralle genrelukijalle pettymyksen tuovat usein kirjat, jotka eivät tuo genreen mitään uutta. Tai jos ne tuovat jotain täysin ennenkuulumatonta (ainakin lukijan odotusten mukaan): chick-lit kirjassa romanssijuoni päättyykin surullisesti, keskiaikaisessa lohikäärmefantasiassa lohikäärmeet ovat leppoisia löllykkälemmikkejä tai dekkarissa murha jää ratkaisematta. Genre maalaa lukijalle tietynlaisen odotushorisontin ja ellei horisonttiin ylletä, pettymys voi olla suuri.
Kirjoittajalle ei ole mikään helppo tehtävä navigoida riittävän yllätyksellisyyden ja turvallisen tuttuuden välissä.
Jokainen lukija kun on erilainen.
***
Olisi kiinnostavaa kuulla, parhaat lukijat, mitkä kuuluvat suosikkigenreihinne ja mitkä jäävät hyllyyn. Entä miksi näin on? Onko vastaanne tullut genrekirjaa, joka olisi keikauttanut odotushorisontin päälaelleen tai aiheuttanut ärtymystä kyseisen genren perinteiden kunnoittamatta jättämisellä?
Mä huomaan nykyään ärtyväni kirjoista, jotka jäävät jotenkin liian tiukasti genren sisään. Kaikkien genren kliseiden vangiksi, tai jotain.
VastaaPoistaSeanan McGuiren uuden sarjan aloitusosa oli jotenkin sellainen. Kaikki paranormaalin romantiikan ainekset mutta kuitenkin jotain puuttui. Edes päähenkilöä palvovat hiiret eivät pelastaneet tilannetta. Hyvin vahvasti jäi sellainen fiilis, että tämäpä on muuten nähty.
Johtuukohan tämä ärtymystila siitä, että on lukenut ko. genreä hyvin runsaasti? Vai siitä, että lukumaku kehittyy?
PoistaMielenkiintoisia mietittäviä. Itselläni on jokin kuppi täyttynyt romanttisesta heteroviihteestä, mutta siitä kirjoittaminen kyllä sujuu... :)
Kiitos mielenkiintoisesta blogitekstistäsi. Olen itse viimeaikoina miettinyt samoja kysymyksiä ja olit hienosti tuonut pohdinnassasi esiin juuri tuon genreajatuksen, joka itselläni on nyt pinnalla odottaessani ratkaisua esikoisteokseni julkaisusta. Kirjoittaessani sitä en ajatellut lainkaan sen genrerajoja, mutta sen valmistuttua huomasin että se pitää sisällään juonikuvion joka ei oikein istu mihinkään olemassaolevaan genrerajaan suoraan. Lähinnä kyseessä on maagisen realismin ja psykologisen jännityksen liitto.
VastaaPoistaKoen tärkeänä, että kirjani löytää oikean lukijakunnan ja lukijat löytävät kirjani ja pitävät siitä. En haluaisi sulkea ketään lukijaa ulkopuolelle, mutta koen tärkeänä että takakansitekstissä sekä kustantajan esittelyssä jotenkin kuitenkin ilmenee kirjan lajityyppi sen sisältöä kuvattaessa.
Kirjoitan sellaista tekstiä jota itse mielelläni luen. Hautala ja Jääskeläinen ovat kotimaisia lempikirjailijoitani maagisen realismin ja psykologisen jännityksen luojina, mutta pidän paljon myös ns. tavallisesta kirjallisuudesta,suomalaisista mm. Oksanen, Pulkkinen, Haahtela.
Oma kirjasi ei siis suoranaisesti ole kuulunut suosikkigenreeni, mutta luettuani teoksesi yllätyin positiivisesti. Se osoitti myös sen että joskus on hyvä poiketa mukavuusalueeltaan tuntemattomaan.
