Miksi kirjoittaa fantasiaa?

Kuten helposti lienee pääteltävissä, tätä kysymystä ei koskaan esitä henkilö, joka itse lukee fantasiakirjoja. Fantasiaa lukee osittain samoista syistä kuin fantasiaa kirjoittaa, mutta ainakin yhden tärkeän seikan haluaisin tuoda esiin niille, jotka tuntevat otsikon kysymyksen sopivan oman kielensä päälle.

Kirjoittaja ei valitse tarinaa vaan tarina valitsee kirjoittajan.

Kun aloin kirjoittaa Mifonkisarjaa, se oli fantasiaa alusta alkaen. Ei ollut mahdollisuutta miettiä mihin lajityypiin tarinan sijoittaisi, sillä sen siemen oli jo tietyn genren maaperässä. Se ei voinut versota missään muualla. Mifonkisarja on tyylillisesti lähellä historiallista lukuromaania, mutta se pysyy reilusti fantasian puolella, koska maailma, johon trilogia sijoittuu, on kuvitteellinen maailma, joka on rakennettu palvelemaan tarinaa.

Tarina lähtee henkilöistä ja joko kukoistaa tai kärsii niiden varassa. On hyvin tärkeä tunnistaa, että tarinankerronnallisesti ei ole merkitystä sillä, elääkö kirjan henkilö fantasiamaailmassa vai vaikkapa vuoden 1967 Irlannissa. Kumpikin on yhtä lailla fiktiota ja henkilöhahmon uskottavuus kirjoittajan taidon varassa. Mutta se, millaisen tarinan haluaa kertoa, voi vaatia tietynlaista maisemaa.

Fantasian kirjoittaminen antaa vapauden ja vastuun kehitellä kokonainen maailma eläimistöineen ja ilmastoineen. Se on eräänlaista tutkimusmatkailua. Ikinä ei tiedä mikä eläin tai kasvi on seuraavan mutkan takana. Tämä on hyvin kalaisa meri intuitiiviselle kirjoittajatyypille, joka luovii tarinassa eteenpäin ilman etukäteen laadittua karttaa.

Blogini kommenteissa on aikaisemmin sivuttu fantasian etäännyttävää vaikutusta. Monenlaisia hurjuuksia voi fantasiakirjoissa tapahtua, mutta niistä ei ahdistu samalla tavalla kuin vaikkapa dekkaria lukiessa. Fantasiassa harvemmin käsitellään yhteiskunnan oireita, jotka ovat tapetilla juuri nyt, kuten alkoholismi, huumeet, lasten heitteillejättö, järjetön väkivalta tai mainosten vääristynyt, yliseksualisoitunut ihmiskuva.* Lukija saa kaivatun tauon uutistykityksestä ja arkipäivän mediatihkusta; hän voi avata mielensä jollekin aivan muulle. Fantasiassa nimittäin käsitellään usein ihmisen syvempiä totuuksia, kysymyksiä, jotka eivät ole sidoksissa paikkaan tai aikakauteen. Tässä mielestäni viihderomaani ja historiallinen romaani kulkevat fantasiaromaanin kanssa käsi kädessä. Perustunteet kuten rakkaus, pelko, usko, viha, himo, ahneus ja kateus löytyvät monesti kaikista edellä mainituista lajityypeistä, ja ne löytyvät myös kaikista meistä.

Fantasiaa, jota kirjoitan ja jota olen lukenut, ei mielestäni voi kutsua saduiksi, sillä sadut ovat oma lajinsa. Ne poikkeavat fantasiasta yleensä pituutensa, yksinkertaisen juonirakenteensa ja hyvin laveeratun tapahtumapaikkansa tähden. Opettavaisuus, johon joissain saduissa törmää, puuttuu oman kokemukseni mukaan fantasiasta samassa määrin kuin mistä tahansa muusta kaunokirjallisuudesta.

Huolimatta siitä, että fantasiasta puuttuu usein nyky-yhteiskunnasta kumpuava ahdistuksen aihe, ei ole mitenkään tavatonta, että siitä voisi löytyä kritiikkiä maailmasta, jossa elämme. Vaikka maailma, jonka kirjoittaja on luonut, poikkeaisi suurissa määrin omastamme, kirjoittajan tapa hahmottaa elämää ja sen epäkohtia tuskin voi täysin irrottautua tästä ajasta ja maailmasta.

Mielenkiintoiseksi fantasian tekee sen yhtäaikainen tuttuus ja muukalaisuus. Hyvin kirjoitettu fantasiatarina ei unohdu mielestä koskaan, sillä se on näyttänyt lukijalle maailman, joka voisi olla. Se on tarjonnut ihmeen.



* Lisähuomiona mainittakoon, että fantasiakirjoissa esiintyy usein jossain määrin väkivaltaa, kuten sotia, taisteluita ja muita raakuuksia. Kuitenkin väkivalta on yleensä perusteltua, sillä kun fantasiaa kirjoittaa, joutuu kiinnittämään erityishuomion uskottavuuteen. Mikään ei romahduta fantasiamaailmaa lukijan mielessä nopeammin kuin toistuvat sisäiset ristiriidat. Temppu on ruma ja lukija tippuu korkealta.