19.3.2012

Kirjoittajan pulmia, osa 10. Miten luon hyvän hahmon?

Maailmasta löytyy paljon oppaita, joissa kokeneet kirjailijat neuvovat hahmonluomisessa. Tässä blogipostauksessa en käsittele aihepiiriä koko sen laajuudelta, mutta haluan kirjata itselleni ylös joitain huomioita, joita tähänastisen kirjoitustaipaleeni myötä on kertynyt.

Väitetään, että on henkilövetoisia tarinoita ja juonivetoisia tarinoita. Tämä on sikäli totta, että joskus romaanimittaisen teoksen juoni on automatka, junamatka -- jokin staattinen tila, jossa valtaosa tapahtumista tapahtuu päähenkilön pään sisällä. Juoni ei siis ole kummoinen, vaan kaikki jännite ja liike syntyy toisin keinoin. Juonivetoisia tarinoita löytyy paljon jännitys- ja trilleriosastolta, mutta on sanottava, että minun kohdallani melko harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka onnistuvat koukuttamaan ja painumaan mieleen, ellei henkilögalleriassa ole onnistuttu. Ihminen kiinnostaa ihmistä. Pääsääntöisesti.

Ei ole ollenkaan se ja sama, minkälaisen hahmon paperille räiskii. Uskaltaisin väittää, että oikein hyvän henkilön luominen on vaikein osuus kirjoittamisessa. Meillä on arkkityyppejä ja stereotyyppejä yltäkylläisesti, mutta niitä voi langeta käyttämään sellaisenaan vain tietoisena parodiana tai rikkoakseen lukijan odotukset onnistuneesti.

Minulla oli paljon työtä Mifongin perinnön hahmoissa. Ensinnäkin kirjoitin koko liuskaläjän ajattelematta ulkopuolista lukijaa sen kummemmin -- tarinahan oli minulle itselleni, joten tiesin kyllä ne hahmojen pohjaväreet ilman, että niitä olisi pitänyt paperille siirtää -- ja toiseksi henkilögalleria tällaisessa fantasiaepookissa on tuhti. Laskeskelin, että sarjan ensimmäisessä osassa henkilöitä on 17, eikä tässä luvussa ole kaikkia nimettömiä tai nimellisiäkään vähäisempiä sivuhahmoja. Kun toimijoita on paljon, vaarana on yksipuolisuus, kaksiulotteisuus ja kliseisyys.

Kaikissa lajityypeissä stereotypiat eivät ole paha asia. Ne täytyy vain osata muuntaa niin, että lukija löytää niistä yllätyksiä ja erheitä. Mifongin perinnössä päähenkilöinä on omapäinen prinsessa ja vaeltavaa elämää viettänyt Suuren hengen soturi. Kliseevalo vilkkuu, vai mitä? Uskoakseni vältin pahimmat karikot ja lukijat saavat paperinukkejen sijaan ihmisiä.

Hahmonrakennus vaatii työtä. Ihan ensimmäinen lähtökohta on tämä: elämässä on tunnettava itsensä ja kirjailijan on tunnettava hahmonsa. Tunne siis hahmosi. Tee niille taustatarina (tämän ei tarvitse näkyä käsikirjoituksessa). Jos sepittää edes mielessään mitä hahmolle on tapahtunut lapsuudesta tähän päivään, se avaa tarinaan uusia ovia, ikkunoita ja kellariluukkuja. Hahmolle täytyy antaa elämä, joka on muuallakin kuin kirjoittamassasi tarinassa.

Toinen asia, mikä valaistui minulle, kun annoin palautetta vuosia sitten eräästä tekstistä, oli kirjoittajan tunnesiteen merkitys. En tiedä, onko se välttämätön -- todennäköisesti ei -- mutta ainakin se silottaa matkalla monta kuoppaa. Ongelmani tämän palautetta kaipaavan tekstin kanssa oli, etten saanut henkilöihin mitään otetta. Minulle oli suoraan sanottuna yksi ja sama, mitä niille tarinassa tapahtuisi. Oivalsin klikin intuitiivisesti vasta palautetta antaessani. Muistan hyvin, kun puuskahdin hieman epätoivoissani kirjoittajalle, että "pidätkö sinä edes hahmoistasi". Nimittäin minä rakastan hahmojani silloinkin, kun vihaan niitä. En ole koskaan luonut yhtään hahmoa, johon minulla ei olisi tunnesidettä. On helppo uskoa, että hahmo, johon itse kykenee luomaan tunnesiteen, on sellainen, että toisetkin kykenevät siihen.