Scifi, fantasia, chick-lit ja kauhu ovat kuitenkin edelleen genrejä, joihin en ole syttynyt. Niissä on toki paljon elementtejä, joista pidän, kuten historiallisuus, romantiikka, jännitys. Scifi on kyllä täysin oman mielenkiintoni ulkopuolella koska se maailma ei vain kiinnosta minua kuten eivät vampyyrit, ihmissudet yms. Minulle lukijana on tärkeää realismi, se että kirjan tapahtumat voisivat olla omassa elinpiirissäni mahdollisia, mutta toisaalta myös tuo pieni vinksahtaneisuus mikä voi tehdä tavallisesta arjesta jotakin muuta, mystiikkaa. Yliluonnollisuutta saa myös olla määrättyyn pisteeseen saakka, se luo sopivasti jännitystä ja rikkoo reaalimaailmaa. Se ei kuitenkaan saa olla kirjan pääteema tai päällimmäinen juonikuvio.
Tuo on muuten asia, jota esikoiskässäriä kirjoittaessa ei välttämättä tule ajatelleeksi: lajityyppi vaikuttaa hirveästi siihen, pääseekö käsis läpi ja minkälainen vastaanotto tai lukijakunta sille on odotettavissa.
PoistaEnsinnäkin käsikirjoitus saisi mielellään olla jotain selkeää genreä, sillä kuten itsekin sanoit, oikeiden lukijoiden löytäminen kirjalle voi muuten olla työn ja tuskan takana. Tärkeintä tietenkin on, että käsikirjoitus on hyvä, mutta kustantamot miettivät myös sellaisia asioita kuin markkinointi, kirjailijan profiloituminen ja kustannusohjelma.
Karkeasti sanoen jos kustannusohjelmassa on jo täytetty slotti kauhukirjalle, sellainen käsis ei mene läpi silloin ja siinä kustantamossa.
Dekkarit olivat joskus marginaalikirjallisuutta, nyt valtavirtaa. Fantasia on marginaalikirjallisuutta, lukuun ottamatta niitä muutamia ulkomaisia hittejä, jotka pääsevät tyrkkypöydille ja tuhansien kappaleiden myyntilukuihin. Odotettavissa oleva lukijakunnan koko ja esimerkiksi lainausmäärät kirjastoissa ovat yleensä ihan eri luokkaa näiden kahden välillä.
Mutta tuo maagisen realismin ja psykologisen jännityksen liitto ei kuulosta mitenkään huonolta yhdistelmältä. :)
Ihan samaa olen miettinyt viime aikoina paljon! Olen kuullut vuoden sisällä useammankin realistista kirjallisuutta pääosin lukevan ihmisen sanovan, että joku (yleensä fantasia)tarina on ollut "kliseinen" ja siksi "huonoa kirjallisuutta". Toisinaan tarina on saattanut jopa olla varsin kokeellinen näin fantasiaa lukevan näkökulmasta. Olenkin alkanut ajatella, että genreä (mitä tahansa genreä) paljon lukeva kerta kaikkiaan lähestyy tarinoita eri tavalla. Mikä vaikuttaa realismiin suuntautuneesta lukijasta kliseiseltä (esim. se, että fantasialohikäärme on hirveä peto, eikä löllykkälemmikki), onkin edellytys sille, että tarina on genrelukijasta hyvä. Tai että se ylipäätään kuuluu genren piiriin! Genrekirjallisuus toimii oman logiikkansa mukaan. Genren sisällä on aina tiettyjä rajoja, joissa on pysyttävä olematta kuitenkaan ennalta-arvattava. Rajat ovat häilyvät, mutta ne ovat olemassa. Pakkaa sekoittavat entisestään nykyisin muodissa olevat retrospefi-liikkeet, jotka oikein hekumoivat ja leikittelevät genren kliseillä. :D
VastaaPoistaItse olen melko genreuskollinen lukija. Minä haluan, että murha ratkaistaan dekkarissa. (Täytyy myöntää, että nyrpistelen vähän sillekin, jos näkökulmahenkilö paljastuu lopussa murhaajaksi...) Mutta toisaalta pidän myös rajoja rikkovasta spefistä: uuskummasta ja maagisesta realismista, joissa spefiulottuvuus on epäselvempi. Scifiin taas tietty WHOAAAA-elementti kuuluu aika olennaisesti. Scifin täytyy yllättää älyllisesti. :)
Täytyykö kirjan sitten olla toimiva genrensä ulkopuolella? Kirjan täytyy olla hyvää kirjallisuutta: Sen täytyy olla taitavasti kirjoitettu, sujuva, älyä ja/tai tunteita herättävä, koukuttava. Sen ei tarvitse miellyttää kaikkia. Mutta huom! Genren rajoissa pysyminen ja genren kunnioittaminen ei myöskään tee kirjasta huonoa kirjallisuutta. Eikä se tee siitä automaattisesti kliseistä.
