Uskottava pahis (ajatuksia henkilöhahmoista)

Blogiini on päädytty hakemalla tietoa, miten luodaan uskottava pahis.

Oi, ihan sydän sykähtää tästä kunniasta!

Vastaus on yksinkertainen, mutta ei helppo. On vain kirjoitettava uskottava henkilöhahmo, joka tekee pahoiksi luokiteltavia asioita. Pahojen tekojen, hirmutekojen, takana on kuitenkin ihminen. Voi olla hyväksi miettiä omaa käsitystään pahuudesta. Usein ihminen luokittelee jonkun kauheuksia tehneen ihmisen yksioikoisesti pahaksi ja julmaksi, kenties mieleltään häiriintyneeksi, mutta asiat eivät ole mustavalkoisia. Joka ikinen sota ja konflikti ja riita näyttäytyvät eri valossa, kun niitä tarkastelee eri osapuolten näkövinkkelistä. Teon takana on aina jotakin, mikä siihen on johtanut: tunne, ajatus, vakaumus, olosuhteet.

Uskottava ja hyvä pahis luodaan samalla tavalla kuin uskottava ja hyvä hyvis: kirjoitetaan henkilöhahmo, joka muuttuu eläväksi lukijoiden mielissä. Henkilöhahmo, jolla on historia ja edes jonkinlainen logiikka toimissaan (koska kyse on fiktiosta).

***

Henkilöhahmoista minun on muutenkin pitänyt kirjoittaa.

Nyt kun Mifonki-sarjan neljäs osa on kirjoitettu, olen tajunnut, että yksi haastavimpia asioita pitkän sarjan kirjoittamisessa on eläytyä ja ymmärtää jokaista henkilöhahmoa heidän muuttuvissa elämäntilanteissaan. Se on raskasta, mutta myös palkitsevaa. Kirjailijana saa elää tuhat elämää, ja eeppisissä tarinoissa henkilögallerian laajuus todella tuntuu siltä tuhannelta.

On hienoa kirjoittaa hahmoille vaikeuksia ja seurata, onko heistä voittamaan ne. On hienoa tutkistella, millä tavalla he kasvavat kokemustensa myötä, millä tavalla rakastavat ja millä tavalla surevat. Mikä tuo heidän elämäänsä iloa, entä mitä he pelkäävät?

Pelot paljastavat meistä paljon. Tavallaan voisi ajatella, että ihmisen elämä on peloista selviämistä: niiden tunnistamista ja kävelyä niitä kohti -- sekä väistämättä sitä peloista suurinta, kuolemaa, kohti. Pelkäämme asioita, joita emme tunne; joista emme tiedä. Kun pelon kohtaa, sen selättää.

Sen lisäksi, että kysyn henkilöhahmoiltani mitä sinä toivot, ketä sinä rakastat, kysyn myös mitä sinä pelkäät. Kun he kertovat minulle pelkonsa, minä viimeinkin opin tuntemaan heidät.

Kirjoittajan pulmia, osa 10. Miten luon hyvän hahmon?

Maailmasta löytyy paljon oppaita, joissa kokeneet kirjailijat neuvovat hahmonluomisessa. Tässä blogipostauksessa en käsittele aihepiiriä koko sen laajuudelta, mutta haluan kirjata itselleni ylös joitain huomioita, joita tähänastisen kirjoitustaipaleeni myötä on kertynyt.

Väitetään, että on henkilövetoisia tarinoita ja juonivetoisia tarinoita. Tämä on sikäli totta, että joskus romaanimittaisen teoksen juoni on automatka, junamatka -- jokin staattinen tila, jossa valtaosa tapahtumista tapahtuu päähenkilön pään sisällä. Juoni ei siis ole kummoinen, vaan kaikki jännite ja liike syntyy toisin keinoin. Juonivetoisia tarinoita löytyy paljon jännitys- ja trilleriosastolta, mutta on sanottava, että minun kohdallani melko harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka onnistuvat koukuttamaan ja painumaan mieleen, ellei henkilögalleriassa ole onnistuttu. Ihminen kiinnostaa ihmistä. Pääsääntöisesti.

Ei ole ollenkaan se ja sama, minkälaisen hahmon paperille räiskii. Uskaltaisin väittää, että oikein hyvän henkilön luominen on vaikein osuus kirjoittamisessa. Meillä on arkkityyppejä ja stereotyyppejä yltäkylläisesti, mutta niitä voi langeta käyttämään sellaisenaan vain tietoisena parodiana tai rikkoakseen lukijan odotukset onnistuneesti.

