Blogiini on päädytty hakemalla tietoa, miten luodaan uskottava pahis.
Oi, ihan sydän sykähtää tästä kunniasta!
Vastaus on yksinkertainen, mutta ei helppo. On vain kirjoitettava uskottava henkilöhahmo, joka tekee pahoiksi luokiteltavia asioita. Pahojen tekojen, hirmutekojen, takana on kuitenkin ihminen. Voi olla hyväksi miettiä omaa käsitystään pahuudesta. Usein ihminen luokittelee jonkun kauheuksia tehneen ihmisen yksioikoisesti pahaksi ja julmaksi, kenties mieleltään häiriintyneeksi, mutta asiat eivät ole mustavalkoisia. Joka ikinen sota ja konflikti ja riita näyttäytyvät eri valossa, kun niitä tarkastelee eri osapuolten näkövinkkelistä. Teon takana on aina jotakin, mikä siihen on johtanut: tunne, ajatus, vakaumus, olosuhteet.
Uskottava ja hyvä pahis luodaan samalla tavalla kuin uskottava ja hyvä hyvis: kirjoitetaan henkilöhahmo, joka muuttuu eläväksi lukijoiden mielissä. Henkilöhahmo, jolla on historia ja edes jonkinlainen logiikka toimissaan (koska kyse on fiktiosta).
***
Henkilöhahmoista minun on muutenkin pitänyt kirjoittaa.
Nyt kun Mifonki-sarjan neljäs osa on kirjoitettu, olen tajunnut, että yksi haastavimpia asioita pitkän sarjan kirjoittamisessa on eläytyä ja ymmärtää jokaista henkilöhahmoa heidän muuttuvissa elämäntilanteissaan. Se on raskasta, mutta myös palkitsevaa. Kirjailijana saa elää tuhat elämää, ja eeppisissä tarinoissa henkilögallerian laajuus todella tuntuu siltä tuhannelta.
On hienoa kirjoittaa hahmoille vaikeuksia ja seurata, onko heistä voittamaan ne. On hienoa tutkistella, millä tavalla he kasvavat kokemustensa myötä, millä tavalla rakastavat ja millä tavalla surevat. Mikä tuo heidän elämäänsä iloa, entä mitä he pelkäävät?
Pelot paljastavat meistä paljon. Tavallaan voisi ajatella, että ihmisen elämä on peloista selviämistä: niiden tunnistamista ja kävelyä niitä kohti -- sekä väistämättä sitä peloista suurinta, kuolemaa, kohti. Pelkäämme asioita, joita emme tunne; joista emme tiedä. Kun pelon kohtaa, sen selättää.
Sen lisäksi, että kysyn henkilöhahmoiltani mitä sinä toivot, ketä sinä rakastat, kysyn myös mitä sinä pelkäät. Kun he kertovat minulle pelkonsa, minä viimeinkin opin tuntemaan heidät.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uskottavuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uskottavuus. Näytä kaikki tekstit
23.11.2011
Kannesta ja vähän kansien välistä
Älä tuomitse kirjaa sen kansien perusteella, sanotaan. Tuomitsen, sillä en voi sille mitään. Silmät tutustuvat kirjaan yleensä sen kannen kautta.
Vain kaksi asiaa saavat minut avaamaan ja lukemaan kirjan, jonka kannet eivät miellytä silmääni missään määrin: olen saanut sen lahjaksi tai sitä on suositellut luotettava taho.
Aina kun törmään kirjaan, jonka kannet hiertävät esteettistä tajuani (joka on toki hyvin subjektiivinen), minut valtaa harvinaislaatuinen tunne: sääli. Minun tulee sääli kirjaa ja sen kirjoittajaa. Juuri koskaan en ajattele kustannustoimittajaa tai graafikkoa, jotka ovat prosessissa myös mukana. "Voi surkeus, kun sinulle on puettu tuollainen paita päälle", ajattelen. "Kaikki se vuosien vaiva ja kuka sinuun nyt haluaisi tutustua?"
En vaadi ihmeellisyyksiä, ja suurin osa kirjojen kansista on hyvällä maulla ja taittotaidolla tehtyjä, mutta juurikin sen vuoksi ne muutamat hutilyönnit saavat säälin pintaan.