Tunteen ei saa antaa kuitenkaan huijata eikä hahmoa rakentaa vain sen varaan.

Seuraa toinen anekdootti. Eräissä sukujuhlissa innostuin kertomaan Mifongeista kiinnostuneelle yleisölle, ja siinä kirkassilmäisenä vaahdotessani henkilöistä (siinä on riskinsä, kun joku erehtyy osoittamaan kiinnostusta kirjoitusprosessia kohtaan) joku kysyi minulta, että kun kerran pidät niin paljon henkilöistäsi, eikö sinun tee mieli järjestellä kirjan tapahtumia niin, että niille käy aina hyvin. Päinvastoin! Mitä enemmän hahmosta pidän, sitä enemmän haluan sen kärsivän. Ottamatta kantaa luonteeni mahdolliseen sadistisuuteen, avaan tätä logiikkaa hieman: mitä enemmän hahmolla on vastoinkäymisiä, haasteita ja tiukkoja tilanteita, sitä ylpeämpi olen, kun se selviää niistä ja kasvaa henkilönä. Ellen kirjoittajana anna vastatuulta tarinoideni toimijoille, ne eivät kehity. Piste. Ja olisiko se nyt mielenkiintoista luettavaa, jos kaikilla menisi hyvin?

Lyhyesti: jos arvostaa hahmojaan, niille täytyy antaa haasteita.

***

Parasta hahmojen luomisessa on, että saa ikuisia ystäviä. Tämä voi jonkun korvaan kuulostaa hieman säälittävältä, mutta olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua ja jakanut monta naurua ja monta surua päässä luotujen hahmojen kanssa. Jotkut ovat olleet vain käymässä ja kuiskineet tarinoita elämästään (novellihahmoja) ja toiset ovat kanssani lopun ikää (romaanihahmot). Heidän äänensä, asentonsa ja asenteensa voin luoda eteeni milloin vain. Ainoa ero tosielämän ystävään on, että kun ojennan käteni ja hän ojentaa omansa, meidän kosketuksemme eivät kohtaa.

14 kommenttia:

  1. Heh, minä tässä justiinsa taannoin sain päähäni kehitellä hahmojani Marshlow'n tarvehierarkian avulla. Siis se logiikka, että ihmistä (henkilöhahmoa) ajavat aina eteenpäin tietyt perustarpeet. Tämä johtui siitä, että sain kyllä paljon kehuja hahmoistani, mutta hahmojen motiivit eivät välittyneet tarpeeksi hyvin tai niissä oli muuten epäselvyyksiä. Noh, jotain hyötyä siitäkin että aikanaan luin lukiossa kaikki psykologian kurssit... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On mielenkiintoista, kuinka tärkeää henkilöhahmojen motiivit ovat lukemisen kannalta! Tätä joutuu usein itsekin kirjoittaessa pohtimaan: mitä tämä tyyppi oikein haluaa -- ja mitä se on valmis tekemään sen saavuttaakseen.

      Poista
  2. Mainitsit tuossa, että kirjoittajan pitää tykätä hahmoistaan ja luoda niihin tunneside. Ja että kun kirjoittajalla on hahmoihin tunneside, se välittyy lukijallekin. Mielestäni asia ei ole niin yksinkertainen. Yleensä kirjoittamista harrastavilla on vilkas mielikuvitus ja kohtalaisen rikas tunnelämä, mutta taito kirjoittaa tai ilmaista ajatuksiaan paperilla vaihtelee henkilöstä toiseen. Uskon, että jokainen romaania kirjoittava rakastaa hahmojaan. Ei kukaan jaksaisi kirjoittaa montaa sataa sivua henkilön elämästä välittämättä tästä.
    Mutta vaikka hahmoistaan kuinka välittää, ei kirjoittajalla välttämättä ole vaadittavaa teknistä taitoa siirtää nuo tunteet kirjoitettuun muotoon, niin, että lukijakin tuntee saman. Siinä, miten sanojen ja lauseiden avulla onnistuu ilmaisemaan tunteita, punnitaan kirjoittajan lahjakkuus.