Minulla oli paljon työtä Mifongin perinnön hahmoissa. Ensinnäkin kirjoitin koko liuskaläjän ajattelematta ulkopuolista lukijaa sen kummemmin -- tarinahan oli minulle itselleni, joten tiesin kyllä ne hahmojen pohjaväreet ilman, että niitä olisi pitänyt paperille siirtää -- ja toiseksi henkilögalleria tällaisessa fantasiaepookissa on tuhti. Laskeskelin, että sarjan ensimmäisessä osassa henkilöitä on 17, eikä tässä luvussa ole kaikkia nimettömiä tai nimellisiäkään vähäisempiä sivuhahmoja. Kun toimijoita on paljon, vaarana on yksipuolisuus, kaksiulotteisuus ja kliseisyys.

Kaikissa lajityypeissä stereotypiat eivät ole paha asia. Ne täytyy vain osata muuntaa niin, että lukija löytää niistä yllätyksiä ja erheitä. Mifongin perinnössä päähenkilöinä on omapäinen prinsessa ja vaeltavaa elämää viettänyt Suuren hengen soturi. Kliseevalo vilkkuu, vai mitä? Uskoakseni vältin pahimmat karikot ja lukijat saavat paperinukkejen sijaan ihmisiä.

Hahmonrakennus vaatii työtä. Ihan ensimmäinen lähtökohta on tämä: elämässä on tunnettava itsensä ja kirjailijan on tunnettava hahmonsa. Tunne siis hahmosi. Tee niille taustatarina (tämän ei tarvitse näkyä käsikirjoituksessa). Jos sepittää edes mielessään mitä hahmolle on tapahtunut lapsuudesta tähän päivään, se avaa tarinaan uusia ovia, ikkunoita ja kellariluukkuja. Hahmolle täytyy antaa elämä, joka on muuallakin kuin kirjoittamassasi tarinassa.

Toinen asia, mikä valaistui minulle, kun annoin palautetta vuosia sitten eräästä tekstistä, oli kirjoittajan tunnesiteen merkitys. En tiedä, onko se välttämätön -- todennäköisesti ei -- mutta ainakin se silottaa matkalla monta kuoppaa. Ongelmani tämän palautetta kaipaavan tekstin kanssa oli, etten saanut henkilöihin mitään otetta. Minulle oli suoraan sanottuna yksi ja sama, mitä niille tarinassa tapahtuisi. Oivalsin klikin intuitiivisesti vasta palautetta antaessani. Muistan hyvin, kun puuskahdin hieman epätoivoissani kirjoittajalle, että "pidätkö sinä edes hahmoistasi". Nimittäin minä rakastan hahmojani silloinkin, kun vihaan niitä. En ole koskaan luonut yhtään hahmoa, johon minulla ei olisi tunnesidettä. On helppo uskoa, että hahmo, johon itse kykenee luomaan tunnesiteen, on sellainen, että toisetkin kykenevät siihen.

Tunteen ei saa antaa kuitenkaan huijata eikä hahmoa rakentaa vain sen varaan.

Seuraa toinen anekdootti. Eräissä sukujuhlissa innostuin kertomaan Mifongeista kiinnostuneelle yleisölle, ja siinä kirkassilmäisenä vaahdotessani henkilöistä (siinä on riskinsä, kun joku erehtyy osoittamaan kiinnostusta kirjoitusprosessia kohtaan) joku kysyi minulta, että kun kerran pidät niin paljon henkilöistäsi, eikö sinun tee mieli järjestellä kirjan tapahtumia niin, että niille käy aina hyvin. Päinvastoin! Mitä enemmän hahmosta pidän, sitä enemmän haluan sen kärsivän. Ottamatta kantaa luonteeni mahdolliseen sadistisuuteen, avaan tätä logiikkaa hieman: mitä enemmän hahmolla on vastoinkäymisiä, haasteita ja tiukkoja tilanteita, sitä ylpeämpi olen, kun se selviää niistä ja kasvaa henkilönä. Ellen kirjoittajana anna vastatuulta tarinoideni toimijoille, ne eivät kehity. Piste. Ja olisiko se nyt mielenkiintoista luettavaa, jos kaikilla menisi hyvin?

Lyhyesti: jos arvostaa hahmojaan, niille täytyy antaa haasteita.

***

Parasta hahmojen luomisessa on, että saa ikuisia ystäviä. Tämä voi jonkun korvaan kuulostaa hieman säälittävältä, mutta olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua ja jakanut monta naurua ja monta surua päässä luotujen hahmojen kanssa. Jotkut ovat olleet vain käymässä ja kuiskineet tarinoita elämästään (novellihahmoja) ja toiset ovat kanssani lopun ikää (romaanihahmot). Heidän äänensä, asentonsa ja asenteensa voin luoda eteeni milloin vain. Ainoa ero tosielämän ystävään on, että kun ojennan käteni ja hän ojentaa omansa, meidän kosketuksemme eivät kohtaa.