Marraskuu alkaa huomenna. Viime vuosina rytmiini on kuulunut tässä vaiheessa vuotta kirjoittaa, kirjoittaa niin pirusti ja luvan kanssa. Ja veri vetäisikin sormia näppäimistölle; mieleni meressä vilahtelee tarinoiden selkiä ja haluaisin tarttua niihin, kahlata syvemmälle ja löytää.
Tuntuu vain siltä, että vielä ei voi, lupaa ei ole saatu eikä otettu. On pysyttävä rannalla, tehtävä muita töitä, viimeisteltävä niitä, jotka ovat loppusuoralla. Velvollisuuksia on muillekin kuin sille äänelle, joka käskee merelle tarinoita pyydystämään.
Osa minusta miettii, onko tässä kyse viivyttelytaktiikasta. Kasaanko velvollisuuksia muuriksi minun ja meren väliin, jotta ei tarvitsisi pelätä hukkumista? Kirjoittaminen on henkisesti rankkaa puuhaa, koska joutuu olemaan niin paljon itsensä kanssa tekemisissä. Toisaalta rankkaa on pysytellä poissakin.
Kun nyt vain tulisi apuraha, mutta en usko että tulee, sillä postilaatikosta löytyy vain tyhjyyttä, joka kertoo että talvesta on tulossa kova. Kahtaalle repiviä voimia sisikunnassa: kirjoita, älä kirjoita, kirjoita. Ota aikaa, anna aikaa, ota aikaa. Aikaa ei ole.
***
Helsingin kirjamessuilla oli antoisaa, mutta maanantaina olin zombie. Niin paljon kirjoja ja ihmisiä -- vaikea päättää kummista pitää enemmän. Olin paikalla sekä lauantaina että sunnuntaina, joskin vain jälkimmäisenä päivänä haastateltavana. Kallion lukiolaiset isännöivät ja emännöivät Louhi-lavaa, jossa kaikki kiva tapahtui (tämä voi olla hieman puolueellinen mielipide). Anu Holopaisen blogista näkee, että tapasin livenä Ardisin ja Reun (rajautunut valitettavasti kuvasta): katson jos myöhemmin viikosta saan purettua hovikuvaajani kamerasta omaa kuvasaldoa.
Lokimerkintä esikoiskirjailijan vuodenkulkuun kuulukoon näin:
"Helsingin kirjamessut, sunnuntai 28. lokakuuta. Ensimmäinen itsenäinen haastattelu. Kesto puoli tuntia. Etukäteen jännittää, että aika on niin pitkä. Pitää muistaa vastata pitkästi, ei lyhyesti. Ai kauhea. Mitä jos haastattelijat eivät olekaan pitäneet kirjasta? Oho, tuollahan on Ardis. Ja tuossa Reu! Ehkä ne ovatkin pitäneet siitä. Note to self: vartin päästä alkaa. Käy vessassa nyt. Puoli tuntia on pitkä aika, vaikka saisikin istua jalat ristissä. No niin, nyt on aika. Edelliselle taputettiin jo. Mikrofoni on/off? On. Kylläpä spottivalo on kirkas. Kaada vettä mukiin valmiiksi, jos suuta alkaa kuivata. Tästä se lähtee.
Mitä, joko tämä oli viimeinen kysymys? Joko puoli tuntia meni? Tämähän oli kivaa. Miksi edes epäilin? Mikrofoni off. Taputuksia. Pois kirkkaista valoista. Ai niin, se vesi."
"Anu Holopaisen blogista näkee, että tapasin livenä Ardisin ja Reun"
VastaaPoistaTotisesti tuo kuva... vau.
Juuri tuollaiset hetket lataavat kirjailijan akut. Liikuttavat sillä elävällä todisteella, että jotkut ovat todella noteeranneet oman työn. Niinkin hyvin, että sen hahmot hyppäävät sivuilta erikoisiin tapahtumiin. Puhuttelevat muuallakin kuin vain kirjailijan mielikuvituksessa... livenä.
Ardisin valitseminen lämmittää mieltäni. Siksi, koska kotimainen fantasia on selvästi onnistunut kauhomaan tiensä käännösfantasian runsaan tarjonnan läpi. Tuskinpa jokaiseen haastatteluun on ommeltu eri vaatetusta.
(Ja kylläpä on nuori Ardis suloinen. Terveisiä Kallion lukioon.)
On totisesti ravisuttavaa nähdä hahmojaan livenä. Muistan edelleen sen hölmistyneen ihmetyksen, kun kustannustoimittaja alkoi puhua Ardisista ja Dantesta niin kuin ne olisivat enemmän kuin pääni sisällä syntyneitä kuvajaisia.
PoistaJa tavallaan ne nyt ovatkin.