Osuvia huomioita!
PoistaLukijan mieltymykset ovat niin yksilöllisiä, että oksat pois. Fantasiassa minua jaksaa viehättää eläinten ja ihmisten läheinen, sielukumppanuuden kaltainen yhteys, joka varmasti jotakuta toista fantasiaharrastajaa kyllästyttää. Joku on korviaan myöten täynnä susia, joku ei saa niistä tarpeekseen.
Jokainen tarina on maustettu hieman erilailla genren sisälläkin, ja lienee täysin makuasia tai hetkestä kiinni, milloin mausteet miellyttävät ja milloin eivät.
Mutta saako kirjan lytätä genrensä vuoksi?
Sitäkin tapahtuu, mutta kovin reilua se ei ole -- kirjaa ja sen lukijoita kohtaan.
Lukijana en ole kovinkana genre-uskollinen ja myös saatan hermostua helposti siitä että kirja on liiankin genre-uskollinen...
VastaaPoistaMutta omassa blogissani taannoisessa postauksessa mainitsin että genre on myös hyvä väline lukijan manipulointiin, kun kirjoittaja on hyvä. Parastaikaa kesken on Agatha Christien kirja Ikiyö, jossa olen edennyt yli puolivälin, ja kirjan jännityselementti perustuu suurelta osin lukijan ennakko-oletukseen että tämä on Christien dekkari, ja siihen että kirjailija hienovaraisesti sysii hahmoja ja elementtejä sillä tavalla että tarinassa leijuu epämääräinen uhka...koska objektiivisesti katsottuna tässä ei ole vielä tapahtunut oikeasti mitään. Mutta tuo onkin tavallaan Christien ominaislaatua, hän oli hyvin genretietoinen kirjailija joka kuitenkin myös rikkoi melkein kaikkia klassisen dekkarin kirjoittamattomia sääntöjä...
Vastaava "koska luet dekkaria, normaalit tapahtumat näyttävät uhkaavilta" kirja, vielä paremmin toteutettuna, oli jokin aika sitten luettu Josephine Teyn Miss Pym Disposes...jossa reilusti yli puolet kirjasta käytettiin kuvailemaan varsin mukavia ihmisiä ja näiden yhteiselämää, samalla kun lukija on tietoinen että joku näistä henkilöistä tulee kuolemaan ja vielä pahempaa, joku toinen on murhaaja.
Hyviä esimerkkejä siitä, miten lukijan odotushorisontti muovautuu jo siitä ennakkotiedosta, mihin genreen kirja kuuluu!
PoistaGenre on tietynlainen lukuohje. Näin voisi ajatella. Yllätyksellinen ja genrerajoja onnistuneesti limittävä teos on paljon lukevalle varmasti suurempi herkku, kun taas vähemmän (ko. genreä) lukeva saattaa saada genreuskollisemmastakin teoksesta hyvät kiksit.
Ja joskus on niitäkin hetkiä, kun tarttuu tietoisesti kirjaan, joka ei ennakkotietojen perusteella lupaa mitään uutta ja mullistavaa.
Onneksi kirjoja tässä maailmassa riittää!
Minulla on sinulle tunnustus Lukunurkka-blogissani :)
VastaaPoistaOi, kiitos ja kumarrus! :)
PoistaLukijana minulle tarina on kaikkein tärkein asia. Omituisesti ärryn ajatuksesta, että kirjailija päättäisi tietoisesti kirjoittaa vaikkapa nimenomaan fantasiaromaanin ja sitten sovittaisi juonen, henkilöhahmot, kerronnan, mijöön kaiken niin, että ne sopivat lajiin. Epäilyttää, toteutuuko tarina vai jääkö se lajin vankina torsoksi.