Virheitä, jotka kirjan kansissa ovat ärsyttäneet minua, ovat olleet muun muassa:
Kaikista löytyisi esimerkki, mutta en halua mainita kirjoja nimeltä, se ei tuntuisi reilulta. Yksi esimerkki valheellisesta kannesta, joka menee läpi yhdeksälle kymmenestä, mutta lyö siltä yhdeltä koko kirjan uskottavuuden, on kansi, joka kertoo tarinan sijoittuvan vaikkapa Amazonin viidakkoon, mutta kannessa on kuva kotoisasta huonekasvista, jonka alkuperämaa on Kiina. Ei kuulosta isolta jutulta, vai mitä? Uskokaa puutarhuria, se on.
On vallan mainiota, jos rumassa kirjassa on irtokansi, sellainen jonka voi napata pois ja alta paljastuu yksivärinen "nahka", ehkä kultauksiakin. Ostopäätöstä se ei välttämättä paranna, mutta lahjakirja saattaa saada paikan kirjahyllystä.
Aivan omanlaiseltaan onnelta tuntuu se, kun valitsee luettavansa vain kauniin kannen ja kiinnostavan kansitekstin perusteella ja sitten vielä pitää lukemastaan. Silloin voi kuvitella tehneensä löydön itse, olevansa jollain tavalla erityinen, löytöretkeilijä. Aistihavainnoillaan hekumoi pitkään, kirjaa silittää, poimii hyllystä käteensä vielä vuosienkin päästä ja muistelee ensitapaamista.
Kuten jossain blogikommenteistani mainitsin, jännitin todella paljon etukäteen sitä, millainen kansi "Mifongin perintöön" tulisi. Tiedän, mitä kansien välissä on, ja tuntui hurjalta, että en tiennyt millaiset kasvot se tulee saamaan. Ajatelkaa nyt; synnytys ettekä pääse näkemään lastanne. Nyt kun kuva on valittu, jännitys on lieventynyt, mutta ennen kuin näen konkreettisen lopputuloksen, joka kirjakauppoihin menee, jokin pohjajännite säilyy.
Lopuksi myönnän sen, että kirjahyllystäni löytyy muutama pysyvä opus, joiden kansitaide ei hivele silmääni. Olen jopa kiintynyt muutamaan näistä, koska kansi on kerta kaikkiaan niin kammottava, että se on melkein hieno. Sitä ihmettelee joka kerta, kun kirjaa katsoo. Sitä katsoo ja kertaa mielessään elämän ehkä tärkeintä kysymystä -- miksi?
Vain kaksi asiaa saavat minut avaamaan ja lukemaan kirjan, jonka kannet eivät miellytä silmääni missään määrin: olen saanut sen lahjaksi tai sitä on suositellut luotettava taho.
Aina kun törmään kirjaan, jonka kannet hiertävät esteettistä tajuani (joka on toki hyvin subjektiivinen), minut valtaa harvinaislaatuinen tunne: sääli. Minun tulee sääli kirjaa ja sen kirjoittajaa. Juuri koskaan en ajattele kustannustoimittajaa tai graafikkoa, jotka ovat prosessissa myös mukana. "Voi surkeus, kun sinulle on puettu tuollainen paita päälle", ajattelen. "Kaikki se vuosien vaiva ja kuka sinuun nyt haluaisi tutustua?"
En vaadi ihmeellisyyksiä, ja suurin osa kirjojen kansista on hyvällä maulla ja taittotaidolla tehtyjä, mutta juurikin sen vuoksi ne muutamat hutilyönnit saavat säälin pintaan.