Jep jep, tuttuja tunteita. Sen takia ajattelinkin rykäistä Ihmissusien kuningattaren ensimmäisen version NaNoWriMo-meiningillä ulos. Tai jonkinlaisen varjon-NaNon, laitoin henkkoht. tavoitteeksi 1200 sanaa päivässä. Sitä enempään en taida venyä, koska: elämä. Plääh.
VastaaPoistaKirjamessuilla riitti kyllä säpinää. Harmitti, kun en ehtinyt jäädä kuuntelemaan sun ja Anun esityksiä. Niin paljon jäi näkemättä. :( KirjaKallio oli tehnyt ihan mielettömän hienon työn, puitteet, asut (haastattelijat olivat pukeutuneet tosi usein kirjan hengen mukaisesti, mun haastattelijoilla oli steampunk-vermeet :) ), haastattelut, kaikki meni nappiin!
Jotain lisävirtaa voisi messupäiville saada, jonkin paristollisen liivin tai jotain, jotta jaksaisi nähdä tuttuja vaikka sitten iltaisin messujen jo päätyttyä.
PoistaTavoitteet kannustavat. Vaikka kirjoittaisi silkkaa huttua, siitä saa mielihyvää kun saavuttaa päivätavoitteensa. Ja hutustakin voi löytää sattumia...
"Ja hutustakin voi löytää sattumia..."
PoistaTämä toi mieleeni miellyttävän ilmiön kirjoittamisen keskiöstä. Fantasiamaailmaa luodessaan päätyy sijoittelemaan tapahtumia maailman historiaan ja määrittelemään tiettyjä luonnonlakeja uusiksi. Näillä on mielekästä hakea realismia ja sisältöä mielikuvituksen tuotteeseen. Nämä kaikki luodut sisällöt tuottavat nopeasti juuria, lonkeroita. Ne alkavat muodostaa pientä taustatietojen verkkoa, sääntöjen, syy-seurauksen mattoa.
Sitten huomaa tapahtuvan tämän "sattuman" kun miettii päähän pälkähtänyttä uutta tapahtumaa. Miettii "Minne tämän ajoittaisin? Miten tämä olisi mahdollista tapahtua?" Ja sitten silmät leviävät kun tajuaa suunnitelman sopivan jo aikaisemmin luotujen sääntöjen puitteisiin kuin jalokivi korun kiinnikkeeseen. Ajoitus käy yksiin historiaan jätetyn aukon kanssa. Kaikki on täydellistä.
Sitten ajattelee: "Oliko minun TARKOITUS luoda maailmastani tällainen... ja oliko historiaan kaivertamani tapahtuma jonkinlainen tiedostamaton esivalmistelu, jotta juuri TÄMÄ tapahtuma voisi olla mahdollinen?
Tokihan voi olla, että tällaisessa tapahtumassa on kyse vain ylilyönnistä. Siitä, että on vain mielessään muokannut ajatustaan reippaasti saadakseen sen mahtumaan tuppeensa. Mutta minusta on mukavampi ajatella, että toisinaan me luomme niin osuvia sääntöjä, toimivia historioita maailmojemme tueksi, että tarina alkaa kannatella ja luoda itse itseään.
Ehkä kuvitteelliset maailmamme ovatkin täydellisinä mielemme sopukoissa, ja me olemme onnekkaita löytäessämme siitä palasen silloin, toisen tällöin yrittäessämme mallintaa sen paperille. ^^
Ihan varmasti maailmat ovat valmiina tai liki valmiina, olemassa, jossain aivojen kätköissä. Ainakin omat fantasiamaailmani perustuvat ihan selkeästi periaatteisiin, ajatuksiin ja yksityiskohtiin, joita olen pohtinut pitkään ennen tarinan kirjoittamista. Tarinan siemen on saattanut syntyä jo nuorena tai se kumpuaa jostain lapsuuden kokemuksesta. Intuitiivinen kirjoittaminen, hutun tuottaminen, kannattaa minusta juuri sen takia, että se tuo päivänvaloon asioita, joita ei tajunnut aiemmin edes pohtineensa!
PoistaKirjoittamisessa on tasoja:
VastaaPoista1) tietoinen taso, jossa kirjoittaja suunnittelee juonta ja rakennetta, listaa henkilöiden luonteenpiirteitä ja historiaa, ylipäätään aktiivisesti ajattelee
2) tiedostamaton taso, jossa intuitio vetää oikeaan suuntaan, lykkää avaimia käteen lukollisten ovien edessä, punoo lankoja ja teemoja piilossa kaiken takana, paljastaa merkityksiä ja tarkoituksia pitkin matkaa tai vasta paljon myöhemmin.
Kirjoittamisessa on omanlaistaan mystiikkaa. Sattumia, jotka eivät ole sattumaa -- vai ovatko? ;)