VastaaPoistaGenrerajat ja lajityypilliset tekijät varmasti auttavat kirjailijaa sitten, kun tarinaa lähtee työstämään, koska ne antavat vastauksia loputtomiin kysymyksiin ja valintatilaneisiin, joita prosessin myötä esiin nousee.
Joten niin kuin sanoit, plus-miinus-nolla.
Kiitos kommentista!
Poista"Epäilyttää, toteutuuko tarina vai jääkö se lajin vankina torsoksi."
Tämäpä mielenkiintoista. On muuten pohtimisen arvoinen asia, voiko genre kahlita kirjailijaa silloin, kun työ on kesken.
Voisi kuvitella, että ainakin spekulatiivista fiktiota kirjoittaessa "tie on vapaa", mutta samat rajat tulevat siinäkin vastaan kuin realistista kamaa kirjoittaessa. Sanoit sen jo oikeastaan: tarina on tärkein.
Tarina ja henkilöt nimittäin ovat ne, mitkä kirjailijaa kaiketi eniten vangitsevat. Olen kirjoittaessani usein huomannut, että jokin juoniratkaisu on kestämätön, koska henkilö X ei toimisi niin. Henkilöthän ne tarinan motivaattoreita yleensä ovat.
Joskus voi kyllä tulla se vastaan, että käsis ei mene kustantamossa läpi, koska se ei ole tarpeeksi mitään genreä. Lukijoille voi olla yllättävän vaikeaa suhtautua tekstiin, josta ei tiedä onko se kala vai lintu. Tällaisessa valintatilanteessa ymmärrän kirjailijaa, joka päättää muokata käsistä selkeästi johonkin genreen kuuluvaksi. Muuten monen vuoden työ voi valua hukkaan ja tarina kokonaan kertomatta.
Syvällä on havaittavissa myös tunne, jota itsekin olen joskus pohdiskellut: voiko laskelmoiden kirjoittaa hyvää? Ja jos voi, onko se väärin? Mutta tästä taidan tulevaisuudessa postata ihan oman kirjoituksen. :)
En ole kovin genreuskollinen enkä myöskään (toivoakseni) genrerajoittunut lukija, tosin dekkarit jäävät minulla useimmiten hyllyyn. Ilahdun, kun löydän teoksesta yllättäviä elementtejä. Genren perusteeton vaihdos kesken tarinan sen sijaan ärsyttää. Julkaistuissa kirjoissa näihin harvoin törmää, harrastajakirjoittajien teksteissä joskus. Genren hyvä puoli kirjoittajalle on, että sillä on usein valmis yleisönsä, joka kiinnostuu teoksesta. Näin ei "valtavirtapuolella" useinkaan ole.
VastaaPoista"Genren hyvä puoli kirjoittajalle on, että sillä on usein valmis yleisönsä, joka kiinnostuu teoksesta."
PoistaTotisen totta. Vaikka esimerkiksi fantasiakirjallisuudella on rajallinen lukijakunta (toivoakseni toki alati laajeneva), se on sitäkin intohimoisempi.
Fantasiakirjailijana on ihanaa. ;)
Kiitokset hyvästä blogista! Ainut hankaluus näyttää olevan, että alkuun ei pääse muuten kuin klikkailemalla sitkeästi taaksepäin. Alku kiinnostaa siksi, että itse olen hankkeessani ainakin julkaisemista ajatellen enemmän alussa kuin lopussa (vaikka juonen rakenne onkin loppuun asti mietitty).
VastaaPoistaPuolen vuoden ähistelyn jälkeen olen päässyt vaiheeseen, jossa näytän viittäkymmentä valmista sivua ja loppuosan synopsista ensimmäistä kertaa ulkopuoliselle. Jänskähkö vaihe siis.
Epäilen, että tämä genreasia voi itselläni tulla vastaan, kunhan sinne asti päästään. Kirjani ei oikein tunnu tietävän, mikä olisi. Se on tragikoominen tarina peliteollisuuden ympäriltä, mutta sisältää henkilöiden suuhun sijoitettua vakavaakin pohdintaa aiheen ympäriltä. Enpä yhtään tiedä mitä mieltä tästä sopasta tulevat olemaan ammattilaiset. Omalta osaltani tärkeintä on ollut kiinnostava sisältö, jota itsekin olisi valmis lukemaan.