Virheitä, jotka kirjan kansissa ovat ärsyttäneet minua, ovat olleet muun muassa:
- kaksi keskenään riitelevää värimaailmaa yhdistettyinä, sekava kuva täynnä tilpehööriä
- kansitaide, joka ei liity kirjan tunnelmaan tai henkeen millään tavalla (luo valheellisia odotuksia lukijalle)
- tökeröt lähikuvat ihmisistä (ns. naistenlehtikuvat)
- halvan näköinen viimeistely
- liian paljastava takakansiteksti
Kaikista löytyisi esimerkki, mutta en halua mainita kirjoja nimeltä, se ei tuntuisi reilulta. Yksi esimerkki valheellisesta kannesta, joka menee läpi yhdeksälle kymmenestä, mutta lyö siltä yhdeltä koko kirjan uskottavuuden, on kansi, joka kertoo tarinan sijoittuvan vaikkapa Amazonin viidakkoon, mutta kannessa on kuva kotoisasta huonekasvista, jonka alkuperämaa on Kiina. Ei kuulosta isolta jutulta, vai mitä? Uskokaa puutarhuria, se on.
On vallan mainiota, jos rumassa kirjassa on irtokansi, sellainen jonka voi napata pois ja alta paljastuu yksivärinen "nahka", ehkä kultauksiakin. Ostopäätöstä se ei välttämättä paranna, mutta lahjakirja saattaa saada paikan kirjahyllystä.
Aivan omanlaiseltaan onnelta tuntuu se, kun valitsee luettavansa vain kauniin kannen ja kiinnostavan kansitekstin perusteella ja sitten vielä pitää lukemastaan. Silloin voi kuvitella tehneensä löydön itse, olevansa jollain tavalla erityinen, löytöretkeilijä. Aistihavainnoillaan hekumoi pitkään, kirjaa silittää, poimii hyllystä käteensä vielä vuosienkin päästä ja muistelee ensitapaamista.
Kuten jossain blogikommenteistani mainitsin, jännitin todella paljon etukäteen sitä, millainen kansi "Mifongin perintöön" tulisi. Tiedän, mitä kansien välissä on, ja tuntui hurjalta, että en tiennyt millaiset kasvot se tulee saamaan. Ajatelkaa nyt; synnytys ettekä pääse näkemään lastanne. Nyt kun kuva on valittu, jännitys on lieventynyt, mutta ennen kuin näen konkreettisen lopputuloksen, joka kirjakauppoihin menee, jokin pohjajännite säilyy.
Lopuksi myönnän sen, että kirjahyllystäni löytyy muutama pysyvä opus, joiden kansitaide ei hivele silmääni. Olen jopa kiintynyt muutamaan näistä, koska kansi on kerta kaikkiaan niin kammottava, että se on melkein hieno. Sitä ihmettelee joka kerta, kun kirjaa katsoo. Sitä katsoo ja kertaa mielessään elämän ehkä tärkeintä kysymystä -- miksi?
14.11.2011
Miksi kirjoittaa fantasiaa?
Kuten helposti lienee pääteltävissä, tätä kysymystä ei koskaan esitä henkilö, joka itse lukee fantasiakirjoja. Fantasiaa lukee osittain samoista syistä kuin fantasiaa kirjoittaa, mutta ainakin yhden tärkeän seikan haluaisin tuoda esiin niille, jotka tuntevat otsikon kysymyksen sopivan oman kielensä päälle.
Kirjoittaja ei valitse tarinaa vaan tarina valitsee kirjoittajan.
Kun aloin kirjoittaa Mifonkisarjaa, se oli fantasiaa alusta alkaen. Ei ollut mahdollisuutta miettiä mihin lajityypiin tarinan sijoittaisi, sillä sen siemen oli jo tietyn genren maaperässä. Se ei voinut versota missään muualla. Mifonkisarja on tyylillisesti lähellä historiallista lukuromaania, mutta se pysyy reilusti fantasian puolella, koska maailma, johon trilogia sijoittuu, on kuvitteellinen maailma, joka on rakennettu palvelemaan tarinaa.
Tarina lähtee henkilöistä ja joko kukoistaa tai kärsii niiden varassa. On hyvin tärkeä tunnistaa, että tarinankerronnallisesti ei ole merkitystä sillä, elääkö kirjan henkilö fantasiamaailmassa vai vaikkapa vuoden 1967 Irlannissa. Kumpikin on yhtä lailla fiktiota ja henkilöhahmon uskottavuus kirjoittajan taidon varassa. Mutta se, millaisen tarinan haluaa kertoa, voi vaatia tietynlaista maisemaa.
Fantasian kirjoittaminen antaa vapauden ja vastuun kehitellä kokonainen maailma eläimistöineen ja ilmastoineen. Se on eräänlaista tutkimusmatkailua. Ikinä ei tiedä mikä eläin tai kasvi on seuraavan mutkan takana. Tämä on hyvin kalaisa meri intuitiiviselle kirjoittajatyypille, joka luovii tarinassa eteenpäin ilman etukäteen laadittua karttaa.
Blogini kommenteissa on aikaisemmin sivuttu fantasian etäännyttävää vaikutusta. Monenlaisia hurjuuksia voi fantasiakirjoissa tapahtua, mutta niistä ei ahdistu samalla tavalla kuin vaikkapa dekkaria lukiessa. Fantasiassa harvemmin käsitellään yhteiskunnan oireita, jotka ovat tapetilla juuri nyt, kuten alkoholismi, huumeet, lasten heitteillejättö, järjetön väkivalta tai mainosten vääristynyt, yliseksualisoitunut ihmiskuva.* Lukija saa kaivatun tauon uutistykityksestä ja arkipäivän mediatihkusta; hän voi avata mielensä jollekin aivan muulle. Fantasiassa nimittäin käsitellään usein ihmisen syvempiä totuuksia, kysymyksiä, jotka eivät ole sidoksissa paikkaan tai aikakauteen. Tässä mielestäni viihderomaani ja historiallinen romaani kulkevat fantasiaromaanin kanssa käsi kädessä. Perustunteet kuten rakkaus, pelko, usko, viha, himo, ahneus ja kateus löytyvät monesti kaikista edellä mainituista lajityypeistä, ja ne löytyvät myös kaikista meistä.
Fantasiaa, jota kirjoitan ja jota olen lukenut, ei mielestäni voi kutsua saduiksi, sillä sadut ovat oma lajinsa. Ne poikkeavat fantasiasta yleensä pituutensa, yksinkertaisen juonirakenteensa ja hyvin laveeratun tapahtumapaikkansa tähden. Opettavaisuus, johon joissain saduissa törmää, puuttuu oman kokemukseni mukaan fantasiasta samassa määrin kuin mistä tahansa muusta kaunokirjallisuudesta.
Huolimatta siitä, että fantasiasta puuttuu usein nyky-yhteiskunnasta kumpuava ahdistuksen aihe, ei ole mitenkään tavatonta, että siitä voisi löytyä kritiikkiä maailmasta, jossa elämme. Vaikka maailma, jonka kirjoittaja on luonut, poikkeaisi suurissa määrin omastamme, kirjoittajan tapa hahmottaa elämää ja sen epäkohtia tuskin voi täysin irrottautua tästä ajasta ja maailmasta.
Mielenkiintoiseksi fantasian tekee sen yhtäaikainen tuttuus ja muukalaisuus. Hyvin kirjoitettu fantasiatarina ei unohdu mielestä koskaan, sillä se on näyttänyt lukijalle maailman, joka voisi olla. Se on tarjonnut ihmeen.
* Lisähuomiona mainittakoon, että fantasiakirjoissa esiintyy usein jossain määrin väkivaltaa, kuten sotia, taisteluita ja muita raakuuksia. Kuitenkin väkivalta on yleensä perusteltua, sillä kun fantasiaa kirjoittaa, joutuu kiinnittämään erityishuomion uskottavuuteen. Mikään ei romahduta fantasiamaailmaa lukijan mielessä nopeammin kuin toistuvat sisäiset ristiriidat. Temppu on ruma ja lukija tippuu korkealta.
Kirjoittaja ei valitse tarinaa vaan tarina valitsee kirjoittajan.
Kun aloin kirjoittaa Mifonkisarjaa, se oli fantasiaa alusta alkaen. Ei ollut mahdollisuutta miettiä mihin lajityypiin tarinan sijoittaisi, sillä sen siemen oli jo tietyn genren maaperässä. Se ei voinut versota missään muualla. Mifonkisarja on tyylillisesti lähellä historiallista lukuromaania, mutta se pysyy reilusti fantasian puolella, koska maailma, johon trilogia sijoittuu, on kuvitteellinen maailma, joka on rakennettu palvelemaan tarinaa.
Tarina lähtee henkilöistä ja joko kukoistaa tai kärsii niiden varassa. On hyvin tärkeä tunnistaa, että tarinankerronnallisesti ei ole merkitystä sillä, elääkö kirjan henkilö fantasiamaailmassa vai vaikkapa vuoden 1967 Irlannissa. Kumpikin on yhtä lailla fiktiota ja henkilöhahmon uskottavuus kirjoittajan taidon varassa. Mutta se, millaisen tarinan haluaa kertoa, voi vaatia tietynlaista maisemaa.
Fantasian kirjoittaminen antaa vapauden ja vastuun kehitellä kokonainen maailma eläimistöineen ja ilmastoineen. Se on eräänlaista tutkimusmatkailua. Ikinä ei tiedä mikä eläin tai kasvi on seuraavan mutkan takana. Tämä on hyvin kalaisa meri intuitiiviselle kirjoittajatyypille, joka luovii tarinassa eteenpäin ilman etukäteen laadittua karttaa.
Blogini kommenteissa on aikaisemmin sivuttu fantasian etäännyttävää vaikutusta. Monenlaisia hurjuuksia voi fantasiakirjoissa tapahtua, mutta niistä ei ahdistu samalla tavalla kuin vaikkapa dekkaria lukiessa. Fantasiassa harvemmin käsitellään yhteiskunnan oireita, jotka ovat tapetilla juuri nyt, kuten alkoholismi, huumeet, lasten heitteillejättö, järjetön väkivalta tai mainosten vääristynyt, yliseksualisoitunut ihmiskuva.* Lukija saa kaivatun tauon uutistykityksestä ja arkipäivän mediatihkusta; hän voi avata mielensä jollekin aivan muulle. Fantasiassa nimittäin käsitellään usein ihmisen syvempiä totuuksia, kysymyksiä, jotka eivät ole sidoksissa paikkaan tai aikakauteen. Tässä mielestäni viihderomaani ja historiallinen romaani kulkevat fantasiaromaanin kanssa käsi kädessä. Perustunteet kuten rakkaus, pelko, usko, viha, himo, ahneus ja kateus löytyvät monesti kaikista edellä mainituista lajityypeistä, ja ne löytyvät myös kaikista meistä.
Fantasiaa, jota kirjoitan ja jota olen lukenut, ei mielestäni voi kutsua saduiksi, sillä sadut ovat oma lajinsa. Ne poikkeavat fantasiasta yleensä pituutensa, yksinkertaisen juonirakenteensa ja hyvin laveeratun tapahtumapaikkansa tähden. Opettavaisuus, johon joissain saduissa törmää, puuttuu oman kokemukseni mukaan fantasiasta samassa määrin kuin mistä tahansa muusta kaunokirjallisuudesta.
Huolimatta siitä, että fantasiasta puuttuu usein nyky-yhteiskunnasta kumpuava ahdistuksen aihe, ei ole mitenkään tavatonta, että siitä voisi löytyä kritiikkiä maailmasta, jossa elämme. Vaikka maailma, jonka kirjoittaja on luonut, poikkeaisi suurissa määrin omastamme, kirjoittajan tapa hahmottaa elämää ja sen epäkohtia tuskin voi täysin irrottautua tästä ajasta ja maailmasta.
Mielenkiintoiseksi fantasian tekee sen yhtäaikainen tuttuus ja muukalaisuus. Hyvin kirjoitettu fantasiatarina ei unohdu mielestä koskaan, sillä se on näyttänyt lukijalle maailman, joka voisi olla. Se on tarjonnut ihmeen.
* Lisähuomiona mainittakoon, että fantasiakirjoissa esiintyy usein jossain määrin väkivaltaa, kuten sotia, taisteluita ja muita raakuuksia. Kuitenkin väkivalta on yleensä perusteltua, sillä kun fantasiaa kirjoittaa, joutuu kiinnittämään erityishuomion uskottavuuteen. Mikään ei romahduta fantasiamaailmaa lukijan mielessä nopeammin kuin toistuvat sisäiset ristiriidat. Temppu on ruma ja lukija tippuu korkealta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)