Vain kaksi asiaa saavat minut avaamaan ja lukemaan kirjan, jonka kannet eivät miellytä silmääni missään määrin: olen saanut sen lahjaksi tai sitä on suositellut luotettava taho.
Aina kun törmään kirjaan, jonka kannet hiertävät esteettistä tajuani (joka on toki hyvin subjektiivinen), minut valtaa harvinaislaatuinen tunne: sääli. Minun tulee sääli kirjaa ja sen kirjoittajaa. Juuri koskaan en ajattele kustannustoimittajaa tai graafikkoa, jotka ovat prosessissa myös mukana. "Voi surkeus, kun sinulle on puettu tuollainen paita päälle", ajattelen. "Kaikki se vuosien vaiva ja kuka sinuun nyt haluaisi tutustua?"
En vaadi ihmeellisyyksiä, ja suurin osa kirjojen kansista on hyvällä maulla ja taittotaidolla tehtyjä, mutta juurikin sen vuoksi ne muutamat hutilyönnit saavat säälin pintaan.
Virheitä, jotka kirjan kansissa ovat ärsyttäneet minua, ovat olleet muun muassa:
- kaksi keskenään riitelevää värimaailmaa yhdistettyinä, sekava kuva täynnä tilpehööriä
- kansitaide, joka ei liity kirjan tunnelmaan tai henkeen millään tavalla (luo valheellisia odotuksia lukijalle)
- tökeröt lähikuvat ihmisistä (ns. naistenlehtikuvat)
- halvan näköinen viimeistely
- liian paljastava takakansiteksti
Kaikista löytyisi esimerkki, mutta en halua mainita kirjoja nimeltä, se ei tuntuisi reilulta. Yksi esimerkki valheellisesta kannesta, joka menee läpi yhdeksälle kymmenestä, mutta lyö siltä yhdeltä koko kirjan uskottavuuden, on kansi, joka kertoo tarinan sijoittuvan vaikkapa Amazonin viidakkoon, mutta kannessa on kuva kotoisasta huonekasvista, jonka alkuperämaa on Kiina. Ei kuulosta isolta jutulta, vai mitä? Uskokaa puutarhuria, se on.
On vallan mainiota, jos rumassa kirjassa on irtokansi, sellainen jonka voi napata pois ja alta paljastuu yksivärinen "nahka", ehkä kultauksiakin. Ostopäätöstä se ei välttämättä paranna, mutta lahjakirja saattaa saada paikan kirjahyllystä.
Aivan omanlaiseltaan onnelta tuntuu se, kun valitsee luettavansa vain kauniin kannen ja kiinnostavan kansitekstin perusteella ja sitten vielä pitää lukemastaan. Silloin voi kuvitella tehneensä löydön itse, olevansa jollain tavalla erityinen, löytöretkeilijä. Aistihavainnoillaan hekumoi pitkään, kirjaa silittää, poimii hyllystä käteensä vielä vuosienkin päästä ja muistelee ensitapaamista.
Kuten jossain blogikommenteistani mainitsin, jännitin todella paljon etukäteen sitä, millainen kansi "Mifongin perintöön" tulisi. Tiedän, mitä kansien välissä on, ja tuntui hurjalta, että en tiennyt millaiset kasvot se tulee saamaan. Ajatelkaa nyt; synnytys ettekä pääse näkemään lastanne. Nyt kun kuva on valittu, jännitys on lieventynyt, mutta ennen kuin näen konkreettisen lopputuloksen, joka kirjakauppoihin menee, jokin pohjajännite säilyy.
Lopuksi myönnän sen, että kirjahyllystäni löytyy muutama pysyvä opus, joiden kansitaide ei hivele silmääni. Olen jopa kiintynyt muutamaan näistä, koska kansi on kerta kaikkiaan niin kammottava, että se on melkein hieno. Sitä ihmettelee joka kerta, kun kirjaa katsoo. Sitä katsoo ja kertaa mielessään elämän ehkä tärkeintä kysymystä -- miksi?