Niin että haitanneeko genrettömyys?
Kiitos kommentista!
PoistaKiva kuulla, että blogista on ollut iloa. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa ja aika tuskaistakin välillä. Blogin kirjoittaminen on auttanut minua itseänikin sisäistämään ja hahmottamaan kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyviä asioita. Jos se tuo sitä myös muille, mikäs sen parempi.
Hyvä muuten, että mainitsit tuosta hankalaksi tehdystä suunnistamisesta, jos mielii lueskella postauksia kronologisessa järjestyksessä. Eipä ollut tullut mieleen... Sivupalkkiin varmasti saa kikkulan, josta pääsee kuukausitasolla selailemaan. Korjaan asian.
Jännä vaihe sinulla, toden totta. :) En lähtisi vielä kovin syvästi murehtimaan genrettömyyttä. Kirjoita ensin niin kuin sydän sanoo ja tarina vie. Onhan niin, että jokaisella genrelläkin on aina ollut se ensimmäinen teos, josta kaikki on lähtenyt. Hyvä käsikirjoitus on hyvä, vaikka olisikin genrekarkuri.
Esilukijat ja kustantamo (jos suunnitelmissasi on heille käsistäsi jossain vaiheessa tarjota) kyllä kertovat, jos genrettömyys on selkeä haitta.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaMielenkiintoisia ajatuksia genrestä ja kirjoittamisesta. Kiitos kaikille ja etenkin keskustelun avaajalle.
VastaaPoistaItselleni kirjoittamisen alkumatka oli perin hankala: en osannut tunnistaa (tai uskaltanut tunnistaa) tapaa, tyyliä tai peräti genreä, joka olisi minulle luonteva. Olin jo nakata hanskat tiskiin ja pysyä lestissä (kirjoittaa vain päivätöikseni).
Kirjoittajakoulutuksessa opettaja kannusti kuitenkin kirjoittamaan viihdettä (hankin silloin lisäansioita kirjoittamalla novelleja nuorille naisille). Mutta viihde tuntui - jotenkin väärältä. Liian ohjatulta. En tiedä.
Sitten tämä samainen opettaja, viisas kun on, kertoi törmänneensä käsitteeseen chick lit (tästä on jo tovi), uuteen genreen, kuten hän sanoi. Hänen mielestään tekstini olisi sitä, jos nyt olisi ylipäänsä pakko löytää jokin genre.
Jostakin syystä se, että tavalleni kirjoittaa - kyse on kaiken muun lisäksi ilmaisun tavasta - löytyi tietty "koodi", tuntui vapauttavalta. Kyllä, se myös ohjasi kirjoittamista, mutta ilmeisesti ei liiaksi, sillä sain myös palautetta siitä, ettei kirja olisi tarpeeksi "chick litiä" asetelmistaan huolimatta.
Nyt kirjoitan toista kässäriäni. Koetan tehdä sen hyvin tietoisesti chick litiksi. Mutta teksti on sanonut vastalauseensa ja pyrki koko ajan taipumaan muuhun. Ehkä se sitten on kokonaan toinen kirja, vaikka alku olisi sama. Ehkä sen aika on seuraavaksi - ilman genrelähtökohtaa.
Kirjoittaa voi onneksi monella tavalla - tietoisesti ja tiedostamattaan.
Kiitos kommentista! :)
PoistaEsimerkkisi on mitä mainioin ja vahvistaa omaa käsitystäni siitä, että kirjoittaja tosiaan joutuu menemään tarinan ehdoilla -- ei ulkokohtaisen genrevalinnan.
Toki joskus herännyt tietoisuus genrestä voi aukoa solmuja tai selkeyttää polkua. Ainakin se luo varmuutta ja enemmän samaistumisen mahdollisuuksia; tietoisuutta raja-aidoista, jotka sitten voi ylittää tai jättää ylittämättä.
Tsemppiä kässärillesi!
Lähestyn kyseistä aihetta lukijan näkökulmasta.