    Esimerkki omalta kohdaltani: oman käsikseni hahmot ovat minulle kuin lapsia. Kun kirjoitin käsistäni itkin ja nauroin, elin heidän mukanaan todella vahvasti. Kuvittelin, että tottakai lukijakin kokisi samoja voimakkaita tunteita. Mutta kun sain palautetta koelukijoilta, niin ei käynytkään. He kokivat hahmoni hieman etäisiksi, eivätkä kokeneet välittävänsä heistä tarpeeksi. Yhtäkään kyyneltä ei koelukijoilta herunut.
    Omat tunteeni hahmojani kohtaan eivät kuitenkaan olleet huijausta, vaan täyttä totta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta on, että tunnesiteen siirtäminen paperille sellaisena, että se välittyy lukijalle, ei ole helppoa. Mutta jokin tunneside on kirjoittajalla hahmoihinsa oltava, jotta lukijan sympatia tai kiinnostus olisi edes mahdollista. Ja oman kokemukseni mukaan meitä kirjoittajia on niin monenlaisia, että hahmojensa rakastaminen ei ole itsestäänselvyys -- motiivit kirjoittamiseen vaihtelevat. :)

      "Omat tunteeni hahmojani kohtaan eivät kuitenkaan olleet huijausta, vaan täyttä totta."

      Kun kirjoitin, että tunteen ei saa antaa huijata, tarkoitin Marken kommentissaan mainitsemaa rakkautta, joka sokaisee kirjailijan tekstilleen. Eli en tarkoittanut, että kirjoittajan tunteet hahmojaan kohtaan olisivat huijausta, jos ensilukijat eivät saa henkilöhahmoista irti niitä asioita, joita lukija toivoi. (Tämähän on ihan tyypillistä kässärin alkuvaiheissa.)

      Poista
  3. Todella kiinnostava kirjoitus! Komppaan Kyllä tämä tästää: ei ole yksinkertaista kirjoittaa henkilöhahmoja, joista lukija alkaa välittämään. Moni julkaistunkin kirjan henkilöhahmo jää kerta kaikkiaan kylmäksi. Samahan se on elävässä elämässä: ei kaikista ihmisistä voi tykätä. kysymys on joskus ihan vain kemiasta myös henkilöhahmojen kanssa. Kirjailijan mielestä joku tyyppi on tosi symppis, mutta lukija, joka iste on persoonana aivan kirjailijan vastakohta, pitääkin heppua vain ärsyttävänä nynnynä.

    Aina ei tarvitsekaan olla sympaattista henkilöhahmoa, että lukija jaksaisi välittää tämän kohtalosta. Riittää, kun on tarpeeksi kiinnostava hahmo. Vaikka hahmo olisi inhottavakin, niin hyvä hahmo koukuttaa tarpeeksi, että lukija haluaa seurata miten heebon käy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, miten se nyt niin kääntyi, että olisin väittänyt asiaa helpoksi? :D

      Mutta joo, hienoa hyvissä henkilöhahmoissa on se, että mitään symppistä ei tarvitse luoda, jotta se kiinnostaisi. Itse asiassa usein ne vähän "hankalammat" tyypit ovat palkitsevimpia -- niin lukijalle kuin kirjoittajallekin.

      Poista
  4. Olipa kiinnostavaa pohdintaa henkilöhahmojen rakentamisesta ja kirjoittajan suhteesta heihin. Oma blogikirjoitukseni tänään käsitteli hiukan samaa aihetta, joskin enemmän päähenkilön ympäristöä ja elinpiiriä.

    Sekä kirjan maailman että romaanihenkilöiden tulee olla kirjoittajalle eläviä kuten mainitsit ja heihin täytyy syntyä voimakas tunneside. Tunnesiteen kautta henkilöt tulevat eläviksi eivätkä jää paperisiksi.

    Toisaalta kuten "laululintu" kommentoi, pelkkä kirjoittajan kiintyminen hahmoihin ei riitä, täytyy myös osata kirjoittaa henkilöiden ympärillä olevan tarinan ristiriitoineen siten, että henkilöt saavat niistä voimaa joka välittyy myös lukijalle.

    Rakkaus on sokea- sanonta pitää kirjoittamisessakin paikkansa. Oma tunneside kuvitteellisiin hahmoihin tekee tavallaan myös sokeaksi itse tarinalle ja sille miten hahmot toimivat uskottavasti osana sitä. Siksi juuri tuo esilukijoiden ja arvioijien panos on niin tärkeää, heitä kiinnostaa tarina henkilöineen ilman sokeaa rakkautta yksittäisiin hahmoihin.

    Toki tunneside lukijalle syntyy tarinan edetessä; joko viha- tai rakkaussuhde. Tärkeintä on että hahmot eivät jätä kylmäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osuva vertaus tuo "rakkaus on sokea" -- pätee niin hyvin kirjoittajan kuherruskuukausiin tekstinsä kanssa. :)

      Poista
  5. Argh, kiinnostava postaus, pakko vastata! (Ajattelin piipahtaa netissä pikaisesti ennen kuin säntään junaan... Nooh. :D )

    Minä rakastan myös kaikkia henkilöitäni, jopa pahiksia. Hyvä esimerkki oli, kuin sain nähtäväkseni Kerjäläisprinsessan kannen. Graafikko Sára Köteleki oli tehnyt niin hyvää työtä kuvatessaan Gigin kasvot, että mulle tuli tippa linssiin. Sydän nyrjähti sen pienen tytön puolesta, jonka MINÄ ilkeä ihminen laitan ihan kamaliin tilanteisiin. :D

    Itse koen tärkeänä sen, että rakastaa myös sivuhenkilöitä ja pahiksia. (Fantasiakirjoittajilla kun tietysti on Pahiksia, realismin puolella tämä ei ehkä ole niin oleellinen juttu :) ). Hyvä pahis syntyy siitä, että kirjoittaja ei tuomitse hänen tekojaan, vaan antaa lukijan tulkita hahmoa vapaasti. Tämä pätee tietysti kaikkiin muihinkin hahmoihin. Niiden täytyy olla niin eläviä, että kirjoittajan ei tarvitse sormella osoittaa, mikä heidän käytöksessään on olennaista. Lukija pystyy lukemaan sen rivien välistä.

    Kerjäläisprinsessassa on myös eräs hahmo, jota en usko kaikkien ymmärtävän. Ensimmäisessä kirjassa hahmo on tietyllä tavalla karikatyyri. Joku saattaa ajatella, että pilailen jonkun kustannuksella, mutta karikatyyrimäisyys on täysin harkittua ja lopuksi tästä hahmosta kasvaa yksi kirjojen merkittävimmistä tyypeistä. Mutta täytyy myöntää, että hieman jännittää, millaisena hahmo nähdään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fantasiapahiksia on erityisen kiva luoda! Genressä kun voi huoletta revitellä. ;)

      Sivuhenkilöt ovat usein hyvin merkittäviä tarinan kannalta, vaikka hätäisesti ajatellen tai vähän kirjoittava voisi toisin kuvitella. Olen erityisen ihastunut Humisevan harjun taloudenhoitaja Nellyyn, joka on sivuosassa, mutta kertoo itse asiassa koko tarinan.

      Poista
  6. Minä ihastun tai vihastun henkilöhahmoihin hitaamman kaavan kautta. En välttämättä ymmärrä hahmoa tai tämän tarkoitusperiä vuosienkaan rakentamisen jälkeen, kunnes sitten yhtäkkiä jokin napsahtaa ja hahmosta on tullutkin suosikkini. Yleisesti en mieti henkilöitä hirveästi, vaan kirjoitan tarinaa ja, kun se hahmon vaatii, luon sen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin usein menee niin, että vedän tarinan edetessä henkilöitä kuin taikuri kaneja hatusta, mutta sitten palaan jälkikäteen vähän taustoittamaan henkilöä muistiinpanoihini.

      Poista
  7. Minusta on todella kiinnostavaa, että ajattelet hahmoja ystävinä. Minä en ajattele tuntevani hahmojani. Tai siis. Tunnenhan minä hahmoni, tiedän miten he toimivat missäkin tilanteessa jne. mutta minä olen sivustakatselija. Tiedän, ettet tarkoittanut ystäväasiaa konkreettisesti mutta se pisti silmään - miten monella eri tavalla luomuksiaan voi ajatella. Minä nimittäin aina menen sisälle hahmoon, kun ajattelen häntä, jälkikäteenkin. Olen kirjoittanut vasta yhden romaanikäsiksen mutta olen kirjoittanut kymmeniä novelleja samoista hahmoista. Toisin sanoin voisi sanoa niin, että minä itse olen hahmoni, tietyssä mielessä. Silloin osaa tiedostaa, mitä on itsestään laittanut hahmoihin... tai sitten ei osaa luoda fiktiota. :D Iik.

    Mutta hahmojaan täytyy rakastaa. Magdalena Hai sanoi, että hän rakastaa jopa "pahiksiaan". Minä rakastan erityisesti "pahiksia", koska jos heille käy huonosti, "hyvikset" voittavat ja jos asia on toisin päin, no, sinähän sen jo sanoitkin: hahmot tarvitsevat esteitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahmoihin suhtautumisessa ja niiden kehittelytavoissa lienee yhtä monta tapaa kuin tekijää -- ainakin hienosäädössä.

      Onkin todella mielenkiintoista lukea muiden kokemuksia! :)

      Poista