VastaaPoistaOn ihailtavaa huomata, miten tähän blogiin vastaavat ihmiset venyttävät eri kirjallisuuksien "rajoja" olemalla valitsematta yhtä genreä ylitse muiden.
Mutta mikä eteen, kun on esimerkiksi pelkästään fantasiakirjallisuuden vannoutunut lukija? Historia sekä fantasia kiinnostavat täällä, ja realismi on laji jonka tyyppisiä kirjoja en, ainakaan näillä näkymin, kykene lukemaan parhainta mahdollista lukukokemusta etsiessäni.
Olen useasti miettinyt itsekseni: Onko tämä rajoittavaa, että ihminen on pelkästään yhden tai parin genren pauloissa? Kehotuksia sieltä täältä kuuluu, että laajimman käsityksen kirjallisuudesta ylipäätänsä saa lukija, jos hän lukee kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Onko lukijan itsensä kehitys, jos parhaimmat lukukokemukset tulevat juuri siitä että ahmien kirjoja oivaltaa uusia asioita, siinä tapauksessa rajoittunutta?
Jos joku esimerkiksi lukee fantasiakirjoja ahmien suurella intohimolla, onko hän moniin eri genreihin syventyneitä ihmisiä verratessa lukukokemuksiltaan köyhempi?
Syntyykö siitä kapeakatseisuuden kierre, joka voi koitua esteeksi omalle kirjoittamiselleen?
Blogipostauksesi herätti tällaisia kysymyksiä tällä kertaa. Tulipahan mieleeni enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, koska lukukokemukset ja eri genretkin ovat niin henkilökohtaisia asioita.
Tervetuloa kommentoimaan! Hyvä kysymyksiä, erityisesti tätä jäin miettimään:
Poista"Jos joku esimerkiksi lukee fantasiakirjoja ahmien suurella intohimolla, onko hän moniin eri genreihin syventyneitä ihmisiä verratessa lukukokemuksiltaan köyhempi?
Syntyykö siitä kapeakatseisuuden kierre, joka voi koitua esteeksi omalle kirjoittamiselleen?"
En tietysti voi puhua muuten kuin omasta kokemuksestani, mutta minulla on ollut selviä kausia siinä, millaista kirjallisuutta milloinkin luen. Realistiset kuvaukset nykypäivän ihmissuhteista ja perhe-elämästä eivät vieläkään sytytä, mutta joskus kartoin niitä koska ne saivat jopa pahoinvoivaksi. Jos tulee paha olo jonkin lajityypin lukemisesta -- tai jos jokin tuntuu kerta kaikkisen tylsältä tai käsittämättömältä, kerryttääkö se minkäänlaista pääomaa?
Kirjoittajia ja kirjailijaksi haluavia kehotetaan aina lukemaan paljon. Mutta jos haluaa esimerkiksi kirjoittaa vain ja ainoastaan fantasiaa, riittääkö, että lukee paljon fantasiaa?
Monet kirjoittajat tykkäävät leikitellä genreillä ja sijoittaa vaikkapa etsiväkertomuksen ulkoavaruuteen hamaan tulevaisuuteen. Silloin voi olla paikallaan tietää sekä scifi- että dekkariperinteestä, jos haluaa tehdä onnistuneen sekoituksen. Intertekstuaalisuuskin, jos sellaista haluaa käyttää tietoisesti, vaatii usein laajempaa kulttuurintuntemusta.
Mutta minusta kenenkään ei pitäisi lukea jotain tietyntyyppistä kirjallisuutta vain ulkoisten paineiden vaikutuksesta. Ei se, että lukee runsaasti kaikenlaista kirjallisuutta, tee kenestäkään parempaa ihmistä. Maailmasta löytyy ihan kelpoja ihmisiä, jotka eivät lue juuri lainkaan. ;)
Mutta entä sitten paremman kirjoittajan? Oman tyylin löytymiseen voi paljonkin vaikuttaa se, minkälaista on tottunut lukemaan. Tai sitten ei. Luulen, että se on melko yksilöllistä. Kirjoittamisen esteeksi en uskoisi kapea-alaisuuden nousevan: kirjoittajalla on pohjimmiltaan kuitenkin vapaus kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa!